Näin paljon puuttuvat 47 sekuntia harmittavat Swansin Michael Giraa.

Viime vuoden kehutuimpiin levyihin kuuluneesta Swansin The Seeristä on vaikea löytää arviota, jossa ei kiinnitettäisi huomiota levyn poikkeukselliseen kestoon – The Seerin kuuntelu ei suju tuokiossa, vaan siihen täytyy varata noin kaksi tuntia.

Keston korostamiseen on syynsä. Kaksi tuntia on huomattava pituus poplevylle. LP-aikana se olisi ollut lähes ennenkuulematona: jopa kuuluisat triplalevyt jäävät selvästi lyhyemmiksi. Esimerkiksi George Harrisonin All Things Must Pass ja Nitty Gritty Dirt Bandin Will the Circle Be Unbroken ovat molemmat 106 minuutin mittaisia.

Tästä huolimatta on olemassa joukko erinomaisia levyjä, joiden tolkuttomalta tuntuva pituus on täysin perusteltua. Nuorgam esittelee niistä seitsemän.

Joukkoon ei kelpuutettu livelevyjä, kokoelmia eikä ”harvinaisuuksilla” tai vaihtoehtoisilla otoilla lihotettuja deluxe-painoksia. Myöskään klassisen musiikin merkkiteokset tai enemmän käsitetaidetta kuin popmusiikkia muistuttavat äänikudelmat jätettiin odottamaan omaa juttuaan.

#1 Ella Fitzgerald – Sings the George and Ira Gershwin Songbook (197 min)

Ella Fitzgeraldin suurin yksittäinen levytystyö oli hänen ensimmäisensä sovittaja Nelson Riddlen kanssa. Jo projektin koko on huima: viisi lp-levyä ja alkusoiton sisältävä ep. Massiivisuus olisi haudannut heikommat alleen, mutta Ella ja Riddle selviävät urakastaan mestarillisesti: suuret sovitukset tuovat Gershwinien lauluihin eloa ja ideoita, ja Ellan laulu svengaa paremmin kuin koskaan aiemmin tai levyn tekemisen jälkeen.

Video ei ole enää saatavilla

#2 The Clash – Sandinista! (144 min)

Mitä tehdä, jos on ensin levyttänyt kaikkien aikojen punktuplan? Kaikkien aikojen punktripla tietysti! Jälkiviisaasti voi tietysti huomauttaa, ettei Sandinista! ihan yllä London Callingin tasolle, mutta jo materiaalin monipuolisuus hätkähdyttää: mukana on niin reggaeta, calypsoa, rappia, rockabillya kuin punkiakin. Punkhengessä yhtye tinki rojalteistaan, jotta levy saatiin kauppoihin tuplalevyn hinnalla.

Video ei ole enää saatavilla

#3 The Smashing Pumpkins – Mellon Collie & the Infinite Sadness (122 min)

Billy Corgania voi syyttää monesta asiasta, mutta laiskuus ei niihin kuulu. Smashing Pumpkinsin kolmas levy oli häkellyttävä osoitus hänen luomisvoimastaan: kaksi cd:ta tai kolme lp:ta täynnä uutta materiaalia, minkä lisäksi levyn kuudelle singlelle riitti vielä hämmentävä määrä b-puolia. Parhaiten levyltä muistetaan sille melko epätyypillinen 1979, mutta tarkemmin sen enemmän-on-enemmän-estetiikan tavoittaa kolmantena singlenä julkaistu Tonight Tonight.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Prince – Emancipation (180 min)

Prince on aina ollut tuottelias muusikko, mutta vuosi 1996 oli hänellekin poikkeuksellinen. Ensin tuli viimeinen Warner-levy Chaos & Disorder ja sen jälkeen soundtrack Spike Leen elokuvaan Girl Number 6. Kaiken kruunasi ”kaikkien aikojen ensimmäinen studiomateriaalista koottu R&B-triplalevy”. Jam of the year, totta tosiaan.

Video ei ole enää saatavilla

#5 The Magnetic Fields – 69 Lovesongs (173 min)

Stephin Merrittin magnum opuksen piti alun perin olla ”100 rakkauslaulua”, mutta jopa Merritt itse tajusi, ettei levystä voi tehdä niin pitkää. Niinpä Merritt tyytyi kolmanneksen pienempään määrään. Laulujen toteutustapa on hetkittäin demomainen, muttei vie pois niiden taidokkuutta. 69 Lovesongs on uuden amerikkalaisen rakkauslaulun aarreaitta, josta osaavat opportunistit löytävät versioitavaa vielä vuosikymmenien päästä.

Video ei ole enää saatavilla

#6 OutKast – Speakerboxx / The Love Below (135 min)

On tavallaan kyseenlaista, pitäisikö OutKastin viidennen albumin olla listalla lainkaan. Itse asiassa Speakerboxx / The Love Below on kaksi erillistä soololevyä, jotka vain pakattiin yhteen ja myytiin OutKastin nimellä. Andre 3000:n jatsahtavan leikkisä The Love Below keräsi tuplan julkaisuaikana enimmän huomion, mutta Big Boin perinteisempi Speakerboxx ei ole huono sekään.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Joanna Newsom – Have One on Me (124 min)

Jos tekee popmusiikkia soittimenaan harppu, voi sitten saman tien tehdä melkein mitä tahansa. Ja niin Joanna Newsom tekikin kolmannella levyllään, joka on parikymmentä minuuttia pidempi kuin kaksi edeltäjäänsä yhteensä. Levyn kappaleet pulppuavat niin arvaamattoman luontevasti, ettei ole ihme, että albumi julistettiin klassikoksi heti ilmestyttyään.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Ja pakkohan se on myöntää: koko listan inspiraationa toiminut Swansin The Seer ei loppujen lopuksi edes kuulu mukaan. Levy jää kahden tunnin kestosta kriittiset 47 sekuntia. The Seer on kuitenkin niin järkälemäinen, että sen kuuntelemisen yhdeltä istumalta voi sanoa olevan hengästyttävä elämys. Ja jos The Seerissä ei ole tarpeeksi, niin aina voi etsiä käsiinsä Swansin Soundtracks for the Blind -levyn (1996), jolla on mittaa peräti 142 minuuttia.

Video ei ole enää saatavilla

The Swans Tavastialla Helsingissä 12.3.2013. Lämmittelijänä Mirel Wagner. Ovet aukeavat kello 20. Liput ovelta 30 €. Lisätietoja Tavastiaklubin sivuilta. http://www.tavastiaklubi.fi/tapahtuma/24458

Vaikka olen nero, en löytänyt päiväpeittoon mätsäävää mekkoa vaatekaapistani.

En ole enää pysynyt kärryillä, kuinka monta kertaa Joanna Newsomia, 29, on verrattu Kate Bushiin ja Joni Mitchelliin. Olen itsekin syyllistynyt tähän hölmöä sukupuolista vastakkainasettelua ylläpitävään rinnastukseen.

Tietty Newsomia, Bushia ja Mitchelliä yhdistää kaikkien taiteellisemman suuntaan taipuva naislaulaja-lauluntekijyys, mutta varsinaisia yhteyksiä on hankalampi löytää varsinkin Bushin ja Newsomin välillä.

Mikäli nämä kirjoittamattomat sukupuoliroolit antaisivat myöten, olisi paljon mukavampi liittää Newsom vaikka Dylanin tai John Calen perintöön.

Ensimmäiseen siksi, että tekstittäjänä Newsom on ehdottomasti lahjakkaimpia nykylaulunkirjoittajia, jonka kymmenminuuttiset biisit sisältävät tarinaa ja kielikuvaa siinä missä Dylanillakin. Jälkimmäiseen taas siksi, että varsinkin viime vuoden Have One on Me -levyllä Newsom jalosti harppufolkinsa Calen Paris 1919 -levyn sovituksia muistuttavaksi kamaripopiksi.

Newsomin menestys on kasautunut pala palalta, aina yhtä nautinnollista positiivi–komparatiivi–superlatiivi-kaavaa noudattaen. Vuoden 2004 The Milk-Eyed Mender -debyytin Peach, Plum, Pear oli mestaruussarjan kappale, jonka luomat odotukset Newsom lunasti kaksi vuotta myöhemmin.

Newsomin vuoden 2006 Ys oli joka suhteessa mestarillinen albumi, juuri sellainen klassikko, jota Newsomilta odotettiin.

Albumi kanonisoitui jopa turhankin nopeasti. Kukaan ei ilmeisesti tullut ajatelleeksi, ettei Newsomin lahjakkuus todellakaan jäänyt taustaorkesterista huolimatta niukasti sovitettuihin harppunovelleihin Ys:n ihmemaasta.

Ys:n jälkeen oli helppo esittää kysymys: miten Newsom voi tehdä vielä enemmän? Mikä on hurjempaa kuin viisi 7–16-minuuttista superlitterääriä ja vapaana virtaavaa folkbiisiä.

Video ei ole enää saatavilla

Vastaus oli lopulta itsestään selvä, joskin massiivisuudessaan yllättävä: triplalevy sitä samaa, mutta paljon täyteläisemmin sovitettuna.

Ennakkokauhusta huolimatta Newsom teki mahdottomasta mahdollista. En keksi toista 124 minuuttiin kellottuvaa albumia, jossa on yhtä minimaalinen määrä täytemateriaalia ja yhtä huimaava määrä sydäntäsalpaavan taiturimaisia hetkiä.

Olen kirjoittanut nämä samat sanat jo erään toisenkin musiikkijulkaisun sivuilla, mutta en ole koskaan ollut ensikuuntelusta lähtien ja sanaakaan levystä lukematta yhtä varma jonkin albumin mestarillisuudesta kuin Have One on Men.

Nyt pitäisi enää tietää, mikä on superlatiivista seuraava muoto ja miten se on tavoitettavissa. Silti lataan uskoa siihen, että Joanna Newsom kertoo sen minulle lähivuosina.

Video ei ole enää saatavilla