Peaceville

78 Pohjimmiltaan Autopsy on aina ollut bluesbändi. Bluesin pioneerit arvostivat instrumenttina yli kaiken lukemattomien mahdollisuuksien sähkökitaraa. Ja tämä on sähkökitaralevy to the max. Tämä levy ymmärtää soittimensa potentiaalin. Se potentiaali on pitkissä konvulsiokitarasooloissa tai vaikkapa goottimetallia lähenevän She Is a Funeralin efektoidussa herhiläinen-lasipurkissa-introssa. Toki myös Chris Reifertin ölinät ovat oma olennainen roiskeensa paletissa. Tärkeintä on, ettei Headless Ritual nojaa tasapaksuihin särövalleihin tai mielikuvituksettomaan artikulaatioon. Grind-vaikutteetkin loistavat poissaolollaan. Headless Ritualin ja edeltävän Macabre Eternal -paluulevyn jälkeen tekisi mieli todeta, että Autopsy on aikuistunut ja vakiinnuttanut itsensä yhtenä johtavista, yhä elossa olevista, hienostuneista classic rock -akteista, kuin Iron Maidenin tasolle kurottaen… Mutta luojan kiitos, tämä yhtye on yhä liian perverssi kattaus moista leimaa varten. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Eri esittäjiä – Liepeillä Anthology: Scenic routes

Pispalan kulttuuriyhdistys Ry

68 Tampereen Pispalan esiurbaani puutalomaisema on toiminut oivana dekadentin sivistyksen haciendana jo Lauri Viidan päivistä asti. Nyt tuota perinnettä jatkavat kaikenkarvaiset vastavirta(sic)kokeilijat, joiden edesottamusten näyteikkunana tämä Liepeillä-antologia komeilee. Pispalalaisuus on tässä tosin pikemminkin symbolista, sillä läheskään kaikki levyn artistit eivät sieltä käsin vaikuta. Tyylilajien spektri ulottuu Linkan harmoonin varassa hienosti huojuvasta makuuhuonepopista Aallon vahvaan etnoprogeräiskeeseen, ja nämä biisit ovatkin levyn ehdottomasti kiinnostavinta antia. Cameo-rooleissa levyllä piipahtavat myös Faarao Pirttikangas ja Joose Keskitalo. Pirttikankaan maailmassa soi yhä täsmätoistolla Tom Waitsin Bone Machine, mutta Keskitalon Hyvillä kylillä on hykerryttävän hirtehinen pieni laulu. Loput esitykset jättävät kaipuun vahvempien verrokkiensa perään: esimerkiksi Downbearin soundi jää hieman vajaaksi Plain Ridesta, Cry Barin herkkyys häviää Office Buildingille eikä Muuttohaukkojen klenkkauksessa ole samaa viehättävyyttä kuin TV-Resistorilla. Kuitenkin kokonaisuuden tietynlainen ajattomuus ja orgaanisuus viehättävät. (Mikael Mattila)

Euro Crack – Huume

Fullsteam

84 RPK:n (eli Ceebrolisticsin, Serkkupoikien, Murmurecordingsin ja Pölyn RoopeK:n, RRKK:n, rrimöyk:n tai Koksukoon – tiedättekö jo, ketä tarkoitan?) lahjakkuus tuottajana on ollut julkista tietoa jo kohta kahdenkymmenen vuoden ajan. Oululaislähtöisen räppärin Julma-Henrin kanssa muodostamansa Euro Crackin esikoisalbumilla herra Kinnunen ylittää kuitenkin kaikki aiemmatkin saavutuksensa; Huume soi jopa vaikuttavammin kuin Ceebrolisticsin minialbumi Ö (2005), suomihiphopin tuotannollinen zeniitti tähän asti. Jos haluaa tehdä vaikutuksen esim. naapureihinsa, voi ”Nousut” ja ”Laskut” -nimisiin puoliskoihin jaettua albumia kutsua teemalevyksi. Sellainen Huume on joka tapauksessa musiikillisesti; levyn alkuosan aggressiivinen ja elektroninen teollisuushallisoundi saa hiljalleen funkympiä sävyjä, kunnes hiipuu jälkipuolellaan Ceebrolistics-levyiltä tuttuun avantgardistiseen utuun ja sukeltaa viime metreillään suoranaiseen mustaan aukkoon, josta se nousee vasta päätösraitansa Futuron, kautta aikojen vaikuttavimman yksittäisen suomenkielisen hiphop-kappaleen myötä. Koska Huume kuulostaa niin… öh, huumaavalta, on levyn muu anti jäänyt (ainakin tällä kuuntelijalla) ensimmäisten kuuntelujen aikana vähemmälle huomiolle. Toisaalta se voi olla hyväkin asia: siinä vaiheessa, kun korvat (kenties vuonna 2016) alkavat vihdoin tottua Euro Crack -musiikin soundillisiin ihmeellisyyksiin, on siinä vielä jäljellä paljon löydettävää. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Lust for Youth – Perfect View

Sacred Bones

68 Lust for Youth saavutti edellisellä albumillaan Growing Seedsillä (2012) jonkinlaista jalansijaa, eikä varmasti vähiten Iceage-yhteyksiensä takia. Vain reilu vuosi myöhemmin ilmestyvä Perfect View tekee viimeistään selväksi, ettei Tanskassa majailevalla ruotsalaisella Hannes Norrvidella ole aikomustakaan yrittää murtautua ulos kylmän, tumman ja minimalistisen syntikkapopin getosta. Perfect View on tunnelmallinen ja hetkittäin yllättävänkin melankolinen, mutta lopulta liian ontto ja amatöörimäinen coldwave-albumi. Juurikaan tarttumapintaa eivät nämä puksuttavien rumpukoneiden ja hajanaisesti pörisevien syntikoiden säestämät kaukaiset kailotukset tarjoa, vaikka niiden kylmäkiskoisessa arvaamattomuudessa jotain kiehtovaa ja korviahörisyttävää onkin – kukapa ei haluaisi kuulla, miltä Arthur Russell kuulostaa goottiversiona? Levyn pisin ja paras kappale Perfect View kuulostaa siltä kuin Lust for Youthin homeisen treenikämpän kovia kokeneet elektroniset vimpaimet alkaisivat jammailla sähkökatkoista inspiroituneena keskenään, vain omaksi huvikseen. Kuuden minuutin kohdalla kömpelö house-biitti kääntyy New Orderin Blue Mondayks – ja se onkin albumin ainoa hetki, jolla on mitään tekemistä huumorin kanssa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Rose Windows – The Sun Dogs

Sub Pop

31 Ilmeisesti jokainen parrakas amerikkalaisnuorukainen, jolla on rahtunenkin musiikillista lahjakkuutta, on jo solminut levytyssopimuksen psykedeliasta tai progressiivisesta rockista ammentavalle americana-yhtyeelleen. Mikään muu ei voi selittää sitä, että Sub Pop on mennyt kiinnittämään talliinsa seattlelaisen Rose Windowsin kaltaisen täydellisen mitäänsanomattomuuden. Septetin esikoisalbumi on rikollisen tylsää ja aneemista, absoluuttisen möhömahaista progefolk-tunnelmointia, joka flirttailee varovaisesti psykedelian, Intia-sävyjen, Doors-hippibluesin ja Uriah Heep -henkisen hardrockin kanssa ilman, että saisi puhallettua musiikkiinsa minkäänlaista intohimoa. Toki voit kuunnella levyn ja panna merkille, että Wartime Loversissa on ihan kiva poljento ja että The Sun Dogs II: Codan akustisessa kuistirämpyttelyssä on vienoa vetovoimaa, mutta en suosittele. Soita tämä levy mieluummin Alphaville-faniksi tunnustautuvalle uusromantikkoystävällesi ja katso, kuinka ihminen kärsii. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Jimmy Träskelin & Sampo Korva – Reisaavaisen laulu

Omakustanne

60 Amerikansuomalaisuus-larppauksen riman asetti taannoin melkoisiin olympiaennätysukemiin muuan J. Karjalainen. Lukuisista perinnemusiikkiprojektetista tutut Jimmy Träskelin ja Sampo Korva tekevät viisaasti, kun eivät omissa mukaelmissaan edes yritä tavoitella Karjalaisen hillbilly-särmää; kaksikon pehmeä ilmaisu menee asuja myöten enemmän kaupunkilaisen barbershop-perinteen puolelle. Träskelin ja Korva ovat ehtojen kansanmuusikoiden tapaan opiskelleet lähdemateriaalinsa huolella, joten biisejä taustoitetaan hyvillä anekdooteilla, ja soitannollisella puolella etenkin huuliharppu hönkii ukulelehelinöiden päälle uskottavan reteästi. Muun muassa haitarilegenda Viola Turpeiselta lainatut instrumentaalit soundaavat tarpeeksi autenttisilta. Silti levyltä puuttuvat lopullinen heittäytyminen sekä karisma, ja duon suhde sinällään mainioihin lauluihin, kuten Leo Kaupin Posetiivariin tai niin ikään Turpeista lainaavaan Outoihin teihin, jää ihmeellisen ontoksi. Myös Träskelinin omista teksteistä, kuten Hollywoodista, jää uupumaan alkuperäisten kuplettien nerokas ironia. Hefnerin paartit (kyllä, ”sen” Hefnerin) on taas ryntäineen kaikkineen ihan ilkkakanervaa, eikä valitettavasti naurata. Hankoniemes pieni laiva nousee sentään lokkien huudon myötä ihan hauskaksi matkatarinaksi, ja samaten Hildan viimeisen illan haikeus tavoittaa jotain mitä muut kappaleet eivät. Vaan silti olisi se kuuluisa elämänmakuisuus nyt tarpeen! Sitä löytyy esimerkiksi Träskelinin, Korvan ja Antti Janka-Murroksen The Worn Soles -triolta, jonka Amerikka-tulkinnatkin ovat ryhdikkäämpiä. Voisiko se levyttää seuraavaksi? (Mikael Mattila)

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 341 Handsome Furs – Serve the People

Kanada ja pop – minkäs sille oikein voi. Toimii. Genren elektronisempaa laitaa edustaa tämä perverssillä tavalla Suomeen rakastunut aviopari. Biisi on uuden Sound Kapital -levyn helmi. Se yhdistää hienosti humisevan tuotannon, hyvällä tavalla perinteisen sävellyksen ja (myös Wolf Paradesta tutun) Dan Boecknerin sopivasti paatoksellisen ja julistavan laulutyylin. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 340 Zervas & Pepper – Cigar Store Indian

Vihaan radiota suuresti. Kuulin kuitenkin virkistävän kappaleen YleX:n Uuden musiikin iltavuorossa. Tuntui kuin Neil Young ja Midlake kohtaisivat intiaanien leirinuotiolla. Vaikutuin ja tilasin Zervas & Pepperin albumin kuulematta sekuntiakaan muita biisejä. Levyn pikkukiva aikuisfolk petti odotukset, mutta Cigar Store Indian kuuluu kevyesti vuoden biisivalioihin. (Tomi Palsa)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella tästä.

# 339 Noah Kin – Outerspace

Valtavassa nosteessa julkaistu debyyttialbumi ei ehkä täyttänyt kaikkia kohtuuttomiksi kasvaneita odotuksia, mutta se oli kelpo päänavaus nuorelta räppäriltä. Outerspace on albumin paras biisi – hengästyttävästi eteenpäin kiitävä palanen jostain ulkoavaruuden ja klubin tanssilattian väliltä. Mikä huikeinta, sekä tuotanto että riimit ovat Noah Kinin omaa käsialaa. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 338 Loch Lomond – Blue Lead Fences

Britannian suurimman järven mukaan itsensä nimennyt portlandilaisyhtye on kuin Sufjan Stevensin maanläheinen serkkupoika kengännauhabudjetilla. The Decemberistsin kanssa tehty Amerikan-kiertue ja sitä seurannut neljäs albumi toivat bändille vihdoin jonkinlaisen läpimurron, mikä kaikkia kellopelien, staccato-viulun, mandoliinien ja vibrafonien ystäviä ilahduttaa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

# 337 The Dirtbombs – Good Life

Kun utelias ja konsepteihin tykästynyt rockbändi päättää tulkita albumillisen teknon klassikoita, on lopputuloksena sielukkaan kuuloinen versio kahdeksan vuoden takaisesta The Rapturesta. Tämä näkemyksellinen Detroit-synteesi Inner Cityn vuoden 1988 tanssihitistä maistunee myös heille, jotka toivovat musiikkinsa oikeiden ihmisten oikeilla soittimilla soittamana. (Mikko Valo)

Video ei ole enää saatavilla

# 336 Tenhi – Haaksi

Tenhin Haaksi on nimensä mukaisesti kuin pitkä venematka. Teemat polveilevat, musiikilliset kaaret ovat suorastaan postrockmaisia. Rytmi keinahtelee hijaisten laineiden lailla, ja etäisesti kaikuva piano on se seestynyt ulappa. Nämä vedet ovat tyyniä, matka etenee hiljalleen mutta varmasti. Haaksen nokassa Tyko Saarikko mumisee usvaisesti kuin ennenkin. Kaunista. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

# 335 Nightwish – Storytime

Holopainen vihdoin lunastamassa täyden potentiaalinsa! Vähemmän itäsuomalaista heviautismia, enemmän Danny Elfmania, Lloyd Webberiä ja Abbaa! Vielä kun mies saisi karsittua Nightwishistä loputkin jäykän paalutusmetallin ainekset. Mitä paremmaksi bändi muuttuu, sitä enemmän se saa odottamaan hajoamistaan, jotta Holopainen voisi keskittyä esimerkiksi musikaaleihin. (Tommi Forsström)

Video ei ole enää saatavilla

# 334 Drive-By Truckers – Used to Be a Cop

2000-luvun ylivertaisimman southern rock -koplan yhdeksäs levy Go-Go Boots oli bändin uran heikoimpia – siltä löytyi ”vain” 4–5 virheetöntä americana-timanttia. Niistä kirkkain on Used to Be a Cop, piilevää raivoa kihisevä vinjetti päähänpotkitusta ja katkeroituneesta ex-jeparista, kuin Springsteenin Highway Patrolman, jossa kertoja ja päähenkilö ovat yksi ja sama. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

# 333 Eini – Mä jään

Vuoden ”vanha koulu kohtaa uuden aallon” -ilmiön omasta mielestäni pisimmän korren suhteessa odotustasoon vetänyt projekti oli Einin ja Lemonator-lähtöisen tuottajatiimin yhteistyönä syntynyt Mä jään, joka päivittää kasaridiskodiivan soundin 2010-luvulle menettämättä tippaakaan Iskelmäradio-ulottuvuudestaan, jolla daamin vanha fanikanta pysynee edelleen otteessa. (Tommi Forsström)

Video ei ole enää saatavilla

# 332 Jimmy Träskelin – Tuhannes laulu

Yksi vuoden lupaavimmista lauluntekijöistä tunnelmoi juhlavasti harmonin säestyksellä debyyttinsä päätösraidalla. Tyylikäs herrasmies tulkitsee kuin Hector parhaina päivinään. Laulussa on sekä paljon lopullista, että jotain avoimeksi jättävää: paljon kokenut tuulisen kylän poika juoksee rakastettunsa kanssa pitkin katua ja auringonlaskuun, kohti uusia seikkailuja. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 331 Kemopetrol – A Song & a Reason

Kemopetrol palaa tavalla, joka ei jätä toivomisen varaa. Huolella työstetyn albumin nimiraita kantaa tittelinsä taakan ylväänä ja jäntevänä. Melodia nousee korkeuksiin kuin huomaamatta, sanojen alakulossa on vapauttavaa uhmaa. Lopuksi niin rakenne kuin sävelkin katoavat tuuleen kuin tanssiaskelten häätämä epätoivo. Viimeistään silloin laulu ja sen syy ovat yhtä. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 330 Totally Enormous Extinct Dinosaurs – Garden (Soul Clap Like It’s ‘97 Remix)

Silloin tällöin runopojat ja -tytöt kekkaavat, että tanssimusiikkihan on nastaa. Oxfordin dinot astelevat parketille Hot Chipin, Holy Ghostin ja kumppaneiden avaamaa väylää. Lakoninen laulanta asettuu luonnikkaasti ekstrovertin biitin lomaan. Soul Clapin tulkinta väittää olevansa vuodelta 1997 mutta lehmänkellot ja syndrumit vievät sen vielä kauemmas historiaan. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Banjonsoitto on Jimmyn sydäntä lähellä. (Kuva: Mikael Mattila)

Kokkolalaisen lauluntekijän soolodebyytti on juureva, tunteikas ja esikuvilleen osoittamasta uskollisuudesta huolimatta tervetulleen erilainen.

Monesti ovat tuulet Hankoniemessä puhaltaneet sen jälkeen, kun Jimmy Träskelin sieltä maailmalle lähti. Lauluntekijä ajautui Hangosta Kaustisen maineikkaaseen Ala-Könni-opistoon ja valmistui sittemmin Kokkolan ammattikorkeakoulusta kansanmusiikkipedagogiksi. Siinä sivussa hän on toiminut Kansanmusiikki-instituutin leivissä ja puuhaillut erinäisten musiikkiprojektien parissa, aina varhaisista makuuhuoneäänitteistä joululauluihin ja perinteiseen huuliharppumusiikkiin.

Kuitenkin vasta 27-vuotiaana oli Träskelinin ensimmäisen soololevyn aika. Aiemman sooloprojektin Jaybird Robertin ja Barefoot Turnips -duon englanti oli ensin vaihtuva suomeksi, mutta Träskelinille rakas amerikkalainen perinnemusiikki aina sinne Dylaniin, Coheniin ja Cat Stevensiin asti pysyi mukana. Suomalaista perinnemusiikkia unohtamatta.

Sikäli mikäli jatkuvassa levyjen virrassa muista erottuminen on itseisarvo, ovat Träskelinin lähtökohdat virkistävän poikkeavia. Kokkolan skene kun on kaikessa monipuolisuudessaan melko kaukana suurista poptaajamista ja on täten mahdollistanut omanlaisensa ilmaisukeinot. Melko trendeistä vapaa on tämäkin levy.

Vaikka termi ”trubaduuri” onkin kärsinyt totaalisen inflaatioon ja joka nykyään yhdistetään jokaiseen yksinäiseen kitaranrämpyttäjään, on se Träskelinin vanhahtavan romanttiseen ilmaisuun varsin hyvin istuva. Hahmossa on ajattoman steampunkmaisia sävyjä; hän on kuin siististi pukeutunut kulkuri, eksyneenä ProToolsin ja Steve Jobsin maailmaan. Laulut taas ovat enimmäkseen runollisen haaveilevia tarinoita, joiden kerrontatapa on vahvan kansanlaulumainen.

Tämä käy ilmi jo levyn avaavalla, naivistisella eskapismin ylistyksellä nimeltä Älä huolehdi Jerry, jolla aurinko paistaa ja linnut laulavat. Träskelinin banjo ja Sampo Korvan mandoliini saavat aikaan reippaan bluegrass-svengin, joka kuulostaa siltä kuin studiossa olisi paikalla isompikin kokoonpano.

Merikaupungin kasvatin lauluissa meri on toistuva aihe. Toinen on taas vastakkainen sukupuoli, ja etenkin sen vaikeastitavoiteltavuuden mytologia. Suuressa osassa kappaleita teemat yhdistyvät. Tämä ei ole sattumaa, sillä molemmat esitetään tavoittamattomina, äärettöminä mysteereinä. Yhteys käy ilmi jo kansitaiteessa.

Löyhästi omaelämänkerrallisessa nimikappaleessa poika lähtee laivalla suureen maailmaan, mutta joutuu seireenin huijaamaksi ja uintireissullaan lähes hukkuu. Kuitenkin avausraidan huoleton ote säilyy, ja tarina kerrotaan lähinnä kohelluksena, jolle jälkeenpäin voi nauraa.

Sen sijaan Neito ja majakanvartija on raskas balladi, jossa päähenkilöiden romanssi kuihtuu neidon koti-ikävään. Yksinäisyyden tunnelmaa vahvistaa säestyksetön laulu, jota välillä jaksottaa kolkosti soiva, huojuva huuliharppu. Laulu on levyn vaikuttavimpia.

Toinen helismaalaista raskautta huokuva tarina on Kartanpiirtäjä Simeon, joka viittaa viime vuoden lopulla edesmenneeseen, pitkän linjan musiikkimieheen Simo Westerholmiin. Pitkässä balladissa on samanlaista raskautta kuin Joose Keskitalon Luoja auta -debyytillä.

Vaikka Westerholmin merkittävyyttä tuskin kukaan hänet tietävä kyseenalaistaa, liittyy haaksirikon partaalla rimpuilevasta laivan miehistöstä kertovan kappaleen taustaan myös Kansanmusiikki-instituutin viime vuosien ahdingot.

”Entä kuinka käy elämäntyöni,
sekö tuosta vaan vetiseen hautaan saatetaan?
Aallot pauhaa, ei täällä rauhaa saa”

Tekstittäjä Träskelinillä haaveilevampi runoilu uppoaa välillä kielikuvien suohon, mutta hänellä on mainio kyky tuoda esiin todellisuutta satumaisten tarinoiden kautta. Leviatan on merenkävijä Henrikistä kertovan legendan muotoon sepitetty ydinvoimakannanotto. Maailman laidalla nukkuva peto kun on kykenevä lämmittämään taivaan ja maan. Biisin ragtime jolkottaa soitelleen sotaan, ilkikurisen kazoon vahvistaessa vaikutelmaa.

”Mut Leviatan on peto tarujen, se ei kuole milloinkaan.
Entä jos se ei suostukaan tanssimaan pillimme mukaan?
Silloin hautaamme sen, sanoi Henrik
niin syvälle alle maan, ettei sitä löydä kukaan
Näin homma hoidetaan!”

Levyn keskivaiheilla Träskelin vakavoituu mainitun vastakkaisen sukupuolen mystisyyden äärelle. Tuulettoman yön tarinoita on herkkyydessään kuin suomalaista Nick Drakea, mutta ehkä vieläkin tunteikkaampi on Jäähyväisvalssi nro. 37. Molemmista huokuu menettämisen ja tavoittamattomuuden haikeus, jota jälkimmäisessä tukevat levyn hienoimpiin kuuluva sävellys ja Sampo Korvan mandoliini. Kieltämättä viimeiseen säkeeseen kiteytyy paljon:

”Siinä hetkessä jossa vain pettymys on aiheeton
et hyvästejä lausu, ne valmiiksi saneltu on”

Sitten toiveikkuus pätkittäin palaa. Yhdessä Arttu Mäkelän (kitara) ja Eetu Klemetin (mandoliini) kanssa tulkittu Konsta Jylhän Pelimannin kaikuja päästää irti poikahuumorin sekä Träskelinin ilmiömäiset huuliharpputaidot. Kappaleelta myös välittyy selkeimmin levyn rento yhdessä soittamisen tunnelma, sillä lähes kaikki biisit on nauhoitettu studiolivenä, ja vielä idyllisessä puutalossa.

Muutenkin Träskelin on tehnyt lähes kaiken itse, kansitaiteesta äänittämiseen. Tämä on huomattavissa lopputuloksessa ristiriitaisesti: sekä visuaalinen että soundillinen anti ovat jonkinlaisessa välitilassa puleeratun ja kotikutoisen janalla, eikä konsepti toimi samoin kuin esimerkiksi Joose Keskitalolla tai Lännen-Jukalla. Siksi onkin yllättävää, että Träskelinin selkeästi harkitun vision toteutus jää hieman keskeneräiseksi.

Toisaalta biisimateriaali kon auttaaltaan hienoa ja levyllä soittaa liuta lahjakkaita muusikoita, joiden yhteissoundi on erinomainen. Silti tuotannolliset elementit eivät aina kohtaa. Viehättävään lo-fi-tunnelmaankaan ei oikein päästä, vaan esimerkiksi Kartanpiirtäjä Simeon kuulostaa melko demomaiselta.

Levyn todellinen huipennus on säästetty sen loppuun. Tuhannes laulu toki kuulostaakin siltä, ettei se voi olla mitään muuta kuin päätösraita, mutta sen juhlavuus ja hienoinen paatos on komeaa kuultavaa – kuin Hector parhaina päivinään. Maailma on edelleen outo paikka, mutta ehkä outouskin on helpommin ymmärrettävissä, kunhan ”olet kaunis siinä, älä liiku ollenkaan”.

77 Tuulisen kylän poika matkaa tunnelmasta toiseen uskottavasti. Sanoitukset paikoin kompastuvat omaan runollisuuteensa ja hienot sävellykset olisivat ansainneet luovempaa tuotantoa, mutta välitön tunnelma ja sydän ovat läsnä. Vuoden parhaita debyyttejä, jolle soisi suurempaakin näkyvyyttä.

Jaahyvaisvalssi nro 37 by Jimmy Träskelin