King Krule, tervetuloa!

Syksyllä 2011 äänestimme Nuorgamissa järjestykseen olennaisinta 100 artistia ja yhtyettä, jotka eivät olleet käyneet Suomessa. Mikä on tilanne kuusi ja puoli vuotta myöhemmin?

#40 Coldplay (–17)

Mikä: Yksi 2000-luvun suosituimmista yhtyeistä, jota tuskin tarvitsee sen suuremmin esitellä.

Kauan odotettu: Koko 2000-luvun ajan.

Tuleeko: Ehkä kesällä 2020, kun Helsingin Olympiastadion on saatu remontoiduksi. Mikään muu paikka Suomessa ei ole yhtyeelle tarpeeksi iso. Tarinan mukaan Coldplay oli muutama vuosi sitten tulossa Hartwall Areenaan, mutta viikonloppu oli jo varattu monsteriautoille.

Video ei ole enää saatavilla

#39 Sun Kil Moon (+29)

Mikä: Entisen slowcore-mestarin ja nykyisen tajunnanvirtaänkyrän ja Vaikean Ihmisen Mark Kozelekin folk-akti, joka samaan aikaan on ja ei ole synonyymi kaikille Kozelekin nykytekemisille.

Kauan odotettu: Vuodesta 2001, jolloin Kozelekin edellinen yhtye Red House Painters käytännössä vaihtoi nimensä ja jatkoi toimintaa korealaisen höyhensarjan nyrkkeilijän Sung-Kil Moonin mukaan nimettynä Sun Kil Moonina.

Tuleeko: Periaatteessa on jo tulossa: Sun Kil Moon on yhtä kuin Kozelek, joka esiintyy soolona Savoy-teatterissa lokakuussa, mutta soittaa Sun Kil Moonin musiikkia. Vuoden 2014 konsertti jäi yritykseksi Kozelekin suivaannuttua ääniteknikkoihin soundcheckissä. Kozelekin uusin levy ilmestyi toukokuussa ja on julkaistu hänen omalla nimellään, vaikka se on tyyliltään identtinen parin edellisen Sun Kil Moon -levyn kanssa. Että päätä siinä sitten.

Video ei ole enää saatavilla

#38 Sampha (uusi)

Mikä: Draken, Kanye Westin ja Solangen levyillä laulanut ja The xx:ää ja Chairliftiä remiksannut lontoolainen soul-laulaja ja tuottaja, jonka musiikissa on TV on the Radiota ja tunnetta.

Kauan odotettu: Hype ehti kiehua vuodesta 2013 asti, kunnes yksikään indiefani ei päässyt saati halunnut päästä pakoon Process-levyn singlejä Blood on Me ja (No One Knows Me) Like the Piano. Lopullisena sinettinä levy voitti vuosi sitten Mercury-palkinnon.

Tuleeko: Kaikki oli jo valmiina, kunnes Suuri Flow-myrsky tuli ja pilasi. Paikkaava keikka lienee lähitulevaisuudessa itsestäänselvyys.

Video ei ole enää saatavilla

#37 Panda Bear (uusi)

Mikä: Lissabonissa asuva Noah Lennox, Animal Collectiven merkittävintä soolouraa tehnyt neljännes.

Kauan odotettu: Vuoden 2007 Person Pitch -levy valmisteli indieyleisön korvia Animal Collectiven Merriweather Post Pavilionia varten ja osoitti, ettei Lennoxin oma materiaali kalpene lainkaan pääbändin tekeleiden rinnalla.

Tuleeko: Lennoxin houkutteleminen Portugalista Pohjois-Eurooppaan on ollut yllättävän vaikea tehtävä. Edesmenneen H2Ö:n ympärillä pyöri huhuja tai ainakin toiveita, mutta Lennox on käynyt edes Ruotsissa viimeksi vuonna 2010. Sopivia keikkapaikkoja kyllä piisaisi: Panda Bear on soittanut viime vuosina niin Berliinin Berghainissa kuin New Yorkin MoMassa ja Music Hall of Williamsburgissa.

Video ei ole enää saatavilla

#36 Spoon (+9)

Mikä: Neljännesvuosisata sitten Texasin Austinissa perustettu bändi, joka yhdistelee melodista kitararockia kokeelliseen ilmaisuun. Kuulostaa siltä mitä onkin: power pop -yhtyeeltä, joka on ottanut nimensä Canin kappaleesta.

Kauan odotettu: Viitisentoista vuotta. Vuoden 2007 Ga Ga Ga Ga Ga -albumi taisi haravoida täydet pisteet niin Rumbasta, Soundista kuin SUE-lehdestäkin.

Tuleeko: Vaikeaa, muttei mahdotonta. Bändi on ollut kotimaassaan reilut kymmenen vuotta top 20 -kamaa, mutta on löytänyt aikaa maailman kiertämiselle – Australiaa ja Etelä-Amerikkaa myöten. Viime vuonna bändi soitti Euroopassa yli 30 keikkaa, lähimmät Norjassa ja Tanskassa.

Video ei ole enää saatavilla

#35 Johnny Jewel (uusi)

Mikä: 43-vuotias John Michael Padgett, Italians Do It Better -levy-yhtiön perustaja, mestarmieli Chromaticsin, Glass Candyn ja Desiren takana ja viime vuosina myös soolomuusikko ja soundtrackintekijä.

Kauan odotettu: Bändiensä kanssa Jewelin on saattanut jo nähdä Suomessa, mutta soolokeikka on alkanut kiinnostaa hänen tehtyään musiikkia viime kesänä Twin Peaks: The Returniin. Tänä talvena ilmestyi soololevy Digital Rain.

Tuleeko: Vaikea sanoa. Ainakaan tähän mennessä Jewel ei ole tehnyt keikkoja soolomateriaalinsa tiimoilta.

Video ei ole enää saatavilla

#34 Alvvays (uusi)

Mikä: Perinteensä läpikotaisin tunteva torontolainen indiepop-bändi.

Kauan odotettu: Viime syksynä ilmestynyt kakkoslevy Antisocialites ja sen huippukappaleiden nippu lunastivat nimettömän debyytin (2014) luomat odotukset.

Tuleeko: Miksei. Ainakin Alvvays olisi erittäin hyvää viihtymismusiikkia maamme indiefestivaaleille.

Video ei ole enää saatavilla

#33 Adele (+58)

Mikä: Aikamme suurin popdiiva.

Kauan odotettu: Ensilevystä 19 alkaen, eli jo kymmenen vuotta.

Tuleeko: Ei varmaan pitkään aikaan, mutta mahdollisesti joskus. Adele kärsii pahasta ramppikuumeesta, minkä lisäksi hänellä on ollut ongelmia äänensä kanssa. Mutta toisaalta Adele on vasta 30-vuotias ja voi hyvin jatkaa uraansa melkein puoli vuosisataa. Ehkä siis ehtii joskus tännekin.

Video ei ole enää saatavilla

#32 The Strokes (–7)

Mikä: Vuosituhannen vaihteessa kitararockin ”pelastanut” ja New Yorkin pelastanut kvartetti.

Kauan odotettu: Keväästä 2001 alkaen, jolloin bändin esikois-ep The Modern Age hullaannutti niin diskohileet kuin kriitikotkin.

Tuleeko: The Strokesin edellisestä levystä on jo viisi vuotta aikaa, seuraavaan liittyy epämääräisyyttä, eikä bändi ole kiertänyt viime vuosina kovinkaan ahkerasti. Kyseessä on silti sen luokan mahatapaus, että eiköhän jokin Suomen suurista festivaaleista – ehkä todennäköisimmin niistä rock-mielisin eli Provinssirock – vielä jonain vuonna pulita itsensä kipeäksi.

Video ei ole enää saatavilla

#31 Sleater-Kinney (uusi)

Mikä: 1990-luvun Riot grrrl -liikehdinnän bändeistä viimeisiä ja suurimpia. Oli tauolla vuodet 2006–2014 ja palasi levytyskantaan vuonna 2015 hukkaamatta mitään vanhoista vahvuuksistaan. Tällä välin bändin laulaja-kitaristi Carrie Brownsteinista oli ehtinyt tulla Portlandia-tv-sarjan tähtikäsikirjoittaja.

Kauan odotettu: 1990-luvun puolivälistä.

Tuleeko: Vaikeaa vaan ei mahdotonta. Paluunsa jälkeen bändi on tehnyt Euroopassa tasan yhden festivaalikeikan (Primavera 2015) ja pienen nipun klubikeikkoja (mm. Lontoo, Berliini, Amsterdam). Brownstein on lupaillut uutta levyä ensi vuoden alkuun. Jos sitä seuraa jäntevämpi Euroopan-kiertue, ainakin Sideways-toimistossa toivottaneen kalenterivoittoja ja tehtäneen tarjouksia sormet syyhyten.

Video ei ole enää saatavilla

#30 Taylor Swift (uusi)

Mikä: Kantrin ihmelapsesta popin megatähdeksi vuosien varrella kasvanut laulaja-laulunkirjoittaja.

Kauan odotettu: Kuranttien kantritähtien koukkailut Eurooppaan ovat ylipäätään aika harvinaisia, joten realistisesti Swiftiä on odotettu tänne noin kahdeksan vuotta, Speak Now -albumista lähtien.

Tuleeko: Swift on tuoreimmilla kiertueillaan esiintynyt Euroopassa vain suurimmissa kaupungeissa ja suurimmilla stadioneilla. Juuri Yhdysvalloista käynnistynyt Reputation-kiertue käsittää surkeat kuusi keikkaa Euroopassa, kaikki Brittein saarilla. Eli ei tule.

Video ei ole enää saatavilla

#29 Mitski (uusi)

Mikä: Brooklyniin päätynyt japanilais-amerikkalainen rock-muusikko, jonka soitossa ysärin collegerock kuuluu vahvasti.

Kauan odotettu: Viimeistään vuodesta 2016, jolloin läpimurtolevy Puberty 2 ilmestyi.

Tuleeko: Ennen pitkää. Mitski on kiertänyt Eurooppaa taajaan, ja Sidewaysin tai Flow’n luulisi buukkaavan artistin lähivuosina. Klubikeikkakaan ei ole poissuljettu, sillä kokoonpano on pieni.

Video ei ole enää saatavilla

#28 Jim O’Rourke (uusi)

Mikä: Chicagolaislähtöinen, useita vuosituhannen taitteen amerikkalaisia indieklassikoita (Wilco, Smog, Joanna Newsom) äänittänyt ja tuottanut erikoismies, joka on soolourallaan touhunnut yhtä sun toista noisesta Burt Bacharach -covereihin. Soolotuotannosta tunnetaan parhaiten Drag Cityn julkaisemat viisi poplevyä, joista vuoden 2001 Insignificancea pidetään yleisesti indieklassikkona.

Kauan odotettu: Jim O’Rourke on kyllä käynyt Suomessa, mutta vain Sonic Youthin rivijäsenenä Ilosaarirockissa 2003. Suomessa hänen suosionsa indie-nörttien keskuudessa lieneekin karttunut juuri Sonic Youth -yhteistyön kautta.

Tuleeko: Epätodennäköiseltä näyttää. O’Rourke on lentopelosta kärsivä erakkoluonne, joka on asunut jo liki 20 vuotta Japanissa. Hän viihtyy parhaiten tokiolaisessa Steamroom-studiossaan tai paikalliskiertueilla uudessa kotimaassaan. Viime syksynä suomalaiset O’Rourke-fanit hieraisivat tosin silmiään, kun ruotsalaisen Extravagans-festivaalin esiintyjälistasta löytyi myös O’Rourken nimi. Kävi kuitenkin ilmi, että tapahtumassa vain esitettiin hänen sävellyksensä.

Video ei ole enää saatavilla

#27 Guided by Voices (–11)

Mikä: Kaikkien janoisten sankari Robert Pollard sekoittaa varhaista R.E.M.:iä, The Whota ja miljoonaa unohdettua voimapopbändiä ja julkaisee levyjä useammin kuin sinä vaihdat sukkia.

Kauan odotettu: Ainakin 1990-luvulta lähtien. Vaikka taso vaihtelee, Pollard (ja keitä bändissä nyt sillä viikolla sattuu olemaankin) on yksi suurimpia jenkki-indien sankareita.

Tuleeko: Vaikeaksi menee: kuluvalla vuosikymmenellä bändi on hajoillut ja kasautunut uudelleen ja tehnyt vain yhden keikan Yhdysvaltojen ulkopuolella. Jostain syystä se nähtiin vuoden 2011 Øya-festivaalilla Oslossa. Sitä edeltävänä kahdeksana vuonna se ylitti Kanadan rajan vain kahdesti. Edellisestä Euroopan-kiertueesta on 15 vuotta.

Video ei ole enää saatavilla

#26 Weyes Blood (uusi)

Mikä: Natalie Mering, ihan juuri kolmekymppinen pehmopsykedelikko ja kevytprogeilija Santa Monicasta.

Kauan odotettu: Kiinnostus roihahti vuoden 2016 Front Row Seat to Earth -levystä ja erityisesti sen Do You Need My Love? -huippulaulusta ja on sittemmin ottanut lisäkierroksia Ariel Pinkin kanssa tehdystä ep:stä ja keikkasettiin ilmaantuneista Moonlight Shadow’sta ja Vitamin C:stä.

Tuleeko: Viimeistään seuraavan levyn aikaan Suomen-keikalle ei pitäisi olla esteitä tai hidasteita.

Video ei ole enää saatavilla

#25 Grandaddy (uusi)

Mikä: Indierockyhtye Modestosta Kaliforniasta.

Kauan odotettu: Suomesta löytyy naivistisen indiepsykedelian pikkuklassikosta The Sophtware Slumpista (2000) hullaantunut kiihkomielinen Grandaddy-seuraajakunta, joka on pitänyt käsiään ristissä vuoden 2012 comebackistä lähtien.

Tuleeko: Hetken näytti paremmalta, nyt taas heikommalta. Yhtyeen basisti Kevin Garcia kuoli vuosi sitten vappuna, minkä jälkeen Grandaddy perui tulevat keikkansa, eikä ole antanut ennustetta tulevaisuudestaan.

Video ei ole enää saatavilla

#24 Chance the Rapper (uusi)

Mikä: Chicagolainen hyvästä ja voimauttavasta meiningistään tunnettu räppäri Chancellor Bennett (s. 1993), joka sai aikoinaan urahaaveilleen tsemppiä itseltään Barack Obamalta (Bennettin isä työskenteli tämän avustajana senaatissa). Sittemmin Bennett on kirjoittanut kappaleita muun muassa Kanye Westin Life of Pablo -albumille.

Kauan odotettu: Enemmistö vuoden 2013 Acid Rap -mixtapesta ja loput vuoden 2016 The Colouring Book -debyyttialbumista lukien. The Colouring Book oli ensimmäinen vain striimauspalveluissa julkaistu albumi, joka nousi Billboardin top 10:een ja voitti Grammyn.

Tuleeko: Chance on tyypillinen amerikkalainen räppitähti, jonka saaminen Eurooppaan on kiven takana ja vaivannäöstä kiitos on usein peruminen – kuten Øya ja Way Out West huomasivat vuosi sitten. Flow ei ollut Chancea buukannut ja välttyi perumiselta. Todennäköisin syy on artistin täkäläisen vetovoiman ja keikkapalkkion välinen epäsuhta. Se lienee merkittävä hidaste Suomen-keikoille myös jatkossa.

Video ei ole enää saatavilla

#23 Dead Can Dance (+72)

Mikä: Brendan Perryn ja Lisa Gerrardin yrmystä keskiaikagotiikasta etnisiä ulapoita kohti seilannut taiderockyhtye.

Kauan odotettu: Mustahuulisimmat varmaan jo vuoden 1984 debyytistä saakka, esoteerisempi yleisö kenties 1990-luvulta, jolloin kaksikon ilmaisu karisti viimeisetkin yhteytensä klassiseen rockilmaisuun.

Tuleeko: Voipa hyvinkin tulla! Maailma on pienentynyt siinä missä Dead Can Dancen ilmaisu on laventunut, joten ilmeisesti tänä syksynä uuden albumin julkaiseva yhtye voisi hyvin tulla Suomeenkin. Musiikkinsa puolesta sopisi monen hyvinkin erilaisen festivaalin ohjelmistoon, tosin Kalajoen Juhannuksen tuskin kannattaa tarjouspyyntöä jättää.

Video ei ole enää saatavilla

#22 Eminem (+47)

Mikä: Eminem.

Kauan odotettu: Parikymmentä vuotta.

Tuleeko: Eminemin kesän keikat Skandinaviassa ovat ensimmäiset 17 vuoteen. Seuraava, edes spekulatiivinen mahdollisuus saada Eminem Suomeen lienee siis noin vuonna 2035.

Video ei ole enää saatavilla

#21 King Krule (uusi)

Mikä: Archie Marshall, 23 vuotta, mölinälaulaja, pisamanaama ja ihmelapsi Etelä-Lontoosta.

Kauan odotettu: Pikkuklubeille vuoden 2011 nimettömästä esikois-ep:stä lähtien, isommille areenoille vuoden 2013 esikoisalbumista 6 Feet Beneath the Moon.

Tuleeko: Todennäköisesti ennen pitkää. Etelä-Suomen Krule-fanit rukoilevat Flow’n tai Sidewaysin – tai esimerkiksi Tavastian – ehtivän ennen Ilosaarirockia, jonka monipuoliseen linjaan brittinuorukainen sopisi paremmin kuin hyvin.

Video ei ole enää saatavilla

Wall of Sound

59 Martyn Ware, Ian Marsh ja Glenn Gregory tunnetaan paremmin yhtyeestä Heaven 17, mutta Ware ja Marsh toimivat 1980-luvulla myös tuottajatiiminä British Electric Foundation -aliaksella, jonka tuotoksena syntyi loistavasti ajan hengen tiivistänyt ja samalla historian kerroksia leikkaava kokoelma Music of Quality and Distinction. Albumilla ajan vaihtoehtoväki ja jo parhaat päivänsä nähneet tähdet tulkitsivat vanhoja klassikkoja 1980-luvun sliikeillä tuotantoarvoilla täydellistettyinä. Tina Turnerin uran levy käänsi uuteen nousuun, Gary Glitteriä edes B.E.F. ei pystynyt pelastamaan. Menestyskokoelmalle lypsettiin yksi jatko-osa ja nyt on toisen vuoro. Konsepti vain ei enää kanna yhtä charmikkaasti vuonna 2013. Pääosassa ovat yhä eilisen tähdet, tosin nyt ne, jotka sarjan ensimmäisen osan ilmestyessä olivat pinnalla. Kappalevalinnat ovat turvallisia. Boy George mörisee Lou Reedin ja Iggyn biisejä. Glenn Gregory tulkitsee ties monettako kertaa Party Fears Twon ja brittien ikuinen euroviisudarling Sandie Shaw Walk in My Shoesin. Kornista tuotannosta huolimatta Blondien Picture This kasvaa Kate Jacksonin hitaampana versiona uusiin mittoihin. Bonuksena mukaan on ujutettu Maximin komeasti camp Day Before Came -versionti. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Keiji Haino / Jim O’Rourke / Oren Ambarchi – Now While It’s Still Warm Let Us Pour in All the Mystery

Black Truffle

81 Nämä kolme improvisaatiomaailman jättiä kokoontuivat viime vuonna sillanrakennuspuuhaan improvisaation ja mielettömän melurockin välille. Kyseinen levy, Imikuzushi, oli peto suoraan Vanhan testamentin ajoilta puettuna power trio -muottiin – luolamiesrytmejä, jyrisevää bassoa – mutta tuolloin tähtiroolissa oli Hainon liekehtivä kitaratyöskentely. While It’s Still Warm… tarjoaa yhä puhtaasti julmaa kitarahelvettiä, mutta lähestyy myös toista puolta japanoisesta ja viettää alusta parikymmentä minuuttia saarivaltion legendaaristen Taj Mahal Travellersin, East Bionic Symphonian ja Les Rallizes Denudesin äänimaailmassa. Helvetti aukeaa levyn toisella puoliskolla, missä A New Radiancen ja Even That Still Heren kaksoistornit sortuvat kuulijan niskaan kuurouttavalla voimalla. Kun päätös saapuu nimikkoraidan muodossa, luulisi kuuntelevansa kadonnutta Far East Family Bandin tai White Heavenin äänitystä. While It’s Still Warm… osoittautuu pirteän monipuoliseksi ekskursioksi. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Kuudes silmä – s/t

Combat Rock Industry

72 Kuudes silmä soutaa vaarallisilla vesillä. Jylhän postpunkin, varhaisen goottirockin ja kajal-suomirockin yhdisteleminen on taitolaji, joka asioiden mennessä poskelleen voi tuottaa kauhistuttavia lopputuloksia. Esikoisalbuminsa Combat Rockilla julkaiseva lohduuttomuusrock-kvartetti selviää kuitenkin tulikokeestaan hienosti; mitään varsinaisesti uutta yhtye ei Ratsiansa ja Mustan Paraatinsa kuunnelleelle tarjoa, mutta tuskinpa se on ollut tavoitteenakaan. Kuudennen silmän ehdoton valttikortti on napakkuus: moni yhtye venyttäisi levyn introna toimivan Hypnoosin kaltaisen kappaleen 5-minuuttiseksi murhenäytelmäksi, mutta Kuudes silmä pitäytyy minuutissa. Levyn muistakin kappaleista puolet pysyy plus-miinus-kahden minuutin punkmitassa, ja neljän minuutin raja rikotaan vain kahdesti. Militanttien ryskyvien rumpujen, kinisevien hyönteiskitaroiden ja melankolisten syntetisaattorien muodostamaa äänimaailmaa hallitsee laulaja Jere, jonka energinen ja heittäytyvä ilmaistu estää rehellisen kliseistä ja absoluuttisen lohdutonta kokonaisuutta (olisitko mieluiten Ihmisraunio, Tuomittu vai Kuollut mies?) lipsumasta lähellekään tahatonta komediaa puolelle. Kuudennen silmän esittämänä ”tervetuloa mun elämään” on tarjous, johon kannattaa tarttua. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Majical Cloudz – Impersonator

Matador

46 Ujeltavan mieslaulun ja ambientisti hipsuttelevan instrumentaation yhdistelmä on tuottanut 2010-luvulla tukun hienoja levyjä esimerkiksi sellaisilta artisteilta kuin Perfume Genius tai Active Child. Samaan saumaan yrittää iskeä Devon Welshin ja Matthew Otton kanadalaisduo Majical Cloudz. Yritykseksi jää, sillä Impersonator on lähes kuolettavan tylsää kuultavaa. Grimesin Oblivion-albumilla vieraillut Welsh on laulajana persoonaton ja keskinkertainen, minkä johdosta levyn raukeat, minimalististen elektronisten taustojen päällä soljuvat kappaleet kuulostavat lähinnä narsistiselta vaikerrukselta. Jonkinlaista toivoa tarjoavat (kamalasta sanoituksestaan huolimatta) singlenäkin julkaistu Childhood’s End sekä Mister, joka tuo rytmikkäässä ilmavuudessaan mieleen Band of Horsesin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Peals – Walking Field

Mellon Curb / Thrill Jockey

81 On hyvä, että maailmassa on levyjä, jotka kuulostavat takkatulen rätinältä, kesämökin kuistilta, päiväunilta riippumatossa sekä japanilaisilta eläinanimaatioilta, joissa tuhisevat pandakarhut järsivät sokeriruokoa rauhoittavasti liplattavan joen varressa. Tätä mieltä ovat oletettavasti myös William Cashion erinomaisesta Future Islands – konepopyhtyeestä sekä Bruce Willen edesmenneestä Double Dagger -noiserocktriosta. Baltimorelaismuusikot tekevät Peals-nimen suojissa instrumentaalimusiikkia, jonka lämpimään syliin tekee mieli käpertyä. Lähinnä akustisilla ja sähköisillä kitaroilla, mutta myös lelupianoilla, tamburiineilla ja selloilla luotu Walking Field muistuttaa nimensä mukaisesti pitkää kävelyretkeä luonnon helmassa; maisemat muuttuvat huomaamattomasti ja radikaalistikin, vaikka ”paikka” pysyykin koko ajan samana. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Sink – Holy Testament 1 & 2

Svart Records

82 Rituaalimusiikin tekeminen nykymaailmassa on mielenkiintoinen ilmiö. Ennen esimerkiksi katolinen kirkko sääteli, mitä melodioita sai käyttää, ja pakotti täten säveltäjät käyttämään esimerkiksi bassolinjoja uusien ja edistyksellisempien musiikillisten ideoiden tutkimiseen. Dub syntyi siis Roomassa. Nyt sana on vapaa ja varsinkin raskaamman musiikin puolelta löytyy projekteja, joissa lähdetään tekemään rituaalimusiikkia vaihtelevasti implisiittisestä eksplisiittiseen kulkevalle akselille sijoittuen. Esimerkiksi Svartin tallissa levyttävä Arktau Eos on selkeä tapaus – Sink ehkä vähemmän. Kaikkea syntikkadronesta ja tasabassarista blackmetal-sahaukseen ja industrial-riffittelyyn sekoittava orkesteri on nimennyt käynnissä olevan kaavaillun tetralogiansa tavalla, joka vie ajatukset rituaaleihin. Vaikutelmaa vahventaa se, että jos eri tyylien läpikäynnin lomassa on mitään punaista lankaa havaittavissa, se on juhlallisuus. Ja ykkösosan Ritual ja Ritual Transfigured antavat myös osviittaa mielenmaisemasta, jossa tässä samoillaan. Niinäkin hetkinä, jolloin liikutaan vahvasti ambienteissa maisemissa, ei musiikki suostu taipumaan taustaksi vaan vaatii huomiota. The Holy Testamentin kahdesta ensimmäisestä osasta varsinkin toisessa on havaittavissa samaa huumaavuutta kuin suitsukkeilla kyllästetyssä tilassa. Monotoniakaan ei muutu missään vaiheessa unettavaksi. Olen joskus miettinyt onko rituaalitoimitukselle olemassa samanlaista läpikäymisen karttaa kuin se, jonka ihmisen kerrotaan käyvän läpi suuren menetyksen koettuaan. Ehkä se kuuluu tässä musiikissa. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla