Metsään mennessä ei haittaa vaikka tukka olisi sekaisin.

Kuu, joka oli liian kirkas.

Viiden vuoden takainen ensikohtaamiseni Jex Thothin kanssa oli odottamaton esoteerinen käänne, jossa manattava henki ottaa riitin haltuunsa ja vie loihtijaansa syvemmälle omiin energioihinsa – tai jonkilainen vastaava mielleyhtymä, joita näin eskapististunnelmaiseen musiikkiin useimmiten liitetään. Tietenkin tämä johtui keulakuvan itsensä sarjakuvamaisesta ja hieman campista, mutta silti suurenmoisesta persoonasta sekä lauluäänestä.

Bändi oli monia tyylillisiä verrokkejaan, kuten Blood Ceremonya tai The Devil’s Bloodia (miksi nämä uuden aallon doom-bändit ovat niin mieltyneitä vereen?) syvemmällä huurujen metsässään, mikä oli hyvä. Totem-ep ja nimetön debyytti tihkuivat sopivasti viimeistelemätöntä mystiikkaa, joka vietteli vierelleen albumimitan ajaksi. Biisit rönsyilivät levottomasti ja kitaroissa oli tuhdisti fuzzia sekä kaikua. Juurakoiden välissä jokseenkin diktatorisesti poppootaan luotsaava Thoth puikkelehti rehvakkaasti, messuten soturinaisista ja maailmanlopuista.

Sitten alati soittajistoaan justeeraava retkue ramppasi Suomessa suorastaan kyllästymiseen asti, ja sinällään kelpo biisimateriaali alkoi toistaa itseään. No, toisinaan itseään miellyttävän taiteen tekeminen ei käy käden käänteessä.

Tekemistensä harras panttaaminen saattaa tosin kuulua liiallisena varman päälle pelaamisena. Näin on Blood Moon Risen kanssa osittain käynyt. Välillä se kuulostaa suunnilleen siltä, kuin tietäjä alkaisikin yhtäkkiä selittää loitsujensa symboliikkaa puhki. Jos debyytti oli kotikutoista luomua kuin metsästä omin käsin poimittu marjasato, on seuraaja lähempänä viljeltyjä pakastemustikoita.

Syy on tuotannossa. Sen lisäksi, että aiemmin sumun läpi etäisinä hahmoina erottuneet elementit on tuotu aivan nenän eteen, on avaran soundimaailman julkisivulle raahattu kaksi sähkökitaraa. Ne kasvavat muun bändin tielle jättimäisten hopeakuusten lailla, joiden latvoissa vain Thoth itse kykenee ansioituneesti keikkumaan. Ongelmaa ei olisi, jos kitaroiden yhteispelissä olisi omaperäisyyttä, mutta kun se rajoittuu lähinnä komppi-soolo-jakoon, harmittaa kovin, että soundia kiinnostavasti taittavat jousi- ja kosketinsovitukset vilkkuvat oksien alta vain hetkittäin.

Kaikesta huolimatta peukalon kääntää ylöspäin kohtuullisen värikäs biisien kirjo.

Yllättävää tosin, että lyhyimmän korren vetää säröisä doom-hidastelu: The Divide ja yli kahdeksanminuuttinen Ehjä (Suomi mainittu, torilla tavataan) jäävät melkoisen muotopuoliksi. Levyn aloittava To Bury on puolestaan niin alleviivaava introbiisi, että melkein naurattaa.

Sen sijaan The Places You Walk on makeine synaleadeineen todella suoraviivainen Blue Öyster Cult -retrojytä, mutta kuulostaa paljon paremmalta kuin vaikkapa ruotsalaisen hevipaavi Ghostin pastissoinnit.

Parhaimmillaan levy on puolivälin suvannossa. Into A Sleep on erittäin kaunis sävellys, jonka hourailevat fuzz-sooloilut roikkuvat maiseman yllä kuin milloin tahansa hanansa avaavat sadepilvet, kappaleen odottavaa tunnelmaa vahvistaen. Vähemmän painostava mutta sitäkin herkempi on Keep Your Weeds, joka voisi olla levynkannen musiikillinen tulkinta. Samanlaisesta herkkyydestä kasvaa vielä uljaaseen vyörytykseen päätösraita Psyar.

Myös Thothin laulussa on yhä väkevää dynamiikkaa. Se elää kaikkia tunnetilojaan täysillä, pontevasta julistamisesta hennompaan tarinointiin. Näin monipuolinen laulaja on tässä genressä harvinaisuus, ja ainakin siksi Jex Thoth on edelleen hieno yhtye.

73 Blood Moon Rise osoittaa, että Jex Thoth on yhä parhaimmillaan silloin, kun se jatkaa uiskenteluaan tumman psykedelian värikkäässä järvessä, eikä ainakaan liiaksi astu metallisemman doom-uhittelun liejuun.

Video ei ole enää saatavilla