Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 269 Gracias – It Only Takes B

Menneenä kesänä tuntui, että kaikki ottivat yhtäkkiä Graciaksen omakseen eikä kenestäkään muusta hetkeen puhuttukaan. Tuolloin ilmestynyt Gracias EP oli hyvin tuotettua, täysin siekailemattomasti 90-luvun itärannikkoräpistä ammentavaa neosoul-soundia ja pätevää flow’ta. Ei mitään uutta sinänsä, mutta kyllä tämä oli sellainen viime kesän kollektiivinen soundtrack. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 268 David Guetta – Where Them Girls At (feat. Nicki Minaj & Flo Rida)

David Guetta takoo hittejä ja työskentelee maailmantähtien kanssa, vaikka on pohjimmiltaan ruma dj. Muut deejiit ovat kateellisia Davidille, sillä David tietää, missä tytöt ovat. Tytöt ovat Davidin bileissä bailaamassa tämän hitin tahtiin. Tai sitten bodypumpissa kiinteyttämässä itseään tämän hitin tahtiin. Hieno biisi, jonka pelkästä ajattelemisesta tulee hiki. (Matti Markkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 267 Clap Your Hands Say Yeah – Same Mistake

Ehkei tämä seitsemän vuotta sitten omakustanne-esikoisellaan ihastuttanut amerikkalaisyhtye enää sytytä blogosfääriä ilmiliekkeihin, mutta sen musiikki on yhä vastustamatonta: tanssimaan piiskaava rytmi, helmeilevä kitara, taivaankaarella ujeltavat syntikat, Alec Ounsworthin kaihoisasti vaikertava ääni ja melodia isolla M-kirjaimella. Same Mistake on kaikkea tätä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 266 Ford & Lopatin – The Voices

80-luvun popin ominaisen soinnin kierrättäminen on jatkunut jo pitempään kuin itse 80-luku. Väliäkö tuolla, niin kauan kuin tulokset ovat yhtä upeita kuin amerikkalaisen elektroduon Voices. Hirviömäisen jyräävä konebasso ja öljyä tihkuva syntikkamatto tukevat laulumelodiaa, joka on samaan aikaan herkkä ja robottimainen. Käsillä on pala modernia elektropopunelmaa. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 265 Oranssi Pazuzu – Komeetta

Helkkävästi kaiutetulla kitaramelodialla höystetty, discokomppia avaruusdronen syövyttämään black metal -riivintään yhdistelevä biisi on yhtyeen tarttuvimpia. Kappale on silti outo, mutta tietty selväpiirteisyys yhdistettynä suttuiseen soundiin ja raakkuvaan lauluun luovat mielenkiintoisen kontrastin. Biisin kruunaa lopun avaruusmölyllä silattu tasatahtitamppaus. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

# 264 Allo Darlin’ – Darren

Jos Spiritualized on musiikkia, jonka tahtiin voi käyttää huumeita tehdäkseen musiikkia joiden tahtiin voi käyttää huumeita, lontoolaisen Allo Darlinin musiikki on kliseistä tweekierrettä, jota voi kuunnella jos on ihastunut ja haluaa kuunnella levyjä, joissa ollaan ihastuneita ja halutaan kuunnella levyjä, joissa ollaan ihastuneita ja halutaan kuunnella levyjä. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 263 Laurel Halo – Head

Laurel Halo on löytänyt jostakin Detroit-teknon ja trancen keskeltä rauhasen, joka erittää vain laukeamatonta jännitettä. Head soi illan viimeisenä klubilla, joka soittaa juuri sitä musiikkia, jota olet aina tiennyt haluavasi ja tarvitsevasi mutta jota ihmisruumis ei kykene tanssimaan. Aivot tilaavat silti vielä yhden – ja toisen – ja huutavat lisää ja kovempaa. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 262 Joakim – In the Cave

In the Cave on aamuyön väsähtänyt disko suunnattomassa tippukiviluolassa. Kappaletta ajaa eteenpäin laiskasti kalkattava lehmänkello, alavireinen piano käyttää kaikki voimansa kolmeen äärettömyyksiin kaikuvaan nuottiin, laulu on lakonista toteamista. Toisin sanoen biisissä ei ole minkäänlaista energiaa – kunnes kuorma-autollinen laserpyssyjä laukeaa sinfoniaansa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

# 261 Soft Moon – Total Decay

Luis Vasquezin johtaman yhtyeen viimeisin EP vie ryhmän soundia entistä brutaalimpaan suuntaan. Kalmanharmaa äänimatto kihisee staattista sähköä klaustrofiilisellä intensiteetillä. The Soft Moon kumartaa syvään 1980-luvun länsieurooppalaiselle coldwavelle, mutta Total Decayn kaltaisten mökötysbiisien luulisi toimivan myös perisuomalaisen kaamossesongin keskellä. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 260 Snow Patrol – This Isn’t Everything You Are

Snow Patrolko tylsä, tökerö ja mauton? Itse olet. Tai sitten sinulla menee niin hyvin, ettet tarvitse elämääsi This Isn’t Everything You Aren kaltaista itsetunnonkohotusbiisiä. Kyseinen kappale on nimittäin loistava valinta silloin, kun tuntee itsenä syystä tai toisesta halvaksi, tyhmäksi ja epäonnistuneeksi. Toki biisiä voi kuunnella muulloinkin kuin krapulassa. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

# 259 Jeremy Jay – Caught in a Whirl

Silloin tällöin tulee vastaan artisteja tai yhtyeitä, joilla on välittömästi tunnistettava oma ääni. Caught in a Whirl ei ole Jeremy Jayn absoluuttisesti paras kappale, mutta toimii hyvänä sisäänheittäjänä hänen omintakeiseen maailmaansa. Aiemmin siellä vierailleet tietävät, että kaikki eivät ehkä ole aivan sitä miltä alkuun näyttävät. Varjoissa väijyy ystävyys. (Mikko Valo)

Video ei ole enää saatavilla

# 258 Plain Ride – Tired and Free

Janne Westerlund on vahva lauluntekijä, jolla on ollut onnea saada taakseen vahva bändi. Näin syntyy tämän kappaleen kaltaisia pieniä mestariteoksia. Westerlund kähisee hänelle tuttuun tapaansa tämän mitättömän elämän epävarmuudesta, mutta kertosäe saapuu vapauttavuudessan koskettavana. Tukea antaa vielä huikean hienosti kasvava sovitus trumpetteineen kaikkineen. (Mikael Mattila)

Toukokuussa ilmestynyt Stonebrige on Plain Riden neljäs albumi.

Kappaleen studioversion voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

Sarja jatkuu huomenna.

Toisinaan levyarvioissa törmää mainintaan arvosteltavan levyn ajattomuudesta. Usein tarkoituksena lienee korostaa levyn riippumattomuutta ajalleen tyypillisistä, ohimenevistä muotivirtauksista ja näin erottaa se radion soittolistoille räätälöidyistä poptuotteista.

Tai sitten kyse on oraakkelimaisesta musiikin kestävyyskartoituksesta – tämä levy säilyy ja koskettaa sukupolvesta toiseen.

Jeremy Jayn levyjen ajattomuus on toisenlaista. Ne eivät tunnu tulevan mistään ajasta. Ne ovat juuri nyt, kuunnellessa.

Dream Diary on toistaiseksi vahvin osoitus Jayn kyvystä luoda tiivis ja ajaton tunnelma yksinkertaisin keinoin. Aiemmilta levyiltä tuttu 1950-luvun rock’n’rollin ja doowopin viattomuus ja rakenteellinen selkeys ovat edelleen läsnä. Tallella on myös 1980-luvun uudesta aallosta muistuttava musiikillinen ja esteettinen kinnaavuus.

Uutta on jo viime vuotisella Splash-albumilla ilmennyt kehitys kohti dynaamisempaa ilmaisua. Tosin tässä tapauksessa olisi sopimatonta ja harhaanjohtavaa kutsua Jeremy Jayn ja hänen yhtyeensä sointia aiempaa lihaksikkaammaksi.

Jos jokin on kasvanut, niin itseluottamus sekä intoilu Sonic Youthista ja edellisen levyn Someday Somewhere -kappaleessa mainitusta Pulpista.

Myös päivänvalon määrä on vähentynyt. Jos aiemmilla levyillä käytiin läpi päiväkirjamerkintöjä, niin nyt kuiskivat yökirjan sivut.

”Midnight road on the motorway / we were kids/
I don’t know / we were trying to make our way /
In a midnight car / smoking cigarettes after dark”

Jeremy Jay laulaa tai laulaen puhuu vahvasti kaiutetut öiset seikkailunsa tutulla pakahtuvan sydämen värittämällä äänellään.

Kasvanut itseluottamus ja kokemus lauluntekijänä ovat vahvistaneet Jeremy Jayn laulun hienostunutta omalaatuisuutta niin, että kappaleiden sadunomainen tunnelma on lähes käsin kosketeltavissa.

Toisaalta Dream Diaryn yleistunnelma käy välillä niin ylitsevuotavaksi, että yksittäiset kappaleet katoavat virtaan ja niiden erottaminen toisistaan tuntuu hankalalta. Sama ilmiö on ollut huomattavissa myös Jayn edellisillä levyillä.

Tässä mielessä hän muistuttaa levy-yhtiönsä pomon Calvin Johnsonin johtamaa Beat Happeningia, mutta sillä erolla, että Johnson loi vinksahtaneilla sanoituksillaan yksittäisille kappaleille selkeämmän identiteetin.

Dream Diaryn tunnelma tuo hätkähdyttävästi mieleen erään David Lynchin Twin Peaksin henkilöhahmoista: agorafobisen, orkideoita kasvattavan introvertin Harold Smithin, miehen, joka ystävystyi ateriapalvelun kautta Laura Palmeriin ja säilytti hänen salaista päiväkirjaansa. Yhteyttä vahvistaa entisestään Wild Orchids, yksi Dream Diaryn tarttuvimmista kappaleista.

Lähes johncarpentermaista kosketinriffittelyä sisältävä The Dream Diary Kids erottuu elektronisuudessaan selkeästi levyn muista kappaleista ja muistuttaa kakkoslevy Slow Dancen rytmikkyydestä.

Blondie-laina Shayla toimii hyvin alkuperäistä suoremmin toteutettuna. Söpössä Our Only Light’s a Flashlightissa toistuu levyn kappaleiden ominaispiirre: harsomaiset hautausmaa-urut ja herkät pianomelodiat luovat tekstuuria rumpu-basso-kitara-kolmion lanaamaan pohjaan.

80 Dream Diary ei ehkä ole omalaatuisen pehmispopin asuun puettu universaali totuus teini-ikäisen nuoren ulkopuolisuuden tunteesta ja kaikkivoipaisuudesta, mutta jotain olennaista Jeremy Jay onnistuu nuoruuden kiihkosta levyllään tavoittamaan.

http://vimeo.com/20436134

Jeremy Jay – Caught in a Whirl