Arch Hill Recordings

79 Ei minulla ole hajuakaan, mikä on tällä hetkellä bändin haluama oikea kirjoitusasu Bailterspacelle, enkä jaksa googlettaa. Bändi teki viime vuonna tiukan paluulevyn Strobosphere, ja Trinine jatkaa samalla linjalla. Onhan se on mukavaa, kun 1990-luvulla nipun essentiaalisia mutinarock-levyjä tehneet alternativeäijät eivät ole menettäneet ahdistustaan. Eli ei mullistavaa uusiutumista, mutta pätevää ja pahuksen viihdyttävää kalsarirokkia. Arvostat Bailterspacea, jos pidät Dinosaur Jr:sta ja Sonic Youthista, ja arvostat joka tapauksessa, koska ei pitäisi vertailla näihin kermapersebändeihin. Ainoa miinus on, että Bailterspace tulee Uudesta-Seelannista, joka todistetusti on maailman kämäisin ja sisäsiittoisin orankisaari. Sen kansallishedelmä näyttää palleilta ja sen kansallislintu on saanut nimensä pallihedelmän mukaan. Sen kansallislaulukin on varmaan Thurstonin ja Yoko Onon säveltämä oodi palleille. Uuden-Seelannin todelliset pallit sijaitsevat silti Bailterspacen kalsareissa. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Chvrhces – The Bones Of What You Believe

Virgin Records

70 Neljän-viiden biisin EP:nä tämä olisi vuoden kovimpia julkaisuja, mutta nyt kiivaiden syntikkapop-helmien (singleinäkin julkaistut The Mother We Share, Gun ja Recover) ja muutaman tyylikkäästi maalailevan kappaleen sekaan on tiputeltu liikaa täytettä. Loppupuolen remix-lisät ovat jo niin turhia, että pelkkä ajatuskin nukuttaa. Chvrchesia on myös pirun vaikea kuunnella vertaamatta Grimesiin. Suoraviivaisempaa ja kiillotetumpaa soundia toki, mutta varsinkin Lauren Mayberryn ääni kulkee naivistis-hauraassa kiihkossaan samoilla jäljillä. Ajan hermolla siis ollaan, mutta biisimateriaali ei oikein anna periksi. Jo nyt tuntuu siltä, että paria hittiä lukuun ottamatta paketti jää hypeensä nähden liian tutuksi ja turvalliseksi. Alkuun innostavaa, mutta loppujen lopuksi synapopin ja elektroindien nykytilaan suuria mullistuksia aiheuttamatonta peruskauraa. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Delorean – Apar

True Panther Sounds

68 Espanjalaisyhtye Deloreanin kakkosalbumi Apar pyrkii välittämään 2000-lukulaista näkemystä Madchester-euforiasta. Käytännössä se tarkoittaa, ettei sillä ole niin merkitystä, mitä soitetaan tai mitä lauletaan, kunhan hyvä fiilis välittyy. Aparilta se välittyy vaihtelevasti. Levyn toimivimmat kappaleet on sijoitettu sen alkuun, eli loppua kohti albumin kuunteleminen alkaa tuntua samanlaiselta kestävyyssuoritukselta kuin ahmisi suurta irtokarkkipussillista. Apar on kuitenkin yhtyeen Subiza-debyyttiin (2010) verrattuna selkeästi enemmän albumi, eikä vain sekalainen kokoelma samoissa studiosessioissa nauhoitettuja kappaleita. Yhä yhtyeeltä jää silti puuttumaan se kappale, jonka kuullessaan voisi nyökytellä hyväksyvästi ja sanoa: ”Niin hei, tää on se Delorean.” Apar on kaikesta huolimatta siinä mielessä erityislaatuinen albumi, että sitä tekisi mieli kuunnella t-paidassa ja shortseissa. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

Jenny Hval – Innocence Is Kinky

Rune Grammofon

72 Norjalainen Jenny Hval aloitti edellisen levynsä sähköhammasharja jalkojensa välissä. Tuo levy, Viscera, oli parhaita vuonna 2011 julkaistuja levyjä. Innocence Is Kinky typistää äänimaailmaa ja kappaleiden pituuksia huomattavasti, ja tässä on hyviä ja huonoja puolia. Tämän levyn rätisevä taidepop on huomattavasti keskittyneempää, mutta psykoanalyyttisen ja seksuaalisen risteyskohdassa painivat visiot voisivat hyvinkin hyötyä jos niillä olisi enemmän tilaa hengittää. Toimiessaan se avaa Hvalille uutta maastoa: The Seerin, I Calledin Mephisto in the Waterin ja I Got No Stringsin vyöryissä saadaan kuitenkin kokea todella kovaa intensiteettiä. Tässä vaiheessa Hval on jo onnistunut niin eeppisen pitkissä kuin lyhyemmissä ja tiivimmissäkin biisirakenteissa. Näiden kahden muodon symbioosi voisi olla todella hedelmällinen: nyt kokemus jää hieman liiankin klaustrofobiseksi, vaikka potentiaali nerouteen on selvästi läsnä. Siksi Hvalin myyttinen vetovoima tuntuu toimivan vain puolella teholla. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Kings of Leon – Mechanical Bull

RCA

52 Mechanical Bullin käynnistävä Supersoaker on parasta Kings of Leonia vuosikausiin. Se vahvistaa vuoden 2004 erinomaisen Aha Shake Heartbreak -albumin synnyttämän johtopäätöksen: Kings of Leon on parhaimmillaan silloin, kun se kuulostaa esikoislevyn aikaisen The Strokesin maalaisserkulta. Muutenkin Mechanical Bull on miellyttävän rennon kuuloinen albumi, jonka raikasta ja merituulen tuivertamaa länsirannikon rockia kuuntelee mielellään – tai kuuntelisi, jos bändi olisi nähnyt edes hieman vaivaa laulunkirjoituksen suhteen. Wait for Me ja Comeback Story ovat kyllä juuri sellaisia haikeanromanttisia puolislovareita, joista voi oikean mainoksen tai leffakohtauksen avulla leipoa isojakin hittejä, mutta mikään albumi, jolta löytyy tilaa Rock Cityn tai Family Treen bulkkiboogielle, ei ole yli 52 pisteen arvoinen. Silti: neljäs peräkkäinen brittilistan ykkönen, joten bileet jatkukoon. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Kumma Heppu & Lopunajan voidellut – Missit

Rockadillo

80 Kumman Hepun kokoelman nimi vaikuttaa ensin hölmöltä nokkeloinnilta, mutta on lopulta aivan kohdallaan: tamperelaisyhtyeellä ei koskaan ollut varsinaisia hittejä, mutta ainakin ne olivat kauniita. Missit käynnistyy itseoikeutetusti bändin tunnetuimmalla kappaleella, Meritähdellä (josta lisää tässä). Sitä seuraa 19 laulun mittainen kronologinen matka, jonka on vaikea uskoa kattavan lähes kolmekymmentä vuotta – niin vähän Ari Närhen musiikki on ajan saatossa muuttunut. Esikoisalbumin Pankkiryöstössä (1981) on vielä postpunkin kiihkeyttä ja Minä ja hän -singlessä (1982) Orange Juicen kaltaisen romanttisen indiepopin pakahtavuutta, mutta jo vuoden 1984 ennen julkaisemattomilla äänityksillä (joista Feliz Navidadille nyökkäävä Seuraavana aamuna on erinomainen esimerkki Närhen elokuvakäsikirjoitusmaisen visuaalisista sanoituksista) soittaa seestynyt, milloin folkista ja milloin bossanovasta inspiroitunut lähes akustinen aikuispopyhtye. Sillä tiellä Kumma Heppu on edelleen, ja hyvä niin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

The Oscillation – From Tomorrow

All Time Low/Hands In The Dark

85 Jo debyytillään Out of Phase (2007) hallusinatorisella äänenkuvalla ja tarkkaotteisella miksauksella muista garagepsykedeliayhtyeistä erottautunut lontoolaisbändi julkaisee jälleen laatutietoisen trippipaletin. Set ja setting ovat koristeelliset: vähemmän autotallin rujoutta, enemmän 1960-lukulaisen Maxwell’s Plump -ravintolan lyijylasikaleidoskopiaa. Lähtökohdat ovat toki tuttuja. Corridors kolistelee hypnoottisesti kunnes siirtyy selkeään Astronomy Domine -alaviitteeseen jatkuakseen Corridors 2:n junnaavien dub-riffien riipivään happokäsittelyyn. Halutessaan Oscillation toki kuulostaa myös brutaalin alkukantaiselta. Kulahtanut farfisa luo Descentiin halvahkoa hautuumaatunnelmaa. Laser-ase tuodaan näyttämölle ensimmäisessä näytöksessä ja draamaa kehitellään huolella loppuräjähdykseen saakka. No Place to Go on se planeetta, jolle sekä Stooges että Hawkwind ovat kuoltuaan matkanneet ja perustaneet uuden sivilisaation. Heidän epäpyhät lapsensa tanssivat kirkoissa joissa diskopallot on tehty vyöniiteistä. Omassa sarjassaan From Tomorrow on vuoden levyjä, mutta selvinpäin sitä tuskin tulisi kuunneltua. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Markus Perttula – Tuhon sydän

Kaakao Records

71 Turkulaisyhtye Sans Paraden laulaja Markus Perttula kulkee soololevyllään samoissa vesissä kuin Ultramariini ja Minä ja Ville Ahonen. Kuten Sans Paraden musiikki, myös Perttulan soolomateriaali on suurieleistä ja melodramaattista. Teksteissä juostaan ansaan, annetaan maailman odottaa ja pudotaan kuin kivi, kun varjo ei aukea. Nimenomaan tekstit vievät Perttulaa edellä mainituista yhtyeistä piirun verran iskelmällisempään suuntaan. Samanaikaisesti ne ovat myös albumin heikoin lenkki. Kielikuvien kyllästämiä tekstejä kuunnellessa alkaa vaistomaisesti ajatella, kuinka lähellä ne ovat sisällöllisesti ja rakenteellisesti englanninkielistä poplyriikkaa. Tulkitsijana ja säveltäjänä Perttula on keskimääräistä kotimaista singer-songwriteria huomattavasti kiinnostavampi tapaus. Tekstit jättävät kuitenkin toivomisen varaa. Siitä huolimatta albumilla on hetkiä, kuten esimerkiksi hieno Lankakerä, jolloin kaikki loksahtaa paikoilleen. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

Prefab Sprout – Crimson/Red

Icebreaker

92 Vanhalle heilalle toivoo aina parasta, vaikka usein eivät nykymeriitit riitä. Esimerkiksi uusimman Pet Shop Boysin kohdalla on aistittavissa hieman fanien ja popkirjoittajien tekohengitystä. Vaan Prefab Sprout ei tätä kaipaa. Ensimmäinen aidosti uusi biisikokonaisuus 12 vuoteen sujahtaa vaivatta aiempien popjalokivien, kuten Steve McQueenin ja Jordan: The Comebackin, viereen. Yhteen mieheen kutistuneen bändin kaikki syntikkapihinät ja feikit huuliharput tulevat Paddy McAloonin kotistudiosta ja tämä leikkii laitteillaan välillä kuin vastarakastunut pikkupoika. Jewel Thiefin sireeneitä ja Adolescencen ulinoita tukevat hienonhienot popkonstruktiot: toistoa loputtomiin kestävät koukut ja epätavalliset harmoniat. Huomaa The List of Impossible Thingsin rajaton usko popmystiikkaan! Ja Billyn tarina pojasta, joka oppii laulamaan rakkaudesta ilman musiikin lahjaa! Näkökentän punaisen sävyihin värjäävien intohimojen ja sanojen keskeltä hahmottuu jokseenkin tekijäänsä viittaava pääjuoni sairastelleesta miehestä, joka on iloinen siitä, että saa vielä tehdä musiikkia. Siinä McAloon seisoo, yhtä häpeämättömän romanttisena (ja välillä kuitenkin pistävänä) kuin ennenkin, kannatellen vakaasti koko satavuotista populaarilaulunkirjoittamisen perinnettä. Koska jonkun täytyy. Niin kauan kuin sydän jaksaa nostaa pulssiaan. Niin kauan kuin meillä on vielä tunteita, joita ei ole korvattu mikrosirulla. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

Talmud Beach – s/t

Bone Voyage

87 Talmud Beach sai nimensä Baltian rannoilla, kun yhtä perustajajäsenistä luultiin juutalaiseksi. Tilanne oli vakava, mutta onneksi seurauksena ei ole vakavaa musiikkia. Tai oikeastaa Talmud Beach osoittaa esikoisalbumillaan, että se ottaa juuri oikeat asiat vakavasti. Tärkeää on groove, sielu, meininki ja kyky karsia kaikki krumeluurit pois. Seurauksena on aivan järjettömän tarttuvaa ja raikasta bluesfiilistelyä. Hobo Don’t Mind A Little Rain nousi heti ensi kuulemalta omaan hyvänmielen soundtrackiini. Jos levyyn on luottaminen, on Talmud Beach ehdottomasti nähtävä livenä! Bändissä soittavat Räjäyttäjissä vaikuttava Mikko Siltanen, Muuan Miehessäkin rumpuja soittava Petri Alanko sekä Aleksi Lukander. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

The Weeknd – Kiss Land

Universal

82 Abel Tesfaye on kiistattomasti yksi modernin R&B:n johtotähdistä, niin taiteellisesti kuin kaupallisestikin. Trilogy, miehen viime vuonna julkaistu kolmen mixtapen kokoelma, myi ylistävien arvostelujen siivittämänä pelkästään Yhdysvalloissa yli miljoona kappaletta. Kiss Land on The Weeknd -taiteilijanimeä käyttävän kanadalaisen ensimmäinen studioalbumi ja se on korkeiden odotusten veroinen, vaikka ei mitään olennaisesti uutta artistista paljastakaan. Tesfaye on edelleen Michael Jacksonin rekisterissä kujertava R&B-kultakurkku, joka kokee ilmeistä sielunyhteyttä brittiläisen postpunkin ja triphopin nokturnaalisten äänimaisemien kanssa. House of Balloons –mixtapen (2011) nimiraidan Tesfaye rakensi Siouxsie & the Bansheesin Happy Housen ympärille, nyt Weeknd-käsittelyn saavat Portishead (Machine Gunin rytmiä samplaava Belong to the World) sekä Emika – saksalaisartisti, jonka Professional-kappaleeseen lainattu Professional Loving on koukkunsa velkaa Massive Attackille. Kiss Land on hidasta hiipimistä neonvalojen ja sadepisaroiden kiillottamalla asfaltilla. Levy on läpeensä synteettinen ja perkussiivinen ja johtaa ajatukset vuoroin scifi- ja horror-soundtrackeihin, ylväimpään kasaripoppiin ja Jam & Spoon -tyyliseen sofistikoituneeseen eurotranceen. Laulut ovat pitkiä ja tempoltaan matelevia ja sekoittuvat väkisinkin toisiinsa. Vellova tunnelma rikkoutuu vasta levyn jälkipuolella raakalaismaisesti rytisevän Belong to the Worldin ja levyn ainoan tanssibiisin, Wanderlustin myötä. Niiden tuoman helpotuksen ansiosta levyn painajaismaisen romanttiseen tunnelmaan haluaa palata aina uudelleen ja uudelleen. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Tasoitamme päivän karnevaalitunnelmaa seesteisellä valokuvalla, jossa Jenny Hval esiintyy Reykjavíkissa. (Kuva: Oskari Onninen)

Gratulerer med dagen! Tänään on Norjan kansallispäivä, syttende mai. Sitä vietetään 198-vuotiaan perustuslain kunniaksi karnevalistisin menoin. Juhlat ovat niin hurjat, että naapurimaan hulinat kaikuvat Tenojoen takaa myös Nuorgamin torille.  Koska rajakauppa on – kiitos Suomen pohjoisimman Alkon – kylällemme äärimmäisen tärkeä elinkeino, kunnioitamme naapurimme suurta juhlaa esittelemällä kymmenen norjalaisbändiä tai artistia, joita et ehkä vielä tunne, vaikka ehdottomasti kannattaisi.

Tekemämme löyhän poppirajauksen myötä ilmeisimmät metalliyhtyeet jäivät pois joukosta. Ne te kuitenkin tiedätte jo valmiiksi!

Jos ette saaneet tästä paketista tarpeeksi, 60 kappaletta uutta norjalaista pop-musiikkia löytyy soittolistan muodossa täältä.

Annie – Audiovisuaalinen mansikkakermaleivos

KUKA: Elektropopin diabeetikoilta kielletty prinsessa, joka muistetaan Suomessa muun muassa yleisöönmenevistä keikoistaan ja yhteistyöstä Op:l Bastards -jehu Timo Kaukolammen kanssa. Eräs Norjan tunnetuimmista artisteista maailmalla.

MITÄ: Useimmissa Anniesta kertovissa jutuissa on tavattu mainita, että oikeudenmukaisessa maailmassa Anniesta olisi jo tullut raskaan sarjan kansainvälinen poptähti. Mutta vielä ei ole myöhäistä! Uudet diskotorpedot ovat jo putkissaan: tänä vuonna Annie julkaisee vahvojen kuulopuheiden mukaan peräti kolme ep:tä.

OHO: Annien edesmennyt kissa Joey oli nimetty sekä Joey Ramonen että NKOTB:n Joey McIntyren mukaan. Hänen Heartbeat-kappaleensa video on kuvattu eri puolilla Helsingin keskustaa. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Jenny Hval – Psykoanalyysia ja pikkuhousuja

KUKA: Laulaja, kirjailija ja Jenny Hval. Julkaissut myös Rockettothesky-nimellä hieman nykyilmaisua helpommin lähestyttävää folkpoppia. Ensimmäinen omalla nimellä julkaistu levy Viscera ilmestyi vuonna 2011.

MITÄ: Useita folkin hengessä liikkuvia projekteja, joista omalla nimellä ja Rockettotheskyna julkaistut työt tärkeimpiä. Sivuprojekteihin lukeutuvat Nude on Sand ja Mesh of Voices. Vailla taiteilijanimeä julkaistu Viscera on selkeästi vahvin tähän astisista julkaisuista: rohkea ja häpeilemätön tutkimus seksuaalisuudesta, pääasiallisina teemoina seksi ja matka. Levyn ensimmäinen lause yhdistäää teemat lähtemättömästi, kun sankarittaremme saapuu kaupunkiin sähköhammasharja klitoristaan vasten. Kappaleet elävät aivan omaa elämäänsä, eikä selkeitä biisirakenteita kannata etsiä musiikista, joka liikkuu logiikan sijasta intuition voimin.

OHO: Hval liittyy myös kirjailija-lauluntekijöiden joukkoon. Hänen esikoisteoksensa Perlebryggeriet julkaistiin vuonna 2009. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Kaizers Orchestra – Ikuisesti piinatut pirunperkeleet

MIKÄ: Kaizers Orchestra on yksi Norjan suosituimpia orkestereita. Norjalaisten täytyy siis olla hienoja ihmisiä. Vuosituhannen alussa debytoineen yhtyeen ilmaisu ei nimittäin rakennu perinteisimpien listaelementtien varaan. Sen musiikki porisee kuin hiidenpata, rimpuilee kuin jumiin jäänyt mustavalkofilmi ja kolisee kuin romuttamo. Jossakin pirunkeuhkoisen polkuharmonin, infernaalisten bakkanaalien ja äärimmilleen viedyn dramatiikan takana sykkii kuitenkin perinteisen pop-laulun sydän. Siinä lienee Kaizers Orchestran perimmäinen taika.

MITÄ: Joku määritteli muinoin Kaizers Orchestran kuulostavan Tom Waitsilta, joka juo rähinäkännejä viikinkileirissä. Vertailua voisi jatkaa vaikka millä runnelluilla, kolhituilla, irvokkailla mielikuvilla. Siitä huolimatta sanat jäisivät matkojen päähän niistä näyistä, joita yhtyeen musiikki parhaimmillaan avaa. Kannattaa siis antautua suosiolla keisarillisen saattoväen vietäväksi. Varsinkin kaksi ensimmäistä albumia, Ompa til du dør (2001) ja Evig pint (2003) ovat pesunkestäviä klassikoita, mutta taso on säilynyt myöhemminkin musiikin hienoisesta virtaviivaistumisesta huolimatta.

OHO: Orkesterin tunnusmerkiksi on valikoitunut kaasunaamari, johon urkuri Helge Risa sonnustautuu mielellään lavalla. Kuvajainen on samanaikaisesti tyly ja kammottava, mutta myös vinksahtaneisuudessaan herttainen. Tämän osuvammin orkesterin mentaliteetti – ja rautainen lavaesiintyminen – tuskin voisi materialisoitua. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Rebekka Karijord – Rohkaisulauluja murtuneille

MIKÄ: Lofooteille syntynyt 36-vuotias Karijord on näyttelevä näytelmäsäveltäjä ja kolmen levyn verran myös laulaja-lauluntekijä. Jossain Judee Sillin, Carole Kingin ja Frida Hyvösen laskoksissa hän soittaa, laulaa ja kirjoittaa palasien kokoamisesta ja itsensä pelkäämiseen tottumisesta.

MITÄ: Merkittävimmän levyn The Noble Art of Letting Gon (2009) parhaat hetket ovat pop-surutyön aatelia. Nimikappaleen tai Dead on My Feetin kuuntelemista en kokeilisi tippaakaan sydänverisenä, enää. Ylpeyttään etsivää ääntään Karijord taivuttelee vaivattomasti blues-vibrasta huokaukseen ja itkuun. Karijord ei kirjoita tarinoita, vaan puristaa epämääräisistä tunteista ja julmista muutoksista totuuksia – ja tulkitsee niitä kuin uudestaan elämään opetteleva aforistikko.

OHO: Helsingin Cirko-festivaalillakin 2011 vieraillut ruotsalainen nykysirkustaideryhmä Cirkus Cirkör otti Wear It Like a Crown -esityksensä nimen, teeman ja soundtrackin Karijordin musiikista. Jokainen sen nähnyt tietää kyllä kaiken, mitä olisi mahdotonta ja ilkeää kuvailla muille. (Tapio Reinekoski)

http://www.youtube.com/watch?feature=fvwp&NR=1&v=7uBy7ID4QRk

Serena-Maneesh – Oslon melumestaruus

MIKÄ: Oslolaisen Emil Nikolaisen vuodesta 1999 luotsaama shoegaze-psykerokkibändi.

MITÄ: Nikolaisenin innoittajina toimivat kunnianhimoisesti muun muassa My Bloody Valentine, Spacemen 3 ja Stooges, mutta parhaimmillaan Serena-Maneesh ei kuulostanut näiden melumestareiden kalpealta jäljennökseltä. Vuonna 2005 ilmestynyt nimikkodebyytti oli genressään ehkä ytyisimpiä juttuja, mitä tällä vuosituhannella on tehty. Kuunnelkaa ainakin se! Levy herätti kohinaa niin Norjan lehdistössä kuin Pitchforkissakin. Suitsuttelun laannuttua bändi kiersi ahkerasti ympäri maailmaa alati hurjemmassa seurassa, kuten Oasiksen lämmittelijänä.

OHO: Serena-Maneeshilla on yhteyksiä Amerikan indiesuonistoihin, ja Sufjan Stevens vierailee yhtyeen molemmilla äänitteillä. Debyytin ja 4AD:n julkaiseman toisen albumin välillä ehti kulua viisi vuotta. S-M 2: Abyss in B Minor sisälsi edeltäjäänsä sekavampaa ja väljähtynyttä unirokkimössöä, eikä se nostanut bändin mainetta seuraaviin sfääreihin. Mahdollisista tulevista äänitteistä ei lue ainakaan Wikipediassa mitään. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

St. Thomas – 2000-luvun Neil Young

KUKA: Vuonna 1976 syntynyt Thomas Hansen oli vuonomaan vahvin valttikortti vuosituhansien vaihteen alt.country-buumiin. Ensin St. Thomasina ja myöhemmin Saint Thomasina tunnettu Hansen työskenteli postinkantajana, kunnes ihastui 1990-luvulla Will Oldhamin ja Elliott Smithin musiikkiin, ja päätti valjastaa hennon, mutta rosoisen äänensä akustisen folkrockin palvelukseen.

MITÄ: Tuotteliaalta Hansenilta julkaistiin kuusi studioalbumia, yksi live ja kourallinen ep-levyjä. Paras tapa aloittaa miehen tuotantoon tutustuminen on vuoden 2001 läpimurto-ep:n banjon saattelema nimikappale The Cornerman, joka on yksi kirkkaimmista folkhelmistä, joita Neil Young ei koskaan tehnyt. Sitten kannattaakin etsiä käsiinsä kokoelmalevy St. Thomas (2008).

OHO: Hansen kuoli yllättäen syyskuussa 2007 vain 31 vuoden ikäisenä. Kuolinsyy oli reseptilääkkeiden yliannostus. Vuotta myöhemmin julkaistulla Walk With Me -tribuuttilevyllä kuullaan 26 artistin versioita norjalaisen lauluista. Mukana ovat muun muassa Lambchop, Herman Dune, Grasshopper (Mercury Rev) ja Ane Brun. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Susanne Sundfør ­– Listakärki vasemmasta laidasta

KUKA:  26-vuotias, neljä studiolevyä julkaissut laulaja-lauluntekijä, josta on tullut yksi Norjan suosituimmista artisteista. Hänen vuoden 2010 The Brothel -albuminsa ja maaliskuussa julkaistu The Silicone Veil ovat saaneet täysien pisteiden arvioita ja nousseet Norjan listaykkösiksi. Soolouransa lisäksi Sundfør kuuluu indierockia soittavaan Hypertext-yhtyeeseen.

MITÄ: Sundfør on samaan aikaan mainstream-suuruus ja kaikkea muuta kuin mainstream-suuruus. Levy-yhtiö EMI:stä huolimatta hänen elektroninen taidepoppinsa sijoittuu syvälle vasempaan laitaan. Brothel-levyn introspektiivisesta hissuttelusta Silicone Veil on paisunut mestarllisesti sovitetuksi valtavien orkestraatioiden, puolielektroniseksi lyyristen sävelmien eeppiseksi popiksi, jonka eteen temppeli-liite sopii kamaria paremmin. Tunnelmiltaan ja polyfonisuudeltaan Björk ja Kate Bush ovat lähinnä Sundføria, kun taas melodioissa on Joanna Newsomin klassisen taustan mieleen tuovia kuljetuksia. Silicone Veil on varmasti tämän vuoden häikäisevin levy, jota ei osannut odottaa kukaan ei-norjalainen. Olen odottanut vastaavantyyppistä suurteosta Björkiltä viimeiset 15 vuotta ja Chisulta koko tämän uran ajan. Ja nyt se tulee jostain Norjasta.

OHO: Sundfør oli vuonna 2011 ehdolla ”Norjan Grammyjen”, Spellmannsprisenin vuoden naisartistipalkinnon saajaksi, mutta kieltäytyi ehdokkuudestaan vedoten kategorian sukupuolittumiseen. Yksi naisartistipysti hänellä oli kylläkin jo hyllyssään vuodelta 2008. Protestigaalasta Sundfør poistui mukanaan vuoden säveltäjän palkinto. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Supersilent – Hiljaisuutta ja tinnitusta

MIKÄ: Nuorgamin torille asti kuuluvia treenisessioita vetävä norjalainen improvisaatio-kollektiivi. Syntyi 1997, kun freejazz-trio Veslefrekk päätyi tekemään yhteistyötä tuottaja Helge Stenin kanssa. Hedelmälliset sessiot julkaistiin numeroituna 1–3, kuten projektin kaikki 11 levyä.

MITÄ: ensijulkaisuilla aggressivista ja kaoottista free jazzia, neljännestä levystä eteenpäin vivahteikkaampaa. Luokitellaan jazz-musiikiksi myös tässä artikkelissa, mutta määritelmän ontuvuus täytyy myöntää: huolimatta jäsenten muusikonkoulutuksesta Supersilent voi olla niin aggro-noisea kuin hiljaista ambientiakin. Suositeltavat sukelluskohdat ovat uran keskivaiheen lempeämmät ja melodisemmat julkaisut 6, 7, ja 8. Melua etsivät voivat tarkastaa ensimmäiset kolme levyä. Omassa tyylilajissaan arvostetuimpia yhtyeitä maailmalla; niittänyt hienoja arvostelulyhteitä niin suurilta kuin pieniltäkin musiikkijulkaisuilta. Supersilent on myös kovan livebändin maineessa.

OHO: Levyt on helppo tunnistaa kaupassa: kaikki ovat numeroituja ja yksivärisiä. Kappaleilla ei myöskään ole varsinaisia nimiä: esimerkiksi neljännen levyn biisilista menee 4.1, 4.2, 4.3 ja niin edelleen. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Team Me – Yliannostus ilopillereitä

MIKÄ: Kuusihenkinen indiepop-kollektiivi, joka viettää keikkansa hyppimällä yläpystyä hymy korvissa. Lisäksi ryhmä ulkomaankeikkojensa huimien määrien pohjalta Norjan tämän hetken virallinen indietoivo. Team Me:n debyyttilevy To the Treetops ilmestyi Norjassa lokakuussa ja sai kritiikittömyyksiin asti hurraavan vastaanoton. Euroopassa sekä Yhdysvalloissa levy julkaistiin tänä keväänä.

MITÄ: Höyhenet päässään soittava, lukuisten syntikoiden ja kilkuttimien Team Me on valehtelematta yksi riemastuttavimpia yhtyeitä, jota olen saanut todistaa livenä. Orkestraalinen bändi vyöryttää optimismiaan kuin ilokaasutettu pop-karnevaali. Yhtyeen duurivetoisimpia hetkiä voisi verrata progettomaan Rubikiin, tummasävyisemmät poljennot ovat taas kuin vähämelankoliaista Mew’tä. Bändin yleissoundin kannalta on naurettavan osuvaa, että se on soittanut coverina Patrick Wolfin Magic Positionia. Suomi-suosiota odottaen.

OHO: Bändin toinen solisti, duracellpupumaisesti lavalla poukkoillut kiharapää Synne Knudsen erosi Team Me:stä alkuvuodesta. Syitä hän piti poliittisina. Knudsenin mielestä bändi ei olisi saanut ottaa vastaan miljoonan kruunun Statoil-stipendiehdokkuutta. Myöhemmin kävi kuitenkin ilmi, että sukset olivat ristissä myös kiertue- ja levytyssuunnitelmien osalta. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Bertine Zetlitz – Norjan Robyn

KUKA: Suomessa kaikki tuntevat Annien, harvempi tuntee tai muistaa Bertine Zetlitzin. Taidemusiikin parista ponnistanut kaunotar on ollut vuonomaan suosituimpia poppareita jo pitkälti toista vuosikymmentä ja netonnut kuusi top ten -albumia. Hänen musiikkinsa on vaihdellut trendien mukaan, mutta 2000-luvun suurimmat hitit ovat olleet vahvasti elektropop-painotteisia.

MITÄ: Ruotsalaistuottaja Tore Johanssonin avulla syntyneeltä Beautiful So Farilta (2000) lohkaistiin meilläkin huomiota saaneet singlet Cruel ja Adore Me. Muun muassa Richard X ja Howie B avustivat Sweet Injectionsilla (2003). Rollerskatingiltä (2004) irtosi MTV Nordic -hitti Fake Your Beauty. Zetlitzin uran taiteellinen huippuhetki on kuitenkin tummanpuhuvan neuroottinen My Italian Greyhound -albumi (2006). Useamman vuoden vauvaloman jälkeen ilmestyi maaliskuussa Electric Feet, jonka nimibiisi on alkuvuoden raikkaimpia poplauluja, vaikka kokonaisuus ei yllä edeltäjänsä tasolle.

OHO: Parhaimmillaan yli pohjoismaisten valtiorajojen ulottuneesta suosiostaan huolimatta Zetlitz ei ole käynyt Suomessa esiintymässä kuin kerran, Turussa vuonna 2001. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 161 Paula Vesala & Pekka Kuusisto – Häävalssi

“Ja jos nuoruuden annankin / metsässä Kiestingin / haudoilla vieraiden /palvellen”. Kiestinki-levyllä Kuusisto ja Vesala tekivät liki mahdottoman eli onnistuivat löytämään 2. maailmansodan myytistä inhimillistä kosketuspintaa aikana, jolloin politiikassa ratsastetaan veteraaneilla kuin Vermossa konsanaan. Tämä oli kauniin ja vuoden parhaan levyn liikuttavin laulu. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 160 Jenny Hval – Portrait of a Young Girl as an Artist

”Not all limbs have erections”; ylistys masturbaatiolle. Motoriikan kautta syvälle seksuaaliseen ruumiseen kokeillen ja tunnustellen lipuvan ja aaltoillen purkautuvan ”Portraitin” tulisi – kuten koko Viscera-albumin – kuulua jokaisen sukupuolentutkimuksen kurssin kuulemistoon. Samalla se on vuoden parhaita kokeellisia pop-kappaleita. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 159 Laura Marling – The Beast

Ei uskoisi, että 21-vuotias naisenalku osaisi tehdä jotain näin dramaattista ja tyylikkään synkkää maalailua, jossa nainen uhoaa miehelleen: ”Katso kuinka naisesi makaa tänään Pedon kanssa” – vaikka oma mies ilmeisesti kyseinen peto onkin. Lisää mielenkiintoista kieroutta uhkaava biisi saa, jos lies-sanan merkitystä vaihtelee makaamisen ja valehtelemisen välillä. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

# 158 S.C.U.M. – Whitechapel

”Open eyes fall again, fall again into eyes”. Thomas Cohenin laulu kohoaa jylhästä urkutaustausta. Sanoitus on yhtä ekspressiivinen kuin Cohenin kädenliikkeet kappaleesta tehdyllä videolla. Tiukka bassolinja kuljettaa biisin seuraavalle tasolle ja kertosäkeellä kohotaan tanssi-ilotteluun, joka voisi kuulua The Horrorsin Skyingille, jos Faris Badwan osaisi laulaa. (Joonas Kuisma)

Video ei ole enää saatavilla

# 157 Zola Jesus – Vessel

Zola Jesus on parissa vuodessa luonut itselleen ainutlaatuisen ja välittömästi tunnistettavan tyylin. Uhmakkaat poljennot sulattavat yhteen New Orderia ja hidastettua junglea, tunnelataukset ja jännitteet ovat yksinkertaisia ja häpeämättömiä, Nika Danilovan, 22, kolkko ja ilmeikäs ääni ulvoo jatkuvasti kuin verhon takana. Vessel on kaikkea tätä. Pakko kuulla – ja nähdä livenä. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 156 bob hund – Stumfilm

Chaplinin poika on hauska, kaunis ja koskettava elokuva. Bob hund on hauska, kaunis ja koskettava yhtye. Vaikka yhtyeen englanninkielisen harharetken jälkeen ilmestyneet levyt eivät ehkä aivan tavoitakaan ensimmäisten levyjen huumaavaa energiaa, löytyy niiltä yhä Stumfilmin kaltaisia älykkäitä katsauksia ihmisyyteen. Tunnesiteet kestävät. Låt mig tala till punkt. (Mikko Valo)

Video ei ole enää saatavilla

# 155 Richard Buckner – Traitor

Ääni vetäytyy syrjään ja jää jalkoihin, mutta välittää sanojen painon. Se ansaitsee tulla julki, vaikka kukaan ei sitä kuulisikaan. Kun Richard Buckner laulaa, hän laulaa elämästä. Ja kun hän laulaa elämästä, on jokaisella sanalla merkitys. Tummankarheaan musiikkiin kiinnittyessään nämä merkitykset avaavat koko sydämensä sille, joka uskaltaa päästää ne sisälleen. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 154 The Twilight Singers – On the Corner

Greg Dulli uhkaili Dynamite Steps -albumia edeltäneissä haastatteluissa, että hän olisi viimein levyttänyt aurinkoista musiikkia. Dulli huijasi. Levyä ennakoinut On the Corner hehkui tuttua, kiehtovaa pimeyttä, mutta tällä kertaa vielä entistäkin elokuvallisemmissa ja mahtipontisemmissa sävyissä – tuloksena yötaivaalle nouseva neljän ja puolen minuutin crescendo. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 153 Guillemots – Tigers

Brittiläisen Guillemotsin kolmas albumi jäi syyttä vähäiselle huomiolle. Tigers säteilee hittipotentiaalia: se on kappale, jota haluat huutaa ympäripäissäsi festari-illan huumassa 20 000 muun kanssa. ”Home is a look on a face / home isn’t here or any place”. Tätä tuskin koskaan pääset kokemaan. Killersin ja Coldplayn parhaat puolet Arcade Firen läpi suodatettuna. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 152 Blood Orange – Champagne Coast

Englantilaisen Dev Hynesin tuorein projekti Blood Orange yhdistelee Coastal Grooves -levyllään kiehtovin lopputuloksin tummasävyisiä melodioita, rautalankakitaraa, synapoppia, itämaisia sävelkulkuja ja Princeä. Kuulas, surumielinen ja tanssittava Champagne Coast on komea osoitus Hynesin vaikuttavista taidoista. Sopii esimerkiksi tanssimiseen kyyneleet silmissä. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

# 151 Bill Callahan – Riding for the Feeling

Kevään sarastusta tahdittanut Apocalypse oli riisutun americanan mestariteos. Sen koruttomat sävelmät sulattivat kinosten mukana myös satunnaisen Smog-fanin sydämen. Albumin ytimessä, yksinäisessä hotellihuoneessaan, majaili Riding for the Feeling, soulballadi, josta on karsittu kaikki ylimääräinen – kaikki, paitsi syvältä riipaiseva, loputtoman luopumisen tuska. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 150 Cold Cave – The Great Pan Is Dead

Jos änkyröiden änkyrän Steve Albinin Big Black -yhtye olisi aikanaan innostunut myös brittiläisten synkistelijöiden romanttisesta puolesta, olisi lopputulos voinut hyvinkin kuulostaa tältä. Wesley Eisold mylvii allaan äärimmilleen trimmattu rumpukone. Kitaramuurin ampuma-aukoista välähtelevät kuninkaalliset kosketinriffit. Sinä olet hapoilla, mutta kone ei hyydy. (Mikko Valo)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.