Jay-Z, hulluna Beyoncésta ja päinvastoin.

Hupsis, oho, anteeksi, olen vain rakastunut.

”Uh oh, uh oh, uh oh, oh, no, no
Uh oh, uh oh, uh oh, oh, no, no
Uh oh, uh oh, uh oh, oh, no, no
Uh oh, uh oh, uh oh, oh, no, no”

Destiny’s Childin vetäydyttyä tauolle Beyoncé Knowlesin sooloura käynnistyi hieman yskähdellen, sillä hänen ensimmäinen ikioma singlensä Work It Out (2002) floppasi jenkkilistoilla. Mutta tuskin kukaan täysissä ruumiin ja sielun voimissa ollut päätteli Beyoncén sooloilun jäävän siihen. Hänen huolella valmisteltu Dangerously in Love -esikoisalbuminsa oli tuleva järisyttämään maailmaa. Se oli väistämätöntä.

Minun ja Beyoncén välinen suhde on kaksijakoinen. En jaksa innostua hänen kaikista tekemisistään. Kuinka monta kertaa artisti voi kaupata saman mantran itsenäisistä naisista? Kuinka monta kertaa voi huoletta julkaista albumin, jolla on täytebiisejä vähintään yhtä monta kuin niitä hyviä kappaleita?

Mutta samalla Beyoncéssa on jotain aivan ainutlaatuista. Hän on maaginen esiintyjä ja tulkitsija. Ei tarvitse kuin katsoa Crazy in Loven video, jossa jokainen liike on hallittu, viettelevä ja majesteettinen. Jos planeettamme tarvitsisi kuningattaren edustamaan koko ihmiskuntaa, ehdottaisin Beyoncéa.

Crazy in Lovella Beyoncé houkutteli lopullisesti ansaansa kuin seireeni. Biisi oli Grammy-palkitun Rich Harrisonin vision tulos ja Beyoncélla varsin vähän tekemistä sen sävellyksen kanssa. Harrison oli hankkinut Chi-lites-samplen (nuo upeat torvet!) käyttöönsä jo kauan ennen Crazy in Loven levyttämistä.

Harrison tiesi pitävänsä hallussaan jotain erityistä eikä sitä voinut antaa kenelle tahansa. Hän esitteli kappaleen Beyoncélle, joka ei ollut heti täysin vakuuttunut. Crazy in Lovella kaikki on hyvin rosoista ja retroa, ja tähti pelkäsi biisin olevan liian vanhanaikainen. Ei kukaan käytä torvia hittikappaleessaan enää vuonna 2003!

Huoli oli turha, kaikki menivät sekaisin. Biisi rullaa, suorastaan vyöryy tajuntaan sekä kotikuuntelussa että tanssilattialla. Se ei vanhene koskaan. Levytysten aikaan Beyoncé oli juuri alkanut tapailla Jay Z:tä, joka aivan viime hetkellä kävi studiossa vetämässä mainiosti kokonaisuuteen sopivan rap-osuuden. Se on piste sen kuuluisan i:n päälle: mikäpä sen sopivampaa kuin vastarakastunut pariskunta laulamassa yhdessä siitä, miten rakkaus saa käyttäytymään oudosti.

”Looking so crazy in love’s
Got me looking, got me looking so crazy in love”

Kuningatar oli saapunut.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

Beyoncélta äänestettiin myös kappaleita Countdown ja Single Ladies (Put a Ring on It).

Rick Rubin tuottajana + Jay-Z mikrofonissa = hiphop-klassikko.

”If you’re having girl problems I feel bad for you, son
I’ve got 99 problems but a bitch ain’t one”

Nuo Jay-Z:n 99 Problems-kappaleen mieleenpainuvimmat rivit eivät ole hänen itsensä kirjoittamia. Hän on lainannut ne Ice-T:n yli kymmenen vuotta aikaisemmin tekemästä kappaleesta, joka on nimeltään – yllätys, yllätys – myös 99 Problems.

Jay-Z:n ja Ice-T:n kappaleiden kertosäkeet ovat siis tekstillisesti identtiset, mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Jay-Z:n 99 Problems on kaikessa yksinkertaisuudessaan kuin oppikirjaesimerkki siitä, mitä on hiphop.

”I’m like fuck critics, you can kiss my whole asshole
If you don’t like my lyrics, you can press fast forward”

Jay-Z:n 99 Problems on kappaleena niin riisuttu ja iskevä, että sitä kuunnellessa on mahdotonta pysytellä aloillaan. Jos ei lähde kaduille polttamaan autoja, niin ainakin kädet alkavat huomaamattomasti rummuttaa sen tahdissa.

Se on Rick Rubinin – siis sen videolla esiintyvän moottoripyöräjengiläiseltä näyttävän partaukon – tuotannon ansiota. On samplet esimerkiksi Billy Squierin The Big Beatista (1980), Mountainin Long Redistä (1972) ja Wilson Pickettin Get Me Back On Time, Engine No.9:sta (1970).

Mutta se noista yksityiskohdista. 99 Problemsia ei pidä teoretisoida ja purkaa sanoiksi. Jay-Z ja Rick Rubin tekivät vuonna 2004 ajattoman hiphop-klassikon.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Jay-Z:ltä äänestettiin myös kappaletta Izzo (H.O.V.A.) sekä Kanye West -duettoa Ni**as in Paris ja Alicia Keys -duettoa Empire State of Mind.

Eesti Pops

84 Viron tämän hetken lennokkainta ja heleästi soivinta indiebändiä voi tämän levyn perusteella pitää varmana lähivuosien hittitehtaana. Tulokkaan soitossa on kotikutoista vaivattomuutta, ja biiseihin on uskallettu ottaa näennäisesti helppoja popmelodioita siinä määrin, että mitään muvampaa, sanoisinpa jopa rattoisampaa musiikkia en ole toviin kuullut. Aina biisit eivät ehkä kanna ihan koko mittaansa, mutta sillä ei oikeastaan ole väliä, kun väliin on uskallettu tiputtaa yllätyksiä kuorolaulusta uhkaavan shamanistisesti soivaan diskopoljentoon. Jotenkin hurmaavan vanhanaikaista ja samalla tuoretta musiikkia. Esimerkiksi Lillelaps on helposti yksi tämän vuoden parhaista kappaleista ja Soovide Puu riemastuttava 1960-lukulaisen folksoinnin päivitys tähän aikaan. (Juuso Janhunen)

http://vimeo.com/19738463

Matias Aguayo – The Visitor

Cómeme

79 Jos The Visitor olisi eläin, se olisi laama – sillä ehdolla, että laamat ovat juuri niin mukaansatempaavia kuin tämän Monty Python -sketsin perusteella voisi päätellä. The Visitor tarttuu jäseniin ja saa liikuttamaan niitä mahdottoman epäeleganttiin tyyliin. Kun vaikkapa Una Fiesta Diferente tai El Sucu Tucu alkaa soida, iskee terveeseen ihmiseen välitön halu hassutella – tehdä kainalopieru ja nuolaista seuraavan vastaantulijan naamataulua, ns. läpällä. Saksassa majaileva chileläistuottajan olemattomasta tarpeesta tulla otetuksi vakavasti kertoo jotain se, että hän käynnistää kolmannen albuminsa kappaleella Rrrrr. Kyllä siinä lauletaankin, mutta lähinnä kehrätään kuin kissa. Väsymättömästi tamppaavan levyn tunnelmassa on paljon samaa kuin Hot Chipin Made in the Dark -albumin (2006) älyvapaimmissa menopaloissa, kuten Shake a Fistissä tai Bendable Poseablessa. Jonkinlaista vakavahenkisyyttä on havaittavissa sentään minimalistisessa By The Graveyardissa, mutta senkään rinnastamista Suiciden tai Cabaret Voltairen avantgardistisiin analogisihinöihin en suosittele kuin korkean luokan humoristeille. Rrrrr. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Backstreet Boys – In a World Like This

K-Bahn

53 Bäkkäreiden viimeiset kuusi vuotta ovat jääneet minulta vähälle huomiolle. Pidän yhä suuresti Never Gone -albumista (2005), mutta sitä seurannutta Unbreakable-albumia (2007) en edes kuunnellut. Se ei vain sopinut elämääni silloin, eikä yhteistyö New Kids on the Blockin kanssa toivottavasti sopinut kenenkään elämään. Mutta nyt olen itsekin kuusi vuotta vanhempi ja varttunut Backstreet Boys kiinnostaa. En tiedä, onko kyse nostalgiasta, sillä en haikaile sekuntiakaan heidän 1990-luvun jättihittejään – vaikka toki I Want It That Way aiheuttaisi pop-orgasmin keski-ikäistyvän kvintetin esittämänäkin. Harmikseni In a World Like This ei ole keski-ikäistyvän kvintetin hyvä levy, vaan sellaisen tylsä ja puunmakuinen levy. Mainion nimibiisin ja sinkun on kynäillyt Max Martin, mutta muuten tarjolla on lähinnä kakkoslaatua. Positiivisena Suomi-huomiona todettakoon, että levyn viiden parhaan biisin kastiin kuuluvaa Love Somebodya on ollut kirjoittamassa ja tuottamassa Jaakko Manninen. Sen lisäksi koukukas One Phone Call ja ryhdikäs Feels Like Home piristävät levyn loppupuolta mukavasti. Tusina kappaletta aikuista Backstreet Boysiä on kuitenkin mahdoton urakka. Silti kivaa, että bändi jaksaa yhä, vaikka heidän riveistään puuttuvat Gary Barlow’n ja Robbie Williamsin kaltaiset pop-persoonat, joiden ansiosta Take That on kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin relevantti yhtye. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

Haight-Ashbury – …Perhaps

Gate 11 Ltd

85Myötähäpeää herättävästi nimetyn Haight-Ashburyn jäsenet saattavat olla syyllisiä vastuuttomaan hippeilyyn, mutta olen valmis antamaan heille anteeksi lähes mitä tahansa. Skotlantilaistrion kolmas albumi …Perhaps on nimittäin siinä määrin nautinnollinen yhdistelmä kahta naiiviudessaan vastustamatonta musiikkityyliä (1960-lopun kukkaisrock ja 1980-luvun lopun varhainen, vielä piikkilankaan kääritty shoegaze), etten saata olla vihainen sen paremmin Jenille, Kirstylle kuin Scottillekaan. Pehmopsykedeliaa, tamburiineja, kaftaaneja sekä akustisten ynnä sähköisten kitaroiden helinää ja hälinää on tarjolla kahdentoista, toinen toistaan eskapistisemman laulun verran. Onko päällimmäinen mielikuva sitten Cocteau Twins Woodstockissa, Jesus & Mary Chain Hair-musikaalissa vai ”psykedeelinen ABBA”, kuten eräällä brittitoimittajalla, ei arkipäivän murheilla tai 2000-luvulla ylipäätään ole tämän kanssa mitään tekemistä. Jos ei levyn keskivaiheen helminauha And I (Novenasta) Alibisin kautta Blow Your Mindiin tee kesää, niin sitten ei mikään. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Jay-Z – Magna Carta / Holy Grail

Universal

68 Vanhetessaan raplaulajat eivät yritä kosiskella nuorta yleisöä. Pikemminkin heidän 2010-luvulle päivitettyjen raplaulujensa vaivaannuttavuus johtuu siitä, että vanhenemisestaan huolimatta raplaulajat eivät koskaan kasva aikuisiksi. Toden totta, Jay-Z on lopulta vain iso lapsi 43-vuotiaan miehen ruumiissa. Joka aamu Mrs. Knowles kaataa maitoa Jay-Z:n suklaamuroihin ja pakkaa lounasrasiaan eväät, kuubalaisia sikareja sekä 20 000 $ käyttörahaa. Sen jälkeen hän istuttaa Blue Ivy Carterin ja Jay-Z:n katumaasturiin ja ajaa tyttärensä leikkikouluun ja miehensä räppiparkkiin. Siellä Jay-Z voi hengata koko päivän Lil Waynen ja Kanyen kanssa ja pomppia kultaisessa pomppulinnassa. Illalla Mrs. Knowles palaa päivätyöstään kuivapesulassa ja noukkii mukaansa väsyneen raplaulajan. Jay-Z on niin uupunut, ettei jaksa tehdä yhtään taidetta, vaan kömpii suoraan Star Wars -lakanoihin nukkumaan. Mielikuva on niin elävä, että nautin siitä yhtä suunnattomasti kuin tästä turhakealbumista. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Thee Spivs – The Crowds and the Sounds

Damaged Goods

71 Thee Spivsin potentiaalisesta fanikunnasta katosi merkittävä osa, kun John Peel kuoli. Mutta ehkä maailmasta löytyy vielä muutama pahvilaatikon sofistikoituneisuudella soivasta punkindiestä nauttiva möhömaha, jolle nimet Camper Van Beethoven, Mekons ja Monochrome Set merkitsevät jotain. Tyhmännokkela lontoolaistrio avaa levynsä pelottavasti nimetyllä Social Networkilla, joka on kuin katusoittajien rämpyttämää Buzzcocksia. Sen teksti ei ole suurta runoutta (”I need to feel noticed / But I still wanna hide / I’m looking for photos of strangers again / Oh what do i do and when will it end”), mutta kuitenkin silkkaa Wordsworthia verrattuna Placebon tuoreeseen Too Many Friends -internetkauhisteluun (”My computer thinks I’m gay / I threw that piece of junk away / On the Champs-Elysée / As I was walking home” – WTF?). Ei biiseistä sen enempää (ne saattavat olla keskenään samoja, en tiedä), mutta Mickey Pearce Waved Goodbye lienee sympaattisin bändin ex-basistille milloinkaan missään kirjoitettu kappale. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

On se kovaa, elämä nimittäin, tuumaa Jay-Z – ja pussaa menemään.

”It’s the hard knock life for us
It’s the hard knock life for us
Instead of treated, we get tricked
Instead of kisses, we get kicked
It’s the hard knock life!”

Sanotaan asiat niin kuin ne ovat: Ketään vuonna 1998 popradiota kuunnellutta ei kiinnostanut Shawn ”Jay-Z” Carterin gettomenneisyys. Vaikeaa oli varmaan hänellä, mutta seuraavalla biisillä Puff Daddy ja Mase räppäsivät kuitenkin Biggie-raadon kanssa Lisa Stansfieldia hyväksi käyttäen säkeitä, kuten ”save money for the drinks, I’m about to buy the bar”.

Siihen hittipeliin Jay-Z:nkin piti lähteä mukaan – tietenkin, miksipä ei? Olihan juuri Puff Daddy valvonut svengaavaa In My Lifetime, vol. 1 -kakkosalbumia (1997), jonka I Know What Girls Like olisi sopinut vaikka Biggien Life After Deathille.

Kolmoslevyn Vol. 2…Hard Knock Lifen (1998) pilottisinglestä tuli sitten Jay-Z:n ensimmäinen oikeasti muistettava kansainvälinen hitti ja myös ensimmäinen iso brittimenestys, mikä yleensä viimeistään sementoi räppärin pop-potentiaalin. Emoalbumilla Jigga toteutti muutenkin orastavaa rapmogulin unelmaansa kurotellen jalustaltaan yhteiskumppaneiden suuntaan kuin Shiva-jumalatar pyöröovissa.

Tarvittiin siis vain se ihka oikea popsingle. Hard Knock Life oli ensimmäinen The 45 King -nimisen hiphop-tuottajan iso hitti, ja se toinenkin, eli Eminemin Stan, herätti huomiota lainatulla hittikertosäkeellään. Annie-musikaalista napattu kertsi ja keinuva rytmi oli kuin tehty valloittamaan Euroopankin listat. Hei, mua laulattaa tämä! Tämä on munkin anthem!

”I gave you prophecy on my first joint, and y’all lamed out
Didn’t really appreciate it, ’til the second one came out”

Pusuhuulten ja määrätietoisuuden ansiosta Jiggan poptähteys taisikin siis lopulta olla, noh, kirjoitettu tähtiin. Kaksitoista Yhdysvaltojen albumilistan ykköstä. Rocawearit niskaan ja tehkää perässä. Se on vain hard knock life!

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Samantyyppinen gettomenneisyyttä ja määrätietoista popunelmaa yhdistänyt iso globaali hitti oli Fugeesista tutun Prasin, Ol’ Dirty Bastardin ja Myan Ghetto Superstar, joka ansaitsee myös popklassikkohuomiota. Biisi viipyi brittilistan top tenissä peräti kymmenen viikkoa.

Video ei ole enää saatavilla

Antti Piirainen arvioi kymmenen suurirustoisen artistin musiikilliset ja kuonolliset ansiot ja rankkasi heidät tieteellisen tarkasti määritellyn ”nenä/musiikki-indeksin” mukaan. Kirjoittaja myöntää kokeneensa pientä kateutta pienehkön klyyvarinsa vuoksi tehdessään tutkimustyötä.

#10 Barry Manilow

Nenä: Varren paksuus pysyy suunnilleen samana ennen päätä. Muodoiltaan kuitenkin varsin pehmeä. 80/100.

Musiikki: Pehmeämpää kuin nenän muodot. Soft rock kuulostaa varsin hyökkäävältä Manilow’n sokeriballadeja vasten. 48/100.

64 Särmättömyys tulee esille kummassakin, niin nenässä kuin musiikissa. Pehmeitä muotoja etsiville tämä ei tule yllätyksenä.

#9 Riki Sorsa

Nenä: Tämän listan – ja samalla myös populaarimusiikin historian – suurimpia. Päätä kohti ulkoneva ja levenevä. Ei ihmekään, että monet lempinimet ovat liittyneet juuri tähän. 90/100.

Musiikki: Hyvin yleisessä tiedossa olevaa iskelmää. Kirjoittaja ei ehkä pienehkön nenänsä takia ole siihen erityisen mieltynyt. 50/100.

70 Ehkä kookas nenä on aina osoittanut sinne, minne Sorsa on tahtonut musiikkiaan viedä, ja kauanhan tuollaista kestäisi kääntää uuteen suuntaan.

#8 Roger Waters


Nenä: Yksi rockmusiikin kuuluisimmista. Menestyksen myötä käynyt monissa samppanjalaseissa. Kookas, mutta vailla yksilöllisiä piirteitä. 70/100.

Musiikki: Niin, tietänette Pink Floyd -nimisen yhtyeen? Soolourallaan hieman harhailevampaa. 78/100.

74 Varsin diktaattorimainen käytös Pink Floydissa näkyy nenässäkin: optimoitu toimimaan kuten nenän kuuluukin.

#7 Tiny Tim

Nenä: Hurja koukku, jonka luulisi jäävän jumiin ties minne. Varressa häkellyttävä ulkonema. 83/100.

Musiikki: Lähinnä hupaisaa ja lapsenomaista ukulele-materiaalia. Levytti myöhemmin myös Current 93:n David Tibetin levy-yhtiölle huomattavan erilaista materiaalia. 65/100.

74 Tiny Tim koukki varsin erilaisia vaikutteita uransa aikana. Kaikki tapahtui tuskin sormin.

#6 Markku Arokanto

Nenä: Siis katsokaa nyt, hyvät ihmiset. Mihin se ei vaikuttaisi? 99/100.

Musiikki: Vain yhden iskelmälevyn 1980-luvulla levyttänyt Arokanto ei ole kokenut musiikillisesti samaa menestystä kuin geenirintamalla. 51/100.

75 Drag-artistinakin 1980-luvulla ansioitunut Arokanto on sittemmin todistanut vainuaan teatteriohjaajana.

#5 Karen O

Nenä: Pitkä ja ohut. Myös tavallista terävämpi tapaus – voisi tuottaa vammoja törmätessä. 72/100.

Musiikki: Yeah Yeah Yeahsin keulakuvana popularisoinut indierockia vuosituhannen alusta. 80/100.

76 Nenän terävyys viittaa selvästi pääprojektin soundiin.

#4 Bernard Butler

Nenä: Kaikin puolin muotovalio, kritisoitavaa on hankala löytää. 87/100.

Musiikki: Ehkä paras kitaristi 1990-luvun Englannissa. Soitti kuolemattomat kitaraosuudet Sueden kahdelle ensimmäiselle levylle, nosti Duffyn tähtiin ja on sittemmin palannut Brett Andersonin yhteistyökumppaniksi. Kahden ensimmäisen levyn jälkeistä loistoa ei ole kuitenkaan löytynyt. 71/100.

79 Syyt musiikillisen tuotannon hiipumiseen eivät löydy ainakaan nenästä, elleivät mahdolliset nenään liittyvät vaivat ole aiheuttaneet hiljaiseloa. Mutta toivottavasti emme ole kuulleet viimeistä kertaa tästä klyyvarista.

#3 Jay-Z

Nenä: Varsin jykevä tapaus. Enemmän leveyttä kuin ulkonevuutta. 76/100.

Musiikki: Vuosituhanteen vaihteen menestynein räppäri. 94/100.

85 Jay-Z teki pitkän taiston noustakseen New Yorkin kuninkaaksi. Tällainen nenä pystyy ottamaan vastaan useammankin iskun vastustajilta ja on selvästi ollut äärimmäisen arvokas apuri huipulle noustessa – ja siellä pysyessä.

#2 Pete Townshend

Nenä: Varsinainen peruna. Epäkesko ja epäsymmetrinen, mutta röyhkeydessään varsin vaikuttava. 86/100.

Musiikki: Townshendin biisinkirjoitus hallitsi yhtä 1960-luvun tulenarimmista yhtyeistä. Kaikki The Whon jäsenet olivat jonkinasteisia rasavillejä, mutta musiikki iskee yhä lujaa. 92/100.

89 Rujot piirteet ja The Whon korviasärkevä kakofonia – moinen ei olisi tapahtunut muunlaisen nenän hallitessa kasvoja.

#1 Rod Stewart

Nenä: Kookas, muttei liian iso. Näkyvä, muttei liikaa tilaa vievä. Jopa pieni mutka nenän varressa onnistuu näyttämään karismaattiselta. 96/100.

Musiikki: Stewart lauloi maailman ensimmäisella heavy metal -levyllä (Jeff Beck Groupin Truth, 1968) ja oli tärkeässä roolissa brittipunkin synnyssä The Facesin nokkamiehenä. Sittemmin työntänyt nenänsä myös moniin vähemmän sopiviin paikkoihin, mutta ainakin kaikki vuotta 1975 edeltävä on kestänyt aikaa erinomaisesti. Myöhemminkin on syntynyt ajoittaisia täysosumia. 84/100.

90 Lähes loputtoman mukautuva nenä kuvastaa Stewartin uraa täysin, ja kaikki siihen liittyvät mahdollisuudet on myös käytetty.

Lahjoita rahaa hyväntekeväisyyteen Nenäpäivän merkeissä osoitteessa www.nenapaiva.fi.

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 245 Lil B – Open Thunder Eternal Slumber

Internetin ihmelapsi julkaisi viime vuonna vaivaiset kuusi omakustannealbumia, joista etenkin I’m Gay heijasteli aikuistumisen paineita: Lil B nousee hetkeksi läppärinsä äärestä ja luopuu hyperaktiivisesta nettipersoonastaan. Open Thunder Eternal Slumberilla matkustetaan Kaliforniaan ja katsotaan todellista maailmaa silmiin Slowdive-samplen pauhatessa taustalla. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 244 Junior Boys – Banana Ripple

Banana Ripple on yksi viime vuoden parhaista kappaleista pelkästään sen takia, että se on Howard Hughesin jäätelöpakkomielteen mukaan nimetty yhdeksänminuuttinen elektropopodysseia. Toki se on sitä myös siksi, että noiden yhdeksän ihanan minuutin aikana kanadalaisduo esittää enemmän musiikillisia ideoita kuin mitä keskivertoyhtye keksii koko levytysuransa aikana. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 243 The Weeknd – High for This

Abel Tesfaye valtasi blogosfäärin keväällä ja julkaisi vuonna 2011 jopa kolme mixtapea. High for This avaa The Weekndin debyytin ja on sen jyhkein kappale. Muiden laulujen itseääntoistavat Beach House -samplet tai ylitsevuotava drakemaisuus eivät tunnu miltään sen jälkeen, kun Tesfaye kehottaa kohdassa 2:32 avamaan käden ja ottamaan lasin, mitä se tarkoittaakaan. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 242 Zomby – Natalia’s Song

Dubstepin, raven, Lontoo-teknon (?) ja ties minkä karkkikauppias Zomby tekee lapsuutensa musiikille samaa kuin Tarantino teininä ahmimilleen roskaelokuville: repii juuret irti, oikoo mutkat ja maustaa e-koodeilla. Natalia’s Song on maskimiehen toistaiseksi hävyttömin korvamato. Kolmen vuoden päästä koko maailma ostaa Pepsiä tai Renault’ita tämän kappaleen takia. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 241 War on Drugs – Best Night

Hetkinen, onkos Pomon makkarin ikkuna jäänyt yöksi auki? Tarkemmin kuunneltuna musiikki ei kantaudukaan New Jerseyn kaduilta, vaan Philadelphiasta. Tämä Phillyn yö on lempeä ja lämmin. Sellainen, josta ei enää myöhemmin ole varma, oliko se unta vai totta. Siellä War on Drugs valvoo kunnes vaivut takaisin siihen ihanaan uneen, josta et milloinkaan haluaisi herätä. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

# 240 Niki & the Dove – DJ Ease My Mind

Epätoivoa tanssilattialla – hieno perinne. Repetitiiviset biitit ja sokaisevat valot loiventavat sydänsuruja ja maailmantuskaa. Mutta mikä ihmeen disko tämä on? Kuulen laahaavia ketjuja, näen laukkaavia kasakoita. Rituaalirummut paukkaavat. Ja eksoottisen skenaarion luojiksi paljastuvat ihmiset kantavat niinkin arkisia nimiä kuin Malin Dahlström ja Gustaf Karlöf. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 239 Caveman – Great Life

Yhden vuoden parhaista albumeista tehnyt Caveman on yhtä vähän singlebändi kuin sen nimekkäämmät hengenheimolaiset The National tai Fleet Foxes. Coco Beware -esikoinen kannattaakin ottaa kuunteluun kokonaisuutena. Mutta aloita kuitenkin tästä. Great Life on niin kaunis kappale, että jos et liikutu sitä kuunnellessasi, tarkista mielenterveyslääkkeitteisi vahvuus. (Matti Markkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 238 Pink Skull – Hot Bubblegum

Puolikorvalla ensin kuunnellessani Hot Bubblegum kuulosti ruotsiksi lauletulta, mikä on saavutus sekin. Philadelphialaisporukan laulumuminat ovat petollisen miellyttäviä. Instrumenteista on vaikea sanoa mikä on syntetisaattoria ja mikä kitaraa. Jossain hälvähtää lämmin kuva Tom Verlainesta, ja vielä lämpimämpi Lindsey Buckinghamista säestämässä tätä kellopelillä. (Gaius Turunen)

Pink Skullin kokoonpanoon kuului kuin sattumalta kuusi universumin seksikkäintä miestä.

Kappaleen voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 237 Minä ja Ville Ahonen – Jumalalta

Ville Ahonen esitteli kesällä rockimpaa osaamistaan parin minuutin verran ja aivan erinomaisin tuloksin. Jumalalta kuulostaa aivan siltä, miltä trubaduurimaisen esikoisen tehneen artistin pitääkin punkia esittäessään kuulostaa: ei päälleliimatun raivokkaalta, mutta sopivan energiseltä. Ahosen laulaessa kuuntelija tarttuu jokaiseen sanaan tyylilajista riippumatta. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

# 236 Jay-Z & Kanye West – No Church in the Wild (feat. Frank Ocean)

Räpin kuninkaalliset tekevät juonen selväksi heti yhteislevynsä avauksella. Jumalaan ei ole enää syytä uskoa: kyse on vain siitä, voitko perustella itsellesi omat tekosi. Jokainen on näin ajateltuna oma jumalansa. ”We formed a new religion / No sins as long as there’s permission”. Sitten nokkelia riimejä kokaiinista ja naisista, ja Frank Oceanin eleetön kertosäe. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 235 Black Twig – Lake Song

Olen niitä, joiden sielu on helppo ostaa delay-pedaalien ja feedback-myräköiden avulla juuri kuten Black Twig tekee. Lake Song kuulostaa siltä kuin sen tekijöiden kanssa voisi keskustella tuntikaudet Kim Dealin ja Gordonin välisistä ihanuuseroista, aliarvostetuimmista shoegaze-bändeistä sekä arvuutella Kevin Shieldsin silmälasien vahvuuksia ja muuta supertärkeää. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Soundcloudista.

# 234 Mogwai – You’re Lionel Richie

Skottipoikien biisien toimivuus on niitä henkimaailman asioita, kaikkein subjektiivisimmillaan. Bändi tekee aika usein tappavan tylsää jööttiä, mutta silloin, kun sävellys, nimi ja draaman kaari kohtaavat oikean kuulijan oikeassa mielentilassa ja oikeaan aikaan, Mogwai jyrää kuin William ’The Refrigerator’ Perry. Tässä 1,9 metrin, 173,3 kilogramman edestä massaa. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Maailman kaunein poikabändi, Scooterstatusquo.

Musiikin historia on täynnä esimerkkejä artistien upeista musiikillisista kohtaamisista, joissa kipinät lentävät, sielut kokevat sympatiaa ja taivaat aukeavat äänten harmoniassa. Näissä yhteenliittymissä muusikot täydentävät toisiaan ja tulevat synnyttäneeksi jotain koskettavaa, yllättävää tai jopa ennenkuulumatonta.

Elämä olisi vähän köyhempää, jos Marvin Gaye ja Tammi Terrell eivät koskaan olisi lyöneet hynttyitä yhteen, jos Nick Cave olisi vähät piitannut purkkapoptähdestä nimeltä Kylie, tai jos Public Enemy ja Anthrax olisivat olleet sitä mieltä, että rapin ja metallin ristisiitos on idioottimainen ajatus (mitä se toki useissa tapauksissa onkin).

Tämä artikkeli ei kerro sellaisista yhteistyöprojekteista.

Tämä artikkeli kertoo tapauksista, joissa musiikillinen naimakauppa on aiheuttanut kuulijakunnassa enimmäkseen hämmennystä, vieroksuntaa ja raivoa – unohtamatta tietenkään huvittuneisuutta.

Tämä artikkeli kertoo epäpyhistä liittoumista, kuningasideoista jotka eivät toimineet käytännössä, toivottoman suuruudenhulluista projekteista sekä yleisestä suhteellisuudentajuttomuudesta ja huonosta mausta.

Yhteistöiden taustalta hahmotettavat motiivit ovat sekalaiset, eivätkä kaikki niistä ole erityisen mairittelevia osallistuneiden kannalta – rahan, uskottavuuden ja listamenestyksen tavoittelu ovat usein näytelleet suurta roolia, mutta niin ovat myös taiteellinen kunnianhimo, turhamaisuus ja halu tehdä jotain yhdessä oman idolin kanssa.

Viime aikoina maailman lehdistössä on kurmotettu kilpaa Metallican ja Lou Reedin yhteisalbumia Lulu. Kirjailija Frank Wedekindin näytelmiin perustuva levy on turhamaisuusprojekti par excellence: on vaikea kuvitella kenenkään muun kuin Metallican jäsenten ja Reedin kaivanneen intohimoisesti 1800-luvun saksalaisen esi-ekspressionistin teksteihin pohjautuvaa, toivottoman tosissaan tehtyä ahdistustaidemetallieeposta – saati sitten haluavan kuunnella sitä.

Mutta Reed ja Metallica eivät suinkaan ole ensimmäisiä, jotka ovat kunnostautuneet erikoisten yhteistöiden saralla. Some Kind of Monster -dokumentin jatko-osaa odotellessa Nuorgam listasi 10 hämärintä musiikillista yhteistyöprojektia meiltä ja maailmalta.

Beats and Styles ja Jari Sillanpää

Video ei ole enää saatavilla

Listaa ei voi koostaa sisällyttämättä sille outojen kimppakappaleiden Suomen mestareita eli Beats and Styles -kaksikkoa. Heidän levyillään ovat esiintyneet kaikki Bomfunk MCs:in Raymond Ebanksista Dannyyn.

Kaikkein erikoislaatuisin yhteistyössä syntynyt kappale taitaa kuitenkin olla epäonnekkaasti nimetty Chameleon Casanova vuodelta 2005. Sen videolla kappaleen lauluosuuksista vastaava Jari Sillanpää tekee hämmentävän metatekstuaalisen kaksoisroolin kansainvälisenä mestarivarkaana ja ”Jari Sillanpäänä”.

Musiikissa koko kansan tangokuningas ja junttidiskon erikoismiehet yrittivät tavoittaa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen klubihittien feromonintäyteistä hinkkaustunnelmaa tehden kuitenkin päistikkaisen mahalaskun tanssilattialle. Jari
Sillanpäästä voi olla moneksi, mutta Usheriksi hänestä ei aivan ole.

Happy Mondays ja Karl Denver

Video ei ole enää saatavilla

Happy Mondaysin toimintaa seuranneille yhteistyö 1960-luvun jodlaavista hittitulkinnoistaan tunnetun skottilaulaja Karl Denverin kanssa ei liene suuri yllätys. Valinnassa oli niin vähän järkeä, että Shaun Ryderin ja kumppaneiden crack-huuruisissa aivoissa siinä on täytynyt olla kosolti järkeä. Enimmäkseen unohdetulle Denverille yhteistyö toi myöhäisen urapiikin ennen hänen liittymistään taivaiseen vuohipaimenkuoroon vuonna 1998.

Lazyitis-kappaleen alkuperäisversio edustaa perushyvää Madchester-soundia, mutta remix-versiolla, jolla Denver esiintyy, hänen ja Ryderin yhteiset lauluosuudet kuulostavat siltä kuin toverukset olisivat valinneet karaokessa laulettavakseen eri kappaleet alkavan laskuhumalan kourissa.

Scooter ja Status Quo

Video ei ole enää saatavilla

Tekno- ja tranceaktit ovat toki ”tehneet yhteistyötä” (lue: naittaneet vanhaan hittiin elektroniset taustat ja nopeamman rytmin) lukuisten bändien kanssa, mutta Saksan dance-nihilistien ja pubirockin vanhempien valtionpäivämiesten yhteentörmäys on silti huomion arvoinen. Kappale kuulostaa siltä kuin se olisi sädetetty meidän aikaamme tulevaisuudesta, jossa musiikin pienimmätkin epätarkkuudet on lain nojalla kielletty, ja jossa jo ennestään tarttuvat kertosäkeet on nopeutettava, jotta kolibrin pitkäjänteisyydellä varustetut kuulijat säilyttäisivät mielenkiintonsa.

Status Quon jäseniä tämä ei kuitenkaan olisi voinut vähempää haitata. Päinvastoin: lehtitietojen mukaan he olivat yhteistyöstä varsin innoissaan, sillä heidän mielestään yhtye ”kuuluikin listoille ja konserttisaleihin”. Yhtyeen Francis Rossi meni jopa niin pitkälle, että vertasi yhteiskappaletta jokseenkin suhteettomuudentajuttomasti erääseen kaikkien aikojen crossover-hiteistä – Aerosmithin ja Run-D.M.C.:n klassiseen Walk This Way -kappaleeseen.

Kapasiteettiyksikkö ja Hector

Video ei ole enää saatavilla

Suomiräppärit ovat hyödyntäneet useastikin kotimaisen viihdemusiikin rikasta perintöä. Vanhoja kappaleita on sämplätty omaa musiikkiperimäänsä lainaavien jenkkiräppärien mallin mukaan. Joissain tapauksissa eläkeikää lähestyviä laulajia on raahattu fyysisesti studioon. Spesialistin vuosituhannen alun kappaleella vieraili Anita Hirvonen, kun taas Suomen Virallisen Beatboxerin Felix Zengerin Pitkät päivät täällä -biisin kertosäkeen lauloi viimeisenä levytyksenään edesmennyt Kari Tapio.

Kapasiteettiyksikkö onnistui rekrytoimaan vuoden 2002 raidalleen Tää on mun Stadi itsensä Hectorin. Kappaleessa on erityisesti kaksi huomionarvoista asiaa. Ensimmäinen on se, kuinka paljon suomalainen hiphop kehittyi sekä taidossa että tyylissä seuraavan kymmenen vuoden aikana.  Toinen on se, että Hector onnistui mahduttamaan pelkkään kertosäkeeseen lähes kaikki mahdolliset Stadin slangi -latteudet. Säe ja kertosäe ovat lajityypille uskollisesti kuin kaksi eri kappaletta.

Eddie Murphy ja Michael Jackson

Video ei ole enää saatavilla

Moni muistaa Eddie Murphyn ja Rick Jamesin viraaliklassikoksi muodostuneen yhteisraidan Party All the Time, jolla Murphy valittelee jokseenkin epäuskottavan oloisesti, että hänen tyttöystävänsä on liikaa biletyksen perään.

Harvemmalle sen sijaan taitaa olla tuttu tämä viihteen jättiläisten kohtaaminen vuodelta 1993. Murphyn kuoliaaksi vaietulta kolmannelta albumilta irrotetulla raidalla Komedian kuningas yrittää kuulostaa sensuellilta samettikurkulta laulamalla nenäänsä, kun taas Popin kuningas on yllättäen muuttunut 1990-luvun pehmometalliyhtye Ugly Kid Joen laulajan r&b-versioksi.

Video ja kappale edustavat kuitenkin 1990-luvun alkupuolen miedosti surrealistisessa MTV-hippipöhinässään listamme viihdyttävintä antia.

Waltari ja Kamariorkesteri Avanti!

Video ei ole enää saatavilla

Waltari ansaitsee kunniapaikan listalla, sillä Kärtsy Hatakan kyberhippieetoksen mukaisesti yhtye on sulkenut pitkän historiansa varrella metalliseen syliinsä musiikkigenrejä listateknosta kansanmusiikkiin. Kaikista yhteistyöprojekteista hämmentävin lienee kuitenkin vuonna 1996 Kamariorkesteri Avanti!:n kanssa äänitetty Yeah! Yeah! Die! Die! (Death Metal Symphony in Deep C).

Projekti oli sikälikin erikoinen, että Waltarin oma musiikki ei ollut sen paremmin sinfonista kuin death metaliakaan. Tekohetkellä metallia ja klassista musiikkia ei oltu ehditty vielä juurikaan naittaa, joten kyseessä oli eittämättä kunnianhimoinen yritys. Valitettavasti lopputulos on suurinpiirtein yhtä onnistunut sekasotku kuin nimensäkin; musiikissa varsin päämäärättömät sinfoniset osuudet seuraavat vähintään yhtä osoitteetonta death metal -kaahausta ja päinvastoin. Väleissä kuullaan Hatakan raakuntaa.

Beavis & Butthead ja Cher

Video ei ole enää saatavilla

Jos puhutaan oudoista yhteistyökumppaneista, lienee vaikeaa löytää erikoisempia kuin vastikään ruutuun palanneet suorasanaisen musiikkikritiikin piirretyt sanansaattajat ja globaali poptähti, kaikkien drag queenien pyhimys ja Oscar-voittaja Cher. Beavis ja Buttheadin suosion aallonharjalla he kuitenkin esittivät yhdessä Sonny & Cherin vuoden 1965 megahitin I Got You Babe.

Jos sivuutetaan kokonaan se seikka, että yhdistelmän toisia osapuolia ei ole olemassa, yhteistyön tekee oudoksuttavaksi myös se, että Cherin musiikki olisi luultavasti saanut Beavisiltä ja Buttheadilta tutun ”Uhuhuh, this sucks” -tuomion . Sitä eivät edes kappaleen kevythevikitarat pysty peittämään. Ikinuoren rautamatamin olisivat saattaneet kaksikon silmissä pelastaa vain hänen silloiset esiintymisasunsa. Oli miten oli, Cherin osallistuminen osoittaa jälleen kerran hänen itseironian tajunsa.

Jay-Z, Linkin Park ja Paul McCartney

Video ei ole enää saatavilla

Harvoin törmää yhteistyöhön, jonka elementit ovat enemmän keskenään ristiriidassa, kuin Jay-Z:n, Linkin Parkin ja Paul McCartneyn vuoden 2004 Grammy-esityksessä. Ja ihmekös tuo: performanssi yhdisti kolme kokonaan eri kappaletta, joista McCartneyn ikivihreällä Yesterdaylla ei ollut mitään tekemistä Jay-Z:n ja Linkin Parkin jo aiemmin kootun Numb/Encore-hybridin kanssa.

Artistien yhteensopimattomuus kiteytyy tuokioon, jolloin McCartney ja Chester Bennington laulavat Yesterdayta, eikä eksyneen oloinen Jay-Z osaa tehdä muuta kuin ynähdellä pakonomaisesti mikrofoniinsa.

William Shatner, Henry Rollins ja Ben Folds

Video ei ole enää saatavilla

Olisiko tämä lista mitään ilman psykedeelisten ja rehellisesti ottaen selittämättömien musiikkiprojektien isoisää, William Shatneria, joka parhaiten kapteeni Kirkinä tunnetaan?

Shatner on kuulusti tulkinnut omalaatuiseen tyyliinsä lukuisia klassikoita Elton Johnin Rocket Manistä Black Sabbathin Iron Maniin ja Pulpin Common Peoplesta Eminemin The Real Slim Shadyyn. Shatnerin levytysten arvoa nostaa, että hän puuhasteli tällaisten kanssa jo silloin, kun ”viraalihitti” oli jotain, minkä saattoi saada bussissa päälle yskivältä kanssamatkustajalta.

Oheinen kappale löytyy Shatnerin levyltä Has Been, jonka tuotannosta, sovituksesta ja joistain sävellyksistä vastasi pianomies Ben Folds. Levyn pohjalta luotiin Common People -niminen baletti, josta tehtiin puolestaan dokumentti – William Shatner’s Gonzo Ballet. Biisillä Shatner yhdistää voimansa vanhan poleemikon Henry Rollinsin kanssa.

Puff Daddy ja Sting

Video ei ole enää saatavilla

Rap-muusikoiden ja popparien yhteistyössä on yleensä kyse yhteisen hyödyn logiikasta: usein uransa ehtoopuolelle ehtinyt popmuusikko saa ajankohtaisen ja vähintään näennäisesti katu-uskottavan piristysruiskeen ja rap-artisti kappaleeseensa hyväksi havaitun koukun, joka lienee eräs lyhimmistä oikopoluista hittilistoille.

Toisin kuin monien muiden tämän listan petikaverusten, Puff Daddyn ja Stingin yhteistyössä ei ollut musiikillisesti mitään erityisen hämmentävää. Kappale oli toki mukana ajamassa sisään pienimmällä yhteisellä nimittäjällä ratsastavan poprapin aaltoa, mutta siinä ei ole mitään varsinaisesti outoa.

Ei, se mikä yhteistyöstä tekee niin hämmentävän on yhteistyökumppanien täydellinen hävyn puute. Puffy ei ole koskaan suostunut minkäänlaiseen yhteistyöhön poliisin kanssa Notorious B.I.G.:n murhaajien yhyttämiseksi, mutta oli kyllä valmis rahastamaan ystävänsä kuolemalla vain puolitoista kuukautta murhan jälkeen kyseisen ”tribuutin” muodossa. Sting tantrajoogisine bisnesvaistoineen ei puolestaan epäröinyt hetkeäkään ymmärtäessään kappaleen kaupallisen potentiaalin.

Antti H, Sami ja Tiskijukka hekumoivat bailukulttuurin ytimessä.

Nuorgam onnittelee tässä kuussa viisi vuotta täyttävää tamperelaista Hang the DJ -klubia mitä sydämellisimminsydämellisesti! Juhlan kunniaksi pyysimme HTDJ-kolmikkoa Antti H, Sami & Tiskijukka valitsemaan viisikymmentä klubin kaikkien aikojen suurinta hittiä.

Hang the DJ juhlii syntymäpäiviään ytimekkäällä maailmankiertueella, joka piipahtaa Pietarista (13.10. Club Griboedov) ennen palaamistaan kotipesään Tampereen Klubille, jossa 14.10. on mukana menossa Nuorgaminkin jututtama Marissa Nadler ja 15.10. puolestaan Magenta Skycode. Hang the DJ tanssittaa myös Helsingin Kuudennella Linjalla lauantaina 22.10.

1. Familjen – Det snurrar i min skalle
2. Two Door Cinema Club – Something Good Can Work [The Twelves Remix]
3. Kings of Convenience – I’d Rather Dance With You
4. Mark Ronson feat. Amy Winehouse – Valerie
5. ESG – Dance
6. Robyn – Dancing On My Own [Fred Falke Remix]
7. Arctic Monkeys – When the Sun Goes Down
8. ZZ Top – Sharp Dressed Man
9. Justice – Phantom Pt. II [Soulwax Remix]
10. Cut Copy – Out There on the Ice
11. The Cure – Close to Me
12. Suede – Beautiful Ones
13. Breakbot – Baby I’m Yours
14. M.I.A. – Paper Planes
15. Risto – Rakkauden rock
16. Cats on Fire – Your Woman
17. Nik Kershaw – The Riddle
18. Jackson 5 – I Want You Back [Dimitri from Paris Supa Funk Brakes Mix]
19. TV on the Radio – Wolf Like Me
20. The Strokes – Someday
21. Beck – Loser
22. Radio Dept. – Heaven’s On Fire
23. Lykke Li – I Follow Rivers [The Magician Remix]
24. Prince & the Revolution – Raspberry Beret
25. Blondie – Hanging on the Telephone
26. Pet Shop Boys – Being Boring
27. Boston – More Than a Feeling
28. Jenny Wilson – Let My Shoes Lead Me Forward
29. The Rapture – House of Jealous Lovers
30. Caesars – Jerk It Out
31. Vampire Weekend – A-Punk
32. Caribou – Odessa
33. Phoenix – If I Ever Feel Better
34. PMMP – Pariterapiaa [Uusi Fantasia Remix]
35. Depeche Mode – Enjoy the Silence
36. Bloc Party – Banquet
37. The Cardigans – Lovefool
38. The Knife – Heartbeats
39. Maskinen – Alla som inte dansar
40. Regina – En tiennyt että osaan tanssia
41. Dizzee Rascal – Dance Wiv Me
42. Daft Punk – One More Time
43. Jay-Z – 99 Problems
44. Snoop Dogg – Drop It Like It’s Hot
45. New Order – Bizarre Love Triangle
46. The Police – Roxanne
47. Mylo – Drop the Pressure
48. The Streets – Fit But You Know It
49. Gossip – Heavy Cross [Fred Falke Remix]
50. MGMT – Kids [Soulwax Mix]

Kuuntele soittolista tästä.