Jarkko Martikainen 09.11.2012 Pääkirjasto, Kotka.

Paljas mies ja kitara. (Kuva: Tomi Palsa)

Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.

”Vaikken kanssasi tanssimaan oppinut
opin enemmän, opin sinut”

Minun on liki mahdoton kirjoittaa tästä laulusta mainitsematta Tomi Palsaa, Jarkko Martikaisen hovivalokuvaajaa ja hyvää ystävääni. Hänen luonaan sain nimittäin ensimmäisen kosketukseni tanssitaidottomien valssiin. Tomi oli ollut yhdellä tuhansista kuvausmatkoistaan Martikaisen kintereillä ja saanut kuvien lisäksi matkaansa muutaman nauhoitteen niistä aihioista, joista oli muodostuva Martikaisen Rakkaus-levy (2006). Näitä lauluja kuuntelimme illan tummentaessa tamperelaisyksiön nurkkia.

Asetelma ei ollut uusi. Palsa oli esitellyt aiemminkin Martikaisen ja YUP:n lauluja ennen niiden julkaisua. Valssi tanssitaidottomille pysäytti kuitenkin aivan toisella lailla kuin sitä edeltäneet maistiaiset. Kappaleesta kuulsi sävyjä, joita en ollut tottunut Martikaisen musiikkiin yhdistämään. Musiikin paljaus ylevöitti sen. Kertakuulema riitti lopullisen mielipiteen muodostamiseen. Tajusin löytäneeni laulun, josta en pääsisi heti yli.

Hetki oli jopa vapauttava. Aiemmin Martikainen oli ollut minulle ennen kaikkea artisti, josta tahdoin pitää enemmän kuin musiikin perusteella kykenin. Vaikka olin vuosien saatossa siedättynyt miehen tulkintatapaan, en ollut koskaan menettänyt sydäntäni hänen ilmaisulleen. Olin kyllä oppinut pitämään YUP:n polveilevasta säveltaiteesta ja Martikaisen vuolaasta kerronnasta. Nautin viitteistä venäläiseen kirjallisuuteen, päälaelleen käännetyistä totunnaisuuksista, hersyvän rikkaasta sanastosta, allegorisista taruhahmoista, ihmisyyden perustuksiin tökityistä älyllisistä piikeistä. Mutta samaan aikaan tunsin aina jääväni laulujen ulkopuolelle.

En ollut vielä kertaakaan erottanut sydämen sykettä höysteen keskeltä.

Siksi hätkähdin kuullessani Martikaisen haavoittuvaisena kitaransa kanssa. En ollut kuullut häntä koskaan näin läheltä. Laulusta huokui suora henkilökohtaisuus, jollaista en ollut YUP:n musiikista tai Martikaisen ensimmäiseltä soololevyltä (Mierolainen, 2004) juurikaan löytänyt. Kertojahahmo rakasti edelleen allegorioita, mutta nyt ne eivät puhuneet hänen puolestaan. Nyt parketilla kompuroi Martikainen itse, lihana ja tunteena.

Kuuntelukertaa kuorrutti taustatarina. Palsa kertoi kunnioittavin äänenpainoin, että Martikainen oli tehnyt sävykkään valssinsa ystävänsä häihin. Tunsin itseni entistä vaikuttuneemmaksi – kuinka vaativaa onkaan laatia tuollaiseen tilaisuuteen sydämellinen, viisas, kaunis, henkilökohtainen, hivenen lupsakkakin laulu sortumatta pateettisuuteen, teennäisyyteen, itsestäänselvyyksiin. Valssi tanssitaidottomille täytti kaikki sisällölliset kriteerit ja kuulosti silti luontevalta. Laulu oli hiotusta ilmaisustaan huolimatta spontaani ja sopivan luonnosmainen. Siksi se kaiketi tuntui niin aidolta ja henkilökohtaiselta.

Kenties tenhovoiman perusta on sanoman yksinkertaisuus – tai sitten tuon yksinkertaisuuden mahdollistava pureutuminen ihmisyyden ytimeen. Laulun pohjimmainen viesti on joka tapauksessa kaunis, sellainen johon haluan uskoa: kaikki ulkoinen on toisarvoista silloin kun kaksi ihmistä sitoutuu toisiinsa. Sitoutuminen ei tarkoita minuudesta luopumista, vaan minuuden rikastumista toisen ihmisen kautta. Tätä perustaa voi vaalia ainoastaan avoimuudella ja rehellisyydellä. Siksi siitä kertovan laulunkin on oltava avoin ja rehellinen.

Rakkaus-levyn sovitussessiot Kaapelitehtaalla huhtikuussa 2006. Kuvassa edesmennyt Pirjo Bergström, Martikainen sekä levyllä kitaraa soittanut Upi Heikkinen. (Kuva: Tomi Palsa)

Näillä teemoilla Valssi tanssitaidottomille antoi suuntaviivat koko Rakkaus-levylle, joka käynnisti Martikaisen kunnianhimoisen ja onnistuneen soololevytrilogian. Pirjo Bergströmin tyylillä orkestroima albumi on lämmin ja kekseliäs tutkielma rakkauden monista ulottuvuuksista. Se sivuuttaa rakkauslaulujen yleisimmät teemat ja syventyy rakkauden olomuotoihin, ilmenemistapoihin ja vaikutuksiin tavalla, joka tarjoaa samastumispintaa niin järjelle kuin tunteillekin. Levyllä rakkaus on kiintymystä, riippuvuutta, ristiriitaa, juurien kohtaamista, vapautumista, itsekkyyttä ja itsekkyydestä luopumista.

Merkityksetön se ei ole koskaan.

Monimuotoisen temaattisen ryöpytyksen keskellä Valssi tanssitaidottomille on kiekon todellinen kulmakivi, näkökulmasta riippuen ohjeistus tai tunnustus. Henkilökohtaisesta taustastaan huolimatta sen sanoma on äärimmäisen yleistyskelpoinen ja esitystapa karuudessaankin kaunis. Laulu on rehellinen ihanteilleen, mutta ei tuputa niitä. Martikainen muistuttaa, että vaikka mikään ei ole tärkeämpää kuin ihmistenvälisyys, kyse on samalla niin luonnollisesta ja yksinkertaisesta asiasta, ettei sen edessä kannata pelätä tai kadottaa oman olemisen ydintä.

Onkin lähes kohtalon ivaa, että kappaleen sanoma voisi olla myös toinen, paljon varovaisempi ja varautuneempi. Martikainen on Rakkaus-levyn taustoista kertoessaan maininnut, että varhaisessa studiokäsittelyssä laulun tunteikas iskulause, kertosäkeen yhteenveto, soi sanoin ”opin jotakin, opin sinut”. Tässä muodossa saattaisimme laulun nytkin tuntea, ellei kappaleen varhaisversioon kiinni kasvanut Palsa olisi muistuttanut Martikaista sanoitusten alkuperäisestä muotoilusta. Häissä esiintyessään Martikainen oli huipentanut laulun tunnustukselliseen päätelmään ”opin enemmän, opin sinut”.

Palsan huomautusta puntaroituaan Martikainen palautti sanat ennalleen. Muutos oli pieni, mutta äärimmäisen olennainen. Sillä mitä ”jotakin” olisi tässä kontekstissa ollut? Juuri sellainen hieman ovela sanaverho, jollaisen taakse Martikainen mielellään piiloutuu. Osoitus siitä, että syvimmän sitoutumisen hetkelläkin voi jättää takaportin raolleen; olla sanomatta ehdottomia ja lopullisia sanoja.

Tuokaan ei olisi ollut huono viesti. Se olisi ollut yhtä lailla todenmukainen, rehellinenkin. Mutta laulun sävyn se olisi muuttanut lähes täysin. Joskus kaikki voi olla kiinni yhdestä sanasta.

Nyt Valssi tanssitaidottomille ei kerro ainoastaan jotakin rakkaudesta. Se kertoo paljon enemmän.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

12. syyskuuta 2006 – Paavi Benedictus XVI siteerasi puheessaan Saksassa bysantin keisaria Manuel II Palaiologosia, mikä herätti vastalauseita islamilaisessa maailmassa.

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 149 British Sea Power – Living Is So Easy

British Sea Power pystyy halutessaan mihin vaan. Vaikka sitten loihtimaan 90-luvun brittipopista muistuttavan täsmä-indiehitin, joka pui modernin elämän näennäistä helppoutta. Mikään oikea hitti se ei tietenkään ollut. Mielikuvituksen yliannostuksesta kärsivän yhtyeen tarjoamassa vaihtoehtotodellisuudessa se kuitenkin valittiin Euroopan uudeksi kansallislauluksi. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 148 Raphael Saadiq – Good Man

Mistä tunnistaa hienon soulkappaleen vuonna 2011? Siitä, että jää miettimään, miksei Otis Redding levyttänyt tätä, ennen kuin huomaa kappaleen syntyneen yli 40 vuotta Otisin kuoleman jälkeen. Stone Rollin’ -levyn huippuhetki on jo syntyessään standardi, joka vain odottaa päätymistään pikahittiä kalastelevan räppärin ”samplaamaksi” koko kertosäkeen leveydeltä. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 147 Timber Timbre – Bad Ritual

Folkia, bluesia, doowopia, taiderockia ja crooner-romantiikkaa yhdistelevä kanadalaisyhtye oli korvaamaton apu pimeneviin syysiltoihin. Montrealissa ja Torontossa majailevan kolmikon neljäs albumi Creep On Creepin’ On sai kananlihalle jo avausraidallaan Bad Ritual, joka on kuin David Lynchin käsitys kadoneen Dr. Dre -samplen päälle huokailevasta Gene Vincentistä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

# 146 Red Hot Chili Peppers – Even You Brutus?

Kuulun niihin halveksittuihin harvinaisuuksiin, jotka eivät juuri pitäneet John Fruscianten kitarasoundista. Siksi Josh Klinghofferin kitaran svengaus hivelee korvia, erityisesti yhdistettynä jumalaisen Anthonyn julistavaan lauluun ja kertsissä upeasti funkittavan Flean bassoiluun. Tavallaan klassisen ennalta-arvattavaa, mutta hillittömän toimivaa rock-musiikkia. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

# 145 Jarkko Martikainen – Huominen on kaukana

Heittäytyvään tulkintaan sekä mies ja kitara -meininkiin nojaava kappale saa Äänioikeus-yhtyeeltä jopa irlantilaisen kansanmusiikin sävyjä. Juomalauluksi muotoutuva biisi ei anna kuulijan mennä nukkumaan, vaan kehottaa unhoittamaan kaukaisen huomisen ja alkamaan viinin juomisen. Synkeän alkupuoliskon jälkeen elämänilo pursuaa Martikaisesta harvinaisella tavalla. (Sami Sankilampi)

Video ei ole enää saatavilla

# 144 The Valkyrians – Astro Zombies

Ska-bändin cover-levy kuulostaa aina lähtökohtaisesti paskalta idealta. Valkyriansin cover-levy sen sijaan kuulostaa aivan loistavalta, ja oli vuoden iloisimpia tapauksia kotimaassa. Levyn ehdoton helmi on tämä Misfits-laina, joka löytää aivan uuden kulman alkuperäisesitykseen, ja kääntää Danzigin apokalyptisen mökäämisen sielua silitteleväksi sauhuserenadiksi. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 143 Foo Fighters – White Limo

Vaihtoehtorockin suuri ja kaunis vilauttaa punk-juuriaan riemastuttavasti. Sisäsiistiksi luultu yhtye räimii railakkaan suttuisesti mutta tiukan ammattimaisesti maukasta punk-rähinää. Riffissä on jytyä, ilkeyttä ja ilmakitara-abilityä vaikka muille jakaa. Kun vokaalit on karjuttu megafoniin, mukana on bassoleadi ja kitarasoolo on rock’n’roll, meininki on mahtava. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

# 142 Thao + Mirah – Rubies & Rocks

Leikkisästi keinahteleva Rubies & Rocks on aiemmin omilla tahoillaan muusikonuraa luoneiden Thao Nguyenin ja Mirah Zeitlynin yhteistyön hedelmä. Suuri kiitos kuulunee kuitenkin naisten albumin tuottaneelle Merrill Garbusille eli Tune-Yardsille, jonka työpanos kuuluu Rubies & Rocksilla ennen kaikkea sen vastuttamattomissa, afrobeatiin kallellaan olevissa rytmeissä. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

# 141 Paul Simon – Dazzling Blue

Maailmanmusiikin yhdistäminen popkappaleeseen on Paul Simonilta, 70, tuttu temppu – perustuihan 1980-luvun huippulevy Graceland juuri tälle idealle. Mutta tuskin kukaan muu tekee sitä yhtä hyvin. Intialaisten rytmien varassa hellästi keinuva Dazzling Blue ei olisi ainoastaan sopinut Gracelandille, vaan olisi ollut silläkin huippuhetki. Vanhassa on yhä virtaa. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 140 Booker T. Jones – Representing Memphis

Kaikki tiet vievät Memphisiin? Stax-legendan rinnalla tämän kotikaupunkia edustavat Philadelphian The Roots sekä New Yorkin Sharon Jones ja Matt Berninger. Odotuksista huolimatta Berningeristä ei kuoriudu kiihkeää soulsaarnaajaa, muttei tämän aina alakuloisesta mutinasta silti sielukkuutta puutu. Muut ovat sen sijaan omalla maaperällään, ja jälki on sen mukaista. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

# 139 The Walkabouts – The Dustlands

Maisema on klassinen: on polttava aavikko jossain Meksikon rajaseudulla. Uhkaa väreilevässä ilmassa, pian jännite laukeaa. Tästä tunnetilasta, Chris Eckmanin kiihkeästä laulusta ja ylellisistä orkestraatioista on seattlelaisen veteraaniyhtyeen uutuuslevyn melkein-nimibiisi tehty. Cormac McCarthya ja Calexicoa dramaattisen musiikin ystäviin vetoavana keitoksena. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 138 Samae Koskinen – En anna periks

Mitä? Musiikkia vuodelta 2011, joka ei ole lainkaan kyynistä, rehvastelevaa, tärkeilevää, mukanokkelaa tai ironista? Näin pääsi käymään ainakin Samae Koskisen Kuuluuko, kuuntelen -levyn kohdalla. En anna periks -kappaleen sympaattisen osuvat sanoitukset, loistava melodia ja hieno vuosikertapopsoundi elähdyttivät erityisesti. Kuuntelen, kuuntelen ja odotan lisää! (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Alussa oli rakkaus, toivo – ja usko. Ja samat kolme ovat jäljellä myös silloin kun kaikki turha karsitaan ihmisyyden ympäriltä pois. Jarkko Martikaisen kunnianhimoinen soolotrilogia saapuu arvoiseensa päätökseen, kun hän ottaa käsittelyynsä vertaiskäsitteistä laajimman.

Martikainen ei ole hätkähtänyt suurien aiheiden edessä. Taiteilijan rohkeutta täytyy kunnioittaa. Se, että näistä teemoista onnistuu sanomaan jotakin uutta ja kiinnostavaa suureellisuuteen pakahtumatta, on mestarillista. Rohkeuden lisäksi se vaatii rehellisyyttä.

Musiikillisesti Usko on kolmikon rikkain. Martikainen taustalle koottu Äänioikeus-yhtye sävyttää solistin karheaa ilmaisua jousin, puhaltimin ja lyömäsoittimin. Raudanluja soittajakatras antaa Martikaiselle uudenlaista liikkumavaraa, jopa mahdollisuuden ilotteluun.

Kappaleiden tyylilajit ulottuvat sävykkäistä balladeista vinoutuneeseen bluegrassiin ja nuhruiseen bluesiin. Äänimaailma on vivahteikas ja kekseliäs, ja soittajien kyky mukailla Martikaisen kuvaelmia on vertaansa vailla. Albumin kutsuminen puhdasveriseksi soololevyksi olisi tarkkanäköisten ja persoonallisten sovitusten vähättelyä.

Levyä kantavat kuitenkin sanoitukset. Tavoilleen uskollisena Martikainen ei tyydy kuvaamaan uskoa sanan ilmeisimmässä merkityksessä. Hän tarkastelee aihetta merkitysmahdollisuuksien summana.

Usko on Martikaiselle arjen optimismia, kykyä olla armollinen itselle ja muille. Usko on päättäväisyyttä, tasapainoa periaatteiden ja ihanteiden kanssa. Kansikuvan perusteella se on myös taakka, jonka kumppaneiksi Martikainen hahmottelee luottamusta ja uskallusta.

Usko on albumitrilogian poliittisin. Martikainen pohtii edelleen sitä, mitä ihminen on ihmiselle, mutta näkökulma ei ole enää sidottu yksilöön. Ihmistenvälisyys välittyy pikemminkin ajatuksina yhteiskunnan suunnasta ja henkisestä tilasta. Hyytävin faabeli on Halla-ahot, jossa Martikainen käsittelee pinnan alla vellovan vihan juuria ja seurauksia.

Kappaleen tekstit ovat pirullisesti vertauskuvallisia, mutta teemoiltaan konkreettisia. Suorien syytösten sijasta Martikainen kuitenkin ohjaa tekstiä eroon vihapuheesta. Hän haluaa valaa esimerkillään uskoa parempaan ja tasa-arvoisempaan maailmaan:

”Päivä päivältä tasa-arvo lähenee /
ja kun se viimein täällä on, niin viha vähenee /
saa kaikki sydämet ja halla-ahot sulamaan […]
Vaikket uskoisikaan / minä uskoa saan”

Martikainen sitoo ajatuksensa mielellään roolihahmoihin ja kielikuviin, mutta ei piiloudu niiden taakse. Kuvitteellisimmistakin tarinoista välittyy laulajan oma idealismi.

Henkilökohtaisimmillaan levyn minä-muoto on Martikaisen laulaessa Vahvimmasta riippuvuudesta. Kappale on riipaiseva rakkauden ja sitoutumisen tunnustus, joka osoittaa, että voidakseen rakastaa ihmisen pitää pystyä uskomaan:

”Vaan kun maailma näyttää harmaalta /
niin sen uudeksi luot, värit saat palaamaan /
sieltä kutsut mua /
ja minä kutsun sua vahvimmaksi riippuvuudeksi /
omakseni, jollaisesta en eroon tahdokaan”

Omaelämäkerrallisuudestaan huolimatta Usko ei ole erityisen intiimi levy. Tämä johtuu osittain aiheen yleismaailmallisuudesta, osittain kerronnan raskaudesta. Tunnelman välittömyyttä nakertaa Martikaisen pikkunokkelaksi etääntyvä ilmaisutapa ja havaintojen perinpohjainen järjellistäminen. Martikainen sanoo mieluummin monta taitavaa sanaa kuin sen yhden purevan. Vakavienkin teemojen äärellä hänessä on kuplettilaulajan vikaa.

Toki jälki on tällaisenaankin pysäyttävää. Balladi huvijahdista on lähtemättömän komeasti säestetty kertomus siitä, miten hyvinvoinnin tavoittelu voi eksyttää ihmiset ja luoda tuomitsevaa yhtenäiskulttuuria ylläpitäviä normeja. Isoisä graniittirappusilla on vastaavasti apea katsaus tämän kehityksen jakojäännöksiin.

Usko kertoo Martikaisen kypsymisestä sooloartistina, mutta varoittaa samalla luutumisesta. Luovan soiton alla kappaleet ovat pohjimmiltaan yllätyksettömiä, jopa aavistuksen mukavuudenhaluisia. Ripeästi polskaava Tyhjän päällä osoittaa, että Martikaisen ja Äänioikeuden yhteistyö olisi sallinut myös todellisia irtiottoja. Arvaamattoman äärelle heittäytyminen ei olisi särkenyt levyn kokonaistunnelmaa.

Trilogian päätösosaksi Usko sopii hyvin. Se summaa aiempien levyjen teemat ja johdattaa yksityisestä yleiseen. Samalla levyn hienoinen ulkokohtaisuus tarjoaa Martikaiselle ulospääsytien levykolmikon aihepiiristä. Uskolle oli vielä tilausta, mutta ajatus seuraavasta samalla temaattisella konseptilla toteutetusta levystä tuntuisi jo raskaalta.

Levyn lopussa tarinoiden kehä sulkeutuu. Uskon päätösraidaksi on valittu Rakkauden avannut Jos mulla menisi todella huonosti. Valinta ei tunnu kierrätykseltä. Sävellaji on toinen, soittajat ovat toiset. Ennen kaikkea levyn konteksti tarjoaa uuden perspektiivin laulun sanomaan.

Päätösraita osoittaa hienolla tavalla, että usko ja rakkaus ovat loppujen lopuksi toistensa kautta rakentuvia rinnakkaisilmiöitä. Tässä havainnossa on myös toivoa.

83Kunnianhimoinen trilogia saa arvoisensa päätöksen. Usko sulkee ympyrän, mutta jättää viisaasti lopullisen totuuden sanomatta. Näin Martikainen ei tee levykolmikostaan itselleen vankilaa, vaan jättää oven auki myös uusille projekteille.

Video ei ole enää saatavilla

Martikainen studiossa. Kuva: Tomi Palsa

Soolotrilogiansa Usko-albumilla paketoinut Jarkko Martikainen istui Nuorgamin small talk -penkkiin, mikä sai hänet pohtimaan muun muassa sitä, onko Andrea Bocellin Con te Partiro luettavissa kielletyksi nautinnoksi.

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?
”Paha kysymys. Laskeeko joku tällaisia? Tämän täytyy olla jotain, mille altistuin jo lapsena. Veikkaan, että kyseessä on siis jotain Dylanilta, Dublinersilta tai Simon & Garfunkelilta.  Only a Pawn in Their Game,  Whiskey in the Jar tai  Mrs. Robinson.”

Mitä kappaletta toivot todennäköisimmin dj:ltä silloin, kun olet todella, todella humalassa?
”En toivo dj:tä soittamaan toivemusiikkiani, voin hyvin kuunnella sitä, mitä hän on päättänyt soittaa.”

Mikä yhtye tai artisti tekee tällä hetkellä maailman tärkeintä musiikkia?
”Tätä pitänee täsmentää: ’…tärkeintä musiikkia minulle’. Vastaus löytyy nelikosta L. Cohen, B. Dylan, K. Bush tai T. Waits. En osaa päättää tuon tarkemmin.”

Kuka on suosikkibeatlesi?

”John.”

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi?

”Kun Dee Dee, Johnny ja Joey Ramone kuolivat lyhyen aikavälin sisällä, se oli miltei masentavaa. Ramones oli kuitenkin lapsuudessa todella kova juttu. Miksei vieläkin.
Gösta Sundqvistin kuolema oli jo täysin epäuskottava, ja melkoinen musiikillinen tyhjiöhän siitä jäi.”

Minkä laulun kuullessasi tunnet aina olosi nostalgiseksi?
”Simon & Garfunkelin America on sellainen. Kolmenkymmenenviiden vuoden takainenhan on jo nostalgiaa minun ikäiselleni. Americassa on kauneutta ja kaihomieltä oikeissa suhteissa annosteltuna.”

Mitä mieltä olet Auto-Tunesta?
”En heiluta maamme lippua sen äärellä enkä leivo kakkua. Keksintö, jonka piti kai olla heikon hetken apuväline, muuttui kainalosauvaksi, joka sallii vääränlaisen laiskuuden.”

Mitä yhtyettä tai artistia kaikki kiertuebussissasi suostuvat kuuntelemaan?

”Kun muistelen YUP-aikoja, niin montaa sellaista nimikettä ei löytynyt, jos yhtäkään. Dead Kennedys sai laajan kannatuksen, muttei edes se innostanut kaikkia. Miksaajapisteet se kyllä keräsi, eli sellainen bonus sentään.”

Kenen laulajan ääni saa selkäpiissäsi soimaan hyyn?

”Jos ’hyy’ on miinusmerkkinen määre, kuten epäilen, niin Diamanda Galasin. Haluaisin pitää hänestä, mutten saata.”

Mikä on suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”Tänään se voisi olla ’we could be heroes’. Tämäkin on mahdoton kysymys vastata, sillä vaihtoehtoja on aivan liiaksi asti.”

Mitä klassista poplaulua et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

”Dingon tuotanto on aina pyyhkinyt ohi tai yli, sanon siis Autiotalo.”

Ketkä soittaisivat unelmakvartetissasi? Kuka toimisi tuottajana?

”Käytän elossa olevia, kuten loogista on. Rumpuihin Jim Keltner, bassotaidetta tarjoaisi baritonilla Tommi Viksten, soolovetoisempaa taidekitaraa Marc Ribot ja koskettimien taakse istuisi Gröhnin Pekka.  Tuolla miehistöllä melkein kuka vain voisi tuottaa, aivan metsikköön ei voitaisi mennä. Toki Tommin isoveljeä voisi käyttää – siis levyn tuottaisi Janne Viksten.”

Mitä on ärsyttävän musiikistasi tehty tulkinta, johon olet törmännyt?

”Minua taitaa olla vaikea ärsyttää, en ole kuullut varsinaisesti ärsyttävää tulkintaa. Ainakaan vielä.”

Jos löydät itsesi karaokebaarista, minkä kappaleen todennäköisimmin laulat?

”Viimeksi lauloin Avaa sydämesi mulle. Voisin laulaa sen uudestaan. Hieno kappale. Toisaalta Mun aika mennä on voisi käydä myös, pitäisi vain treenata hieman. ”

Mikä on parasta metallimusiikkia ja miksi?
”Tähän on parikin vastausta. Black Sabbath, koska heillä oli oma uniikki ääni, komediantajua, svengiä ja kosolti hienoja kappaleita. Edelläkävijöitä ja tiennäyttäjiä. Kuten myös lisää kierroksia tarjonnut Slayer, jonka pyhää kolminaisuutta Reign in Blood – South of Heaven – Seasons in the Abyss koskevat samat laatusanat kuin Sapattia.”

Mitä yhtyettä tai artistia todennäköisimmin suosittelet uudelle tuttavuudelle?

”Sitä mikä sattuu olemaan itselle uusin löytö, aina pitää kokeilla kepillä jäätä. Nyt siis tohkeilisin Austin Lucasin A New Home in the Old World -levystä.”

Vinyyli vai cd?

”Vinyyli on rakkaampi mutta cd:n käyttömukavuus monipuolisempi: vinyylisoitinta on hankalaa kuljettaa matkoilla.”

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi coolimmalta kuin oletkaan?

”Joskus nuorena, totta kai, mutta nykyään sellaiseen ei ole tarvetta. (Jokainen asiaan ilman fundamentalismia suhtautuva tietää, että I Say a Little Prayer on loistava laulu, vaikkei edusta ns. rockia.)”

Mikä on ensimmäinen poplaulu, josta muistat pitäneesi?

”Jos Sotakone lasketaan poplauluksi, niin se. Äitini soitti sitä kun olin pieni poika. Jollette tunne sitä, se alkaa näin…”

Kun tuon kurjan bambumajan minä tuikkaan palamaan /
niin totta kai mä siitä saan myös tulen tupakkaan /
Olen sotilas, kone tunteeton ja teen mitä käsketään /
ja vastuun kantaa töistäni vain pappi ja capitan”

Mikä on yleisin syy sille, ettet pidä jostain tietystä kappaleesta?

”Syitä on aina useampia kuin yksi, mutta yksi yleinen nimittäjä on se, että teos tuntuu jotenkin falskilta. Niinhän ei välttämättä edes ole, mutta ehkä tiedätte tunteen.”

Kuinka hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

”Jos pois luetaan vakavin moderni säveltaide; Rautavaarat ja Saariahot, niin melko hyvin.”

Mikä on paras kappale jonka olet kirjoittanut tai levyttänyt?

”Juuri nyt tuntuu, että se saattaisi olla Isoisä graniittirappusilla tai Tämä vaikea elämä.”

Sävellys vai se, miltä kappale kuulostaa?

”Kuulokuva. Nuotti houkuttelee käyttämään järkeä, äänikuva sydäntä.”

Mitä ajattelet “kielletyistä nautinnoista” musiikissa?

”En enempiä. Jos ei tietoisesti tee pahaa muille, myös kielletyt nautinnot sallitaan. Onko Andrea Bocellin Conte partiro kielletty nautinto?”

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

”Kuten usein tällaisissa ’julistimme legendaksi’ -tapauksissa, molempia. Morrisonin aikaansaannoksissa ja ulosannissa oli paljon sellaista, joista vaikuttua. Yksityisihmisenä ja yhtyejäsenenä hän taisi olla tuulella käyvää lajia, mutta sitä pölvästiyttä ei kukaan voine kirjoittaa ulos itsestään?”

Jarkko Martikaisen Usko-albumi ilmestyi 13.4.2011. Sen voit kuunnella Levykauppa Äxän nettisivuilta tämän viikon ajan.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Jarkko Martikainen & Äänioikeus 20.12.2010 Pop & Jazz Konservatorion Arabia-sali, Helsnki. Jarkko Martikaisen uusi albumi Usko ilmestyy tänään. Jarkko Martikainen & Äänioikeus lyhyellä ilmaiskeikalla tänään klo 17 Helsingin Levykauppä Äxässä.

Myös Yonalta oli määrä ilmestyä uusi levy, mutta sen valmistuminen lykkääntyi laulajan sitkeän flunssan vuoksi.

Trubaduuriviikot täydentyvät muutaman päivän päästä, kun Jarkko Martikainen päättää Rakkaus– ja Toivo-albumien käynnistämän levytrilogiansa Uskoon.

Mikä parasta, artistien julkaisuiden taso on on ollut tasaisen kova: Matti Johannes Koivun Toisen maailman nimi on taidemusiikin suuntaan kurottelevaa hienopoppia. Samae Koskinen on puolestaan rohkaistunut kirjoittamaan itse tekstinsä, mikä tuo hänen Kuuluuko, kuuntelen -levylleen uudenlaista aitoutta.

Jarkko Martikainen on laajentanut tyyliään yhtyekokoonpanoon asti ja Putrokin uusiutunut ryhtymällä tekemään kesäiskelmää.

Enää pitää toivoa, että hienoja lauluntekijälevyjä riittää tässä maassa myös syksyksi.

Video ei ole enää saatavilla

Samuli Putro – Älä sammu aurinko

Video ei ole enää saatavilla

Samae Koskinen – En anna periks

Video ei ole enää saatavilla

Matti Johannes Koivu – 80-luvun lapset