Jane's Addiction – kleptomanian asialla.

”I’ve been caught stealing
once when I was five”

Alternative rockin keskeisimpiin yhtyeisiin kiistatta kuuluvan (tai kuuluneen) Jane’s Addictionin suurin hitti kertoo pöllimisestä, vieläpä perin ihannoivaan sävyyn. Joo, pöllimisestä on jääty kiinni – mutta vain kerran. Sitten oppi meni perille: se pitää tehdä hyvin. Ja se on kivaa.

”Well, it’s just a simple fact
When I want something
I don’t wanna pay for it”

Vaihtoehtokleptomaanien tunnuskappaleessa kiteytyvät losangeleslaisen yhtyeen ilmaisun herkullisimmat piirteet. Kappale onkin parasta railakkaan laidan Jane’s Addictionia. Been Caught Stealing on riemukas rallatus, jonka hykerryttävä alku saa lisäpontta vartiokoiran rytmikkäästä räksytyksestä.

Kappaleen musiikillinen pohja rakentuu Eric Averyn vahvan ja maukkaasti kiemurtelevan bassolinjan varaan. Sitä tukee perkussioin ja handclapsein höystetty Stephen Perkinsin jykevän epäkesko rumpubiitti. Kitaristi Dave Navarro ripottelee sekaan kepeän viistoja funk rock -sointuja ja riehakkaan rock-soolon. Biisin keskiössä on tietenkin sanomaa levittävän Perry Farrellin kähisevän toismaailmallinen hoilotus.

“I walk right through the door
walk right through the door
Hey all right! If I get by, it’s mine
Mine all mine!”

Kappale on äänestetty 500 merkittävimmän rock-biisin joukkoon. Sen sijalle 47 VH1:n parhaiden videoiden listalla rankattu promovideo oli lopullinen avain biisin suursuosioon.

Videossa ei ole oikeastaan muuta juonta kuin ruma äijänkuikelo pukeutumassa rehevämuotoiseksi lyyliksi tunkeakseen nyysittyä kamaa tekomahan ja -pakaroiden sisään. No, tokihan bilekeskukseksi muuttuvaan paikalliseen Siwaan paikallistettavaa kuvakerrontaa miehittävä friikkisirkus ja suorilta samaan kastiin menevän yhtyeen kekkalointi, pari vähäpukeista tanssitypyä sekä valvontakameran kuvissa hyödykkeitä vaivihkaa parempaan talteen sujautteleva nuoriso nostivat osaltaan videon mukaansatempaavuutta.

Kyseenalaisesta teemasta ei siis ollut ainakaan kaupallisesti haittaa. Jenkkiläinen vaihtoehtonuoriso villiintyi – aikalais-vaihto-oppilaan mukaan kuulemma jopa niin kovasti, että bändin keikat olivat riehunnan takia alati vaakalaudalla.

Suosio ajoi Jane’s Addictionin lopulta umpikujaan, josta se tosin on hetkittäin pakitellut valtaväylälle keekoilemaan.

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 173 Glen Campbell – A Better Place

A Better Place kertoo menneisyyden aaveista, katumuksesta, pelastuksesta ja tuonpuoleisesta. Campbellin ylvään massiivisesti lipuvia klassikkoja muistuttavasta kappaleesta tulee entistä koskettavampi, kun tietää, kuinka läheltä sen teksti liippaa Alzheimerin tautiin sairastuneen kantrilegendan elämää. Tämä mies on elänyt ja rakastanut. Joskus sillä on hintansa. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

# 172 Purity Ring – Ungirthed

Go, Canada, go! Corin Roddick työsti ny-ny-nykivät syntsahoppaavat pohjat Montrealissa. Megan James lauloi heleän viettelevästi Halifaxissa. Yhdessä he tekivät kaunista musiikkia, joka viipyy lautasella kymmentä sekuntia vaille kolme minuuttia ja mielessä pidempään. Unipoppia? Kyllä kai, mutta kavala rytmitys ja nasakat melodiakoukut pitävät silmät ymmyrkäisinä. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 171 Jane’s Addiction – End to the Lies

Muhevan dubahtavasti bassoriffillä starttaava kipale on kierossa yksinkertaisuudessaan perin kiehtova. Sen säväyttävä säe on niin mainio, että biisin nimeä hokeva kertsi jopa latistaa kappaleen tunnelmaa. Kuitenkin erinomaisella bassosoinnutuksella ja sitä oivasti tukevalla kitaraleijutuksella levitoiva kappale on tunnelmaltaan riemastuttava. Sanomakin on naseva. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

# 170 Swedish House Mafia – Save the World

Upea melankolinen biisi vahvoilla melodioilla, joka toimisi millä tahansa tyylillä tuotettuna, ja koira-aiheinen video. Mitä muuta voisi toivoa? Tietenkään ei ole haitaksi, että tuotanto on Swedish House Mafian tyyliin ihastuttavan modernisti säkenöivä yhdistelmä ajatonta kone-estetiikkaa ja vuotta 2011. Käpälät ilmassa viimeistään huikean loppunostatuksen voimin! (Tommi Forsström)

Video ei ole enää saatavilla

# 169 Magazine – The Burden of a Song

Postpunk ei ole kuollut – itse asiassa se tuoksuu vallan tuoreelta. Lajityypin jättiläinen ainakin kykeni pudistelemaan neljännesvuosisadan tomut tamineistaan ryhtymättä dubstepiin. Magazine rakentuu yhä funkbetonisesta sokkelista, piikikkäästä kitaroinnista ja tivoliuruista. Katolla keikkuu Howard Devoto, tuo lyyrikkojen lyyrikko ja pirullinen seremoniamestari. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 168 DJ Kridlokk – Lainaan enkä palauta

Suomiräpin monista mytologioista Kridlokkin, Stöön, Herkon, Supertuottaja Koksu K:n ja muiden ympärillä pyörivä on kokonaisuutena paras. Tarinoiden ja musiikin yhdistelmä on aivan omaa luokkaansa. Tämä todella carpentermaisen pahaenteiseltä kuulostava kappale käsittelee lähinnä bissen, karkin ja sipsien pöllimistä. Se tuntuu tätä kuunnellessa älyttömän tärkeältä. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 167 Katy B – Movement

Brittien klubimusiikin rehevästä perinnöstä ammentavan Katy B:n esikoisalbumi lukeutui vuoden tyylipuhtaimpiin suorituksiin. Movement on vain yksi hieno biisi albumilla, joka on niin täynnä hienoja biisejä, että siltä on vaikea valita yhtä ylitse muiden. Musiikkia voi suositella kaikille, joilla on ikävä sellaista fiksua tanssimusaa, josta Roisin Murphy tunnetaan. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 166 Active Child – Hanging On

Losangelesilainen Pat Grossi kumosi kaikki todennäköisyyden lait ja sai new agen kuulostamaan hyvältä idealta. Tapa, jolla 28-vuotias poikakuorolainen yhdistelee elektroa ja modernia kuoromusiikkia, teki vaikutuksen erityisesti kappaleella Hanging On, jonka kultapisaroina kimaltelevat harpunhelähdykset raottavat verhoa maailmaan, jota hallitsee Enya – ikuisesti. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

# 165 Grouper – Come Softly

Vuoden kaunein juuri ja juuri olemassa ja hereillä oleva popkappale muuttaa minkä tahansa mielialan melankoliaksi, jonka ei toivoisi loppuvan. Hälyutuun ja monofoniaan aina tiukasti verhoutunut Grouper (Liz Harris) ei ole koskaan ennen ollut näin intiimi ja altis. Jos Laura Palmerin ruumista ei olisi koskaan löydetty, Come Softly olisi ollut Twin Peaksin tunnari. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 164 Patrick Wolf – Together

Riikinkukko-Wolf ampui yhdellä laukauksella napakympin tauluun, jonka pienemmille pisteille Hurts sarjatulitti kymmenen kertaa pitkin esikoisalbumiaan. Diskojousilla ja oopperalaululla kuorrutettu Together on menevä, raikas ja viileä pophitti sortumatta lainkaan teennäiseen muovisuuteen. Together suorastaan huokuu lämpöä. Yksin olet hyvä, yhdessä olemme parempia. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

# 163 Dirty Beaches – Lone Runner

Alex Zhang Hungtain Dirty Beaches oli vuoden yllättäjä. Mies, kitara ja looppipedaali saavat aikaan rujoa jälkeä, ja Hungtain projektia on väsymykseen asti kuvailtu lähtökohdiltaan elokuvamaiseksi. Välillä käytetyt tyylikeinot ovatkin pahinta b-leffakrääsää, mutta meno on niin intensiivistä, että Badlands-levy ja Lone Runner -single eivät jää pölyttymään hyllyssä. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 162 The Black Lips – Time

Black Lipsin garage-ronteilta oli oikea neronleimaus palkata Arabia Mountain -levynsä tuottajaksi retrosoundeihin erikoistunut kultasormi Mark Ronson. Hienon albumin loppupuoliskolle piilotetun Timen leppoisasti rullaava folkrock tuo lempeän, mutta sähköisen tuulahduksen 1960-luvun puolivälin Amerikan länsirannikolta. Tästä ei enää retrorokkailu paremmaksi tule. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Jane's Addiction palaa klassikkovuosiensa tunnelmiin.

Viiston taide-indien legendayhtye palaa hiukan odottamatta pitkältä tauolta. Liekö jälleen yksi paussi ja taas uusi basisti johdattanut yhtyeen vallan uusille urille vai jatkuuko edellislevyn rock-sointi?

Luisevalta friikkishow’n sirkustirehtööriltä vaikuttavan Perry Farrellin johdattaman joukkion ura on kohtuullisen outo mutta kuvaa orkesterin epäkeskoa kiertorataa mainiosti. Yhtye saavutti 1990-luvun taitteessa hurjaa kulttisuosiota, ja pääsi miltei murtautumaan valtavirtaan. Orastavan suosion kortti kuitenkin jäi käyttämättä.

Sittemmin yhtye palaili lavoille muun muassa Flean ja alkuperäisen basistinsa kanssa. Varsinainen paluu tapahtui 2003 mukiinmenevän, totuttua rockaavamman Strays-albumin myötä.

Pitkän hiljaiselon ja muiden projektien jälkeen Jane’s Addiction palaa jälleen levykantaan. Nyt basson varressa piti olla Guns ’N Roses -mies Duff McKagan, mutta levylle päätyi kuitenkin TV on the Radio -mies Dave Sitek, suoritteiden perusteella erittäin vahvasti mies paikallaan. Muuten kokoonpano on tuttu, takavuosien tv-persoona ja kitaristi Dave Navarroa myöten.

Ja tottakai, viistossa rinnakkaistodellisuudessa toimivan härökoplan paluu kiinnostaa tavanomaista comebackia enemmän.

Ei ole lopulta suurikaan ihme, että The Great Escape Artistista on hirveän vaikea muodostaa selkeää mielipidettä. Se on edeltäjäänsä taiteellisempi ja satunnaisine dub-mausteineen ja muine huuruineen kytkeytyy selkeästi yhtyeen varhaiseen tuotantoon. Toisaalta nykyaikaisen muhkea tuotanto ei anna sille samankaltaista toismaailmallista leimaa kuin vanhalle materiaalille, joten tunnelma on hiukan ristiriitainen. Mutta ei välttämättä pahalla tavalla.

Kappaleiden ainesosat on noukittu massiivisesta vaikutteiden noutopöydästä taidokkaasti ja tyylillä, jotenkin aristokraattisen hienostuneeseen tapaan. Ainesten ennakkoluulottomalla yhdistelemisellä yhtye on loihtinut biiseihin varsin omalaatuisen tatsin. Se viistous, mikä yhtyeessä on viehättänyt, on kehittynyt omituisesta sekoilusta sulavaksi monialaisuudeksi joka hämmentää edelleen. Nyt outous on kätketty viekkkaasti pinnan alle.

Vaikka kappaleet ovat lähemmin tarkasteltuna jopa jokseenkin eriskummallisia, niiden yleisote on pääasiassa hyvin hallinnassa. Koko komeus on koristeltu lukuisilla koukuilla ja salavihkaa tarttuvilla melodioilla. Levyn kärkibiisiksi – ja samalla yhdeksi vuoden parhaista kappaleista – nousee mahtavalla bassosoinnutuksella ja kitaraleijutuksella levitoiva End to the Lies. Kun toinen ennakkomaistiainen, sinällään kelpo Irresistible Force lukeutuu perusraitojen joukkoon, yleistason voi sanoa olevan varsin vahvasti ok.

Jo yli 50-vuotiaaksi ikääntynyt Farrell laulaa totutulla käheän persoonallisella tyylillään mainiosti. Mies ei koskaan ole ollut kummoinen laulaja perinteisessä mielessä, mutta tulkinnan palo on ollut esitysten valtti. Siitä saadaan myös nyt vahvoja viitteitä.

Farrell on yhtyeen karismaattisen taiteellinen keulakoriste, mutta varsinainen voimanpesäsä yhtyeessä on edelleen luovalla rumputyöskentelyllään perusbiittiä ruton lailla karttava Stephen Perkins. Vaikka bändin yleisote on hiukan virtaviivaistunut, niitä mielenkiintoisia särmiäkin on yhtyeen ilmaisussa edelleen kosolti. Kitaristi Navarron ahkerasti peruskaavaa rikkovissa touhuissakin on itua kosolti, mutta erityisesti riemua aiheuttaa rytmiryhmän eläväinen ote.

Lukuisten kuuntelujen jälkeen mielipide kristallisoituu sen verran, että The Great Escape Artistin voi sanoa olevan oikein hyvä levy. Se on myös monimuotoinen, mutta kuitenkin ihmeen sulavalinjainen. Ennen kaikkea, se on niin sanottu grower eli tarttuu visusti tajuntaan toistuvien altistutsten ansiosta. Onneksi se koukuttaa outoudellaan heti kättelyssä sen verran, että syventyminen tuntuu mielekkäältä ja lopulta palkitsee.

69 Rockimman otteen jättäminen vähemmälle ja ammentaminen taiteellisesta ulottuvuudesta saa Jane’s Addictionin kuulostamaan 2010-lukuiselta itseltään. Mainioksi muotoutuva levy tuntuukin yllättäen loogiselta jatkolta vuoden 1990 klassikkoteos Ritual de lo Habitualille.

Video ei ole enää saatavilla