Kate Bush ryhtyi treenaamaan vuoden myöhässä Los Angelesin olympialaisten jousiammuntaan.

Nuorgamin päivittäin ilmestyvän Popklassikot-sarjan kymmenes osa on valmis. Nauti, kuuntele ja kommentoi!

Spotify-rajoituksista johtuen listalta puuttuu Beastie Boysin She’s On It. Sen voit kuunnella tästä.

Vuoden 1985 Top 30 (no okei, 29)

1. Kate Bush – Running Up That Hill
2. The Smiths –How Soon Is Now?
3. Simple Minds – Don’t You Forget About Me
4. Tears for Fears – Everybody Wants to Rule the World
5. The Waterboys – The Whole of the Moon
6. The Cure – In Between Days
7. The Cult – She Sells Sanctuary
8. Madonna – Into the Groove
9. The Pogues – Dirty Old Town
10. Killing Joke – Love Like Blood
11. Whitney Houston – How Will I Know
12. The Jesus & Mary Chain – Just Like Honey
13. Huey Lewis & the News – The Power of Love
14. Fine Young Cannibals – Johnny Come Home
15. Tom Waits – Downtown Train
16. Prince – Pop Life
17. Dire Straits – Money for Nothing
18. Sandra – (I’ll Never Be) Maria Magdalena
19. Paul Hardcastle – 19
20. The Replacements – Swingin’ Party
21. Prefab Sprout – Goodbye Lucille #1
22. New Order – The Perfect Kiss
23. Nick Cave & the Bad Seeds – Tupelo
24. Talk Talk – Life’s What You Make It
25. New Model Army – No Rest
26. Camper Van Beethoven – Take the Skinheads Bowling
27. Dinosaur Jr. – Repulsion
28. Jan Hammer – Crockett’s Theme
29. Nitzer Ebb – Warsaw Ghetto

Linkki soittolistaan tästä.

Don, Jan ja Phil. Kaksi heistä unelmoi rahasta, kolmas Prahasta.

On varmaa, ettei Jan Hammerin Crockett’s Themeä olisi ilman Miami Vicea. Mutta olisiko Miami Viceä ilman Hammerin ikonista musiikkia?

Hammerin teoksista epäilemättä tunnetuin on sarjan tunnusmusiikki, mutta melkein yhtä tunnistettava (ja sävellyksenä piirun verran hienompi) on hänen sarjan päähenkilön James ”Sonny” Crockettin teemaksi säveltämänsä Crockett’s Theme.

Vuonna 1948 Prahassa, silloisessa Tsekkoslovakiassa syntynyt Hammer oli paennut 1960-luvun lopulla kotimaastaan neuvostojoukkojen miehitystä Amerikkaan. Hän opiskeli arvostetussa Berklee College of Musicissa Bostonissa ja musisoi valmistuttuaan muun muassa sellaisten jazz-suuruuksien kuin Sarah Vaughanin, Elvin Jonesin ja Jeremy Steigin kanssa.

Vuonna 1971 pääasiallisena instrumenttinaan koskettimia soittanut Hammer perusti kitaristi John McLaughlinin, viulisti Jerry Goodmanin, basisti Rick Lairdin ja rumpali Billy Cobhamin kanssa fuusiojazzyhtye Mahavishnu Orchestran, josta tuli genrensä tunnetuimpia ja arvostetuimpia kokoonpanoja.

Hammerin jätettyä Mahavishnu Orchestran vuonna 1974 hän teki levyjä ja soitti konsertteja sekä soolona että Jan Hammer Group ja Hammer -yhtyeissä, joista ensiksi mainittu toimi myös Jeff Beckin taustayhtyeenä. Muita Hammerin yhteistyökumppaneita olivat muun muassa fuusiosuuruudet Al Di Meola ja John Abercrombie, Journey-kitaristi Neal Schon sekä Mick Jagger.

1980-luvun alussa Hammer jatkoi pitkälti sillä jazzin ja rockin välisellä maaperällä, joka piti hänet aina piirun verran musiikillisen valtavirran parrasvalojen ulkopuolella –yhtenä suurena tuntemattomana laulujen tekijätiedoissa tai levyjen kansiteksteissä. Kaikki tulisi kuitenkin muuttumaan vuonna 1984.

Huhun mukaan Michael Mannin tuottama ja Don Johnsonin ja Philip Michael Thomasin tähdittämä Miami Vice alkoi muistiosta, jossa luki “MTV-kytät”. Oli miten oli, kuvaus sopi sarjaan kuin pastellivärinen pikkutakki ja havaijipaita kasarihurmurille.

Sisällöllisesti sarja oli perinteinen – se kertoi kahdesta jalosta, mutta esimiehelleen kurittomalla käytöksellään harmaita hiuksia aiheuttavasta poliisista ratkomassa rikoksia Miamin paratiisimaisemissa. Sarjan ulkoisissa piirteissä oli jotain aivan uudenlaista ja aikaansa ikonisesti määrittelevää. Se oli täynnä säihkettä, hohtavia neonvärejä ja karamellimaisia pastellisävyjä.

Sen nopeat leikkaukset, trendikäs puvustus ja popmusiikin käyttäminen ääniraitana muistuttivat elokuussa 1981 aloittaneen Music Televisionin hektisestä uuden aallon musiikkia tursuavasta videovirrasta. Vaikutelmaa vahvisti, että sarjassa vierailivat sellaiset 1980-luvun alun MTV:n vakiokasvot kuin Sheena Easton, Phil Collins ja Glenn Frey.

Miami Vice oli edelläkävijä, jonka nopea syke tulisi määrittämään sitä seuraavien televisiosarjojen tahdin, mutta yhtä tärkeää oli sen musiikki. Kenties parhaiten sarjasta muistetaan siinä soineet popkappaleet, mutta vähintään yhtä olennaisessa osassa oli Hammerin säveltämä ja soittama synteettinen taustamusiikki.

Hammer käytti säveltämissään kappaleissa perinteisten orkesteri-instrumenttien sijaan ulvovaa sähkökitaraa ja aikansa moderneja syntetisaattoreita. Lopputuloksena oli musiikkia, joka sykki virtaviivaisen modernistisena ja kuumeisen pahaenteisenä kuin suurkaupungin sähköiset yöt.

Surumielisessä Crockett’s Themessä Hammer maalaa aaltoilevan trooppista yömaisemaa. Sen heleästi helkkyvä ja välittömästi tunnistettava melodinen teema epäilemättä kuvaa sarjan päähenkilö Sonny Crockettin rehvakkaan ulkokuoren takana piilevää surumielisyyttä ja ahdistusta. Kappaleen puolivälin tienoilla Hammer heittää soppaan syntetisaattorien rinnalle korskeasti vinkuvan ja muhkeasti särötetyn sähkökitaran, peilaillen aikansa popsoundeja (”kitarasoolo” tosin saattaa sekin olla soitettu syntetisaattorilla tai jopa kaulassa roikkuvalla ”keytarilla”, kuten alla olevassa livevideossa).

Crockett’s Themen soundi syöksee ajatukset välittömästi 1980-luvulle yhdistelmällään ajalleen leimallista hevikitaraa ja syntetisaattoreita, mutta sen vahvaa tunnelmaa ja kaunista melodiaa ei ole kieltäminen. Se onnistuu täydellisesti vangitsemaan musiikilliseen muotoon 1980-luvun puolivälin pinnallisen, naiivin ja pröystäilevän, mutta samalla elähdyttävän positiivisen, rohkean ja pelottomasti uusia polkuja etsivän tunnelman. Jotain näin perustavanlaatuisen amerikkalaista voi saada aikaan vain maahan siirtolaisena tullut ja sen kulttuuria sekä ihannoiva että ulkopuolelta katseleva säveltäjä.

Crockett’s Theme on mainio esimerkki musiikista, joka määrittää kokonaista vuosikymmentä. Se nappasi vaikutteita aikansa popmusiikista samalla, kun se löi oman kiistämättömän leimansa vuosikymmenensä kulttuuriin. Tässä on kappale, joka ei ole pelkkä poplauluklassikko, vaan se on todellinen populaarikulttuuriklassikko – aika hyvin jazziin hurahtaneelta kaverilta Prahasta.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Miami Vicestä ja Jan Hammerista puhuttaessa on toki muistettava tämä klassinen tunnusmusiikki (tässä kappaleen myöhäisempi versio, jossa on mukana ulvova sähkökitara).

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Ikonisimpia esimerkkejä popmusiikin käyttämisestä Miami Vicessä nähtiin heti sen pilottijaksossa, jossa Crockett ja Ricardo ”Rico” Tubbs ratsastavat Ferrari Daytona Spyderillään kohti yhteenottoa rikollisten kanssa kuin cowboyt kohti viimeistä taisteluaan – Phil Collinsin In the Air Tonightin soidessa taustalla.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus III!

Tässä Hammer tiluttelemassa Mahavishnu Orchestran kanssa vuonna 1972. Epäselvyyksien välttämiseksi hänellä lukee selässä ”Jan”.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus IV!

Miami Vicen jälkeen Hammer teki paljon musiikkia elokuviin ja sarjoihin. Vuonna 1991 hän laajensi myös tietokonepeleihin. Tässä tunnelmapala Police Quest 3: The Kindredin soundtrackilta.

Video ei ole enää saatavilla

Yo! Mä oon Flat Eric!

Instrumentaalit listahitit ovat nykyisin perin uhanalainen popmusiikin laji. Kunnioittakaamme siis muutamia britti- ja jenkkilistoilla jyllänneitä instrumentaalihittejä.

1. Mantovani and His Orchestra – The Song from Moulin Rouge (1953)

Video ei ole enää saatavilla

Ensimmäinen 23:stä Britannian singlelistan valloittaneesta instrumentaalikappaleesta poimittiin nimensä mukaisesti Moulin Rouge -elokuvasta. Annunzio Paolo Mantovani oli italialaissyntyinen säveltäjä, joka alkoi levyttää legendaariselle Decca-levymerkille 1940-luvulla. Kokoonpano sai vielä muutaman hitin lisää, kunnes lopetti vuonna 1957.

2. Fleetwood Mac – Albatross (1968)

Video ei ole enää saatavilla

Albatross on Fleetwood Macin ainoa brittiykkönen ja sekin vain käväisi kärjessä viikon alkuvuodesta 1969. Kotimaassaan yhtye saatetaan yhdistää yhä edelleen tähän alkuperäiskokoonpanon kappaleeseen, mutta monissa muissa maissa heidät muistetaan lähinnä Stevie Nicksin ja Lindsey Buckinghamin tähdittämistä julkaisuista. Bluesbändistä tuli 1970-luvulla poptähtiä.

3. Simon Park Orchestra – Eye Level (1973)

Video ei ole enää saatavilla

Eye Level oli ensimmäinen brittikärkeen yltänyt televisiosarjan tunnussävelmä. Se soi brittiläisessä, mutta Amsterdamiin sijoittuneessa Van der Valk -sarjassa, joka kertoi hollantilaisetsivän seikkailuista. Vaikka 1980- ja 1990-luku olivat tunnareiden kulta-aikaa, niin seuraavaa brittilistan instrumentaaliykköstä saatiin odottaa peräti 26 vuotta.

4. Herb Alpert – Rise (1979)

Video ei ole enää saatavilla

A&M-yhtiön A eli trumpetisti Herb Alpert kuuluu ilman muuta mukaan, koska hän on netonnut eniten instrumentaalihittejä Hot 100 -listalla ja on ainoa artisti, joka on yltänyt kärkeen sekä instrumentaalilla (Rise) että vokaalien avulla (This Guy’s in Love with You, 1968). Ne ovatkin hänen ainoat ykkösensä. Alpertin 35:stä Hot 100 -hitistä kolmekymmentä on instrumentaaleja, ja suurin osa niistä tuli studiomuusikoista kootun meksikolaisvaikutteisen The Tijuana Brass -ryhmän kanssa.

5. Harold Faltermeyer – Axel F (1984)

Video ei ole enää saatavilla

Leffahitti tämäkin – mukana Beverly Hills -kytässä. Nimi viittaa tietenkin Eddie Murphyn esittämään Axel Foleyyn. Tulos: jenkkikolmonen ja brittikakkonen. Sammakkoversio pisti saarivaltakunnassa vielä paremmaksi. Faltermeyer teki myöhemmin yhteistyötä muun muassa Pet Shop Boysin kanssa. Hänen tuorein projektinsa on musiikki elokuvaan Cop Out (2010).

6. Jan Hammer – Miami Vice Theme (1984)

Video ei ole enää saatavilla

7. Robert Miles – Children (1995)

Video ei ole enää saatavilla

Italialaisen Robert Milesin (syntymänimeltään Roberto Concina) Children popularisoi dream trance -genren keväällä 1996. Biisi ylsi brittilistan kakkoseksi – tielle asettui ensin Oasiksen Don’t Look Back in Anger ja sitten Take Thatin versio Bee Geesin How Deep Is Your Lovesta. Children menestyi Suomessakin: singlelistan ykkönen ja Dreamland -emoalbumi pinnisti top kymppiin. Miles ei jäänyt missään nimessä yhden hitin ihmeeksi, vaan sai top 10 -sinkut molemmissa maissa vielä Fablesta ja One and Onesta. Jälkimmäisellä kuullaan myös laulua.

8. Mr. Oizo – Flat Beat (1999)

Video ei ole enää saatavilla

Flat Eric lienee historian söpöin poptähti! Jos laululooppia käyttävä Doopin Doop (1994) diskataan, niin mainitun pitkän tauon brittilistan kärkipaikalla päätti Flat Beat. Siitä tuli toistaiseksi ainoa brittilistan kärjessä debytoinut instrumentaali ja se on ylipäätään viimeisin instrumentaaliykkönen. Suomessakin kultaa myynyttä ranskalaista neronleimausta käytettiin Levi’sin mainoksessa.

9. Darude – Sandstorm (1999)

Video ei ole enää saatavilla

Ville Virtanen teki historiaa kesällä 2000, jolloin Sandstormista tuli ensimmäinen suomalainen brittilistan top 10 -single ja myöhemmin ensimmäinen suomalainen Hot 100 -hitti. Se on moderni klassikko, johon viitataan viimeisimpänä isona instrumentaalihittinä. Viime vuonna tiedotettiin, että Sandstorm oli ladattu rapakon takana kultalevyyn oikeuttavat puoli miljoonaa kertaa. Mutta ylsikö sinkkuykköseksi meillä? Ei, vaan niin ikään kolmanneksi. Darude sai hiekkamyrskyn jälkeen vielä kaksi muuta brittihittiä, Feel the Beatin ja uudelleen lauletun Out of Controlin.

10. Chicane – Poppiholla (2009)

Video ei ole enää saatavilla

Artikkelin kirjoittaja Markus Hilden on Nuorgamin listaguru. Chekkaa Markuksen lista-aiheinen blogi osoitteesta: http://usjauklistat.blogspot.com/