Jack White – innovaattorista itsensä toistajaksi?

Jack White on esimerkki lahjakkaasta artistista, joka ei ole pystynyt keksimään itseään uudelleen. Blunderbuss ei ole huono levy, mutta paikoin sen on lannistavan karikatyyrimäinen.

Kun The White Stripes 2000-luvun alkupuoliskolla julkaisi nivaskan erinomaisia levyjä, oli duo vielä helppo nähdä rohkeasti etenevänä innovaattorina ja eräänlaisena sukupolvensa äänenä. Yhtä lailla jälkiviisaan on helppo nähdä parivaljakko enemmän indierockin popularisoijana kuin pelastajana: tietyssä mekaanisuudessaan White Stripes oli lopulta oikeaan aikaan ja paikkaan osunut, varsin perinteinen detroitilainen rokkipumppu, joka naamioi itsensä taitavasti pintapuolista eksentrisyyttä ja omaleimaisuutta annostellen.

Näin asiaa tekisi mieli tarkastella ainakin Jack Whiten ensimmäisen sooloalbumin valossa. Ottaen huomioon, että Blunderbuss on tulosta useamman vuoden vatvomisesta, se sisältää harmillisen vähän uusia ideoita. Pakotettua kikkailua ja musiikillista jonglööraamista löytyy sitäkin enemmän perinteisien rockmaneerien pinnalle ripoteltuna.

White tuntuu olevan malliesimerkki artistista, joka huomaamatta on muuttunut nuoresta lahjakkuudesta paikallaan polkevaksi rock-kliseeksi aina lehmipoikapuseroja ja aikuisen miehen naamaa koristavaa kajalia myöten. Jämähtäminen tapahtui White Stripesin jälkeisinä välivuosina, joiden aikana Whiten projektit ovat hakeneet suuntaa. The Raconteurs tuntui oudolta roolipelaamiselta, Dead Weather -projekti Alison Mosshartin kanssa taas joltain, minkä vain piti tapahtua.

Blunderbussin ytimessä on Whiten oman itsensä esittäminen: hänen näyttelemänsä häröinen boheemikulkuri, liioitellun suureksi kasvanut sankarihahmo. Tyyppi, joka poseeraa korppikotkuli olkapäällään ja latkii punaviiniä Edward Hopperin maalaukselta näyttävässä talossaan. Mieleen tulee pöhöttyvä tähti, jonka oli jo aika mennä manan majoille, Tuonelan lautalta myöhästynyt rockpöllö. Myytistä on vaikea irtautua. Masentavaa kyllä, White ei halua lakata olemasta Jack White.

Suurin osa albumin materiaalista toimii perusrakenteidensa tasolla. White luotaa folkin, countryn ja raskaan rockin sielunmaisemia ansioituneesti, mutta hänen tapansa rakentaa koukkuja tai omaperäisyyttä näihin traditionaalisiin aihioihin ovat läpeensä jackwhitemaisia silmänkääntötemppuja, jotka perustuvat kiertävän sirkuksen kapeaviiksiseen halpahurmuriuteen. Välillä hän ammentaa 1970-luvun noodle-kitaroinnista tai glamrockista, välillä pippuroi soundiaan Stonesia imitoiden – ominaisen groovensa vuoksi hän kuulostaa enemmän Elton Johnin rollaripastisseilta.

Tavallaan Blunderbussin vaivaannuttavin seikka on siis, että se kuulostaa parodialta itsestään. Whiten musiikki on niin aikaansa (tässä tapauksessa 2000-luvun alun retrorockiin) sidottua, niin tyylikeinoiltaan figuratiivista ja niin koristeltua, että se kuulostaa alusta loppuun huumorimusiikilta. Liioitellun rankat riffit ja itsetietoisen polveilevat kappalerakenteet, talkbox-tyylinen kitara Sixteen Saltinesissa, ennen kaikkea Whiten nikotteleva laulu ja falsetintavoittelu – kaikki tämä tuntuu kuuluvan enemmän Tenacious D:n tai Flight of the Conchordsin komedialevylle tai tarantinorokkia soittavalle pikkujoulubändille kuin vuoden 2012 indierockalbumille.

60 Jack White muistuttaa kuvitteellista hahmoa, ehkä siksi hän rakastaa kerätä ympärilleen rekvisiittaa. Hänen lavastetussa kummitustalossaan on tunkkainen kaoottisuuden tuntu ja siellä on helppo kompastua. Lopulta koko levy kuulostaa siltä, että joku kaatuisi kitaran kanssa humalassa alas portaita.

Video ei ole enää saatavilla

Brooklyniläisten Shannon Funchessin ja Bruno Coviellon muodostama elektroduo julkaisee nimettömän esikoisalbuminsa 1. toukokuuta. Videon ovat ohjanneet kauheanimiset Emilxa Xuryłowicz ja Cezary Zacharewicz.

Video ei ole enää saatavilla

Jack White – Love Interruption

Ensin The White Stripes, sen jälkeen The Raconteurs ja Dead Weather, nyt sooloura. Jack Whiten esikoisalbumi Blunderbuss ilmestyy 24. huhtikuuta. Videon on ohjannut maestro itse.

Video ei ole enää saatavilla

Orbital – Straight Sun

Hartnollin veljekset palaavat kahdeksan vuoden albumitauolta hassusti nimetyllä Wonkyllä. Electronica-duon kahdeksas studioalbumi ilmestyy aprillipäivän kunniaksi.

Video ei ole enää saatavilla

Miike Snow – Devil’s Work

Muun muassa Britney Spearsin tuotantotiiminä toimineen ruotsalaisduon Bloodshy & Avantin sekä amerikkalaismuusikko Andrew Wyattin kosmopoliittinen popyhtye julkaisee toisen albuminsa Happy to Youn 26. maaliskuuta. Videon on ohjannut Andreas Nilsson.

Video ei ole enää saatavilla

Grand Duchy – Silver Boys

Frank Black ja syntetisaattorit törmäyskurssilla. Albumi Let the People Speak ilmestyy 14. maaliskuuta. Videon on ohjannut Alex de Campi.

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 365 Sansa – Boys (Summertime Love)

Ei käy pientä ihmistä syyttäminen, jos ei aluksi tunnista, että Sansan Boys on cover italialaisen Sabrinan herutusrenkutuksesta. Sansa coveroi povipommia niin taitavasti, etteivät jäljet johda uima-altaaseen, jossa Sabrina vilautteli nännejään vuonna 1987. Vastakohtana alkuperäisversiolle Sansan tulkinta on utuinen ja koskettava. Näin niitä covereita pitää tehdä. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

# 364 The Amazing – Gone

The Amazingin huokoisa sointi on mannaa jokaiselle, joka ihastui ammoin Dungenin Stadsvandringar-levyn aurinkoiseen olemukseen. Dungen-kitaristi Reine Fisken tähdittämä revohka tähyilee kuitenkin myös varjoihin. Niiden uumenissa lymyävät amerikkalaisen folkin kaihoisat sävyt, jotka paljastavat The Amazingin Ruotsin Midlakeksi ja Gonen yhtyeen ikiomaksi Roscoeksi. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 363 Pintandwefall – Candy

Ääni ja vimma, Vaskivuoren musiikkilukio, hällä väliä. Pintandwefall kasvoi kolmannella levyllään oikeaksi orkesteriksi, mutta ei onneksi aikuisiksi. Onko mitään ihanampaa kuin neljä nuorta tyttöä miettimässä millaista elo olisi, jos iho olisi suklaatia? No ei ole! Paitsi musiikkivideo, jossa he samalla jumppaavat kömpelösti pastellinsävyisissä aerobic-trikoissa. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 362 Okkervil River – Wake and Be Fine

Will Sheff eksyi 2008 ilmestyneellä The Stand Ins -levyllä kummallisesti kevyen popin pariin. Se ei sopinut Okkervil Riverille, joka on elinvoimaisempi synkemmillä vesillä. Onkin ilahduttavaa, että I Am Very Far -albumi palautti teksasilaiset takaisin perusfolkrockin pariin. Wake and Be Fine kulkee melkein yhtä komeasti kuin Okkervilin paras levy Black Sheep Boy. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

# 361 Haloo Helsinki! – Maailman toisella puolen

Täsmähitti 2010-luvun nuorille, joita halpalentoyhtiöt kuljettavat niin Prahaan kuin Pattayalle. Hakkaava rytmi, ilmava melodia ja Ellin äänessä kaikki kaksikymppisen kirkasotsaisuus, luottamus siihen, ettei mitään pahaa voi tapahtua, koskaan. Sitä haluaisi uskoa, että näiden ihmisten kasvettua aikuisiksi maailma on väkisinkin vähän avoimempi ja iloisempi paikka. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 360 Wolves in the Throne Room – Astral Blood

Celestial Lineage on tasainen, mutta hieman varovainen kokonaisuus. Vaikka bändin resepti on tuttu, syntyi sen avulla yksi vuoden hienoimmista black metal -biiseistä. Yksinkertaisen kauniit melodiat makaavat kitarameressä, meditatiivisten riffien syleilyssä. Yhtyeelle ominainen jylhä tunnelma kantaa yli biisin 10-minuuttisen keston. Hengähdystä tuo harppusuvanto. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

# 359 Chase & Status (feat. Tinie Tempah) – Hitz

Drum & bass -kaksikko Chase & Status jäi Suomessa rikollisen vähälle huomiolle mainiolla No More Idols -albumillaan. The Harder They Come -leffasta napattu puhesample toimii, ja lahjakkaan Tinie Tempahin räpissä on munaa ja ideaa: ”The only thing that’s bigger, quicker, slicker, more black and more upper London is a taxi”. Parhaat hitit kumpuavat itsevarmuudesta. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

# 358 The Besnard Lakes – The Corner

You Lived in the City -EP:llä on neljä tasaisen hienoa raitaa, mutta parhaiten tehoaa The Corner. Kuulija unohtuu tuijottamaan kuvitteelliseen horisonttiin, ja tästä horroksesta herättävät vain Olga Goreasin utuisuuden rikkovat särökitarat. Slowdiven jumalainen Souvlaki piilee The Cornerin syvämuistissa mutta siinä ollaan aivan muualla – Kanadan revontulten alla. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

# 357 Emil Jensen – Växlande molnighet

Emil Jensen koskettaa harkiten, hipaisemalla. Herkkäsanainen runoilija rakentaa lähes häviävän hennoista havainnoista joukon riipaisevia tuokiokuvia, jotka huokuvat mustavalkoiseksi haalistuneen kesän tunnelmaa. Tarinan taustalla musiikki keinuu kuin rantaa kutittavat aallot. Jensenin hartaassa kerronnassa ”silloin” määrittää osuvasti niin aikaa kuin paikkaakin. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 356 Big Troubles – She Smiles for Pictures

Big Troubles edustaa levy-yhtiölleen Slumberlandille tyypillisten, muodollisesti pätevien yhtyeiden kärkipäätä. Tarjolla ei ole mitään uutta ja mullistavaa, mutta yhtye soi lainavaatteissaan luontevasti ja tuoreen kuuloisesti. Romantic Comedy -levyn ykkösraita She Smiles for Pictures on heliseviä kitaroita ja hönkäilylaulua Teenage Fanclubin ja Popsiclen tyyliin. (Mikko Valo)

Video ei ole enää saatavilla

# 355 Tycho – Hours

On sopivaa, että Scott Hansen on lainannut taiteilijanimensä tanskalaiselta astronomilta. Kappaleiden äänimaailma on toteutettu Boards of Canadaankin verratulla pedanttiudella. Valmiista musiikista lainaamista vierastavan artistin materiaalia ovat mm. ulkoilmanauhoitukset, joita hän keräilee luonnontieteilijän systemaattisuudella rakentaessaan kosmisia kuvaelmia. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 354 Danger Mouse & Daniele Luppi (feat. Jack White) – Two Against One

Rome, tuottajavelho Danger Mousen ja italialaissäveltäjä Daniele Luppin rakkaudella tekemä kunnianosoitus klassisten spaghettiwesternien musiikille, sisälsi upeiden instrumentaalien lisäksi Jack Whiten ja Norah Jonesin laulamia kappaleita. Paras näistä on Whiten pahaenteisesti tulkitsema Two Against One, joka osuu maaliinsa kuin kuudestilaukeava oikeissa käsissä. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Kuva: Tomi Palsa

Kuva: Tomi Palsa

Jack White III ei ainoastaan kirjoittanut ja esittänyt 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen hienointa blues-rockia. Hän teki sen tyylillä.

Keikarimainen White tietää sen itsekin. Fanisivujen haastattelussa hän määritteli taiteensa oleellisiksi osiksi paitsi musiikin myös valokuvat. Hän kuitenkin unohti jotain. Vielä musta-valko-punaista estetiikkaa tärkeämpää hänen uralleen ovat olleet tarinat. Ja niiden kertomisen hän osaa.

Jo White Stripes duon esitteleminen sisarusparina oli mainio tarina, joka vain parani sen osoittauduttua täydeksi humpuukiksi.

Viimeisellä kiertueellaan White kiitteli vuolaasti yleisöään ”itsensä ja siskonsa puolesta” kuin etelän herrasmies ikään. Paitsi ettei hän tietenkään ole Etelästä. White kasvoi Detroitissa, joka on yksi Yhdysvaltojen pohjoisimpia suurkaupunkeja.

Myöskään Whiten nimensä perään välillä rustaamalla kolmosella ei ole perusteita. Hänen sukupuustaan ei löydä Jack White I tai Jack White II –nimisiä henkilöitä. Eikä edes Jack White III:a. Jackin oikea sukunimi on Gillis.

Ei kannatakaan ihmetellä, että White nimesi superyhtyeensä tarinankertojiksi (Raconteurs). Voi vain ihailla ratkaisun tyylikkyyttä.

Video ei ole enää saatavilla

Jack ja Meg White Jim Jarmuschin elokuvassa Coffee & Cigarettes

2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen musiikillista ilmanalaa olennaisesti määrittäneet The White Stripes, The Streets ja LCD Soundsystem ohittivat sen sijaan maaliviivan kädet pystyssä ja hymy huulillaan.

Mike Skinnerin viimeinen The Streets -nimellä levyttämä albumi Computers & Blues oli pakottoman kuuloinen kokonaisuus, joka parhaimmillaan muistutti vuonna 2002 päitä sekoittaneen Original Pirate Material -esikoisen nerokkuudesta.

LCD Soundsystemin jäähyväislevy This Is Happening oli monipuolisuudessaan sovelias lopetus Losing My Edge -klassikkosinglen käynnistämälle musiikkinörttiyden ja rytmisen ilottelun odysseialle. Lopullisen pisteen matkalle James Murphy (kuvassa) kumppaneineen laittoi viidellä New Yorkin -keikalla.

The White Stripesin pitkä hiljaiselo puolestaan katkesi helmikuiseen tiedotteeseen. Yhtyeen viimeiseksi julkiseksi esiintymiseksi jäi Conan O’Brienin viimeinen The Tonight Show -lähetys kevällä 2009.

Duon fanit eivät siis saaneet jäähyväiskiertuetta tai -levyä, mutta Jack Whiten kirjoittama tiedote tiivisti täydellisesti sen, miksi yhtyeiden joskus kannattaa lopettaa:

”…to preserve what is beautiful and special about the band and have it stay that way.”

Hyvin sanottu, Jack. Kiitos sinulle ja Megille. Mikelle ja Jamesille myös.

Video ei ole enää saatavilla

The White Stripes – We’re Going to Be Friends

Video ei ole enää saatavilla

LCD Soundsystem – Dance Y’rself Clean

Video ei ole enää saatavilla

The Streets – Going Through Hell