Terve mieheen, olen J.

Elämän hienot asiat löytyvät lähes aina äärimmäisten vastakkaisuuksien yhteentörmäyksissä. Olivatpa kyseessä positiivisesti ja negatiivisesti varautuneet ionit, KLF:n ja Extreme Noise Terrorin yhteisesitys Brit Awardsissa tai Matti Vanhanen näyttämässä sarvimerkkiä Lordin kanssa, jotain äärettömän pysäyttävää tapahtuu aina, kun elämän kankaalle piirtyy kontrasteja.

Juuri kontrasteilla leikittely on Dinosaur Jr:n valtti ja yhtyeen kiistattoman ruumiillistuman, J. Mascisin olemus. Pixiesin ohella Dinosaur Jr. oli avainasemassa 1980-luvulla luomassa mallia 1990-luvulla vaihtoehtomusiikin perustyökaluksi nousseelle hiljaisuuden ja äärimmäisen meluvallin vuorottelulle.

Mutta Dinosaurin ristiriitaisuudet ulottuvat paljon syvemmälle. Bändin Manowar-tasoinen äänenpaino ja J. Mascisin sisäänpäinkääntyvän nariseva lauluääni, punk-henkinen suoraviivainen paahto ja hävyttömän röyhkeät venytetyt kitarasoolot sekä musiikin melankolisuus ja visuaalisen puolen naivistinen hälläväliä-asenne ovat kaikki luomassa kokonaisuutta, jossa jin ja jang ovat kaaoottisessa balanssissa.

Samaa passiivisuuden ja aggressiivisuuden yhteentörmäystä on voitu todistaa myös yhtyeen myrskyisässä historiassa. Vaikka Dinosaur Jr:n alkuperäinen ja ainoa oikea kokoonpano on laulaja-kitaristi Mascisin ohella Lou Barlow (basso) ja Murph (rummut), on Dinosaur Jr. yksinomaan J. Mascisin yhtye, eikä sisäänpäinkääntynyt johtohahmo tätä ole ikinä hävennyt tehdä selväksi.

J. Mascis on vain helppo ihminen käsittää täysin väärin. Straight Edgeksi jo teini-iässä heittäytynyt, Äiti Amman halauksista ja opetuksista voimaa ammentava verkkaisesti puhuva pohdiskelija on helposti tulkittavissa itsensä kemiallisesti moneen otteeseen käräyttäneeksi kulahtaneeksi hipiksi.

Mascisin rajoittunut kommunikaatiokyky ja tyrannimainen ote oman visionsa ajamisessa johtivat alkuperäisen kolmikon erkanemiseen jo Barlow’n katkeraan lähtöön 1980-luvun lopussa yhtyeen kolmannen levyn (Bug) jälkeen (Murph sinnitteli vielä pari levyä rivijäsenenä). Koko yhtyeen alkuaikojen psykologisesti riipivä tarina on todella ansioituneesti kerrottu Michael Azerradin kirjassa Our Band Could Be Your Life, joka on muutenkin jokaiselle 1980-luvun amerikkalaisesta vaihtoehtomusiikista kiinnostuneelle pakollinen teos luettavaksi.

Alkuperäisen kokoonpanon 1980-luvulla tekemät kolme levyä on helppo lukea merkittävimpien suunnannäyttäjien joukkoon sille, miten musiikki kehittyi tulevan vuosikymmenen aikana.

1990-luvulla enemmänkin J. Mascisin soolo-operaatioksi muuttunut Dinosaur Jr. sai alternative-villityksen myötä maistaa ison levy-yhtiön budjettien ja markkinointikoneiston mahtia. Vaikka yhtyeestä ei koskaan muutaman mahtimenestyjän tasoista koko kansan grungejyrää tullutkaan, kaikki 1990-luvun levyt olivat ihan kelvollisia kaupallisia menestyksiä. Lisäksi vastoin kuin monet muut 1980-luvulla kannuksensa luoneet indie-bändit, Dinosaur Jr. ei muuttunut mitenkään merkittävästi ankeammaksi ison levy-yhtiön nisää imiessään, vaan jatkoi tasavarmojen korkealuokkaisesti surisevien levyjen tekemistä vuodesta toiseen.

Vaikka yhtyeen alkuperäismiehityksen paluu vuonna 2005 olikin vastaus monien hartaisiin rukouksiin ja kiistatta yksi kuluneen vuosituhannen mahtavimmista paluu-uutisista, eivät reunionin jälkeiset levyt ole varsinaisesti tarjonneet mitään unohtumatonta. Mascisin, Barlow’n ja Murphin näkeminen yhdessä lavalla soittamassa bändin klassikoita on toki sellaisenaankin jo enemmän kuin voisi toivoa. Silti 2000-luvulla Mascis on melkein ollut parhaimmillaan omalla nimellään tekemissään hankkeissa, kuten huikean hienolla akustisvetoisella Several Shades Of Why –levyllä (2011).

Mutta toivottavasti tämä dinosaurus ei ole vielä hetkeen kuolemassa sukupuuttoon, vaan Mascisin Jazzmasterissa on vielä jemmassa monia hienoja levytyksiä.

Tässä yhtyeen levytykset perattuna ansioidensa mukaan.

Tyrannosaurus Rexit

WHERE YOU BEEN (1993)

Yksikään äänilevy ei ole ikinä alkanut yhtä komeasti – tapa, jolla kuin Out There -kappaleen intro potkaisee Where You Beenin käyntiin – eikä tule koskaan alkamaan. Loppupeleissä on aivan sama vaikka loput levystä olisivat vain tuulen huminaa puskissa, pelkät ensiminuutit sementoivat tämän teoksen merkittävyyden historiankirjoihin.

Mutta tuulen huminan sijaan levyltä löytyy roppakaupalla uskomattomia helmiä, kuten flegmaattisuuden huipentuma Start Choppin’, eeppinen Not The Same, majesteettisesti vyöryvä On The Way ja tyylikkään kantrihenkinen Goin’ Home.

Where You Been kiteyttää kaiken mikä 1990-luvun vaihtoehtomusiikissa oli hienoa vaivattomasti ja tyylillä.

Video ei ole enää saatavilla

Dinosaur Jr : Out There

YOU’RE LIVING ALL OVER ME (1987)

Yhtyeen virallinen kanonisoitu klassikkoalbumi. Henkilökohtaisesti en osaa päättää kallistuuko oma vaakakuppini enemmän Bug-levyn puolelle, mutta objektiivisuuden nimissä myönnyn tässä artikkelissa yleiseen mielipiteeseen.

Onneksi tähän ei ole mitään syytä olla yhtymättä, sillä onhan You’re Living All Over Me tyylipuhdas suoritus 1980-luvun jenkki-indien kaanonissa. Hüsker Dü, Mission Of Burma ja Replacements olivat jo luoneet pohjan punk-johdannaisen estetiikan ja korkealuokkaisen biisimateriaalin yhteentörmäykselle ja suuntaa hakeneen ensilevyn jälkeen You’re Living All Over Me nappaa syötön vastaan.

Little Fury Thingsin ja In A Jarin kaltaiset surinapop-rallit, Sludgefeastin kaltaiset jytäriffiorgiat ja Barlow’n Sebadoh-yhtyettä ennustava nauhahörhöily Poledo ovat kaikki synnyttäneet tahollaan satoja Pitchforkin nykyään hehkuttamaa bändiä, ja syystä.

Video ei ole enää saatavilla

Dinosaur Jr : In A Jar

I BET ON THE SKY (2012)

Vastoin odotuksia, kahden alkuperäiskokoonpanon nauhoittaman mukiinmenevän, mutta unohdettavan paluulevyn jälkeen yhtye julkaisi viime vuonna albumin, joka oli näkemyksellisempi ja vahvempi kokonaisuus, kuin mikään Dinosaur Jr. -nimellä julkaistu tuotos sitten 90-luvun alkupuolen. I Bet On The Sky on selkeästi enemmän sukua J. Mascisin akustisemmalle soolomateriaalille kuin enemmän jamipohjaiselta tuntuneet Beyond ja Farm.

Myös Lou Barlow’n levylle kirjoittamat Rude ja Recognition ovat miehen tuotantoa raikkaimmillaan.

Biisitasolla mitään unohtumattomia Dinosaur Jr. -klassikoita levyllä ei varsinaisesti ole, mutta 2000-luvulle täysin sopimattomasti, sitä on erittäin miellyttävää kuunnella kokonaisena albumina.

Video ei ole enää saatavilla

Dinosaur Jr : Don’t Pretend Your Didn’t Know

WITHOUT A SOUND (1994)

Ilman Where You Been -levyn olemassaoloa Without a Sound hamuaisi kärkipaikan itselleen. Levyn avaavan Feel The Painin avausriffi on niin oppikirjamateriaalia 1990-luvun indieriffien ydintä etsiessä, ettei sen kajahtaessa ilmoille voi 1970-luvun loppupuolella syntynyt henkilö olla herkistymättä.

Without a Sound on myös levy, jolla J. Mascis tuntui saavuttaneen kitaristina lakipisteensä, koska levyn jokaisessa biisissä tapahtuu kitarapuolella niin loputtomasti upeta asioita, että jos lukija sattuu olemaan lukijakuntamme kitaranörtimpää osastoa, suosittelen nostamaan tämän levyn listan ykköseksi. Löytyy nimittäin komeaa riffiä, sooloa, tekstuurinypläystä ja tyylikästä akustisen räpläystä yllin kyllin.

Levyn keskeisin hetki on kuitenkin upea Outta Hand -kappale, joka saattaa olla J. Mascisin hienoin hetki koskettavan ja herkän biisimateriaalin kirjoittajana ja hauraana tulkitsijana. Vain Mazzy Starin Fade Into You vetää Outta Handille vertoja täydellisenä kappaleena nojata ajan pysähtyessä eteeriseen indietyttöön tai -poikaan ja unohtaa maailman olemassaolo.

Video ei ole enää saatavilla

Dinosaur Jr : Outta Hand

Stegosaurukset

BUG (1988)

Itselleni Bug jakaa melko tasaväkisesti You’re Living All Over Men kanssa alkuperäiskokoonpanon levytysten ykköspaikan, vaikka J. Mascis itse on todennut, ettei erityisemmin siitä välitä.

Kuitenkin kappaleet, kuten Freak Scene ja Budge, ovat niin suvereeneja klassikkoteoksia, että niiden voimalla pari levyn heikompaa hetkeä antaa helposti anteeksi.

Yhtyeen tarinalle keskeinen kohta Bugilla on loppupuolelle sijoittuva raastava lähes kuusiminuuttinen Don’t, jossa yhtyeen vähän levyn ilmestymisen jälkeen jättänyt Lou Barlow huutaa riipivän meluvallin päälle toistuvasti ”why don’t you like me”, eikä edes erityisemmin peittele kohdistavansa huutonsa passiiviselle J. Mascisille, jolta ei erityisemmin hellinnyt vakuuttelua ja tukea epävarmalle Barlow’lle yhtyeen alkuvuosina.

Video ei ole enää saatavilla

Dinosaur Jr : Freak Scene

BEYOND (2007)

Upeiden alkuperäiskokoonpanon paluukeikkojen jälkimainingeissa syntynyt ensimmäinen levytys kymmeneen vuoteen ei missään tapauksessa ollut kelvoton esitys. Beyond on tavallaan hieno paluu alkuaikojen bändisoundiin, säilyttäen kuitenkin 1990-luvulla löytyneen linjan.

Levyä kuitenkin vaivaa biisimateriaalin lievä ohuus. Mascis tuntui kanavoineen biisinkirjoittaja-minänsä enemmän soolotouhuihinsa ja pyhittäneen Dinosaur Jr:n enemmän riffivetoisten fiilistelyjen leikkikehänä. Materiaali tuntuu syntyneen enemmän jameissa, kuin varsinaisen sävellystyön tuloksena ja kuten usein tällaisissa tapauksissa, biiseissä ei ole samaa syvyyttä, johon yhtyeen kohdalla on saanut tottua.

Edes Lou Barlow’n upeat biisit Back To Your Heart ja Lightning Bulb eivät varsinaisesti saa pistämään tätä levyä kovinkaan usein soimaan, kun on Dinosaur Jr:n kuuntelun aika.

Video ei ole enää saatavilla

Dinosaur Jr : Been There All The Time

HAND IT OVER (1997)

Vaikka J. Mascis haastattelulausuntojen perusteella pitää Hand It Over -levyä korkeimmassa arvossa yhtyeen 1990-luvun tuotannosta, en ole itse siitä ikinä löytänyt yhtään syytä nostaa sitä Where You Beenin tai Without a Soundin tasolle.

Toki levy on täynnä vahvoja esityksiä, Mascisin terävän sävellyskynän sivalluksia ja maanjäristyksen voimaisia riffejä, mutta on ihan oma häpeänsä, että meni muutama vuosi aiemmin tekemään jotain niinkin ylitsepääsemätöntä kuin kaksi aiempaa levyä.

Kohokohtina Hand It Overilla on katkeransuloinen, verkkaisesti etenevä Sure Not Over You, maailman hämmentävimmällä trumpettiosuudella varustettu I’m Insane ja melankolinen Never Bought It.

Video ei ole enää saatavilla

Dinosaur Jr : I’m Insane

Lesothosaurukset

DINOSAUR (1985)

Jos yksittäinen biisi saisi oikeasti määrittää levyn tason, olisi yksinomaan Forget The Swanin ansiosta tämän levyn paikka ykköskastissa, sillä se on yksinkertaisesti yksi maailmanhistorian parhaista levytetyistä biiseistä. Mascisin Cure-fanius ei jää epäselväksi ja toisen säkeistön jälkeen alkava flanger-efektiin täysin hukkuva soolo on miehen äänenpaine-obsessiota parhaillaan.

Mutta muuten levy on ikävä kyllä melko hätäisesti nauhoitettu ja tyylillisesti suuntaa hakevan bändin tekemä hapuileva ensityö. Monet tulevien nerouksien ainekset ovat jo läsnä ja kokonaisuus ei missään nimessä ole ansioton, mutta vaikeaa tätä on tästä korkeammalle nostaa.

Video ei ole enää saatavilla

Dinosaur Jr : Forget The Swan

FARM (2009)

Paluulevyistä keskimmäinen uppoaa kaikkein syvimmälle melko turhan jamittelun suohon. Yrityksistä huolimatta en ole löytänyt siitä mitään erityisen muistettavia hetkiä.

Levy kuulostaa juuri siltä, että sen tekeminen on ollut varmasti mukavaa ja helppoa bändille, mikä on toki ansio sinänsä. En kuitenkaan löydä oikeastaan koskaan syytä kuunnella Farmia, kun tarjolla on niin iso pino reilusti parempia Dinosaur Jr. -levyjä ja jopa paluun jälkeisistä levyistä kaksi muuta ovat selkeästi parempia.

Jos jotain positiivista pitää erikseen keksiä, niin Lou Barlow osoittaa taas, että laatu korvaa määrän. Levyn keskivaiheilta löytyvä Your Weather olisi millä tahansa Sebadoh-levyllä huipputason biisi.

Video ei ole enää saatavilla

Dinosaur Jr : Your Weather

GREEN MIND (1991)

1980- ja 1990-lukujen taite oli Dinosaur Jr:lle siirtymäkausi alkuaikojen ydintriosta rehelliseksi J. Mascis -showksi ja katu-uskottavan punk-levy-yhtiön suojista ison Siren talliin.

Green Mindillä J. Mascis ei vielä pääse nousemaan tarpeeksi omille siivilleen luodakseen omillaan mitään pohjattoman unohtumatonta, mutta onneksi täysosumaa ei tarvinnut odottaa paria vuotta enempää.

Levyn huippukohtia ovat mm. Mellotron-huilussa uiva Thumb, oppikirjamaisen dinosaurjrmäinen The Wagon ja hämmentävällä groovella eteenpäin nilkuttava Puke And Cry.

Video ei ole enää saatavilla

Dinosaur Jr : The Wagon

Bonus! Kaksi tärppiä J. Mascisin soolotuotannosta

Jos Dino-levyt on jo kaluttu puhki, näillä J. Mascisin omalla nimellään tekemällä levyllä voit laajentaa palettia huoletta.

J. MASCIS : SEVERAL SHADES OF WHY (2011)

Upea akustisten soitinten varaan orkestroitu kokonaisuus J. Mascisia parhaimmillaan.

Video ei ole enää saatavilla

J. Mascis : Several Shades Of Why

 J. MASCIS + THE FOG : FREE SO FREE (2002)

Täysin looginen jatkumo 90-luvun Dinosaur Jr -levyille. J. olisi hyvin voinut leimata kanteen nimen Dinosaur Jr ja kukaan tuskin olisi edes huomannut. Etenkin koska levy sisältää pari biisiä, jotka ovat 2000-luvun parhaita Dinosaur Jr -biisejä.

Video ei ole enää saatavilla

J. Mascis + The Fog : Freedom

”First-ever studio acoustic album from Dinosaur Jr’s J Mascis”, huutaa iloisen violetti tarra levynkannessa.

Jaa. Miten sen nyt ottaa. Vuonna 1996 Mascis julkaisi levyllisen akustisia Dino-klassikoita (Martin + Me), mutta se oli tietenkin live. Vuonna 2005 tuli J + Friendsin Sing + Chant for Amma, mutta sitä ei ilmeisesti lasketa, koska se on uskonnollista materiaalia miehen omalla Baked Good -pikkulafkalla.

Alkuperäisen trion toisen tulemisen myötä lauluntekijänä liekin löytänyt Mascis on kieltämättä kiinnostavampi hahmo nyt kuin vuonna 2005. Vuonna 2009 julkaistu Dinosaur Jr:n Farm oli todella hieno levy, täynnä loistavia kappaleita ja loistavaa musisointia. Mascis tuntui päästäneen irti jostain kylmästä ja ahdistavasta, ja hänen maailmankuvansa tuntui värikkäämmältä ja selkeämmältä.

Se johti selkiytyneeseen äänikuvaan, jossa oli jäljellä vain vähän Bugin tai You’re Living All Over Men antisosiaalisesta narinasta. J tuntui suorastaan lempeältä hippivaarilta, maailmanlopun jälkeiseltä Neil Youngilta.

Toki on niitä fundamentalisteja, joille harmaantunut ja vähemmän angstinen Mascis on liian hampaaton. Sitten on niitä, joille homma alkaa vasta nyt toimia oikein kunnolla. Kuulun jälkimmäisiin.

Hei, katsokaa nyt tätä levynkantta! Tekee mieli antaa sille halaus! Farminkin kannen maalanneen Marq Spustan äärisympaattinen teos, jossa kaksi hamoa muumistelevat isomman hahmon selästä muodostuvan saaren päällä, saa samalla tavalla hyvälle tuulelle kuin hauskan koiran näkeminen kadulla. Koko konseptissa on jotain mascismaisen luppakorvaista.

Ja itse levy sitten! Violetin vinyylin sujahtaessa mukavan paksusta pahvikannesta ulos on jo valmiiksi niin hyvällä tuulella, että tekee mieli mennä keittämään kaakaota. Impulssi on oikea, sillä Severel Shades of Why sisältää täydellistä lauantaiaamun musiikkia, jota on suorastaan pakko nauttia pyjamassa ja monsteri-aamutossuissa.

Yksi albumin tiimoilta kuulemani kritiikki on, että nämä ovat samoja biisejä kuin ennenkin, mutta ilman säröä. Se on paikoitellen totta, mutta entäs sitten? Ja kun levyllä on useita kappleita, jotka käyttävät nerokkaasti nimenomaan akustisen kitaran soundiskaalaa, ei kritiikki mielestäni ole aiheellinen.

Vaikka avauskappale Listen to Me on klassista Dinosaur Jr:ia ”unpluggedina”, pelaavat nimibiisi ja Too Deep sellaisilla soundeilla, joita ei saa näin herkkinä irti sähkökitarasta, vaikka olisi millaiset pedaaliarsenaalit. Varsinkin jälkimmäisessä Mascis on parhaimmillaan, rakentaen jännitettä hyvin minimalistisesta kitarakuviosta. Mieleen tulee hänen hieno coverinsa Richard Thompsonin kappaleesta I Misunderstood (tribuuttilevyltä Beat the Retreat, 1992), jossa oli samaa pidättyneisyyttä ja pienillä jutuilla pelaamista.

Nimibiisillä taustatukea antavat A Silver Mt. Zionin Sophie Trudeau, jonka viulu antaa kappaleelle hienoa, brittifolkilta tuoksahtavaa pastoraalista ulottuvuutta, sekä Band of Horsesin Ben Bridwell, jonka harmoniat tuovat mieleen Jeff Tweedyn kontribuutiot The Handsome Familyn levylle Through the Trees (1999). Sama täydellinen hopeareunus harmonioiden yläreunassa. Upeaa.

Kakkospuolen avaavalle Make It Rightille on kertynyt vierailevia muusikoita peräti neljä. Suzanne Thorpen huilu lainaa jostain käsittämättömästä syystä The Beatlesin Here Comes The Sunin riffiä, mutta antaa kieltämättä kauniin lisän Mascisin kitarakuvioille.

Trendispede Kurt Vilelle tekisi sen sijaan mieli antaa litsarit, niin paskalta hänen huonoilla piezo-soundeilla soittamansa slide-kitara kuulostaa.

Toiseksi viimeisen kappaleen Can I myötä Mascis kyllästyy ja ottaa sähkökitaran esiin, joskaan ei soita sitä itse; Matt Valentine toistelee akustisen taustalla kahta atmosfääristä kuviota.

Päätöskappalessa Mascis itse vetää soolon sähköisellä, ja on pakko myöntää, että vaikka Severel Shades of Why on hieno levy, niin kyllä Mascis sähkökitaran varressa kuulostaa mahtavalta kaiken himmailun jälkeen.

66Several Shades of Why on hieno pieni levy, joka ei lähde keksimään pyörää uudestaan, vaan irroittaa sen itse fillarista ja esittelee sen nuoremmalle polvelle isällisen ystävälliseen sävyyn dinosaurusten olkapäillä seisten. Kun on tarpeeksi hyvä, ei tarvitse edes hikoilla. Pelkkä violetti viheltely riittää.

Video ei ole enää saatavilla