J. Karjalainen 13.11.2013 Yo-talo, Tampere.

J. Karjalainen

J. Karjalainen, mitä Neil Young merkitsee sinulle ja miksi?

”Olen kuunnellut Neil Youngin musiikkia 1970-luvulta asti. Mikään hc-fani en ole koskaan ollut, mutta jotkut kappaleista ovat kolahtaneet tosi kovaa. Miehen käsittämättömän laajan tuotannon tunnen vain osittain.

Neil Young on yksi amerikkalaisen singer-songwriter -perinteen jättiläisistä, joiden harteilla minäkin seison omia lauluja tehdessäni.”

Mikä Neil Youngin kappale on sinulle tärkein? Miksi?

”Tykkään Harvest-albumista (1972). Heart of Gold ja Old Man ovat mielettömän kauniita, ajattomia biisejä.”

Video ei ole enää saatavilla

Anssi Kela

Anssi Kela, mitä Neil Young merkitsee sinulle ja miksi?

”Neil Young merkitsee minulle paljon. Olen ammentanut paljon hänen tekemisistään, sekä musiikista yleensä että yksittäisistä biiseistä, mutta eniten asennepuolelta. Hän kulkee omia teitään. Esimerkiksi uusimmalla levylläni ei musiikillisesti ehkä kuulu Young-vaikutteita, mutta tekemisen puolella kyllä. Levy näyttää muodostuvan urallani käännekohdaksi, vähän kuten Neil Youngilla Trans-albumi (1982) muinoin.

Young on tehnyt urallaan ratkaisuja, jotka eivät ole olleet välttämättä sitä, mitä hänen yleisönsä on odottanut. Hän on ottanut riskejä, eikä ole kulkenut tuttuja ja turvallisia teitä. Joskus riskien ottaminen on kuitenkin paljon turvallisempaa.”

Mikä Neil Youngin kappale on sinulle tärkein? Miksi?

”Tähän kysymykseen en pysty antamaan vastausta, jonka pystyisin allekirjoittamaan huomenna. Mutta tällä hetkellä se tärkein on Rockin’ in the Free World. Rock-kappaleen arkkityyppi, jossa teksti ja soiton rockmeininki tukevat toisiaan. Se on myös samalla tavalla väärinymmärretty kuin Springsteenin Born in the USA. Etenkin Youngin ja Crazy Horsen biisistä Saturday Night Livessa muinoin esittämä tulkinta, joka tuntuu puskevan väkisin tv-ruudusta läpi – se teki vaikutuksen.”

Video ei ole enää saatavilla

Markus Nordenstreng

Markus Nordenstreng, mitä Neil Young merkitsee sinulle ja miksi?

”Olen kuunnellut Youngia tauotta teinivuosista saakka ja hepun vaikutus alkaa olla yhtä alitajuista kuin Beatlesin tai Bob Dylanin konsanaan. Jokaisen Youngin uuden levyn olen hankkinut julkaisupäivänä, joskus jopa etukäteen, ja kuunnellut ajatuksella läpi – oli sitten kyseessä masterpiece tai, Youngia vapaasti lainatakseni, piece of crap. Miehen diskografia on varsin lavea ja epätasainenkin, mutta tylsäksi sitä ei voi kritisoida. Haluaisin nähdä toisen 1960-luvulla aloittaneen ja yhtä profiloituneen rock-artistin, joka olisi ollut kykeneväinen levyttämään kahdeksan vuoden sisällä grunge-kantria á la Country Home, rockabillyä á la Everybody’s Rockin’, elektropopia á la Transformer Man ja protestifolkia á la Rockin’ in the Free World. Lou Reed ja David Bowie lienevät tässä mielessä ainoat Youngille vertailukelpoiset kameleontti-ikätoverit.

Neil Young on mielestäni kiinnostava yhdistelmä äärimmäistä intensiteettiä, kunnianhimoa, taiteellista ennakkoluulottomuutta ja ajoittain hulluuteen venyvää perfektionismiä. Ei sovi unohtaa sitäkään, miten hieno muusikko mies on. Mun kirjoissa Young on ehkä ollut se kaikista tärkein kitaristiesikuva.

Muistan elävästi sen, kun tapasin Youngin naamatusten ensi kertaa vuonna 1993. En aluksi tajunnut Youngin edes olevan kanssani samassa paikassa, mutta sen hepun presencen tuntee ennen pitkää nahoissaan – vähän kuin istuisi samassa huoneessa Darth Vaderin kanssa. Youngin pimeä intensiteetti purkautuu parhaimmillaan äärimmäisen intohimoisena musiikkina, mutta on kolikolla toinenkin puoli. Olen ollut läsnä Youngin yhtyeen treeneissä maestron huutaessa pää punaisena taustalaulajana toimineelle vaimolleen. Veikkaan, että soittaminen Crazy Horsessakaan ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista.”

Mikä Neil Youngin kappale on sinulle tärkein? Miksi?

”Potentiaalisia kandidaatteja on satamäärin, mutta jos yksi pitää valita niin sanotaan vaikka Birds, albumilta After the Goldrush. Kyseessä on yksi popmusiikin kaikkien aikojen kauneimmista levytyksistä. Se esitys on koskettanut mua siitä asti, kun levyn kuulin ensi kertaa joskus 14–15-kesäisenä. Olen itsekin laulanut biisiä, mutta silti mulla ei ole aavistustakaan siitä, mistä Birds itse asiassa kertoo. Siinä biisissä esiintyy kuitenkin mielestäni se kaikista hienoin piirre Youngin musiikissa eli harmonia. Jos voin vielä toisen biisin tähän lisätä niin se voisi olla Like a Hurricane, jossa harmonia on yhdistetty esimerkillisellä tavalla Crazy Horsen säröiseen, ajoittain kakofoniseenkin äänivalliin.”

Video ei ole enää saatavilla

Tokela

Tokela, mitä Neil Young merkitsee sinulle ja miksi?

”Minun ja Neil Youngin välinen suhde ei ole kauhean syvällinen. Nuoruudessani en piitannut sen tyyppisestä musiikista, mutta toki isoimmat hittibiisit olen tuntenut. Ensimmäisen kerran tajusin Youngin olevan hemmetin lahjakas muusikko, kun näin 1990-luvulla MTV Unplugged -ohjelman, jossa hän esitti erilaisia versioita hiteistään. En omista yhtään Neil Youngin levyä. Crosby, Stills, Nash & Young -levyjä, kyllä, mutta heräsin miehen musiikilliseen hienouteen melko myöhään.”

Mikä Neil Youngin kappale on sinulle tärkein? Miksi?

”MTV Unplugged -ohjelmassa Young esitti todella vaikuttavan version Like a Hurricanesta itseään uruilla säestäen. Toinen suosikki on Cinnamon Girl.”

Video ei ole enää saatavilla

Neil Young & Crazy Horse esiintyvät Helsinki Classic Festivalilla Kaisaniemessä maanantaina 5. elokuuta. Lämmittelijöinä J. Karjalainen sekä Latebirds All Stars feat. Anssi Kela, Tokela, Jonna Tervomaa ja Tuomo Prättälä.

J. Karjalainen (oik.) sekä Mikko Lankinen 13.04.2013 Tullikamarin Pakkahuone, Tampere.

J. Karjalainen ja hänen ystävänsä Markku.

Mennyt mies tuli takaisin.

J. Karjalainen totesi Helsingin Sanomien taannoisessa haastattelussa saaneensa tulla takaisin olematta koskaan poissa. Määritelmä on osuva. Vaikka Karjalainen on levyttänyt tiheästi läpi 2000-luvun, tervehdittiin hänen joulukuista Mennyt mies -singleään sosiaalisessa mediassa kuin kotiin saapunutta tuhlaajapoikaa. Laulun suosio houkutteli kysymään, kaipasimmeko sittenkin salaa perinteistä Karjalaista kaikki ne vuodet jolloin vannoimme rakastavamme Lännen-Jukkaa.

Toki Karjalaisen suunnanmuutokset ovat riemastuttaneet aiemminkin. Kun mies heitti 1990-luvun lopulla Electric Saunan kiukaalle uudenlaisia rytmipohjia ja jopa bristolilaista kolketta, onnistui hän sekä uudistamaan suomalaisia tuotantostandardeja että kietomaan radioasemat pauloihinsa. Ja kun löylyseura vaihtui yksinäisessä viskihumalassa raavittuun banjoon, jäi yleisön ihmetys vain hetkelliseksi. Amerikansuomalaista musiikkikulttuuria kierrättänyt Lännen-Jukka hyväksyttiin ilolla miehen uudeksi musiikilliseksi minäksi, jonka kulttuuriarvoa kiiteltiin ensi murahduksesta lähtien.

Vaikka niin Lännen-Jukka kuin Electric Saunakin pääsivät hieman laimentumaan ensi kosketuksen jälkeen, voi irtiottoja pitää rohkeina ja onnistuneina, varsinkin mieheltä joka olisi voinut toistaa menestysreseptiään jo vuosikymmenten ajan. Tyylikokeilut ovat opettaneet näkemään Karjalaisen muusikkona, jonka viisaus on havukka-aholaisesti intuitiivista, mutta samalla syvää ja harkitsevaa.

Et ole yksin vahvistaa tätä kuvaa. Samalla se muistuttaa, että Karjalaisen viisaus näkyy myös kykynä poimia kyytiinsä oikeita yhteistyökumppaneita. Suuri osa levyn letkeästä charmista personoituu taustayhtyeeseen, jonka Karjalainen on koostanut vanhoista soittokavereistaan. Pekka Gröhnin kosketinverbaliikka on sulavaa ja luovaa, Mikko Lankisen kitara mittaa pohjattomia avaruuksia, ja Janne Haaviston sekä Tom Nymanin komppauksen vaivattomuus ällistyttää. Tämä kokoonpano ei yksinkertaisesti osaa epäonnistua.

Karjalainen itse esiintyy rennosti ja vapautuneesti, kuin tietäen että tuttujen kollaboranttien kanssa yhteinen sävel koskettaa silloinkin kun se ei ole uusi tai ihmeellinen. Et ole yksin onkin ennen kaikkea huolellista muistelua, lämmintä yhdessäoloa ja sopivasti syvennettyä rutiiniosaamista. Levyn tunnusomainen sointi osoittaa puheet paluusta perustelluiksi, vaikka Karjalaisen edellisestä äänitteestä (Polkabilly Rebels, 2010) on vierähtänyt vain kolme vuotta. Koskaan aiemmin mies ei ole viitannut näin selvästi varhaisempiin tekemisiinsä.

Nostalgia lävistää albumin. Kiekon temaattinen viitekehys asettuu 1970-luvulle, jonka värit näkyvät kannessa ja kuuluvat soitossa. Viittaukset menneisyyteen levittäytyvät monikerroksisena harsona, joka ei tunnu missään vaiheessa päälle liimatulta. Ajankuvan autenttisuus perustuu uskallukseen tukeutua faktojen sijasta mielikuvitukseen niin sanoissa kuin musiikissakin. Referenssit ovat samaan aikaan yleistettäviä ja osoittelevia. Kyse on hyvin sisäistetystä konseptista, jonka luo on löydetty sekä järjellä että vaistolla.

Kerronta ja musiikki tukevat toisiaan erinomaisesti. Ne paikallistavat levyn tunnelman keskelle heilimöivää kesää, joka on täynnä tunteita ja valoa. Karjalaisen luovuus herättää kadonneen maaseudun henkiin kohdettaan mytologisoimatta. Hyvä osoitus maestron kerronnan tarkkuudesta on Menneen miehen Markku; levyn todentuntuinen keskushahmo, jonka ullakkohuoneen nurkista Karjalainen on kerännyt liudan haaveita laulujensa tueksi.

Riipaisevimmin mennyt maailma toistuu hurmioituneessa Yksi kerrallaan -kuvaelmassa, jossa rakkaus kohisee suonissa kivuliaasti, joskin muistojen sulostuttamana. Yhtye jäljittelee laulajan paatosta erehtymättömällä otteella, urku auki, mutta hellyydellä. Kesän ja nuoruuden häikäisevä huuma sieppaa otteeseensa ensi äänestä alkaen ja kutsuu mittaamaan aamunvaloisia hiekkateitä sydän pakahtuneena.

”Röyhelöitä niittivöitä
valoisia kesäöitä
polttaa kevytsavukkeita
juoda Apsii kioskilla
nyppii päivänkakkarasta
terälehdet yksi kerrallaan.
Oo beibi hän rakastaa…”

Samoista lähtökohdista ammentavat levyn muutkin kohokohdat. Verkkaisen junakompin kuljettama Kreosiitti uhkuu vaanivaa kaukokaipuuta, Marquita tanhuaa kuin rock-yhtyeen sielulla soittava iskelmäkombo, ja Sydänlupaus langettaa levyn ylle kaiken sen huoltoasemajukebokseihin latautuneen hempeyden jonka Badding kiinnitti aikoinaan osaksi kansallista ikonografiaa.

Kertojana Karjalainen on taitava. Hänen sanansa putoilevat tunnusomaisina assosiaatiovirtoina, jotka kutittavat tajuntaa, leikkivät totunnaisuuksilla ja pakottavat kuulijan kohtaamaan itsensä. Kuvaelmansa mies tulkitsee äänellä, joka on instituutio. Se soi entistä notkeampana, paikoin tunnelastin alla murtuen, karheuttakaan kavahtamatta. Kun ääni tarttuu Gröhnin pianon tai Lankisen kitaran pintaan, ollaan ainutlaatuisen kokonaissoinnin äärellä.

Kaikkialta huokuva ammattitaito on kuitenkin myös levyn rasite. Et ole yksin luo yhtenäisen maailman, joka houkuttelee vierailulle kerta toisensa jälkeen, mutta samalla levy pelkistyy ydinosaamisen ja tuttujen ilmaisutapojen taitavaksi kierrätykseksi. Meripihkahuone on suora otos Electric Saunan diskopoljennosta, Riisinjyvässä häivähtää viite Mustien lasien soul-sävyihin, Kreosoottii jäljittelee Villejä lupiineja -levyn (1994) kaihoa – eikä Mennyt mieskään ole loppujen lopuksi kuin varman päälle sovitettu käyntikortti siitä äänimaailmasta, jonka tämä miehistö tavoittaa vaikka unissaan.

Vaikka lumous ei haihdu kertaakaan levyn aikana – nimikkolaulun rasittavaa rock ’n’ roll -irrottelua lukuun ottamatta – jää albumilta kaipaamaan syvempää ravistelua. Siihen kun olisi ollut pienellä riskinotolla kaikki valmiudet. Niin ilmavaa ja nyanssirikasta kuin yhtyeen soitto onkin, tuntuu se levymitassa yllättävän toisteiselta. Vaikutelma ei kyseenalaista musiikin pohjimmaista kauneutta, sanoitusten kiehtovaa hehkua tai Karjalaisen tulkinnan ihailtavaa heittäytymistä, mutta jotain levy jättää vaille. Paikallaan ois pieni yllätys.

Ongelma kiteytyy kauniissa Kurkien äänet -bluesissa, jossa saapuva syksy ja lintuihin projisoituva kaukokaipuu kuvataan hellästi ja omistautuneesti, mutta jonka kaihoisuus tuntuu pikemminkin tietoisesti haetulta kuin spontaanilta. Laulussa kurjet vasta ottavat vauhtia. Ehkä levykin on vain maasta käsin taivaalle suunnattu huuto sen sijaan että se todella halkoisi ilmoja.

Et ole yksin ansaitsee kuitenkin hatunnoston, jolla Karjalaisen voi samalla toivottaa tervetulleeksi takaisin, onpa hän ollut poissa tai ei. Albumi hehkuu syvää turvallisuuden tunnetta, jollaista vain harva pystyy antamaan. Se lupaa lohduttavasti, että aika ei lopu koskaan, jos sen oppii pysäyttämään. Tällaisen viestin välittäjänä Karjalainen on parhaimmillaan; elämää nähneenä toverina, jonka tarinat ovat todempia kuin maailma itse. Pelkkä hänen läsnäolonsa on musiikkia ja tuon musiikin pohjalla onni on jaossa jokaiselle. Siksi levyltä huokuu katkeamaton hyvänolontunne silloinkin kun laulut jäävät sametiksi seinälle.

J. Karjalainen lupaa, että kesä on tulossa. Mennyt ja tuleva.

77 Nostalgisesti mutta raikkaasti soivan levyn saama vastaanotto osoittaa, että Lännen-Jukka-konsepti alkoi ainutlaatuisuudestaan huolimatta tulla kaarensa päähän. Vaikka läpeensä tunnistettava ja kaivattukin Karjalais-soundi lääkitsee sielua kuin kaamoshorkasta herättelevä aurinko, jää levyltä toivomaan samanlaista rohkeutta, jolla maestro heittäytyi edellisen projektinsa kimppuun. Et ole yksin on kuin artistin kymmenen vuoden takaista bändijälkeä esittelevä kokoelmalevy, joka vain sattuu koostumaan kokonaan uusista sävellyksistä. Sellaisena se on kallisarvoinen, mutta ainoastaan itsensä kokoinen.

Video ei ole enää saatavilla

Me tunnemme J. Karjalaisen, mutta hän ei tunne meitä. (Kuva: Tomi Palsa)

J. Karjalaisen roolileikki puhalsi uutta eloa porstuaan unohdettuun kansanlauluun.

“Keitä te ootte te nuoret poijaat
kun emmä tunne teitä
Piupali paupali, piupali paupali
kun emmä tunne teitä”

Roolileikit ovat kikka, johon pitkän uran tehneet artistit ajoittain turvautuvat inspiraatiota tavoitellessaan. Bob Dylan levytti 1980-luvun hauskimmat kappaleensa Lucky Ilburyna, Prince julisti olevansa milloin symboli ja milloin Victor ja Damon Albarn tuntuu vaihtavan levytysnimeään useammin kuin sukkiaan.

Suomen 2000-luvun tunnetuimmasta naamioleikistä vastasi J.Karjalainen, joka innostui opettelemaan banjonsoittoa ja levyttämään levyllisen verran mystisen Lännen-Jukan ”amerikansuomalaisia” lauluja. Levy oli menestys ja Soundi valitsi sen vuoden levyksi. Minua kuitenkin häiritsi hienoinen teennäisyys niin Karjalaisen raspiäänessä kuin miehen itsensä kirjoittamissa ”historiallisissa” kappaleissa.

Levyllä on kuitenkin ehdoton helmi. Se on Karjalaisen versio lastenlauluna usein lauletusta kansanlaulusta Suutarin emännän kehtolaulu, tutummin Piupali Paupali. Siteeratakseni Karjalaista itseään, ”tämä on maailmaluokan biisi”.

Lännen-Jukkana J. Karjalainen suosii banjoa. (Kuva: Tomi Palsa)

Tarina on niin arkinen, että se on melkein banaali: pojat ovat tulleet hakemaan kenkiään, mutta suutari ei olekaan paikalla. Niinpä suutarin rouva käännyttää pojat ystävällisesti, mutta päättäväisesti. Monologina esitettyä keskustelua rytmittää yritys nukuttaa lasta laulamalla piupalipaupalia.

Vain muutamaan säkeistöön on piirtynyt tarkka kuva menneestä agraarisuomesta: on maitohinkki, pienet sosiaaliset piirit ja, jos totta puhutaan, melko tyly asiakaspalvelu.

Amerikansuomen kanssa laululla ei tosin ole mitään tekemistä, mutta väliäkö tällä. Karjalaisen riisuttu, kepeästi svengaava tulkinta pelasti kappaleen ala-asteen laulukirjoista sen ansaitsemalle paikalle korpibluesin klassikoksi.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Karjalainen on jatkanut Piupali paupalin esittämistä Polkabilly Rebels -yhtyeensä kanssa. Liveversiossa on hyvä svengi, mutta ei sooloesityksen tunnelmaa.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

9. huhtikuuta 2006 – Israelin pääministeri Ariel Sharon poistettiin virasta hänen oltuaan neljä kuukautta koomassa.