Brittiläisen heavy metalin uuden aallon suurin ja kaunein nimikoi itsensä eponyymin debyyttilevynsä päätöskappaleella. Näin 38 vuoden perspektiivistä kappale voisi olla ironmaidenmaisempikin.

Jos kappale on nimetty yhtyeen mukaan, kuinka esimerkillisen tunnusomaisesti sen sävel, sanoitus, rakenne, sovitus, instrumentaatio, tuotanto tai tunnelma yhtyettä edustavat?

Sehän aina vähän ilskottaa, kun yhtyeen jäsenellä on promokuvassa oman bändin paita päällä. Vaan tyystin eri levelillä mennään, jos bändillä tai artistilla on biisi, jolle annetaan oma nimi. Moisen kappaleen otaksuisi olevan vähintäänkin loistava ja tyylillisesti erityisen edustava. Sen olettaisi kiteyttävän esittäjän ilmaisun keskeiset puolet, tuovan esiin artistin ulosannin erikoispiirteet ja toimivan täten tuotannon ytimen määrittävänä teoksena.

Vaan ovatko artistit onnistuneet luomaan eponyymeistä, enemmän tai vähemmän tunnussävelmiksi leimautuvista kappaleistaan tuotantonsa kulmakiviä ja materiaalinsa keskeisiä teoksia? Valistuneita arvioita tässä onnistumisessa on luodattu tutkimalla nimikkokappaleiden piirteitä ja peilaamalla niitä laajemmin artistin koko tuotantoon.

Eli: mikäli kuuntelen artistilta vain tämän kanssa samannimisen kappaleen, saanko tuotannostaan pätevän kuvan? Onko kappaleessa esimerkillisen tunnusomainen sävel, sanoitus, rakenne, sovitus, instrumentaatio, tuotanto, tunnelma tai muita ominaispiirteitä? Seuraavassa esitelty nivaska olkoon esimerkkinä, vahvahkosta heavy-edustuksestaan huolimatta.

Taustamusiikiksi: Maailman eponyymein soittolista!

Minor Threat (1981) – 100 %

Minor Threat -kappale Minor Threat -EP:ltä on kuin yhtyeen jo lähtökohtaisesti minikokoinen tuotanto minikoossa. Minuutin ja 28 sekunnin mittainen hardcore-rykäisy käsittelee tulkinnasta riippuen joko yhtyeen omaa tarinaa (pieni piikki valtavirtamusiikin ja status quon lihassa) tai yleisemmin nuoruuden kipuilua ja taistelua vääjäämätöntä aikuisten maailmaan astumista vastaan.

”Early to finish, I was late to start” kuvaa yhtä lailla yhtyeen tähdenlentomaista elinkaarta kuin tyypillistä kappalettakin: biisi on melkeinpä ohi ennen kuin huomaakaan. Itseironisesti kappaleessa ihmetellään, miksi kaikilla on niin kiire, vaikka yhtye itse oli aikanaan tunnettu yhtenä nopeimmista. Samaan tapaan Minor Threat tiedostaa väkevästä poliittisesta latauksestaan huolimatta olevansa maailman mittakaavassa varsin olematon toimija ja uhka vallitsevalle järjestykselle.

Kappaleen rakenne on Minor Threatille äärimmäisen luonteenomainen. Lyhyt mitta, vaihteleva tempo, kiivas ulosanti ja ehdoton kantaaottavuus tekevät Minor Threatista oppikirjaesimerkin Minor Threatin agendasta.

On hankala keksiä osuvampaa eponyymiä kappaletta. Minor Threat edustaa Minor Threatia 100-prosenttisesti. (Arttu Rantakärkkä)

Video ei ole enää saatavilla

Motörhead (1977) – 99 %

Happorock-yhtye Hawkwindista kenkää saanut basisti-laulaja Lemmy Kilmister perusti raskasrock-yhtyeen, jolle antoi nimeksi Hawkwindille viimeiseksi säveltämänsä kappaleen nimen, vain lisäten o-kirjaimeen ”heavy metal umlautin”. Uuden yhtyeensä kanssa Kilmister nopeutti kappaletta huomattavasti ja teki siitä likaisemman jättämällä laulumeodian rähinänsä jalkoihin ja hylkäämällä kaikenlaisen soitannollisen finessen. Hawkwindin version viulusooloa olisi ollut mahdoton edes kuvitella Motörheadille – se riivitään väkivaltaisesti ulvovalla kitaralla.

Motörheadissa Motörheadin olennaissoundi on hyvin esillä. Lemmyn särötetty basso kuulostaa samalta kuin aina, vuosikymmenestä toiseen, uran alusta loppuun. Myös soittotyyli on sama: usealla kielellä rämpytetty basso luo valtaisan särömaton yhden likaisesti rouhivan kitaran, hektisesti paukkuvien rumpujen ja Kilmisterin korppimaisena kähisevän laulun pohjalle.

Vuosikymmeniä romuluista rockia tahkonnut yhtye pysyttäytyi tyylillisesti hyvin samankaltaisena uransa loppuun saakka miehistövaihdoksista huolimatta. Yhtye toki teki bluesahtavampia ja tyylillisesti erityyppisiäkin kappaleita, mutta Ace of Spades, Orgasmatron, Overkill ja muut legendaariset Motörhead-kappaleet kymmenien rivibiisien ohella ovat selkeästi tunnistettavissa pelkän Motörheadin pohjalta.

Rämsevä, hikinen ja visvainen Motörhead edustaa 99-prosenttisesti Motörheadin tuotantoa. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Negative Approach (1982) – 99 %

Hardcoren kultaisena vuonna 1982 nuori ja vihainen detroitilaisbändi julkaisi bändin nimeä kantavan lyhytsoiton, joka oli bändin ensimmäinen julkaisu, jonka nimessä ei ollut sanaa ”demo”. Tuloksena oli mahdollisesti maailman paras hardcore-ep, jonka päättää yhtyeen nimeä kantava kappale, joka summaa yhtyeen (ja punkin) keskeisen sanoman paremmin kuin oikeastaan mikään muu biisi tai asia.

EP etenee silmittömällä vauhdilla keskisormet joka suuntaan heiluen klassikosta klassikkoon: Can’t Tell No One, Nothing, Ready to Fight… Helvetin nopeaa, saatanan vihaista, tahallisessa näennäistolloudessaan pirullisen älykästä. Viimeisessä kappaleessa John Brannon tiivistää asiansa yhteen nyrkiniskujen sarjaan:

”You’ll never change just stay the same
Play the same old fucking game
Won’t let go of yesterday
Cause you’re not ready to accept
A negative approach”

Bändi tarjoilee punaniskoille, patriooteille ja muille inhoamilleen ihmisryhmille hopeatarjottimella syyn vihata itseään: punkkarit vain itkevät ja valittavat kaikesta. Sanoitusten negatiivisuus löi leimansa myös bändin julkisuuskuvaan ja aiheutti tiemmä ristiriitoja yhtyeen sisälläkin. Brannon oli verbaalisen myrkkynsä kanssa kuitenkin muista askeleen edellä, kuten lainaus osoittaa: ”negatiivinen lähestymistapa” ei tarkoita pelkkää pessimismiä, vaan kriittistä ajattelua. Eteenpäin meneminen vaatii nykytilan kyseenalaistamista ja kriittistä tarkastelua. Brannonilla vain oli ovelan kärkäs tapansa tuoda tämä ydinajatus julki.

Myönnettäköön toki, että jos tiiraili omia tulevaisuuden näkymiään aikuisuuden kynnyksellä Reaganin Yhdysvalloissa ja vieläpä teollisuuden, työpaikkojen ja hyvinvoinnin hylkäämästä ja rikollisuuden riivaamasta Detroitista käsin, oli näkymä todennäköisesti melko pessimistinen.

Tekstin lisäksi kappale on myös musiikillisesti niin lähellä Negative Approach -biisin ja ylipäänsä hardcore-biisin platonista ideaalia kuin inhimillisesti lienee mahdollista. Soundi kuin betonimylly, komppi, riffi ja laulu täydellisessä synkassa. Tempo vedetty rumpalin sietokyvyn rajoille, ehkä vähän yli, ja kesto kiristetty alle minuuttiin. Kitarariffi on yhtä kuin biisi, ja kaikki muut seuraavat riffiä. Ja koska riffi stoppaa uomiinsa puoli tahtia ennen kertosäettä, kertsin ensimmäinen ykkönen jää epätavanomaisesti ja nerokkaasti korostamatta. Se luo vaikutelman rytmin ajautumisesta vesiliirtoon, mikä taas luo vaikutelman suvereenista taituruudesta, kun kaikki osuvat kuitenkin koukkuun yhtä aikaa eikä komppi järkähdä uomastaan.

Pompompompompompom NEGATIVE! Pompompompom APPROACH!

Sovituksen hienoin yksittäinen piirre on kuitenkin rumpalin oivallus jättää haitsu ja symbaalit lähes kokonaan pois, jolloin rytmi ja raivo korostuvat ja – ennen kaikkea – sanat erottuvat.

Biisi ei kuitenkaan saa täyttä sataa prosenttia, sillä se olisi vastoin yhtyeen ideologiaa: kriittiseen ajatteluun ei kuulu tylsämielinen täydellisyyden hyväksyminen. Aina löytyy joku särö. Siispä: 99 prosenttia olkoon maksimi. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

Tankard (1986) – 97 %

Saksalaisen speed-thrash-koplan nimikkokappale (Empty) Tankard on yhtyeen tuotannon ehdottomia helmiä. Se edustaa bändin vauhdikkaan ilottelevaa, tarttuvaa ja mukaansatempaavaa ilmaisua. Sanoituksellisesti kappale paneutuu yhtyeelle leimallisesti reipashenkiseen dokaus- ja hevikulttuuriin.

Rakenteeltaan biisi edustaa hyvin selkeästi Tankardin ilmaisun elementtejä, tosin sovituksellisesti hiukan yhtyeelle epäortodoksisella tavalla. Hidas ja tomera kitarariffi aloittaa kappaleen, ja tauon jälkeen bändi kaahaa säkeen ja kertosäkeen väliä, kunnes lopussa ”We wanna drink some – whiskey, we wanna drink some – beer” -yhteislaulun ryydittämänä palaa alkuosan hitaaseen riffiin.

Sävellyksellisesti kappale ilmentää edelleen hyvin samantyyppisenä ilmenevää Tankardin musiikkia erinomaisesti. Lajityypille harvinaisemmin Tankardilla sävelet soivat usein duurissa, niin myös nyt. Intomielinen kohellus on nopeaa, mutta soittajien teknisen taituruuden ansiosta hyvin ilmavaa, vaivatonta ja riemastuttavaa vauhtimetallia. Biisi kiteyttää Tankardin keskeisen sanoman myös sanoitukseltaan: heviä ja olutta.

(Empty) Tankard edustaa yhtyeen ilmaisua 97-prosenttisesti. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Exhorder (1990) – 92 %

Exhorderin nimikkokappale on New Orleansin groove metal -pioneerien intensiivisellä esikoislevyllä Slaughter in the Vatican. Vihaisesti takova ja vimmalla sahaava levy ei paljon armoa anna, eikä eponyymi kappale tästä linjasta poikkea. Panteran imakkaa groovea ei tällä levyllä tai kappaleella kuulu, pikemminkin kiivaan thrashin ja armottoman deathin julmaa sekoitusta.

Exhorderin – erityisesti sen debyyttilevyn – kaikki puolet ovat kappaleessa hyvin esillä. Se kohkaa kaoottisesti mutta myös hidastuu murskaamaan vain kiihtyäkseen taas entistäkin sekopäisempään tilaan. Kaikkein hitainta mörssäysvaihdettaan Exhorder ei nimikkokappaleellaan kuitenkaan käytä, joten yhtye jättää isoimman moukarinsa hyödyntämättä.

Viisiminuttinen kappale on rakenteeltaan yhtyeelle ominaisesti erittäin monisäikeinen, ja osia on runsaasti. Laulaja Kyle Thomas karjuu, ärisee ja kiljahtelee eläimellisesti. Soitannollisesti kappale sisältää yhtyeen tavanomaisia omaleimaisia tyylikeinoja niin kitaroiden kuin rumpujenkin osalta. Kakkoslevyllä parissa kohdassa kuultavia peukkubassoja ei tässä kuulla.

Toiselle ja viimeiseksi jääneelle levylleen The Law’lle yhtye hidasti tahtia ja muotoili ulosantinsa raskaammin jyrääväksi. Sama musertavuus on edelleen läsnä, mutta hurjan debyytin ja nimikkokappaleen mielipuolinen myllerrys kiteytyy hitaammassa tempossa vähempiin mutta raskaampiin nuotteihin.

Exhorder edustaa Exhorderin viiltävää ja tajunnan sileäksi lanaavaa tykitystä 92 prosentin arvoisesti. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Manowar (1982) – 90 %

Manowar on totisesti aina julistanut musiikissaan veljeyttä ja taistelua yhteisrintamassa esimerkiksi ”false metalia” vastaan. Jo esikoislevyllä Battle Hymns julkaistu nimikappale Manowar tekee tämän harvinaisen selväksi, sillä mukana ovat kaikki tavaramerkit, joista yhtye on sittemmin tullut tunnetuksi kautta maailman. Musiikki on jytisevää sankarimetallia kovaa ja korkealta, kautta Cromin! Sanoituksissa kuullaan kutsu ja valmistaudutaan valloittamaan kaikki rannat!

Kappale on siis erinomainen esimerkki yhtyeen näkemyksestä. Jos tästä jotain negatiivista lähtee oikein hakemalla hakemaan, niin myöhempään tuotantoon verrattuna biisi on äänimaailmaltaan kenties hieman… lussu? Mutta oikean suunnan kompassiinsa pojat ovat heti alussa löytäneet, eivätkä ole metalliselta ristiretkeltään sen jälkeen poikenneet.

Muut bändit soittaa, mutta Manowar murhaa, näinhän se on nähtävä – 90 prosentin tarkkuudella. (Antti Koivumäki)

Video ei ole enää saatavilla

Bad News (1987) – 88 %

Komediaheavykoplan ainoan levyn antia on esimerkiksi järkyttävä (eli loistava) versio Bohemian Rhapsodysta ja usean minuutin mittaiset dialogit ”kappaleiden” väleissä. Komediasarja Comic Stip Presentsin jaksosta bändiksi laajentunut kokeilu osoittautui riemukkaaksi myös levyllä.

Biisin alussa on sketsiviihdepohjalta rockin maailmaan siirrettyä jutustelua. Vim Fuego (Adrian Edmondson) hoilottaa: ”Are you readyy-yy”, johon bändin jäsenet vastaavat lakonisesti ”Ye-es we are. We’ve been ready for a long time.”. Biisin taustalla kuuluu koko ajan epämääräistä sepustusta ja mölinää.

Hyvin tavanomainen hevirokkibiisi ei ole millään lailla omaperäinen musiikillisesti ja muistuttaa lähinnä uuden aallon heavymetalia ja Sex Pistolsin punkrockia. Oman lisänsä bändin erittäin huojuvaan ja epävireiseen räpellykseen tuo äärimmäisen epämusikaalinen laulun räähkinä ja jokseenkin täydellisen taidottomat soolo-osiot. Bad News -kappaleessa on kaikille soittimille omat sooloslottinsa, joissa musikantit kompuroivat totaalisen kammottavaan tapaan. Kitarasoolon Den Dennis (Nigel Planer) toki unohtaa soittaa: ”Den! Wha’? It’s your break! Oh, sorry!”

Linjattomasti linjattoman yhtyeen muu materiaali on Status Quon kaltaista simppeliä perusboogieta tai astetta mukaheavympaa sapelinkalistelu-rytyytystä (Warriors of Genghis-Khan, Masturbike). Yhtyeen konseptiin kuuluu musiikillinen sekä verbaalinen hölmöily, kumpikin herkullisen matalaotsaisessa muodossa, jossa ääliöydestä ja taidottomuudesta hioutuu omanlaisensa timantti.

Mölötyksineen ja sanalla sanoen täysin paskoine soittosuoritteineen Bad News on hyvä esimerkki yhtyeen ulosannista. Pahasuisen Vim Fuegon sanainen arkku kuitenkin pysyy ihmeen hyvin suljettuna, eikä miehen suusta tule yhtäkään fuckia. Sisarkappale Hey Hey Bad Newsissä Fuegon kanssakäyminen yleisön (vai yhtyeen?) kanssa on osastoa: ”Fuck You! Are You ready to rock! Are you ready to roll? Oh God this is stupid, this happens every fucking gig we play. Fucking Morons! Fuck you!”

Bad News edustaa Bad Newsin ilmaisua 88 prosentin täsmällisyydellä. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Sanni (2016) – 86 %

Sannin nimikkokappale on jälleen yksi parisuhdedraama – tietenkin. Sen suuri oivallus ja mysteeri on tavassa, jolla Sanni Kurkisuo hukuttaa henkilökohtaisen ja fiktiivisen eli itsensä ja SANNIn erot.

Eksälle uhotaan, että ilmeisesti juuri Kurkisuon artistiminä olisi se aito ja hieno.

Tämä esitetään pinnallisuuksista kiinnostuneena vippilippupyrkyrinä, mutta samaan aikaan kertojan positio vaikuttaa siltä, että hänen olisi nimenomaan pitänyt sen sijaan rakastua poptähteen ja brändiin – pintaan siis – eikä ihmiseen sen takana.

Ehkä hieman horjahtelevaa, mutta niin sannimaista, kuten kaikki muukin. Säkeistöt alkavat viisitavuisilla a:han päättyvillä säkeillä, kuten totuttua. Eira, Mersu, Cheek, Pirkka ja Oltermanni namedropataan, kuten totuttua.

(Jälkimmäiseen liittyy asiavirheiden metsästäjiä hämmentänyt mysteeri: tekstissä Pirkka ikään kuin edustaa huonoa ja Oltermanni laadukasta. Kuitenkin Oltermanni on noin kuusi euroa kilolta maksavaa arkijuustoa, siis pahanlaatuista bulkkia, jota Sanni pitää silti jotenkin erityisen hienona. Miksi? Vertaus esimerkiski Emmentaliin [hieman yli 10 euroa per kilo] olisi ollut luontevampi.)

Poikkeus löytyy vain c-osan lopusta, jossa eksä saa ansionsa mukaan. Kostoele viittaa radion kautta ovelasti kappaleeseen itseensä, mutta paljastaa tekstien kohteen tarkkaan varjellun sukupuolen, jolla ei ole ”isoa”.

Levynsä mittakaavassa kappale edustaa höpsömpää puolta, duurissa menevää aurinkopoppia. Hank Solon tuotannossa on efektejä, kilkettä ja hämmentävän didgeridoomainen puhaltelukoukku. Viimeisissä kertseissä Sanni saa tykitellä särökitaroilla, mikä on hyvin yksi yhteen kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneen Pornoo-kappaleen kanssa. Tuotannoltaan kappale on yksi muiden vuoden 2016 mestariteoslevyn albumiraita, kuten menestykseltäänkin. Se ei tunnu erityiseltä, mutta oli koko levyn tavoin ilmestyessään tärkeintä suomalaista poppia.

Ja kuten popissa kuuluu, tärkeimpään kysymykseen jätetään vastaamatta: Sanni? Ihminen? Brändi? Molempia?

Emme tiedä, kuten ei pidäkään.

Täten, Sanni edustaa Sannia 86% täsmällisyydellä. (Oskari Onninen)

Carnivore (1984 / 1985) – 86 %

Yhtyeen ensisingle ja bändille nimen antanut kappale on erinomaisen tyylipuhdas esimerkki Peter Steelen alataajuuksia säristen luotaavasta hardcore doom -moukutuksesta. Kolisevat rummut, Steelen jyristen julistava baritoni rasahtavine ärrineen ja valtavan sähköankeriaan lailla luikerteleva kielisoitinmatto ovat Carnivoren (ja Steelen seuraavan yhtyeen Type O Negativen) tavaramerkki.

Kertosäkeissä mölähtää varsin tyypilliseen tapaan mullikuoro – ja onhan mukana myös neitokaisen orgastista voihkintaa tuplabassaripamputuksen päällä. Vain reilun kolmen minuutin mittaisena suuseksistä sotilaalliseen tapaan kertovan biisin massiivisuus on eri luokkaa kuin jopa yli 10-minuuttisiksi venyvillä spektaakkeleilla.

Carnivore ei soundillisesti vielä debyytillään ollut niin iskevä kuin viimeiseksi jääneellä Retaliationilla, joka kuulostaa jo vahvasti Type O Negativelta kuulaasti surisevine bassoineen ja ärinää sävykkäämpine lauluineen. Nimikkokappaleessa on keskeisessä roolissa leimallinen matelevan ruhjonnan ja hardcore-vauhdilla tahkotun metallimyllytyksen vaihtelu, joskaan tempo sinällään ei kappaleessa vaihtele, toisin kuin monessa muussa yhtyeen rallissa.

Romuluinen ja vimmainen kappale edustaa Carnivoren otteita 86-prosenttisesti. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Malevolent Creation (1991) – 83 %

Debyyttilevynsä The Ten Commandmentsin eeppinen päätöskappale esittelee Malevolent Creationin vahvuuksia verrattain esimerkillisesti. Kappale sinällään ei ole vahvinta Malevolentia, vaikka onkin tyylipuhdas suoritus kiivasta vanhan liiton amerikkalaista death metalia.

Yhtyeen rouheasti sahaava, napakoin tuplabassarein tajuntaa höykyttävä ilmaisu on nimikappaleella kipakimmillaan. Varsin reippaasti etenevä kappale on rakenteeltaan palapelimainen, osasta osaan taukojen tai äkkivaihtojen avulla etenevä kokonaisuus, jossa ei hengähdystaukoa juuri tarjota.

Malevolent Creationissa bändi tahkoaa omalla pelikentällään mutta ei esittele tarttuvinta jyräriffittelyään tai rapsakinta rumputulitustaan. Kappaleena se on alun ja lopun yhteen nivovaa osaa lukuun ottamatta hajanainen, joskin progressiiviseen suuntaan kallellaan oleva kuolometallilunastus. Kappaleesta puuttuu se rytmillis-riffillinen tarttuvuus, mikä nostaa monet sen biiseistä tavanomaisen dödö-myllytyksen yläpuolelle.

Pintapuolisesti Malevolent Creation on kohtuullisen edustava niin ilmaisun kuin sävellyksellisen antinsakin puolesta. Useissa muissa kappaleissa vinhan piiskauksen tehoa alleviivaa hidas jyräys, mitä tässä kappaleessa ei kuulla – ei tosin blastbeatiakaan.

Malevolent Creationin malevolentcreationmaisuus on 83 prosentin luokkaa. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Sacred Reich (1987) – 74 %

Amerikkalaisen thrash-partion nimikkobiisi löytyy debyyttilevyltä Ignorancelta. Sacred Reich on tyyliltään aavistuksen verran muusta materiaalista poikkeava, etenkin bändin seuraavien tuotosten suhteen.

Yhtyeen ensimmäisiin kappaleisiin lukeutuva Sacred Reich on suhteellisen tavanomainen varhais-thrash-kappale ilman täysin kehittynyttä omaa ääntä. Sanoituksiltaan Hitlerin kolttosia käsittelevä kappale on yhtyeen mielikuvituksettomimmasta päästä. Sävellyksellisesti varsin yksinkertaisella sointukuviolla sahaava kappale on silti jokseenkin iskevä. Laulaja Phil Rindin ulosanti pysyttelee puolimelodisessa ärinässä, eikä kappale täten tavoita Sacred Reichin mukaansatempaavuutta samalla tavalla kuin vaikkapa debyytin avauskappale Death Squad tai myöhemmät ässäraidat, kuten Surf Nicaragua tai American Way.

Tuplabassareiden lotinasta kipakkaan skank-biittiin vaihtuva rumputyö pysyttelee suoraviivaisena eikä pidä sisällään myöhemmin ilmenevää rytmistä ilottelua tai groovaavia takapotkuja. Yhtyeelle ominaisia rytminvaihdoksia kappaleessa on useitakin, samoin lajityypille ominaisia stoppeja osien vaihdoksissa. Tiiviissä kappaleessa ei äidytä herkuttelemaan riffien tai rytmien äärelle, mikä on yhtyeen tuotannossa on varsin tavallista. Sacred Reichin tunnistaa vaivatta Sacred Reichiksi jo pelkästä esimerkillisestä rumpusoundista tai vaikkapa vilkkaasti leiskahtavista kitaraliideistä, mutta erityisen edustavaa kuvaa se ei yhtyeen tuotannosta anna.

Sacred Reich edustaa Sacred Reichin musiikillista antia, yhtyeen myöhemmät ja astetta väkinäisemmät vaiheet mukaan lukien, noin 74 prosentin veroisesti. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Porno for Pyros (1993) – 66 %

Laulusolisti Perry Farrelliin vahvasti henkilöityvä Porno for Pyros on osaltaan laulajalle ominaista taiteellista vaihtoehtorockia. Jane’s Addictionin raunioille perustettuun yhtyeeseen periytyi Farrellin aisapari rumpali Stephen Perkins. Tältä pohjalta Porno for Pyros kuulostaakin taiteellisemmalta versiolta vaihtoehtorockin, taiderockin ja funkaavan soulin pohjalle rakentuneesta edeltäjästään. Perkinsin perkussiiviset taipumukset ja samoin Farrellin erikoislaatuinen, tuplattu helium-laulu ovat bändille leimallisia ja kappaleessa hyvin pinnassa.

Porno for Pyros on kappaleena monipuolisen debyyttilevyn reippaampaa antia, mutta tyylillisesti varsin hyvin linjassa muun materiaalin kanssa. Toiselle levylleen Good God’s Urgelle yhtye kuitenkin muutti soundiaan astetta pehmeämmäksi, eikä Porno for Pyrosilla riipivästi alt-funkrockaavaa menoa aksentoivaa särökitaraa tai Perkinsin lyömäsoitinilottelua ole lainkaan niin selkeästi kuultavissa.

Porno for Pyrosilla on esillä piccolovirvelin, maailmanmusiikiperkussioiden ja ajalle ominaisten efektikilkuttimien lisäksi tanakasti funkkaava bassopoljento. Rytmisesti kappale on hyvin pornoforpyrosmainen: se kulkee tasaista 4/4-rytmiä, mutta säkeessä rytmi asettuu liki väkipakolla neljäsosien väliin ikään kuin ollakseen epärytminen.

Kuljettavan basson ja kikkailevan rytmisyyden synteesi on yhtyeelle ominaista, samoin klassinen ysäri-dynamiikka. Tätä hiljaa-kovaa-hiljaa-metodia hyödyntää Porno for Pyrosinkin rakenne. Säkeessä Perkinsin soitto on kiemuroivaa perkussio-komppausta peukkubasson kuljettamana. Farrellin lakonisen kertova laulu kertoo koko projektin lähtösykäyksestä, eli siitä kuinka hän hipelöi itseään loputtomasti katsellessaan televisiosta Los Angelesin mellakoita. Säkeestä rakenne etenee äänekkääseen vaihtoehtorock-bridgeen takapotkuineen ja siiät punkahtavaan, maanisesti biisin nimeä toistavaan kertosäkeeseen.

Porno for Pyros edustaa Porno for Pyrosin ulosantia ensilevyn osalta varsin hyvin, mutta perin erilaisen toisen levyn ilmaisua se ei kuvasta järin hyvin. Tästä syystä kappaleen edustavuus yhtyeen lyhyen uran materiaalissa on 66 prosentin luokkaa. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Renegade Soundwave (1994) – 66 %

Psykoprofiilini Gary Asquithista ja Danny Briottet’sta heidän musiikkinsa ja videoidensa pohjalta: naapuruston tuttuja diilereitä/säätäjiä/autoradiovarkaita, yhtenä hetkenä ”a’ight mate” -seuramiehiä, seuraavana yhden väärän sanan päässä ultraväkivallasta. Arkistoidaan mappiin ”wide boys”.

Renegade Soundwaven eponyymibiisi on suurpiirteinen jammailu, joka pysyy kasassa karismalla ja jatsitupakalla. Tunnelma keinahtelee RSW-epätyypillisen lempeästi, pitkän illan ja yön jatkoilla kun ollaan ja vielä ”got a poetry lesson at nine”. Valloittava renkutus, joka edustaa enemmänkin poikkeamaa kuin tiivistelmää yhtyeen maximum pauke & basso -eetoksesta.

Renegade Soundwaven renegadesoundwavemaisuus on 66 prosenttia. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

Renegade Soundwave (Leftfield Mix) on sitten jotain muuta: äyskivä happogorgoni, jonka rakenne on suunniteltu tieteellisen täsmällisesti lietsomaan kasvavaa hysteriaa lattialla. Chemical Brothersin DJ-luottokiekko silloin kun he vielä olivat Dust Brothers. Tylyydessään lähempänä RSW-mediaania kuin alkuperäinen, mutta ylenpalttinen kompetenttius pudottaa pisteitä 75 prosenttiin. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

Black Sabbath (1970) – 65 %

Vielä Earth-yhtyeenä sävelletty kappale määritti Black Sabbathin tulevaisuuden tyylillisesti ja antoi yhtyeelle uuden nimen. Itseoikeutetusti debyyttilevyn paalupaikalle sijoitettu Black Sabbath on pahaenteisen, pirullista tritonus-soinnutusta korville vihtovan intronsa jälkeen kuin kummitustalo, jossa varjoissa lymyilevät aaveet tanssivat lopulta vinhaa pirunpolskaa kuulijan ympärillä.

Matelevasti tasatahtia tallustelevan kappaleen aaltoilu synkeän väijynnän ja Tony Iommin säröisten voimasointujen välillä saa lisäpontta Ozzy Osbournen kitaramelodiaa valittavasti myötäilevästä laulusta ja pelokkaan pseudo-okkultistisista sanoituksista. Tavaramerkkinä mainittakoon Ozzyn ”Oh please God help Me” -parahtelut. Ja mainitaanhan myös Saatana.

Selkeästi kaksivaiheinen kappale kiihtyy loppuosassaan yli kaksinkertaiseen tempoon. Bluesahtavaan poljentoon pohjaavassa osiossa kitarakuvio äityy suorastaan kipitteleväiseksi. Finaalin reippaamman myllytyksen päälle lirahtaa vielä kitarasoolo, kuten tavallista.

Black Sabbath edustaa keskeisintä Black Sabbathia hyvin, mutta koko useampia vuosikymmeniä ja kokoonpanoja ajatellen noin 65-prosenttisesti. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Anthrax (1984) – 61 %

Debyyttilevyn loppupuolelle haudattu nimikkokappale pitää sisällään raakamuodossa varsin paljon Anthraxille leimallisia elementtejä, joskin vähemmän tavanomaisessa suhteessa. Kipakkaa tuplabassaripaukutusta, laukkakomppia, tomikomppia ja etupotkuja tahkoava rumpali Charlie Benante esittelee monimuotoisuutta, mutta kappaleen muut elementit tuntuvat vielä raakileilta. Toki sahaavat kitarat ja hillitön soolosekoilu jalostuivat jatkossa melkoisestikin, vaikka tässä niiden teho on vielä jokseenkin puolinainen.

Leimallisia rytminvaihteluja laukkakompista shuffleen ja suoraan skank-tykytykseen sisältävä kappale muistuttaa kyllä varsin kohtuullisesti speed metal -suuruuden kunnian päivien ilmaisua. Vaikka laulajana debyyttilevyllä on vielä teknisesti rajoittunut Neil Turbin, miehen kiekaisut ja värjyvä kailotus muistuttavat Anthraxin suuruuden vuosina bändissä laulaneen Joey Belladonnan melodista kailotusta.

Anthraxista kuitenkin puuttuu paljon sitä, minkä voimin Anthrax rakensi menestyksensä. Siinä ei ole tarttuvaa kertosäettä eikä (myös sanoituksiin merkittyä) ”mosh partia”, hidasta ja villiinnyttävää väliosaa. Se kuitenkin on ydinkaksikon Scott Ianin (kitara) ja Charlie Benanten (rummut) osalta vahvasti sellaista kuin Anthraxin ulosanti jatkossakin oli: rytmisesti rummut seuraavat kitaraosien käänteitä ja tekevät musiikista varsin eloisaa.

Sanoitukseltaan äärimmäisen kliseistä metallia (terästä, räjähdyksiä, yötä ja sotilaita) vilisevä kappale on vielä kaukana bändin kulta-aikojen populaarikulttuuriin, yhteiskunnallisiin asioihin ja elämänfilosofisiin teemoihin painottuvasta sisällöstä.

Anthraxin anthraxmaisuus on vain 61 prosentin tasolla. (Kimmo K. Koskinen)

Unkle (1998) – 57 %

Unklen debyytillä James Lavelle ja Tim Goldsworthy loivat jonkinlaisen 1990-luvun lopun vaihtoehtoskenen superkollektiivin triphop-sateenvarjon alle. Instrumentaalisessa nimikappaleessaan se ei käytä Psyence Fiction -debyyttinsä tuotannossa viliseviä kunniavieraita, vaan kehittää keskeisen teemansa samplaamalla saksalaisen speed metal -yhtyeen Ragen A Pilgrim’s Path -kappaleen (1988) kitaraintroa. Tämä eklektinen valinta lienee debyyttilevyllä vaikuttaneen DJ Shadow’n peruja, mies kun samplaili omille levyilleen esimerkiksi Metallicaa.

Kappaleen lauluosuuksina toimivat katkonaiset laulusamplet ja valikoima elokuvallisia dialogifragmentteja. Tätä höystävät runsas scratchaus ja jännittävät instrumenttisamplet. Rakenteeltaan kappale on välisoittomainen hahmotelma, eikä muotoudu samalla tavalla popkappaleeksi kuin levyn lauletut hittikappaleet Lonely Soul, Be There tai Rabbit In Your Headlights.

Vahva rumpupainotteisuus vetää kappaletta, kuten muitakin Unklen ilmiasultaan romuluisen debyytin raitoja. Myöhemmillä levyillään yhtye pehmensi ja virtaviivaisti ilmaisuaan jättämällä sotatantereelta kuulostavat rumpuraidat ja silmiinpistävän leikkaa-liimaa-estetiikan vähemmälle. Useita levyjä tehtailleen yhtyeen ilmaisussa vaihtelee edelleen instrumentaalinen ja laulettu materiaali, ja rytmivetoisuus on yhä vahvasti läsnä. Sittemmin yhtye on kuitenkin muuttunut elokuvallisempaan suuntaan ja samalla virtaviivaistanut ilmaisuaan huomattavasti.

Unkle (Main Theme) edustaa Unklen uran ilmaisua osapuilleen 57 prosentin täsmällisyydellä. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Return to Forever (1972) – 49 %

Chick Corean fuusioyhtyeen debyyttilevy alkaa kymmenminuuttisella spektaakkelilla, jossa huilu soi ja albatrossi liitää. Suurelta osin eteerinen kappale ei edusta järin vankasti Return to Foreverin sittemmin varsin tiukasti sätkiväksi ja etukenoisen sähköiseksi jazz rockiksi muuntautunutta sointia.

Klassikoksi muodostuneella debyyttilevyllään se pitäytyi hillitymmän ulosannin äärellä, vaikka soitannollista fuusio-ilottelua basson ja rumpujen osalta onkin helposti aistittavissa. Yhtyeen myöhempi tuotanto kuitenkin muodostaa bändin uraa ajatellen koherentimman kokonaisuuden ja edustaa selvästi erilaista ilmaisua kuin erilaisista musiikillisista ”aalloista” muodostuva nimikkokappale.

Kappaleen pitkälinjaisuus ja taitava soitto ovat joka tapauksessa tunnistettavia. Sähköisyys ja hurjaksikin äityvä energia kuitenkin vielä puuttuvat. Niiden tilalla on huilu, joka soi vielä vuoden 1973 kevyemmällä Light as a Feather -levyllä ennen kuin vankempi ja kitaravetoisempi jazz-rock-fuusio otti yhtyeen soinnissa vallan.

Return to Foreverin returntoforevermaisuusaste on 49 prosenttia. (Kimmo K. Koskinen)

Iron Maiden (1980) – 45 %

Brittiläisen heavy metalin uuden aallon suurin ja kaunein nimikoi itsensä eponyymin debyyttilevynsä päätöskappaleella. Yhtyeen kahdella ensilevyllä ulosanti oli rosoisempaa ja hyökkäävämpää kuin 1980-luvun puolivälin kultakaudella. Erityisesti Paul Di’Annon rouhea laulu on hyvin erityyppistä kuin yhtyeen suuruuteen nostaneen Bruce Dickinsonin kovaa ja korkealta -ilmaisu.

Iron Maiden on hengästyttävä ja teknisesti vaativa kappale, kuten suuri osa yhtyeen muustakin tuotannosta. Sen etukenoinen intensiteetti on parin ensilevyn tapaan jokseenkin punkahtava. Tätä rosoista riehakkuutta ei bändin myöhemmissä vaiheissa enää samaan tapaan ole ilmennyt. Kappaleessa on kuitenkin teknistä osien vaihtelua ja etupotkuja, vaikka se eteneekin suurelta osin kiivaan suoraviivaisella punkkikompilla yhtyeelle leimallisen laukkaamisen sijaan. Kappaleen rytminen ulottuvuus on joka tapauksessa menevämpää kuin yhtyeen myöhemmissä vaiheissa, eikä uran alussa soittaneen rumpalin Clive Burrin tyylissä kuulu seuraajansa Nicko McBrainin Maidenille leimalliseksi muodostuneet maneerit. Vuolaasti fillaileva ja tempoltaan huojuva McBrain saattaa soittaa koko kappaleen ride-symbaaliin, Burr sen sijaan tahkoaa Iron Maidenissa antaumuksellisesti kiivaita 16-osia hi-hatiin ja keskittyy tiukkaan rytmiin eikä koskekaan ride-peltiin.

Iron Maiden kuitenkin edustaa yhtyeen ilmaisua hyödyntämällä kahden kitaran melodista harmoniaa, jonka pohjalla yhtyeen sielun Steve Harrisin basso louskuttaa tunnistettavalla lotinasoundillaan. Progressiivisessa välikohdassa leiskuva basso pääsee esiin, vaikka kuulaasti rullaava basso pitää muutenkin kappaleen kulusta huolen. Tässä vaiheessa yhtyeen kertosäkeet eivät vielä rakentuneet kappaleen nimen toistamiselle, vaikka otsikko kertsissä mainitaankin.

Säästeliäästi mitaltaan kolme- ja puoliminuuttinen kappale ei kärsi lainkaan etenkin myöhempinä aikoina Iron Maidenia vaivanneesta pöhöttymisestä. Tuotannollisesti jopa askeettisen raaka, nopea ja iskevä kappale on hyvin eri maata 1980-luvun lopun tai 2000-luvun materiaaliin verrattuna.

Iron Maidenin edustavuusaste mittavaan tuotantoon verraten on 45%. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Talk Talk (1982) – 30 %

Kuvitellaan, että Mark Hollis istuu lähipubissaan real alen ja The Guardianin ristisanan ääressä. Vitsikäs kantapeikko valitsee jukeboksista Talk Talkin Talk Talkin. Passiivisaggressiivista syntsapoppia, kiivas tempo, tivoliurkuja, hittikoukkuja. Hollisin naama happanee. Hän kietaisee alensa ja taittelee lehtensä. Ovella hän kääntyy ja huutaa: ”Olin nuori ja tarvitsin rahaa taidemusiikin tekemiseen!”

Kuusi vuotta eponyymibiisinsä jälkeen Talk Talk julkaisi eteerisen, improvisoidun Spirit of Edenin, jota monet palvovat (ja jonka kuuntelemiseen purkkapopkeskittymiskykyni ei riitä).

Talk Talkin talktalkmaisuus on 30 prosentin tasolla. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

The Monkees (1966) – 29 %

1960-luvun lopun tv-sarjaan käsikirjoitetusta popryhmästä kehkeytyi varsin pian oikea yhtye, joka ei liiemmin sarjan tunnariksi väsättyä (Theme from) The Monkeesia konserteissaan soittanut. Pop-swingiä ja räväkkää remellyspurkkaa yhdistelevä kappale on tarttuva ja melodinen, eikä energiasta tai hyvästä fiiliksestäkään ole pulaa. Samalla linjalla bändi jatkoi myöhemminkin, vaikkakaan ei näin pöljän yksinkertaisella tyylillä. Yhtyeenä Monkees yhdisteli Beatlesin, Kinksin, Holliesin ja Beach Boysin melodisesti rikasta mutta myös räväkästi leiskuvaa pop-ilmaisua, eikä välttämättä hävinnyt esikuvilleen ollenkaan.

Leikkisästi vipeltävä (Theme from) The Monkees on sovitukseltaan yksinkertainen, tiivis ja häpeilemättömän mukaansatempaava. Siinä on räväkkää rumputyöskentelyä ja antaumuksellista kitaran rämistelyä sekä harmonisesti helkkyvää laulua, mitä yhtye hyödynsi runsaasti jatkossa. Siitä kuitenkin puuttuu muun tuotannon tyylillinen moniulotteisuus ja koristeellisuus. Myöhemmin yhtyeen runsaastikin käyttämiä jousia, vaskia tai pianoa teemakappaleessa ei kuulla.

Kappaleen monkeesmaisuus edustaa teemallisesta roolistaan huolimatta vain noin 29 prosenttia useita levyjä julkaisseen ja edelleen jatkavan yhtyeen ilmaisusta. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Beastie Boys (1982) – 22 %

Polly Wog Stew -debyytti-EP:n aloituksena koliseva ja rämisevä Beastie Boys (tunnettu myös nimellä B.E.A.S.T.I.E.) ei ole hiphop-ryhmänä tunnetuksi tulleen newyorkilaistrion tavanomaista ulosantia. Tai on, mutta lähinnä ajalta, jolloin Beastie Boys soitti hc-punkia eikä edes toiminut triona.

Beastie Boys on vajaan minuutin mittainen rypistys, joka on aivan täysveristä räkänokkapunkia. Sittemmin hiphopin puolelle ja mikrofonien taakse siirtynyt kolmikko löysi menestyksen tällä saralla, mutta jatkoi myös soittamista. Bändi levytti itse soitettujen funk-instrumentaalien lisäksi alkuaikoihin viittaavia erinomaisia punk-ralleja kuten, Lee Majors Come Again, Mullet Head, Time for Livin’ ja Heart Attack Man. Huomattavaa on, että Sabotage (1994), yksi bändin suurimmista hiteistä, on selvästi jatkumoa samalle punk-perimälle.

Lyriikoiltaan Beastie Boys kuitenkin edustaa poikamaista remellyslinjaa, jota yhtye jatkoi loppuun asti. Kappaleen laulu – tässä siis vain ”Michaelin” (sittemmin Mike D) esittämä – muistuttaa myöhempien aikojen ulosantia, mutta toisten jäsenten ääniä ei kuulla sitä tukemassa. Adam Yauch (MCA) oli jo bändissä, toisin kuin debyyttilevylle rekrytoitu Adam Horovitz (AD-Rock). Asennetasolla Beastie Boys on hyvinkin edustava esitys, musiikilliselta kantilta se kuitenkin kattaa vain pienen osan yhtyeen ilmaisusta, senkin erittäin karulla tavalla.

Beastie Boys edustaa Beastie Boysia noin 22-prosenttisesti. (Kimmo K. Koskinen)

Sigur Ros (1997) – 15 %

Sigur Rosin Von-debyyttilevyn avauskappale on vajaan kymmenen minuutin mitassaan tavallaan mainio esimerkki islantilaisen menninkäisyhtyeen pitkälinjaisesta ja taiteellisesta ilmaisusta. Avaruudellisesti helkkyen alkava kappale rakentuu hiljalleen mystisten sävelten ja huminoiden siivin yhä äänekkäämmäksi, äityen lähinnä kauhuelokuvan soundtrackia muistuttavaksi äänten purkaukseksi.

Tällaisena lähinnä ylimittaisen intron virkaa toimittavana kappaleena se ei kuitenkaan muistuta juurikaan yhtyeen toismaailmallisesta ja vahvasti dynamiikalla pelaavasta postrockista, jossa moninaiset bändi- ja orkesterisoittimet vyöryttelevät tyylikkäästi ja pitkälinjaisesti taivaissa liitelevän Jónsin laulun rinnalla. Yhtye kuitenkin hyödynsi myös jatkossa vastaavaa elokuvallista ilmaisua.

Laulutta, instrumenteitta ja ilman selkeää rakennetta etenevä Sigur Ros edustaa Sigur Rosin tuotantoa vain 15-prosenttisella täsmällisyydellä. (Kimmo K. Koskinen)

Iron Maiden / Bruce Dickinson 08.08.2010 Sonisphere, Pori.

Got Venom?

Tehdäänpä yksi asia heti alkuun selväksi. New Wave of British Heavy Metalissa eli NWOBHM:ssa ei ole mitään trendikästä. Musiikkityyli ei ole tehnyt comebackia, herättänyt hipster-perseilijöiden huomiota tai synnyttänyt massapsyykosin kaltaista uusien bändien esiinmarssia. Sen sijaan NWOBHM on auttamattomasti setääntynyt ja parkinsonin tautia sairastava pyhäinjäännös, jonka viimeaikaisilla ansioilla pääsisi korkeintaan paralympialaisiin.

Mutta voi hemmetti, millainen pyhäinjäännös se onkaan!

Parhaat päivänsä vuosina 1979-1985 nähnyt New Wave of British Heavy Metal oli useita säkenöiviä tähdenlentoja poikinut musiikkityyli, joka toimi ponnahdusalustana muun muassa 80-luvun alussa syntyneelle thrash metallille. (Newsflash: Am I Evil? ei ole Metallican säveltämä kappale.) Tähdenlentojen lisäksi NWOBHM puski vaginastaan neljä edelleen porskuttavaa stadionyhtyettä, joiden nimet kihniöläinen kebab-karjukin osaisi luetella. Tai jos ei osaa, kyseessä lienee yleissivistyksen tuulilta välttynyt jätesäkin kasvatti, jonka kannattaisi kuunnella Iron Maidenia, Saxonia, Def Leppardia ja Motörheadia. Tai ei ehkä Motörheadia, koska skenepoliisit eivät ole päässeet yksimielisyyteen siitä, lasketaanko bändi NWOBHM-kategoriaan.

NWOBHM:n todellisia jalokivia olivat kuitenkin ne pienten piirien salaisuudeksi jääneet kulttibändit, jotka tekivät muutaman levytyksen ja katosivat sitten maan uumeniin. Tähän seikkaan kiteytyy myös eräs NWOBHM:n suurista viehätyksistä. Varhainen New Wave of British Heavy Metal ei koskaan ollut koko kansan hekumoima mainstream-ilmiö, vaan tiukasti hevareille suunnattu eksklusiivinen elitistikerho. Siihen ”liittyäkseen” piti kuulua oikeisiin piireihin, kuunnella oikeanlaista musiikkia ja olla kiinnostunut oikeantyyppisestä heavy metal -estetiikasta. Poseeraajia tai bandwagon-turisteja ei haluttu mukaan.

Monien alakulttuurien tapaan NWOBHM syntyi vastareaktiona vallitsevalle musiikki-ilmastolle. Vaikka Britannian ilmasto on tunnettu sateistaan, 70-luvun lopulla tuo sade oli muuttunut vetiseksi ripuliksi. Siinä missä Lontoon punkkarit reagoivat tilanteeseen ampumalla proge-dinosauruksia jalkaan, NWOBHM-pioneerit ottivat tähtäimeensä ensimmäisen aallon brittiläiset hevibändit. Syynä oli se, että Black Sabbath, Deep Purple ja kumppanit olivat alkanet kuulostaa pöhöttyneiltä perinnönraiskaajilta, joiden alkuaikojen vimmaisuus makasi puolikuolleena museoviraston lattialla.

Onneksi rappioon oli olemassa lääke. Sitä annostelivat pitkätukkaiset ja denimiin verhoutuneet NWOBHM-kokelaat, jotka korvasivat heavy metaliin syöpyneet blues-krumeluurit iskevillä voimasoinnuilla. Bändit myös lisäsivät tempoa, panostivat räjähtäviin sooloihin, viimeistelivät soittotatsinsa punkrockin tylyllä energialla ja äänittivät levynsä mahdollisimman paskoilla laitteilla. Twin-kitarat olivat must – paitsi jos oli Venom. Korkeavireinen laulu oli must – paitsi jos oli Venom. Kitaroiden down tuning oli kiellettyä – paitsi jos oli Venom. Tuloksena oli ihanan obskuuri, mutta silti konstailematon alakulttuuri, jonka lo-fi-soundin takaa pilkotteli 1/3 eskapismia, 1/3 kadulta poimittua realismia ja 1/3 asiaankuulumatonta nonsenseä.

Moni 80-luvulla vaikuttanut NWOBHM-yhtye teki valitettavan lyhyen uran, jota voisi luonnehtia adjektiivilla ei-tuottelias. Tavallisesti bändit jättivät jälkeensä ”diskografian”, jonka laajuus oli noin yksi viideskymmenesosa Kari Peitsamon tuotannosta. NWOBHM-piireissä ei myöskään ollut epätavallista, että bändit julkaisivat merkittävimmät tuotoksensa heti uransa alussa. Itse asiassa tämä oli fakta. Ensimmäinen demo, ensimmäinen seiskatuumainen tai ensimmäinen lp oli aina paras – piste. Jos oli kuitenkin epähuomiossa mennyt tuhlaamaan rahansa jonkin harvinaisen NWOBHM-bändin kakkoslevyyn (joka oli yleensä tukkametallia tai hardrockia), lp:n sai pitää hyllyssään – kunhan myönsi sen olevan paska.

Esimerkkejä loistavista NWOBHM-debyyttilevyistä löytyy lukuisia: Angel Witch – s/t (1980), Avenger – Blood Sports (1984), Diamond Head – Lightning to the Nations (1980), Holocaust – The Nightcomers (1981), Jaguar – Power Games (1983), Savage – Loose ’N Lethal (1983), Venom – Welcome to Hell (1981) ja niin edelleen. Listaa voisi jatkaa loputtomiin, ja hyvä niin, sillä NWOBHM-piireissä raja ei koskaan tule vastaan. Aina voi kaivautua yhä syvemmälle ja etsiä yhä obskuurimpia levyjä – mielellään tietysti paskalaatuisia demoja tai ep:itä, joita kukaan kavereistasi ei omista ja joita et itsekään juuri koskaan kuuntele. Mutta ei se mitään, koska NWOBHM on kaikesta huolimatta parempaa musiikkia kuin se, mitä kaverisi kuuntelee.

Tämä ei luonnollisestikaan ollut ironiaa.

80-luvun puolivälin jälkeen New Wave of British Heavy Metal alkoi olla tullut tiensä päähän. Mikäli skenen lippulaivat eivät jo olleet lopettaneet itseään, ne joko altistuivat Amerikasta virtaaville vaikutteille tai muuttivat soundiaan kaupallisempaan suuntaan. Näin menetteli muun muassa eräskin Def Leppard, joka vaihtoi tyyliään munanlämpöisen hardrock-läpsyttelyn suuntaan. Myös Iron Maiden ”lakkasi olemasta” NWOBHM-bändi toisen levynsä jälkeen.

Vaikka 1990- ja 2000-luvuilla on esiintynyt joitain yksittäisiä NWOBHM-tulokkaita, varsinaista ilmiötä genrestä tuskin koskaan enää tulee. Tähän vaikuttanee etenkin se, että kierrätystrendeillä on ollut tapana ohittaa ilmiöt, joista ne eivät ymmärrä hevonvittua – ja hyvä niin.

Alle olen listannut kuusi NWOBHM-kirjainyhdistelmään liittyvää asiaa, jotka valottavat enemmän tai vähemmän tätä heavy metallin kiehtovinta brittisuuntausta.

N niin kuin Neat Records

Englannin Newcastlessa osataan paitsi pelata Valioliiga-tason jalkapalloa, myös julkaista valioliigatason heavy metalia. Kiitos tästä kuuluu Neat Recordsin perustajalle David Woodille, joka signasi 80-luvun alkupuolella lähes kaikki merkittävät NWOBHM-yhtyeet.

Vaikka mikään Neat Recordsin artisteista ei koskaan breikannut maailmanlaajuisesti (eikä sitä edes haluttu, koska se olisi ollut anti-NWOBHM), levy-yhtiö onnistui elvyttämään brittiläistä heviskeneä, synnyttämään katu-uskottavan alakulttuuriverkoston ja toimimaan innoittajana Metallican ja Megadethin kaltaisille thrash-suuruuksille. Viimeistään 80-luvun puolivälin tultaessa Neatin peukalologo olikin muodostunut synonyymiksi laadukkaille NWOBHM-julkaisuille, joita kannatti metsästää levykaupoista ja divareista samaan tapaan, kuin punkkarit metsästivät SST:n tai Dischordin äänitteitä.

Neat Recordsin tunnetuin yhtye oli oman paikkakunnan pojista koostuva Venom, joka tuli puolivahingossa luoneeksi kokonaisen black metal -alakulttuurin. Levy-yhtiön muita kiinnityksiä olivat muun muassa Avenger, Blitzkrieg, Raven, Tysondog, Tygers of Pan Tang, Persian Risk ja Jaguar. Alta löytyy näyte jälkimmäisen loistavalta Power Games -debyytiltä (1983).

Video ei ole enää saatavilla

W niin kuin Witchfinder General

Kaikki New Wave of British Heavy Metal -skeneen kuuluvat bändit eivät suinkaan soittaneet puhdasveristä NWOBHM:a. Yksi näistä kerettiläisistä oli vuonna 1979 Englannin Stourbridgessä perustettu Witchfinder General, joka vaikutti vahvasti doom metalin syntyyn yhdessä Saint Vituksen, Pentagramin, Troublen ja maanmiehensä Pagan Altarin kanssa.

Vuoden 1968 kauhuelokuvasta nimensä napannut Witchfinder General julkaisi 80-luvun alussa kaksi häikäisevää albumia, jotka herättivät älämölöä etenkin kirkollisissa piireissä. Death Penalty -debyyttinsä kanteen Witchfinder General läiskäisi topless-malli Joanne Lathamin, joka poseerasi tissit paljaina noidanjahtaajien ympäröimänä St. Mary the Blessed Virgin Church -kirkon hautausmaalla. Lupaa valokuvan ottamiseen ei tietenkään oltu kysytty. Yläosattomien noitien ja heidän metsästäjiensä teema jatkui myös Witchfinder Generalin kakkoslevyllä Friends of Hell, jonka kansikuva otettiin – yllätys yllätys – kirkon pihassa.

Video ei ole enää saatavilla

O niin kuin oral

Vaikka NWOBHM oli muiden metalligenrejen tapaan miesten dominoima maailma, mukaan mahtui myös muutama naisten muodostama yhtye. Heistä pätevin ja pitkäikäisin oli maailman rumimmaksi tyttöbändiksi tituleerattu Girlschool, johon Motörheadin Lemmy Kilmister iski silmänsä jo bändin debyyttisinkun aikoihin vuonna 1978.

Girlschool oli kuitenkin poikkeus. Suurin osa naisten muodostamista NWOBHM-bändeistä oli lyhytikäisiä ja kuriositeetin tasolle jääneitä viritelmiä, jotka julkaisivat pari demoa ja katosivat sitten kartalta. Näin tapahtui muun muassa brightonilaiselle Oralille, joka jätti jälkeensä ainoastaan yhden seiskatuumaisen ep:n. Raflaavasti nimetty Oral Sex (1984) oli rockin ja hevin välimaastossa huojuva äänite, joka käsitteli seksileikkejä sadomasokistisesta perspektiivistä. Oral-kitaristi Monican mukaan ep:tä ei olisi ikinä julkaistu, ellei Lemmy – tuo kaikkien naisten sankari – olisi opettanut häntä soittamaan kitaraa. Ehkä Lemmyn avuliaisuuteen vaikutti se, että Monica työskenteli 80-luvulla Penthousen softporn-mallina.

Video ei ole enää saatavilla

B niin kuin blitzkrieg

Englannin Leicesterissä vuonna 1980 perustettu Blitzkrieg saattaa olla merkittävin thrash metalin syntyyn vaikuttanut New Wave of British Heavy Metal -yhtye. Kun amerikkalaiset thrash-musikantit alkoivat 1980-luvun alussa sekoittaa keskenään NWOBHM:a ja hardcorepunkkia, moni nosti esiin Blitzkriegin vaikutuksen omaan soundiinsa. Heidän joukossaan olivat muun muassa Megadeth, Anthrax ja Metallica, joista jälkimmäinen myös coveroi Blitzkriegin nimibiisin vuoden 1984 Creeping Death -ep:lleen.

Metallican NWOBHM-diggailu ei kuitenkaan jäänyt tähän. Blitzkriegin lisäksi bändi versioi Diamond Headin massiivisen Am I Evil? -kappaleen ja rippaili Jaguarin Stormchildia biisissään Whiplash. Vuonna 1990 Lars Ulrich kasasi Kerrang!-toimittaja Geoff Bartonin kanssa New Wave of British Heavy Metal ’79 Revisited -kokoelmalevyn, jolla kuullaan niin genren isoja nimiä kuin pienempiä kulttisuosikkeja.

Oli Larsista mitä mieltä tahansa (eli että hän on mulkku), hyvää musiikkia hän ainakin joskus kuunteli.

Video ei ole enää saatavilla

H niin kuin holocaust

Jos ei halua joutua keskelle moralistien paskamyrskyä, ei ehkä kannata nimetä bändiään juutalaisten joukkotuhon mukaan. Tai sitten voi tehdä juuri niin ja julkaista niin törkeän kovan debyyttilevyn, ettei kenellekään jää mitään sanottavaa. Näin menetteli Edinburghissa perustettu The Holocaust, joka todisti vuoden 1981 The Nightcomers -esikoisellaan, että osataan sitä heviä soittaa Skotlannissakin.

Vaikka 95 prosenttia NWOBHM-yhtyeistä operoi Englannin alueella, mukaan mahtui myös muutamia Holocaustin kaltaisia poikkeuksia. Esimerkiksi Persian Risk ja Samurai olivat kotoisin Walesista ja E.F. Band Ruotsista(!). Lisäksi Amerikasta löytyi useita NWOBHM:n inspiroimia yhtyeitä.

Video ei ole enää saatavilla

M niin kuin ”meideni”

Vaikka Iron Maiden kuuluu erottamattomana osana New Wave of British Heavy Metalin kaanoniin, asiaan liittyy muutama ensiarvoisen tärkeä fakta. Olkaa siis tarkkoina, aloittelijat.

Ensimmäinen fakta on se, että Bruce Dickinsonin tähdittämät Iron Maiden -levyt eivät ole NWOBHM:a. Toinen on se, että Paul Di’Annon aikaiset levyt Iron Maiden (1980) ja Killers (1981) edustavat NWOBHM:a puhtaimmillaan. Kolmas on se, että vaikka Paul ei ole soittanut ainoassakaan järkevässä bändissä Maiden-potkujensa jälkeen, hän on silti helvetin kova jätkä. Neljäs on se, että vaikka Bruce jätti NWOBHM-ikoni Samsonin liittyäkseen Maideniin, myös Bruce on helvetin kova jätkä. Viides on se, että vaikka Maiden ei ole viime vuosina julkaissut kovinkaan hääppöisiä levyjä, bändi on yhä kunnioitusta herättävässä vedossa ja siististi cool.

Jos muuten haluaa perustaa NWOBHM-bändin, kannattaa varmistaa, että ainakin yhden biisin riffi on pöllitty Iron Maidenin 2 Minutes to Midnight -biisistä – joka taas on suora rippaus Venomin Welcome to Hell -biisistä. Sopii kuitenkin muistaa, ettei 2 Minutes to Midnight ole NWOBHM:a, mutta sitten taas toisaalta se on, koska Venom. Got it?

Video ei ole enää saatavilla