Interpol, viileät vaatturit.

Mikäli Rosemary West tarjosi kipinän tähän lauluun, lienee se hänen ainoa hyvä tekonsa.

”Rosemary…”

Carlos Dengerin laulava, lähes runollinen bassoriffi astuu sisään kohteliaasti. Sen kintereillä seuraa Paul Banks, joka huhuilee täyteläisellä baritonilla ruusumarjansa perään. Oi, Rosemary. Kuinka kaunis nimi.

Lämpöisestä tunnelmasta huolimatta laulun asetelma on alusta alkaen pahasti viistossa. Kaihoisaan ja hellään tapaan, jolla Rosemary lausutaan, on ladattu kiellettyjä tunnesävyjä.

Siis mikäli ottaa lähtökohdaksi sen sitkeän olettamuksen, että Evil kertoo Rosemary Westista. Hän on hahmo, johon on vähintään kyseenalaista kohdistaa mitään empaattista.

Westin kertomus on julmanhaurea kuvottavuuden huipentuma. Tätä nykyä kymmentä (10) elinkautista lusiva, pian 60-vuotias brittinainen kidutti ja murhasi puolisonsa Fred Westin kanssa kymmenen nuorta naista ja tyttöä – joukossa tekijöiden omia lapsia – ja myi seksiä muun muassa omalle isälleen. Rikoskumppanina toiminut aviomies hirttäytyi sellissään ennen tuomiota, ja ikään kuin delegoi oman kammottavuutensa Rosemaryyn ruumiillistuvaksi.

Toki tämä on vain yksi tulkinta kappaleesta, jonka sanat leijuvat assosiaatioille vapaana. Välillä puhutaan kontrolloivan seurustelukumppanin suulla:

”When your friends they do come crying
Tell them how your pleasure’s set up on slow-release”

Välillä vilautellaan sadistista kuvastoa:

”Leave some shards under the belly
Lay some grease inside my hand”

Silti Westin kertomus kantaa runsaimman sadon kryptisen biisin tulkinnassa. Etenkin, kun kertosäe huipentuu:

”Meanwhile, can we look the other way?
Why can’t we just play the other game?”

Sanoilla on voimaa murtautua narratiivin yläpuolelle. Ne kääntyvät kuulijan puoleen: aina jostain löytyvät seuraavat Westit, paljastuu Ariel Castro tai itävaltalainen painajaisisä. Eikö heitä voisi vain olla katsomatta, unohtaa moiset hirviöt?

Valitettavasti ei, sillä hyytävintä on, ettei petomainen pahuus lakkauta kenenkään jäsenyyttä ihmiskunnassa. Monessa suhteessa ”hirviöt” ovat karmaisevan samanlaisia kuin me tavalliset.

Pelkkä tulkinnanvarainen, uteliaisuuslohkoa ärsyttävä teksti ei silti tehnyt Evilista klassikkoa. Biisi oli Interpolin kansainvälisen läpimurron keihäänkärkisinkkuja, mutta tietä radioaalloille ei aukaissut hämärä murhamyyttien kanssa flirttaillu teksti, vaan biisin ankaransuloinen sävykkyys. Kappaleessa on kontrasteja, jotka eivät pingotu geneerisen hiljaa–kovaa-vuorottelun vaan leikkisästi polveilevien säkeistöjen ja pauhaavan choruksen välille. Kokonaisuutena Evil on hieno sävellys, joka osoitti, ettei periolemukseltaan synkästä ja riutuvasta postpunkista ammentavan musiikin tarvitse hiilikopioida kantaisiensä depressiivistä muotokieltä.

Kaiken runkona on tietenkin Paul Banksin savuinen ääni, jonka pehmeyttä koventaa käskevä sävy: asiat ovat kuten minä ne laulan, olivatpa sanani kuinka arvoituksellisia tahansa. Mies kuulostaa hyvin huolelliselta, kuin purkittaisi viimeistä ottoaan ikinä. Laulukopin oven taakse voi hyvin kuvitella äänihuuliin mieltyneen psykopaatin ruosteisen kirurginveitsen kanssa.

Tälläkin klassikolla on sävelten ulkopuolinen elämä, eli oheinen nukkevideo, joka muuten oli kuvanikkari Charlie Whiten ensimmäinen musiikkivideo-ohjaus. Luisevan, fanien keskuudessa Normaniksi ristetyn otuksen matka onnettomuuspaikalta sairaalaan oli MTV:n viimeisiä mieleenpainuvia videoita. Kohtaus pätkän lopussa, jossa kalmankalpea nukke leijuu sairaalavuoteensa yllä ja sätkii luisia raajojaan, on yhtä aikaa älyttömän hauska ja häiritsevä.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

Interpolilta äänestettiin myös kappaleita Narc, Obstacle 1, Pioneers to Fall, Slow Hands, Take You on a Cruise ja Untitled.

Kuva: Tomi Palsa

Vuosikymmenen puolivälissä vaikutti vääjäämättömästi siltä, että Interpolista kasvaa vuosituhannen suurin ja merkittävin kitararockyhtye. Niin ei käynyt: hengästyttävän upeita Turn on the Bright Lightsia (2002) ja Anticsia (2004) seuranneet Our Love to Admire (2007) ja Interpol (2010) eivät olleet missään tapauksessa huonoja levyjä, mutta vielä vähemmän sellaisia, joita yksikään normaalilla järjenjuoksulla siunattu henkilö pakkaisi autiosaaren levylaukkuunsa.

Interpolin hetki oli ja meni – kenties pysyvästi – mutta newyorkilaisyhtyeen kahdella ensimmäisellä albumillaan sytyttämä tuli kytee yhä niin lämpimänä, ettei yhtyeen jäseniä voi kuvitella sivuuttavansa 2000-luvun suurimpien musiikillisten nerojen listalta.

Kuva: Tomi Palsa

Kuka sitten on Interpolin tärkein lenkki? Kohtalokkaalla äänellään arvoituksellisia säkeitä lausuva Paul Banks? Yöllisiä tähtitaivaita kitarastaan loihtiva Daniel Kessler? Vai sotilaallisia rytmejä rumpupatteristostaan takova Sam Fogarino?

Ei kukaan heistä, vaan Carlos Dengler, Interpolin reilu vuosi sitten jättänyt basisti.

Tyyli-ikonin merkitys yhtyeen soundille käy selvimmin ilmi Antics-levyllä, jonka tärkeimmistä kappaleista (Evil, Take You on a Cruise, Slow Hands ja etenkin Narc) jokaisen perusta on valettu Denglerin vuoroin rytmikkäille, vuoroin sulavan melodisille bassokuvioille.

Niitä kuunnellessa tuntuu suorastaan uskomattomalta, ettei Dengler – niin kuin Sam Fogarino hänen lähtönsä yhteydessä paljasti – koskaan edes pitänyt basson soittamisesta!

Kuva: Tomi Palsa

Kenties Denglerin tulevaisuus onkin elokuva-alalla? Vuonna 2008 hän käsikirjoitti ja tuotti 26-minuuttisen lyhytelokuvan My Friends Told Me About You, jonka pääosassa myös näytteli. Ja näyttihän Dengler Interpol-uransa alussa viimeistä piirtoa myöten kulttinäyttelijä Crispin Gloverilta ja tämän The Man -roolihahmolta Charlien enkelit -elokuvassa!

Video ei ole enää saatavilla