Teidän li-li-listaltanne puuttuu palanen ja uu uu se on mun näköinen.

Missä naiset? Missä räppi? Missä metalli? Missä artistit x, y ja z? Miehet äänestämässä miehiä, kun listalla oli vain viisi naisen säveltämää kappaletta.

Ennen kuin ehditte aloittaa kollektiivisen nihkeilynne, ruoskimme itse omaa listaamme sen puutteista. Ohjeistus oli pyrkiä objektiiviseen tarkasteluun ja nostaa esille kappaleita, jotka listalle olisivat kuuluneet, mutteivät syystä tai toisesta keränneet riittävästi ääniä.

Kommenttiosioon saa huomauttaa perustelujen kera muistakin kappaleista, jotka olemme sivuuttaneet.

Amorphis: Silver Bride (2009)

1990-luvun kuolometallisuuruus nousi suosiolla mitaten varsinaiseen kukoistukseensa vasta 2000-luvulla, uuden laulajan Tomi Joutsenen siivittämänä. Kalevalapohjainen ja folk- ja proge-sävyinen melodeath miellytti niin vanhoja faneja, kriitikoita ja keskitempoiseen melodiseen raskasrockiin suuntautunutta peruskansaa. Erinomainen esimerkki tunnistettavasta tyylistä on bändin yhdeksännen levyn simppelin tarttuva johtokappale. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Children of Bodom – In Your Face (2005)

Are You Dead Yet? oli loistava, reilun puolen tunnin puristus Bodomeilta. Yhä yhtyeen paras levy. Hevimetelisoppaan lisättiin roimasti punkkia ja industriali samalla kun riffejä ja rakenteita yksinkertaistettiin, parhaita tilutusimpulsseja tappamatta. Alexin laulu saavutti uuden karisman ja aggression tason. ”I don’t give a flying fuck, motherfucker”. Vaatii näyttelijäntaitoja, että voi laulaa tuollaista uskottavasti. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Clouds feat. Tiiu – Under the Dancing Feet (2008)

Kotimaassa häpeällisen vähälle huomiolle jäänyt jokseenkin salaperäinen Clouds (helsinkiläistuottajat Dead-O ja Ponytail) nauttii varsin suurta arvostusta alan kansainvälisissä piireissä. Vuonna 2008 julkaistu fantastisen valveunisesti keinuva Under the Dancing Feet olisi oikeudenmukaisessa maailmassa heidän läpimurtohittinsä. Kappale on äärimmäisen mieleenpainuva ja ylpeän omaperäinen – jopa genreä uusiin suuntiin puskeva – suomalainen luenta dubstepista. Se on maaginen yhdistelmä dubstepin varjomaailmaa ja puhdasta popsävellystaitoa. Kappaleen puuttuminen listalta on sen räikein yksittäinen puute. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

CMX – Tähdet sylissään (2000)

”Elämä on joenuoma / leveämpi kaikkea / mitä voimme vajavaisin sanoinemme mainita” kuuluvat Tähdet sylissään -kappaleen avaussäkeet. Sama pätee CMX:n kunnianhimoon, jonka komeimpia ilmentymiä tämä kappale on. Lähes kenelle muulle hyvänsä yhtyeelle riittäisi itse emokappale, joka istuu radioon mutta ei ole syntynyt sen vuoksi, mutta kolmen minuutin codalle Yrjänä on kutsunut Kampin laulukuoron, jonka harmoniat nousevat äänikuvan pintaan kuin usva hallan puremalta niityltä. (Samuli Knuuti)

Folkswagen – Suomenhevonen (2005)

Talvisodan tankit, autioituvat kylät ja kaurapeltoa hevosineen kyntävä isäntä ovat kuvia, joista todellisuus on irronnut jo monta merkityskerrosta sitten. Niihin törmää arvokonservatiivien puheissa, maalaisromantiikaa kierrättävissä kulttuuritapahtumissa ja keskustalaisessa juhlaretoriikassa. Siksi niitä tekee mieli kavahtaa. Folkswagenin ylistyslaulu suomenhevoselle riisuu kuitenkin pisteliäimmänkin kuulijan aseista ja pureutuu sanoja syvemmälle suomalaiseen sosiaalihistoriaan. Suonna Konosen herkkä ja nöyrä kunnianosoitus valaa kuluneen kuvaston täyteen tunnetta, johon laulun uumenista tapittava märkäturpa vastaa lämpimänruskealla ja kaiken ymmärtävällä katseellaan. Laulu pysäyttää odottamatta, eikä päästä otteestaan. Sen hartaassa kerronnassa on jotakin pohjattoman kaunista ja vilpitöntä. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Hanoi Rocks –  Day Late Dollar Short (2002)

Kun ensi kertaa näin möllösilmäisen setämiehen laulavan ”we are young and strong”, hyy nousi selkäpiihini. Tämä comeback-hitti nosti Hanoi Rocksin 2000-luvun nuorten tietoisuuteen. Se oli viihdefonisoolonsa ja modulaationsa kanssa varmasti parasta, mitä Mike Monroe tai Andy McCoy ovat aikoihin tehneet. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

Ilmiliekki Quartet – Askisto (2006)

Ilmiliekin kokoonpanossa ei ole juuri mitään erikoista: trumpetti, piano, basso ja rummut. Mikään yhtye ei silti soita samoin: yhtä intuitiivisesti kuin tavallinen ihminen hengittää. Askistoa vilpittömämpää melodiantajua ja vapaampaa toteutusta, liukenemisten ja tiivistymien alkulimaa, ei ole tällä vuosituhannella Suomessa saavutettu. Kun Verneri Pohjola muun yhtyeen hiljaisesta kuohunnasta lopuksi palaa trumpetillaan ruotuun, hengen haukkomiseen on tikahtua. Voita karmasi iäksi ja osta aneeksi Take It With Me -levy. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

Jaakko Laitinen & Väärä Raha – Saippuakupla (2010)

2010-luvun paras iskelmäorkesteri tanssittaa kansaa enimmäkseen lemmenlauluilla, mutta yhtyeen esikoisalbumin ehkä kovin biisi kertookin rahasta. Tosin negaation kautta, huomauttamalla, ettei maallisella mammonalla ole pysyvää merkitystä. Kolikot ovat kauniita, mutta kosketuksesta katovia saippuakuplia. Todella tärkeitä asioita ei voikaan säilöä taskuihinsa, kertoo hitaasta hehkutuksesta hurmioituneeseen kertosäkeeseen yltyvä mustalaisromanssi. Jaakko Laitisen palava laulutulkinta vahvistaa, että kyse on sydämen pohjia myöten koetusta elämänkatsomuksesta. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

Jonna Järnefelt – Vaikeimman kautta (2003)

Näyttelijänä tunnetun Järnefeltin debyyttialbumi Aamukahviasetelma elvytti komeasti näyttelijöiden laulelmalevytysperinnettä 2000-luvulla. Vaikka Jukka Leppilammen säveltämistä ja Heimo Hatakan sanoittamista kappaleista Vaikeimman kautta lähentelee jo gospelia, se vetoaa erityisesti hengellisyyden taustalla hehkuvalla inhimillisyydellään. Järnefeltin kirkasta tulkintaa varjostava ja sympaattisesti keuliva Leppilammen taustalaulu on pieni, mutta kokonaisuuden kannalta tärkeä yksityiskohta. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

Kakka-hätä 77 – Elämä on huora (2007)

Vuonna 2007 Teemu Bergmanin bändistä tuli ilmiö. Sen ansiosta tiedettiin pitkästä aikaa, kuinka punkkarin sielunmaailma piirtyi. Ilmeni, ettei sitä kiinnostanut parantaa maailmaa – enimmäkseen vain vitutti. Mutta tämä puolittain järsittyjen roiskeläppien, pilleriliuskojen ja Kela-lomakkeiden keskeltä mölisty inhorealismi oli suodattamaton ja rämisevä dokumentti hyvinvointivaltion harmaista syövereistä. Etenkin biisin kruunaava, nuorille konservatiiveille suunnattu piikki (”olis edes hauskaa elämästä puolet / mut eihän täällä viihdy kuin kokoomusnuoret”) on masentavan hauska, mutta myös oivaltava: Arkitodellisuus on sellaista paskaa, että jos siitä nauttisi, olisi jo kadottanut itsensä. Ehkä siis parempi, jos ahdistaa. (Jukka-Pekka Ronkainen)

Video ei ole enää saatavilla

Kotiteollisuus – Jos sanon (2000)

Parilla ensimmäisellä levyillään enemmänkin mökä- ja metallipiirejä kosiskellut Kotiteollisuus löysi kolmannen pitkäsoittonsa kärkikappaleella suuria massoja miellyttävän kultasuonensa. Siinä jyräriffi ja suoraviivaisen tamppauksen miehinen hikisyys yhdistyy tarttuvaan pop-melodiaan ja nyrkinheristystä lietsovaan uhokertsiin kieltämättä varsin rehvakkain tuloksin. Samaa kaavaa yhtye on sittemmin ryöstöviljellyt melkoisella menestyksellä. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Kukka – Hot Light (2000)

Kukka nousi legendaksi hajoamalla ennen aikojaan ja tarjoamalla luontaisen kasvualustan Risto Ylihärsilälle. Kuitenkin yhtye pitäisi muistaa ensisijaisesti musiikistaan. Harva suomalainen orkesteri on onnistunut yhdistämään haikean pop-sensibiliteetin, itseensä viittaavan indie-autismin, lämpimän lofi-äänimaiseman ja melankolisen naivismin tämän tamperelaiskolmikon tavoin. Hot Lights kiteyttää kaikki Kukan vahvuudet muutamaan usvaiseen minuuttiin, joiden uumenista löytyy hämmästyttävä määrä kauneuden sävyjä vielä vuosienkin jälkeen. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Mamba – Vielä on kesää jäljellä (2002)

Onko ihmistä, joka ei tätä tunne? Onko ihmistä, jolla ei olisi mielipidettä Mamban jättihitistä, josta on tullut hyttysten ja halvan grillimakkaran kaltainen osa Suomen kesää? Vielä on kesää jäljellä on hirvittävä kappale ja antiklassikko, mutta kulttuurisesti merkittävämpiä kappaleita maassamme ei tällä vuosituhannella ole tehty. Mamba pitää huolen siitä, että kesä alkaa helmikuussa ja jatkuu marraskuulle. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Negative – The Moment of Our Love (2003)

Kehnosti soittaville ja suttuisesti meikkaaville Manse-glamrockareille oli helppo hymähdellä huvittuneesti, mutta genrestä löytyi myös muutamia oikeasti onnistuneita biisejä. Moment of Our Loven videossa Negative soittaa rockia kelmeässä sairaalaympäristössä, itsevarmuutta uhkuen. Nuorella ja räytyneenkauniilla Jonne Aaronilla oli kaikki edellytykset tulla teini-glamin Kurt Cobainiksi. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

Kari Peitsamo: I Just Wanna Play Rock’n Roll (2004)

Peitsamon 2000-luvun tuotannon kantavia teemoja on ollut täydellisen rokkibiisin metsästys. Vuoden 2004 Taistelujen tiellä -levyltä löytyvä I Just Wanna Play voi olla hänen paras yrityksensä. Antti Lehtisen tiukan kompin ankkuroima kappale on täynnä rockin kliseitä (”I wanna know whats going on”, ”open tour radio”, I’m a rolling stone”), mutta jo haastava avauslause ”I don’t wanna go to USA” todistaa kuinka Kari ei epäröi tehdessään niistä omiaan. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

Pertti Kurikan Nimipäivät – Mä vihaan maailmaa (2010)

Valittaminen vuoden 1977 tyyliin tuntuu nyky-Suomessa usein väsähtäneeltä ja ainakin osittaiselta huijaukselta, kuten tämä valittamisesta valittamisenikin. Nimipäivien vitutuksen taustalla olevia motiiveja ei voi kukaan epäillä. Pelkästään soiton ah-niin-sopiva huojunta ja Kari Aallon klassinen punkääni muodostavat poliittisen statementin, jolla on jo muutettu suomalaisia käsityksiä kehitysvammaisten elämästä. Jos tällä ei eduskuntaa kaadeta tai massamedian ulostekanavia tukita, niin ei sitten millään. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

Pintandwefall – Somewhere I’d Be Worshipped (2007)

Tyttönelikko Pintandwefallin paras kappale on rämisevää garagerockia, mutta myös jotain enemmän. Sen kertosäe on ainoa yhteys, jossa Poets of the Fall on koskaan kuulostanut edes välillisesti hyvältä. Kappaleen hoilottavassa, jokseenkin holtittomassa energiassa ja sinne päin äännetyssä englannissa on jotain vastustamatonta ja omaperäistä, johon yhtye ei ole itsekään myöhemmin aivan yltänyt. Se ansaitsee paikan listalla, koska listalla on ehdottomasti liian vähän holtittomasti hoilottavia tyttöjä – ja ylipäätään liian vähän tyttöjä. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Plain Ride – Mannerheimintie (2009)

Plain Riden käsittelyssä 5.5 kilometriä muuttuu kymmeneksi minuutiksi ja kolmeksi sekunniksi. Kun huomioi yhtyeen käytännössä virheettömän diskografian, uniikin soundin ja Janne Westerlundin aliarvostuksen, Plain Riden paikka olisi ollut ehdottomasti listalla. Yksittäisistä kappaleista kura roiskuen junnaava Mannerheimintie on yhtyeen suurin, pisin ja kaunein. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Samuli Putro – Mitäpä jos (2009)

Zen Café huomioitiin varsinaisessa pophelmilistauksessa, mutta kunniaa ansaitsee myös Putron soolotuotanto. Mitäpä jos avaa Putron Elämä on juhla -soolodebyytin muistuttaen, kuinka tavattoman kauniiseen ja lohdulliseen ilmaisuun lauluntekijä kykenee. Mitäpä jos kuulostaa vaatimattomalta verrattuna siihen, että sen sanoituksissa poraudutaan ihmiselämän oleellisimpiin oivalluksiin. Suurista teemoista huolimatta äklö-reaktiota ei synny, kiitos nimenomaisen vähäeleisyyden. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

Swallow the Sun – Morning Never Came (2003)

Swallow the Sun -orkesteri on onnistunut tuomaan doom-metallin, jos ei nyt valtavirtaan, niin ainakin pois marginaalista. Siitä todisteena olkoon neljän edellisen levyn sijoitukset myydyimpien levyjen top10:ssä. Vahvoja melodioita ja doom-perinteitä sekoittava yhtye tuntuu uppoavan niin paatuneimpaan örrimurrihevariin kuin popimpaa heviä kuunteleviin teinityttöihin. Bändin debyyttilevy ei ole ehkä kaupallisesti menestynein, mutta sisältää kenties eniten helmiä. Niistä yksi on tämä maailmanlopun tunnelmissa seilaava levyn päätösbiisi Morning Never Came.

Video ei ole enää saatavilla

Pyhimys – Nöfnöf (2008)

Ahkerana vuodesta 2004 asti pysytelleen Pyhimyksen Tulva on täydellinen levy. Se on antiteesi edeltäjälleen (Salainen maailma): abstrakti, elektroninen, eikä lainkaan niin pröystäilevä. 19 kappaleen seasta erottuva Nöfnöf kertoo herra Bushin sikailevasta perheestä, videolla possunenäiset räppärit mässäilevät kanankoivilla ja hengaavat ostarilla. 2000-luvun parhaita räppilevyjä ja yksi lahjakkaimmista Suomi-räppäreistä ikinä. Vihaako Nuorgam räppiä? (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

Redrama – If You With That (2003)

Lasse Mellbergin ensimmäinen Redrama-nimellä julkaistu sinkku pöllähti keskelle Eminemin valtakautta. Miehellä on hiukan samanlainen soundi äänessä, mutta If You With Thatin biitti on paljon funkimpi kuin Marshall Mathersillä yleensä. Biisissä ei ole mitään mullistavaa, mutta se on suomalaiseksi harvinaisen vakuuttava englanninkielinen valtavirtahoppistyge. Hymyilyttää joka kerta. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Robin – Frontside Ollie (2011)

Välillä eteen tulee täydellisiä poptuotoksia, joissa ei ole kerrassaan mitään korjattavaa – tutki asiaa miltä kantilta tahansa. Vuoden raikkain popilmiö Frontside Ollie on juuri sellainen. Nuorgamin historian hämmästyttävin vääryys puolestaan on, ettei Frontside Ollie yltänyt mukaan Top 100 -mahlalistalle. Onko 2000-luvulla muka sata kotimaista esittäjää levyttänyt tätä paremman kappaleen? (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

The Rollstons – Weekdays are Schooldays, Weekends are Mine (2002)

Mikä meitä nuorgamilaisia vaivaa, kun yksi 2000-luvun täydellisimmin surisevista kitarapoplauluista unohtui listalta? Vaikka myyttinen hevinuoruus jäi väliin, Diolta näyttävä Ronnie James jaksaa riemastuttaa edelleen. (Ville Aalto)

Teflon Brothers – Rakastunut etkoilla (2010)

Tämä leppoisan bassolinjan ja viipyilevän ruotsinlaivapianon vetämä minuuttinovelli tavoittaa etkojen tunnelman täydellisesti. Laulun kertoja on niin riemastuttavalla tavalla hukassa ihastuksensa kanssa, että on mahdotonta olla sympatisoimatta nuoren miehen ahdistusta. Kappale myös yhdistelee bossa novan hillittympää puolta niin tyylikkäästi arkisanastolla riimittelyyn, että sitä voisi käyttää oppikirjaesimerkkinä kotimaisen hiphopin parhaimmillaan oivaltavasta ilmaisuvoimasta. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Surupuku (2002)

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus oli vuosituhannen alussa Suomen suosituimpia yhtyeitä, eikä pääkaupunkiseudun ulkopuolella voinut välttyä näkemästä bändin “Kaikki liha tottelee kuria”-t-paitoja. Rautiaisen musiikki upposi niin metallia kuunteleviin pitkätukkiin kuin suomirockin kuuntelijoihinkin. Ei siis mikään ihme, että Surupuku-radiohitin sisältänyt Rajaportti-albumi myi platinaa. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

Underwater Sleeping Society – Silence Teaches You How To Sing (2006)

Riihimäen ja Hyvinkään seudulta on tullut 2000-luvulla hurjasti hyvää vaihtoehtoista musiikkia. Vaikka tämä näkyikin Mahlalistalla, unohtui yksi pioneereista. Bändi, jonka lahjakkuus on sittemmin kuppautunut muun muassa Rubikiin, esiintyy omaleimaisimmillaan juuri tällä kappaleella. Intron klarinettimelodian mukanaan tuoma soinnillinen runsaus, rytminen leikittelevyys ja näiden vastapainoksi asettuvat suoraviivaiset kitarakompit vetivät suuntaviivoja vuosikymmenen kotimaiselle indierockille ilman, että tekijänsä saivat maistaa suurta kansallista menestystä. (Joonas Kuisma)

Video ei ole enää saatavilla

Velcra – We Must Start Again (2007)

En tiedä, mitä Velcralle tapahtui Hadalin jälkeen, mutta kyseessä on yksi kotimaisen industrialin harvoista hyvistä hetkistä. Levyn sydän on Jessi Freyn kaunis tumma ääni, jonka taustalle loihditaan rikkaita äänikudoksia ja keskenään risteileviä melodioita, jotka kaartelevat aiheitaan pitkään, löytäen lopulta aina maalinsa. We Must Start Again soi mahtipontisena ja leikkisänä, suureellisena ja herkkänä. Takana ovat vuosituhannen alun nu-metal ja uho. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

Viikate – Kuolleen miehen kupletti (2003)

Suomalaisen raskaan musiikin kentällä Viikate on aina ollut outolintu: liian iskelmää hevareille, liian raskasta poppareille. ”Ei ketään kelle soittaa” kappaleella yhtye nousi kuitenkin koko kansan tietoisuuteen. Alkoholismista pienen pojan näkökulmasta kertova Kuolleen miehen kupletti on kuitenkin itselle yksi yhtyeen huippuhetkiä. Bändin uniikki soundi sekä Kaarle Viikatteen melankoliset sanoitukset ja mieletön melodiantaju jatkavat kunnialla suomalaisen mollivoittoisen musiikin perinnettä. Siksi Viikate kuuluu noteerata suomalaisista popklassikoista puhuttaessa. (Tero Uuttana)

Video ei ole enää saatavilla

Viola – Lovelights (2004)

Rohkeasti keskeneräisenä uransa aloittanut helsinkiläisyhtye puhkesi kukkaansa viiden vuoden olemassaolon jälkeen – ja millainen kukka se olikaan! Lovelights ja sen isäntäalbumi Tearcandy (2004) ovat yhä viiltävintä ja romanttisinta melodraamapoppia, mitä Suomessa on The Divine Comedyn jalanjäljissä tehty. Duoksi kutistunut ja viimeisinä vuosinaan vain verkossa musiikkia julkaissut yhtye lopetti toimintansa joulukuussa 2011. (Antti Lähde)

Jos ois hattu päässä, voisit hymyillä säässä kuin säässä

Olavi Louhivuori on jazzrumpali ja -säveltäjä, jonka kädenjälki kuuluu monissa aikamme parhaissa kotimaisissa yhtyeissä ja julkaisuissa kokeellisesta, lyömäsoittimilla toteutetusta Inhale Exhale -soololevystä Ilmiliekki Quartetin suvereenien esitysten kautta Oddarrangin komeaan maalailuun.

Oddarang julkaisi taannoin toisen levynsä Cathedralin ja soittaa keskiviikkona 25.4. Kuudennella linjalla OiOiCollectiven visuaalien siivittämänä.

Mikä on ensimmäinen popkappale, josta muistat pitäneesi?

”Varmaan Kissin Rock & Roll All Night, jota diggailin tehdäkseni vaikutuksen naapurin kaveriin ollessani noin 5-vuotias. Varmaan samoihin aikoihin myös Dingon Autiotalo, koska isosiskokin diggaili.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Tää on vaikee… Sanoisin varmaan De La Soulin Ring Ring Ring (Ha Ha Hey),  tai oikeastaan koko De La Soul Is Dead  -levy, sillä ei kasetilta pelkästään yhtä biisiä kuunneltu.”

Video ei ole enää saatavilla

”Tää levy on myös semmoinen, johon on edelleen todella mukava palata, vaikka se olikin omassa ’powerplayssä’ levyn ilmestyessä vuonna 1991. Todella tiukkana kakkosena voisi olla Radioheadin Everything in Its Right Place ja kolmantena joko John Coltranen Acknowledgement tai Miles Davisin So What.”

Ketkä soittaisivat unelmakvartetissasi? Kuka toimisi tuottajana?

”Toumani Diabaté voisi soittaa koraa, Leslie Feist laulaisi, minä ja Brian Blade soitettais kannuja. Blade voisi toimia samalla tuottajana.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen muusikon haluaisit laulavan tai soittavan levylläsi?

”Elävistä varmaan Tom Waits tai Bob Dylan. Tuonpuoleisista Nusrat Fateh Ali Khan, John Coltrane tai Levon Helm.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä sai sinut ryhtymään muusikoksi?

”Eiköhän pohja tullut kotoa, sillä molemmat vanhempani ovat musiikkialalla. Muutenkin suvussa on aika vahvana tämä harrastus…”

Jos et olisi muusikko, mikä olisit?

”Olisi mahtavaa olla elokuvaohjaaja, sillä elokuva kiehtoo taiteenlajina lähes yhtä paljon kuin musiikki. Tein ensimmäiset kotielokuvani 9-vuotiaana ja nyt niitä katsellessa tuntuu, että jossain vaiheessa täytyy kokeilla ohjaamista uudestaan. Olen myös viime aikoina saanut tehdä enemmän ja enemmän elokuvamusiikkia. Se on aivan mahtavaa.”

Minkä musiikkivideon muistat parhaiten lapsuudestasi?

”Michael Jacksonin Black or Whiten. Ja oikeastaan lähes kaikki Jacksonin musavideot. Meillä ei näkynyt kotona kuin kolme kanavaa, joten musavideoita näki lähinnä kerran viikossa Suomen lista -ohjelmassa. Black or White räjäytti kyllä pankin totaalisesti.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä levyn ostit viimeksi?

”Ostin Iro Haarlan Vespersin viime viikolla Jyväskylän Äxästä. Todella hieno levy. Suosittelen.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Hiljaisuus, luonto ja 4-vuotias poikani.”

Mikä laulu saa sinut tuntemaan olosi nostalgiseksi?

”Mikko Perkoilan Tervetuloa mutanttimaahan. Sitä kuunneltiin autossa jatkuvasti perheen asuntovaunureissuilla 1980-luvulla.

Löysin itseasiassa sattumalta tämän kasetin muutama vuosi sitten, ja se avautui aivan uudella tavalla. Todellinen helmi ja yksi rumpali Upi Sorvalin viimeisistä levytyksistä.”

Video ei ole enää saatavilla

Mihinkä muuhun aistiin tai aistihavaintoon kuin kuuloon yhdistät musiikkisi säveltäessäsi?

”Näköön. Tässä tapauksessa tarkoitan näöllä ehkä enemmänkin mielikuvitusta. Minulle on aina ollut luontaista lähestyä biisintekoa värien ja sisäisten visioiden kautta. Visuaalinen lähtöajatus biisille voi olla hyvinkin konkreettinen, kuten vaikka kohtaus jostain itse keksimästäni elokuvasta tai äänimaisema jostain tapahtumasta ympäriltäni, esimerkiksi luonnosta, jonka päälle kuvittelen musiikin. Etenkin Oddarrangin kanssa olen pyrkinyt tekemään musiikkia, jota kuunnellessa olisi mahdollista saada vahvoja visuaalisia kokemuksia. Se on ikäänkuin soundtrack-musaa jokaisen kuulijan omasta sisäisestä maailmasta.”

Mitä yhtyettä tai artistia todennäköisimmin suosittelet uudelle tuttavuudelle?

”Norjalainen Christian Wallumrød tekee aika lailla täydellistä musiikkia, etenkin Ensemblen levyt The Zoo Is Far sekä Fabula Suite Lugano. Wallumrødin musiikissa yhdistyvät  jazz, barokki ja kansanmusiikki täysin omaperäisellä tavalla. Uskomattoman kaunista.”

Video ei ole enää saatavilla

Mistä jonkun muun tekemästä biisistä tuli viimeksi sellainen olo, että ”tuon olisin halunnut säveltää”!

”Bon Iverin Re:Stacksistä ja oikeastaan koko For Emma, Forever Ago -levystä. Ehdottomasti yksi viime aikojen hienoimmista levyistä.”

Video ei ole enää saatavilla

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi viileämmältä kuin oletkaan?

”Hmm… en ainakaan muista. Vaimollenikin avauduin ylä-asteen Rednex-diggailuistani hyvin pian ensitapaamisemme jälkeen.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä instrumenttia haluaisit oppia soittamaan?

”Koraa ja harppua.”

Mikä on edellinen todella hyvä biisi, jonka olet kuullut?

”Susanne Sundførin White Foxes… Vaimoni on kuunnelut sitä repeatilla viime viikolla, ja se tarttui samalla minuunkin. Toinen vaikutuksen tehnyt biisi on Lana Del Reyn Video Games. Harmi vain, että itse levy osottautui lopulta aika laimeaksi.”

Video ei ole enää saatavilla

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

”Mulla ei ole mitään erityistä suhdetta Morrisoniin tai Doorsin musaan, mutta eiköhän se jonkinlainen pölvästi nero ollut.”

Video ei ole enää saatavilla

Oddarrang esiintyy Kuudennella linjalla 25.4. klo 23.15. Esiintymisen visuaalit tuottaa OiOiCollective. Illan avaa Pekko Käpin ja Samuli Kosmisen duo klo 22.

Uskaltaisitko lainata laulun tämän näköiseltä mieheltä?

Pikkuhiljaa 40. vuottaan levyttävänä artistina lähestyvä Tom Waits jos kuka on saanut uransa aikana osakseen palvontaa ja ihailua niin yleisöltä kuin kollegoiltakin. Muusikkopiirien tyypillisin osoitus arvostuksesta lienee cover-version levyttäminen – ja Waitsin tuotannossa on todella varaa mistä valita. Niinpä hänen kappaleitaan ovat esittäneet lukemattomat artistit ja yhtyeet tyylilajin vaihdellessa jazzista punkiin ja bluesista indiepopiin.

On selvää, että vilpittömästä ihailusta huolimatta monen Waitsin lauluihin tarttuneen motiivina on ollut saada oma osansa mestarin sädekehästä. Siksi onkin syytä todeta, että Waitsin kaltaisen artistin tuotantoa käsiteltäessä on oltava poikkeuksellisen tarkkana. Yksikin puolivillainen versio saattaa saada asialle vaihkiytyneet fanit takajaloilleen, maestrosta puhumattakaan.

Toisaalta Waits on kertonut suhtautuvansa kaikkiin covereihin periaatteessa imarteluna, olivatpa ne sitten hyviä tai vähemmän hyviä.

Waitsin lauluisa tehtyjen covereiden määrä on melkoinen. Seuraavassa kuusi esimerkkiä uudelleentulkinnoista, joissa laulun alkuperäinen ja uusi versio elävät virheettömässä sopusoinnussa.

BOOKER T. JONES & DRIVE-BY TRUCKERS – GET BEHIND THE MULE

Stax-yhtiön hovimuusikkona maineensa luonut Booker T. Jones tarttui Potato Hole -albumillaan (2009) Mule Variationsilla (1999) ilmestyneeseen Get Behind the Mule -kappaleeseen. Legendojen kohtaamisessa ei ollut kyse irtopisteiden kalastelusta tai hiipuvan uran lämmittelystä, vaan vilpittömästä ihailun osoittamisesta Waitsin musiikkia kohtaan.

Alkuperäinen, maantiepölyssä kieritelty blues muuntui hieman rehevämmäksi instrumentaaliksi, jossa Booker T:n tavaramerkkisooloilua tukee Drive-By Truckersin tunkkainen southern rock. Kuriositeettina mainittakoon, että vanha inisijä Neil Young soittaa kappaleella kitaraosuuksia.

Booker T:n johtama versio ei lyö alkuperäistä laudalta, mutta sen hitaasti eteenpäin lönköttelevässä groovessa on imua. Joskus on hyvä pysyä perusasioissa.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

MILJOONASADE – ROKKIBÄNDI WOUNDED KNEE

Parhaimmillaan cover ei ole vain uudelleenluenta vaan ennen kaikkea uudelleentulkinta. Onnistuessaan se saattaa jopa hämärtää alkuperäisen ja uuden version rajaa niin, että sen ytimessä yhdistyy kummankin musiikillinen sielu.

Kestää aikansa ennen kuin Rokkibändi Wounded Kneestä kuoriutuu kuulijan korvassa Tom Waits, sillä se on hengeltään niin tyypillistä Miljoonasadetta. Vain nopeat elävät -albumilla (1989) ilmestyneen kappaleen krediitteihin kirjattiin kuitenkin Waitsin Jockey Full of Bourbon (Rain Dogs, 1985), ja onhan kappaleen tunnelma sointukiertoa myöten alkuperäiseen kallellaan.

Sovitus sekä ennen kaikkea Heikki Salon teksti sitovat kappalen tiukasti osaksi Miljoonasateen maailmaa. Kuitenkin siinä on myös jotain waitsmaisen vinksahtanutta:

” Meit oli Käpä ja Antsu, Nykä ja mä /
ja se hullu kauppiaan poika /
se kirkonpoltosta sittemmin satimeen jäi /
kun se paistoi siellä perunoita”

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

AMY LaVERE – GREEN GRASS

Pystybassoa lätkyttävän Amy LaVeren lauluääni ei voisi olla kauempana Tom Waitsin äänestä. Silti LaVeren lausuessa Green Grassin ensisäkeitä käy selväksi, että hän on Died of Love -EP:lle (2009) päätyneessä versiossaan sisäistänyt täydellisesti sen rajan takaa kaikuvan rakastetun kutsun, joka tekee kappaleesta yhtä aikaa lohduttavan ja hyytävän.

Se on kaivattu vastaus Waitsin Real Gone -albumin (2004) mullastakumpuavalle alkuperäisversiolle.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

JOHN HAMMOND JR. – WICKED GRIN

Laajaa arvostusta sekä intohimoista palvontaa nauttivan mestarin tekemisiin kajoava ottaa aina suuren riskin. Pitkän linjan bluesmies John Hammond Jr. otti Wicked Grin -albumillaan (2001) tämän riskin useaan kertaan. Se kannatti, sillä tuloksena on upea kokoelma Waits-covereita.

Vaikka joitain saattaa närästää, että levyn kappaleista on karsittu lähes kaikki waitsmainen outoilu pois, niiden omaperäinen nerokkuus ei ole kadonnut mihinkään. Kun Hammond taivuttaa kappaleet tasaisemmaksi bluesiksi, niistä itse asiassa paljastuu toisenlaisia ulottuvuuksia. Jokainen albumille päätynyt versiointi kelpaisi onnistuneiden listalle.

Hammondin työtä helpotti, että albumilla oli Waitsin täysi tuki. Tämä oli vahvasti mukana albumin tekoprosessissa tuottajana ja taustamuusikkona.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

HOLLY COLE – TEMPTATION

Myös kanadalainen jazzlaulaja Holly Cole osoitti ihailuaan Waitsin monipuolista tuotantoa kohtaan levyttämällä kokonaisen albumillisen tämän musiikkia.

Temptation (1995) on Hammondin Wicked Grinin ohella yksi onnistuneimmista kokoelmista Waits-covereita. Cole taivuttaa albumillaan peräti seitsemäntoista Waits-kappaletta viehkosti jatsaaviksi tulkinnoiksi, joissa pääosaa näyttelevät Colen notkea ääni, piano ja kontrabasso. Tästä olisi Scarlett Johanssoninkin ollut hyvä ottaa oppia.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

ILMILIEKKI QUARTET – TAKE IT WITH ME

Romuluisen bluesin ja kieron kabareen ohella Tom Waitsin musiikissa on aina ollut mukana rauhallinen, jazzista ammentava juonne. Ilmiliekki Quartet hyödyntää tätä ulottuvuutta rohkeasti pidemmälle.

Vaikka Mule Variationsilla (1999) ilmestynyt Take It With Me edustaa levollisinta Waitsia, on Ilmiliekki Quartetin vuoden 2006 albumin nimikappale vielä alkuperäistäkin seesteisempi.

Vaikka sanoitusten merkitys Waitsin kappaleissa onkin suuri, Ilmiliekki Quartetin instrumentaaliversio vangitsee kappaleen pohdiskelevan hengen, tavoittaa sen ytimen. Verneri Pohjolan trumpetti pudottelee harvakseltaan Waitsin sanoja:

”…always for you
and forever yours
it felt just like the old days…”

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

BONUSKIERROS!

Neljä Waits-coveria, joita et halua levyhyllyysi

TIM BUCKLEY – MARTHA

Waitsin Closing Time -debyytin (1973) Martha lienee varhaisimpia osoituksia tuolloin vain vähän yli parikymppisen artistin kyvyistä kirjoittaa kappaleita kuin elettyä elämää olisi takana jo useita vuosikymmeniä, eri ihmisten nahoissa. Toki tämä Waitsin Mitä kuuluu Marja-Leena on jo aiheensa puolesta vaarassa livahtaa sentimentaalisuuden puolelle, mutta kuten ei Gösta, ei Tomkaan sorru korostettuun tunteellisuuteen.

Martha on rehellinen, karhea ja kaunis kuvaus menetetyn nuoruuden, rakkauden ja mahdollisuuksien kalvamasta miehestä.

Mutta mitä tekee Tim Buckley? Huumeiden yliannostukseen vuonna 1975 kuollut laulaja levytti oman näkemyksensä Marthasta pari kuukautta Closing Timen jälkeen ilmestyneelle Sefronia-albumilleen. Versio on kuin uusi Hollywood-tuotanto alun perin pienen budjetin laatuelokuvasta: täynnä imelyyttä, kompromisseja, yleisön kosiskelua ja alkuperäisdean sivuuttamista.

Vaikka kappale on selvästi sama, Buckley on ladannut oman tulkintansa täyteen alleviivaavia jousisovituksia ja kiekumista, joka on lyödä ylitulkinnassaan Meat Loafinkin laudalta.

Buckleyn puolustukseksi on toki sanottava, että tuolloin Waitsia tunnetumman artistin versio toi Closing Time –albumin myös suuremman yleisön tietoisuuteen.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

MEAT LOAF – MARTHA

Mutta ehkä Pappa-Buckley sittenkin kohtasi voittajansa Meat Loafin Welcome to the Neighbourhood -albumilla (1995). Vai mitä olette mieltä?

Video ei ole enää saatavilla

BABLO – TAIVAS SINIVALKOINEN

Heartattack and Vine -albumilla (1980) ilmestynyt Jersey Girl on yksi suosituimmista Waits-covereista. Se kuuluu muun muassa Bruce Springsteenin vakio-ohjelmistoon.

Laulaja-lauluntekijä Bablo levytti kappaleen nimellä Taivas sinivalkoinen vuonna 2001 ilmestyneelle samannimiselle albumilleen. Niin ikään samoin nimetty tv-sarja otti Bablon version tunnussävelmäkseen, ja kappaleesta tulikin yksi artistin siihenastisen uran suurimmista hiteistä.

Myönnettäköön, että Jersey Girl on Waitsin mittapuulla poikkeuksellisen romanttinen kappale shalalalalaineen ja jousineen, mutta mouruava Waits tuo kontrastia ja särmää hempeyden keskelle. Bablon käsittelyssä kujakollin vilpitön rakkaudentunnustus kuitenkin muuttuu tympeäksi iskelmäriimittelyksi, jonka kliseitä vilisevässä kuvastossa on sinistä ja valkoista, kesäyötä, sydämiä ja sitä oikeaa.

Riivaavasta haitari–mandoliini-melodiastako se ajatus sitten lähti, että varataan kirkko ja työväentalo ensi kesäksi ja kutsutaan tv-kamerat todistajiksi?

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

JANE BIRKIN – ALICE

Tom Waitsin Alice-albumi (2002) on synkkää ja lyyristä Waitsia parhaimmillaan. Kuten kielletyn rakkauden teemaan kietoutuva albumi, myös sen avaava nimikappale on haikea ja kaunis, mutta pinnan alla elää jotain muutakin. Laulun surumielisyydessä on ripaus uhkaavuutta, joka muuttaa viattoman kaipuun pakkomielteeksi.

Waits ja vaimonsa Kathleen Brennan tekivät kappaleen alun perin Richard Wilsonin näytemään, joka käsitteli Liisa Ihmemaassa -teoksen kirjoittajaa Lewis Carrollia ja Liisan esikuvana pidetyn Alice-tytön kiisteltyä suhdetta. Kirjailijan sanotaan olleen poikkeuksellisen kiintynyt ystäväperheensä tyttäreen.

Tätä taustaa vasten Alicen voisi ajatella sopivan juuri Birkinille, tulihan tämä aikoinaan tunnetuksi paitsi näyttelijänä ja laulajana myös itseään parikymmentä vuotta vanhemman Serge Gainsbourgin muusana ja rakastajattarena, jonka imago oli yhdistelmä seksisymbolia ja lolitaa.

Sinänsä kelvollisella Fictions-albumillaan (2006) Birkin pelaa kuitenkin varman päälle ja tekee Alicesta tyypilliseen tyylikkyyteensä kangistuvan chanson-hönkäilyn, jossa vesitetään lähes kaikki waitsmainen pakkomielteisyys ja syyllisyyden kyllästämä kaipuu.

Video ei ole enää saatavilla

Birkinin versiota ei voi kuitenkaan pitää samalla tavalla epäonnistuneena kuin edellä mainittuja esimerkkejä. Tässä tapauksessa se pikemminkin kiteyttää covereihin liittyvän ikuisuuskysymyksen: onko olemassa kappaleita, joihin ei saisi kajota?

Ehkei Jane tiennyt sitä, mutta valitettavasti Tom Waitsin Alice on juuri sellainen kappale.

Video ei ole enää saatavilla