I Am Klootilta vei kuusi albumia yltää Britannian albumilistan top 10:een.

Manchesterissa keski-ikäistyy brittiläisen popin uusi herkkä jättiläinen.

Let It All Inin kansikuvassa on harmaa, tapettia muistuttava pinta. Se muistuttaa minkä tahansa masentavan kaksion seinää – kohdetta, jota tuijotetaan turhautumisen tai alakulon hetkellä. Harmaaseen pintaan on tehty kolme siistiä viiltoa, joiden alta kajastaa upea värien kirjo. Kuvioiden ja sävyjen kirjo levittäytyy täyteen komeuteensa, kun kotelon avaa ja levyn asettaa soittimeen.

Nuo kolme viiltoa voisivat olla John Bramwell, Andrew Hargreaves ja Peter Jobson, jotka on vuodesta 1999 saakka tunnettu kollektiivisesti nimellä I Am Kloot. Trion nerous näet piilee taidossa puhkoa sinänsä tuttuun kitaraindien tekstuuriin aukkoja, joista jännittävä ja kaunis maailma pääsee siilautumaan pölyisen arjen sulostuttajaksi.

I Am Klootin parhaita ominaisuuksia ovat mustan huumorin jalo taito ja maailmanluokan melodiat. Ulkokohtaisilla ansioilla ei juhlita, miehet ovat keski-iässä eivätkä järin komeita. Mutta ikä on tuonut eleisiin harkintaa ja kypsyyttä. Eräpäivänsä ohittaneista unelmista on hapantumisen sivutuotteena siinnyt kauniinmustaa huumoria, lievästi kyynistä sanataituruutta ja sarkastista tarkkakatseisuutta: kaikki mahtavia raaka-aineita popkappaleille. Moni yhtyeen teksteihin tallentuneista kokemuksista lienee viinissä marinoitu.

I Am Kloot lunasti jo hyvän aikaa ennen viidettä studiolevyään lisenssin nerojen liigaan, mutta vaikutti vuosien ajan sangen aralta yhtyeeltä. The Sky at Night (2010) oli viimein se levy, jolla yhtye näytti nujertaneen kainoutensa. Niin upeasti kolmikko luovi Elbow-yhtyeen Guy Garveyn kynäilemien jousisovitusten ja puhallinkaarten seassa, vähäväkisyydestään huolimatta. Kenties oma identiteetti oli viimein kasassa ja sen kannattelemiseen tarpeeksi lihasta. Rohkeutta riitti soulin ja barokkipopin kanssa flirttailuun.

Garvey on vastannut bändikamunsa Craig Potterin kera myös Let It All Inin tuotannosta. Herrojen työntöapu Klootin suurimpiin onnistumisen hetkiin on niin suurta, että kaksikkoa voisi alkaa hyvin perustein pitää lähestulkoon Klootin ulkojäseninä. Mikä hienointa, satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta I Am Klootin kuulostaa tunnistettavasti omalta itseltään, vahvasta Elbow-elementistä huolimatta.

I Am Kloot on taiteellisesti Elbowia hillitympi ja karheampi porukka. Siitä muistuttaa jo levyn ensimmäinen kappale Bullets, joka on lähes tahattoman hauras. Bramwell lespaa uneliaasti puoliääneen, kuin olisi saanut elämältä kunnolla turpiinsa. Vaikutelma ei ole kaukaa haettu: laulua purkittaessa vokalistilta puuttui veneonnettomuuden seurauksena pari hammasta.

”You treat your mind like a cheap hotel
Somewhere you can stay but never stop”

Ilmassa on koleaa sateisten sivukujien tunnelmaa, ja rumpali Andy Hargreaves annostelee hiukan jatsahtavia rytmejä kellarikapakoiden pimennosta. Pian nimikkoraita puhaltaa hämärän tiehensä olemalla ihastuttavan rento ja todellisuudesta irtikytkeytynyt kuin lopputilin jälkeinen tiistaipäivä:

”I can’t hear the words for the sound of the information
I haven’t got a job, or an hobby, or an occupation
Is this a freeload trip or an ordinary situation, that I’m in”

Osoittaapa kolmikko yhä myös edellä kehuttua päättäväisyyttä materiaalisen ylivoiman edessä. Hold Back the Nightissa jouset hyppäävät näytöksen pääosaan lähes varoittamatta ja ryhtyvät piirtämään isoja ja dramaattisia kuvia, kunnes viimein alistuvat seuraamaan Bramwellin kitaraa.

Heti jousikolossien väistyttyä saadaankin taas pari muistutusta siitä, että Bramwell on pohjimmiltaan mutkaton lauluntekijä, jolla on tapana jättää introt kirjoittamatta ja aloittaa vähän alle kolmeminuuttinen stoori heti ensitahdilla. Masqueradella kauneus ja kepeys yhtyvät, hymnimäinen Even the Stars kurottaa mahtipontisemmin kohti korkeuksia ja tavoittaakin avaran yötaivaan. Vivahteita riittää, Some Better Day on melkein univormubeatlesia, joskin hieman väkinäistä sellaista.

Toivottavasti taival kotikutoisuuden ja kunnianhimon välillä kulkee tästedeskin harmonisesti. Ajoittain toki tuntuu, kuin I Am Kloot tahtoisi suojella sisintään mammuttitaudin lievimmiltäkin muodoilta. Eikä se ole mikään ihme, sillä trio kommunikoi harvinaisen kauniisti. Lauluissa on selkeyttä ja tyhjiä huokosia, jotka raivaavat kokonaisuudelle tilaa hengittää. Se ilahduttaa, sillä taitavasti karsittu kokonaissoundi ilman itsetarkoituksellista minimalismia tuntuu olevan katoava hyve.

80 Kiinnostipa I Am Klootia jatkossa indiesinfoniat tai olohuonemittakaavan fiilistely, valmiudet kumpaankin suuntaan ovat mainiot. Laadukasta, nokkelaa ja ajatonta.

Video ei ole enää saatavilla