Hüsker Dün lauluissa keskeisiksi aiheiksi nousivat ihmiskuntaa yhdistävät tunteet.

Saint Paulissa, Minnesotassa perustettu Hüsker Dü saattoi olla 1980-luvun hardcorepunkista ponnistaneista vaihtoehtorockin pioneereista kaikkein vaikutusvaltaisin. Viimeistään vuonna 1984 julkaistulla Zen Arcadella se alkoi toden teolla kokeilla hardcoren rajoja. Levyllä oli toki roimasti karjumista, särökitaroita ja salamannopeita tempoja, mutta Hüsker Dü oli sillä myös vapautunut sekä tekemään kunnianhimoisia musiikillisia kokeiluja että lisäämään lauluihinsa hardcore-levyllä ennenkuulumattoman määrän melodioita.

Kaiken lisäksi Zen Arcade oli tuplakonseptilevy, jollaisia oli syntynyt aikaisemmin lähinnä pompöösien progedinosaurusten kultalevyillä ja kokkelilla vuoratuista studioista. 45 tunnissa äänitetty ja miksattu Zen Arcade oli yhä selvästi punkbändin tekemä, mutta samalla se oli julkea keskisormen heristys punkpuristien suuntaan.

Seuraavilla levyillään New Day Rising ja Flip Your Wig (kummatkin vuodelta 1985) Hüsker Dü täydellisti soundinsa, jonka yhdistelmä popmelodioita, säröisiä kitaroita ja raivokasta energiaa tulisi näyttämään esimerkkiä Pixiesin kautta Nirvanalle ja näin mullistamaan koko rockmusiikin 1990-luvun alussa.

Warner Bros kuuli Hüsker Dün soundin kaupallisen potentiaalin jo vuonna 1986, kun se nappasi yhtyeen talliinsa. Sopimus ison levy-yhtiön kanssa tuntui epäilemättä karvaalta petturuudelta 1980-luvun indieympyröissä, mutta musiikillisesti Hüsker Dü ei joutunut tekemään kompromisseja. Kitaristi-laulaja Bob Mouldin ja rumpali-laulaja Grant Hartin itsensä tuottamalla Candy Apple Greylla ei yhtyeen aikaisempien levyjen ohuen soundin lihottaminen tuhdimmaksi haitannut lainkaan.

Levyn kirkkain timantti, Grant Hartin säveltämä ja laulama Don’t Wan’t to Know If You Are Lonely, osoitti, ettei Hüsker Dü ollut hukannut niitä elementtejä, jotka tekivät siitä erikoislaatuisen. Se on kuin Candy Apple Greyn kannessa komeileva karamelliväreissä loistava kasa tuhkaa, niittejä ja lasinsiruja.

Mould ja Hart olivat jo varhain oivaltaneet, että jos he yhdistäisivät hardcorepunkista oppimansa intohimoisen raivokkuuden yhteiskunnallisuuden sijaan ihmisen sisäiseen maailman, lopputulos olisi mullistava. Niinpä Hüsker Dün lauluissa keskeisiksi aiheiksi nousivat sellaiset ihmiskuntaa yhdistävät tunteet kuin rakkaus, yksinäisyys, kateus, mustasukkaisuus, pelko, epävarmuus ja kaipuu. Samat universaalit tunteet, jotka olivat innoittaneet laulunkirjoittajia epäilemättä siitä asti, kun joku poikkeuksellinen ihmisapina keksi hakata kahta kiveä toisiaan vasten ja keksi, että hei, siinähän on rytmi.

Don’t Wan’t to Know If You Are Lonelyssa kappaleen kertoja on jättänyt rakkaansa, mutta jotain on jäänyt hampaankoloon, puolin ja toisin. Kaipaus, katkeruus ja mustasukkaisuus ovat kuin kuminauha, joka vuoroin kiristyy, vuoroin taas löystyy, mutta pitää tehokkaasti kiinni:

”I’m curious to know exactly how you are
I keep my distance but that distance is too far
It reassures me just to know that you’re okay
But I don’t want you to go on needing me this way”

Lopulta laulu räjähtää kertosäkeeseen, jonka päättämättömyyden taustalla Hartin katkeransuloiset soinnut kertovat pakahduttavasta kaipauksesta:

”And I don’t want to know if you are lonely
Don’t want to know if you are less than lonely
Don’t want to know if you are lonely
Don’t want to know, don’t want to know”

Hüsker Dü puskee päälle yhtenä rintamana raivokkaan intohimoisesti projisoiden täydellisesti Hartin raivoa, tuskaa, pettymystä, epävarmuutta ja jossain syvällä yhä karvaasti polttavaa rakkautta. Hartin rummut rämisevät hyperaktiivisesti, Bob Mouldin kitara ärjyy kuin hurrikaani täynnä partaveitsiä ja Greg Nortonin basso pyörii, riehuu ja kimpoilee seinistä.

Kuten Hüsker Dün logossa, jossa yhtenäistä ajatusta symboloiva viiva lävistää kolme erillistä viivaa, jotka edustavat sen jäsenten erillisiä persoonallisuuksia, Hüsker Dü onnistuu yhdistämään Don’t Want to Know If You Are Lonelyn ristiriitaiset elementit (viha/rakkaus, kauneus/rumuus, melodia/aggressio, mustasukkaisuus/kaipaus) yhtenäiseksi taideteokseksi, joka jyrää kuuntelijan yli jättämättä sijaa vastaväitteille.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Green Day nauhoitti version Don’t Want to Know If You Are Lonelysta MTV 2:lle vuonna 2000. Jos ei muuta, niin ainakin uskollisesta versiosta kuulee kuinka paljon Green Day ja sitä kautta lukemattomat muut nykypäivän poppunkkarit ovat velkaa Hüsker Dülle.

Video ei ole enää saatavilla

Maailmanhistorian kenties hienoin valokuva. Näin sitä ollaan!

Tästä se alkaa, lapset. Real World on ensimmäinen hetki, kun Hüsker Dü uskaltaa vilauttaa todellista valttikorttiaan: huikeaa melodisuutta, joka erottaa yhtyeen aikalaisistaan.

Livenä äänitetty debyytti Land Speed Record on toki omalla tavallan mahtava levy, suunnilleen samalla tavalla kuin David Cronenbergin Scanners on mahtava elokuva: kaikki räjähtää. Vuonna 1983 julkaistu studiodebyytti Everything Falls Apart ei oikein kuitenkaan lunasta sen asettamia odotuksia: meno ei ole aivan yhtä kovaa kohkaamista, ja biisintekokynät ovat vielä melko tylsiä. Levyllä ei ole mitään Data Controlin tasoista.

Mutta sitten, voi kuulkaa. Samana vuonna julkaistu Metal Circus EP on kuin eri bändin tekele. Levy muistetaan usein rumpali Grant Hartin “klassikkokappaleesta” Diane (etenkin Therapy?n juustoisen coverin johdosta), vaikka kyseessä on EP:n linjasta poikkeava, melko epäkiinnostava ja lulumaisella shokkimateriaalilla pelaava biisi.

Paljon keskeisempi on Hartin upea It’s Not Funny Anymore, jonka toinen säkeistö tuntuu olevan eräänlainen “uuden Dün” ohjelmajulistus:

“Play what you want to play
hear what you want to hear
don’t worry about the result
or the effect it has on your career”

Toki tämän voi nähdä viittaavaan myös yhtyeen hardcore-juuriin, mutta kun sen taustalla pauhaa melodisesti niinkin huikaisevan kaunis sävellys kuin kappale on, subtekstinä on myös Dün murtautuminen hardcore-juurien vankilasta.

Kitaristi Bob Mould pohtii samanlaisia asioita levyn avaavassa Real Worldissa. Vihaisen ja turhautuneen kitaran kuljettama kappale sylkäisee silmille häkellyttävän näkökannan:

“People talk about anarchy
and taking up a fight
well I’m afraid of things like that
I lock my doors at night”

Voi helposti kuvitella punkkarien leukojen loksahtavan auki. Mitä se sanoi? Vetikö se juuri maton punkin keskeisen Kaaban kiven eli anarkian alta?

Hienoa mouldismi on myös, että mies tuntuu vain tulevan sitä vihaisemmaksi mitä pidemmälle kappale menee. Kolmannessa säkeistössä raivo on jo miltei pitelemätöntä, ja viimeiseen kertosäkeeseen tultaessa kappaleen punchlinen (“you can sing any song you want / but you’re still the same”) sähistessä kaiuttimista miltei tuntee Mouldin syljen kasvoillaan.

Tapa, jolla Mould venyttää sanaa want viimeiseen turhautuneeseen huutoon, nostattaa niskavillat pystyyn joka kerta.

Want. Kyse on myös haluamisesta, omien tavoitteidensa tiedostamisesta. Tästä minä haluan laulaa. Tällainen minä haluan olla.

Tämä on itsensä tiedostavan ihmisen soundi. Tämä on todellisen vastarinnan soundi. Metal Circus on piste, jossa Hüsker Dü astuu samaa totuutta mekaanisesti toistavan “vastarinnan” tuolle puolen, päästää oman itsensä musiikkinsa keskipisteeseen. Oikeastaan Deadly Skies on EP:n kappaleista ainoa, joka kalskahtaa naiville “yhdistä pisteet” -punk-retoriikalle.

Kun Hart harmonisoi Mouldin kanssa kappaleen viimeisessä kertosäkeessä, puhkeaa Hüsker Dü ensimmäistä kertaa todella kukkaan. Tästä se lähtee, lapset.

Nämä ovat rakkauslauluja, nämä ovat mielenterveyslauluja. Ne kertovat siitä millaista on olla ihminen. Nämä ovat oikeita lauluja oikeista asioista, oikeasta maailmasta.

Katsokaa levyn kantta. Siinä näkyy tyhjä toimisto, jossa kolme tyhjää tuolia. Ikkunassa yhtyeen nimi, joka näkyy peilikuvana huoneessa olevalle katsojalle. Pöydällä on Maon kuva.

Viesti on selvä. Minneapolislainen trio on jättänyt “metallisen sirkuksen” ja hardcoren totalitaristiset rajoitukset taakseen ja lähtenyt todelliseen maailmaan. So long, suckers.

Video ei ole enää saatavilla

Hüsker Dün hikiset nuoret miehet Greg Norton, Grant Hart ja Bob Mould.

Artikkelissamme Vastakkainasettelun aika: Grant Hart vs. Bob Mould, kaksi toimittajaamme väitteli Hüsker Dün voimahahmojen keskinäisestä paremmuudesta.

Ottelun puolueeton tuomari valitsi voittajaksi Bob Mouldin, mutta jo aikaisemmin hän ehti esittää retorisen kysymyksen: ”Ottaisitko mieluummin kottikärryllisen rubiineja vai kottikärryllisen smaragdeja?” Siinä määrin timanttisia lauluntekijöitä ovat kummatkin.

Tälle soittolistallemme olemme koonneet Hüsker Dü -miesten soolourien parhaimmistoa. Näiden kahdenkymmenenviiden kappaleen perusteella itse kukin voi miettiä, kumpi punkveteraani vetää lopulta pidemmän korren, Bob vai Grant.

1. Bob Mould – Wishing Well
2. Grant Hart – All of my Senses
3. Bob Mould – Poison Years
4. Grant Hart – Signed D.C.
5. Bob Mould – Brasilia Crossed with Trenton
6. Grant Hart – 2541
7. Bob Mould – Black Sheets of Rain
8. Grant Hart – Evergreen Memorial Drive
9. Bob Mould – Hanging Tree
10. Grant Hart – Please Don’t Ask
11. Bob Mould – The Last Night
12. Grant Hart – The Main
13. Bob Mould – Sacrifice/Let There Be Peace
14. Grant Hart – Shoot Your Way to Freedom
15. Bob Mould – Again and Again
16. Grant Hart – Little Miss Information
17. Bob Mould – I’m Sorry Baby, but You Can’t Stand in My Light Anymore
18. Grant Hart – You’re the Reflection of the Moon on the Water
19. Bob Mould – Life and Times
20. Grant Hart – Schoolbuses Are for Children
21. Bob Mould – Argos
22. Grant Hart – Now That You Know Me
23. Bob Mould – The Silence Between Us
24. Grant Hart – Persuaded
25. Bob Mould – Walls in Time

Kuuntele soittolista.

Grant Hart ja Bob Mould Hüsker Dü -aikoina. Kuvassa eivät näy Greg Nortonin viikset.

Amerikkalaisen vaihtoehtorockin klassikkoyhtye Hüsker Dü imi raivokkaan energiansa kahden lauluntekijänsä, Bob Mouldin ja Grant Hartin, keskinäisestä kilvoittelusta. Yhtyeen levyt ja keikat perustuivat näiden kahden, eri tavoilla lahjakkaan lauluntekijän ja muusikon vuorotteluun valokeilassa.

Hartin melodiantaju ja Mouldin jyräävä kitarointi muodostivat yhtyeen keskeisen voimayksikön, jota sympaattinen basisti Greg Norton fantastisine viiksineen tuki ja tasapainotti. Yhtyeen hajottua mielenkiintoa on pitänyt yllä voimakaksikon vuosikymmeniä jatkunut riiteleminen – vaikka he mahtuivatkin kahden kappaleen ajaksi samalle lavalle vuonna 2004.

Yhtyeen fanien keskuudessa on usein esitetty olennainen kysymys: Hart vai Mould?

Grant Hartin Suomen-kiertueen kunniaksi Nuorgam esitti kysymyksen toimituskuntansa kahdelle kovimmalle Hüsker Dü –fanille.

Jean Ramsay ja Ville Aalto pyrkivät saamaan viidessä erässä lopullisen vastauksen yhteen rockmusiikin suurista kysymyksistä. Ottelun ratkaisee Nuorgamin torilta satunnaisotannalla valittu puolueeton tuomari.

I erä

Jean Ramsay: Grant Hart – tietenkin! Ilman Hartin kykyä tehdä melodisia ja tarttuvia biisejä Hüsker Dü ei olisi koskaan päässyt murtautumaan hardcoren karsinasta ulos. Hart on säveltänyt kaikki yhtyeen parhaat kappaleet: Green Eyes, Girl Who Lives on Heaven Hill, Keep Hanging on, Don’t Wanna Know if You Are Lonely…

Hyräilepäs minulle yksi Mouldin kappale!

Ville Aalto: Bob Mould – tietenkin! Mouldin massiivisesti kirskuva kitara määritteli Hüsker Dütä enemmän kuin mikään muu, ja Sugar olisi ollut merkittävä voimatrio ilman laulajakitaristin menneisyyttäkin.

Mould oli Hüsker Dün lauluntekijöistä laaja-alaisempi. Hänen kynästään ovat sekä Metal Circus -ep:n hardcore-purkaukset että Hardly Getting Over Itin ja Celebrated Summerin kaltaiset kitaroilla kerrostetut popteokset.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Tuomari: Ottaisitko mieluummin kottikärryllisen rubiineja vai kottikärryllisen smaragdeja? Ensimmäinen erä Hartin ja Mouldin välillä päättyy ratkaisemattomaan.

II erä

VA: Ei ole sattumaa, että Mould on menestynyt Hüsker Dün jälkeisellä urallaan paljon paremmin kuin Hart. Sugarin kaksi ensimmäistä levyä, voimapophelmi Copper Blue (1992) ja meluisa angstitrippi Beaster (1993), ovat ehdottomia 90-luvun pikkuklassikoita, ja Mouldin soolouran lauluista ainakin Poison Years kuuluu vaihtoehtorockin yleissivistykseen.

Mitä merkittävää Hart on tehnyt viimeisen kahdenkymmenenviiden vuoden aikana?

JR: Oletko kuullut kaikki Hartin perustaman Nova Mobin levyt – natsi-Saksaa ja Pompeijin tuhoa kartoittavan teemalevyn Last Days of Pompeii ja yhtyeen toisen, nimettömän levyn vuodelta 1994?

No jälkimmäistä et tietenkään ole, sillä Hartin sukset menivät ristiin hänen silloisen levy-yhtiönsä omistajan kanssa tämän vaimon lähdettyä Ranskaan yhtiön pääinvestoijan matkaan. Mies veti herneen nenään ja kosti tapahtuneen omille artisteilleen!

Olen löytänyt oman kappaleeni albumista nuhjuisesta skotlantilaisesta levykaupasta, ja se on vähintään Copper Bluen veroinen teos!

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Tuomari: Sugarin kolmesta albumista saisi koottua liki Hüsker Dün parhaiden levyjen veroisen mestariteoksen. Saisiko Hartin soolourasta? Mould 1 – Hart 0.

III erä

JR: Grant Hart ei ole koskaan käsikirjoittanut ja selostanut vapaapainia! Grant Hart ei ole koskaan tehnyt paskaa elektroa, saati sitten tehnyt samaa levyä aina uudestaan, välillä Auto-Tunella maustettuna! Eikä soittanut dj-settejä ilman paitaa!

Noiden rikosten lisäksi Bob Mould on pitänyt blogia siitä, kuinka paljon on tullut punnerrettua ja minkälaista itupirtelöä imettyä.

Hart puolestaan vietti edelliset vuosikymmenet varsin mielenkiintoisissa piireissä – hän ystävystyi läheisesti William S. Burroughsin kanssa ja tutustui Gerard Malangaan ja Charles Henriin.

Hart hylkäsi musiikin ja palasi vuosikymmenen ajaksi taiteen ja kirjallisuuden pariin, ja löydettyään musiikin uudestaan, hän valitsi yhteistyökumppaneikseen Godspeed You! Black Emperorin jäseniä.

Voittaa vapaapainin.

VA: Vai olisiko niin, ettei Hartilla ollut mitään musiikillista annettavaa Hüsker Dün jälkeen, ottaen huomioon, että rumpalin heroiiniongelmalla oli osansa yhtyeen hajoamisessa? Kärsivän taiteilijan rooli on helppo.

Mould sen sijaan vaikuttaa terveemmältä ja energisemmältä kuin nuorempana, olkoonkin, että energia kohdistuu hieman erikoisiin asioihin. Bobin vapaapaini-keikka ei kuitenkaan kestänyt pitkään, ja hänen tekemänsä remix Interpolin Length of Lovesta on kaikkea muuta kuin paskaa elektroa.

Ja miksi pitäisi välittää jostain myyttisestä uskottavuudesta, varsinkin jos onnistuu nousemaan seksisymboliksi vielä vanhoilla päivillään?

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Tuomari: Vapaapainifetissi vielä menettelee, mutta punnertamiseen ja superfoodiin hurahtaminen on Mouldilta anteeksiantamaton kömmähdys. Juttutuokiot Burroughsin ja Kanadan postrock-nerojen kanssa tuovat pisteen Hartille ja tasoittavat tilanteen. 1–1.

Väliaika

Sillä välin Greg Nortonin maailmassa:

Video ei ole enää saatavilla

IV erä

VA: Mould on tehnyt tunnusmusiikin kaikkien aikojen parhaaseen satiiriseen ajankohtaisohjelmaan, Jon Stewartin juontamaan The Daily Show’hun! (Tosin tätä nykyä ohjelma käyttää kappaleesta They Might Be Giantsin levytystä.)

JR: Mutta onko Mouldista tehty niin hyvää kappaletta kuin The Posiesin Grant Hart?

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Tuomari: Hart ja Mould saavat kumpikin iskettyä yllättävän koukun kilpakumppaninsa leukaperiin. Neljäs erä päätyy ensimmäisen tapaan ratkaisemattomaan. Yhä 1–1.

V erä

JR: Kuuleehan sen nimistäkin: toinen on täyttä sydäntä, toinen pelkkää hometta!

Hart ei kieltämättä osaa soittaa rumpuja perinteisellä tavalla, mutta hän on kiertänyt ongelman nerokkaasti. Soitto on aggressiivista, nykivää ja järjettömästi kaiutettua, ja idiosynkraattinen kuvio toistuu liki jokaisessa kappaleessa. Siihen perustuu pitkälti Hüsker Dün musiikin hyökkäävyys.

Väittäisin, ettei Mouldinkaan kitara olisi kuulostanut niin hyvältä perinteisellä tavalla oikein soittavan rumpalin päällä.

VA: Kyllä Mouldin soitto kuulostaa aivan mahtavalta jopa niillä hänen soololevyistään, joilla rytmiä antaa huonosti ohjelmoitu rumpukone.

Mouldin ääritunnistettava kitara joka tapauksessa määritteli Hüsker Dün sointia tuhannesti enemmän kuin Hartin horjuva rytmityöskentely. Arvotti miehiä lauluntekijöinä miten vaan, muusikkona ja kitaristina Mould pelaa aivan eri sarjassa kuin Hart.

Video ei ole enää saatavilla

Nova Mob – See and Feel and Know (Grant Hartin rumpujakkaran takaa, 1994)

Video ei ole enää saatavilla

Tuomari: Mould vie voiton ehkä turhimmalla kuviteltavissa olevalla argumentilla – olemalla taitavampi muusikko! Mould voittaa Hartin 2–1, mutta Hüsker Dülle ei pärjää heistä kumpikaan.

Oliko päätös oikea? Jatka keskustelua alla, ja hae lisäpontta kannallesi soittolistaltamme Hüsker Dün jälkeiset.

Viimeksi Hart esiintyi Suomessa vuonna 1987, jolloin viimeisiään vedellyt Hüsker Dü nousi Provinssirockin lavalle. Yhtyeen rumpalina ja toisena laulunkirjoittajana tunnetuksi tullut Hart jatkoi uraansa Nova Mob -kokoonpanon riveissä ja sooloartistina.

Hartin viimeisin levy Hot Wax ilmestyi toissa vuonna, ja sen tekemisessä miestä auttoivat postrockin suuryhtyeet A Silver Mt. Zion ja Godspeed You! Black Emperor.

Grant Hart soittaa 12.4. Helsingin Korjaamolla, 13.4. Tampereen Klubilla ja 14.4. Turun Klubilla.

Video ei ole enää saatavilla

Hüsker Dü Provinssirockissa 1987, osa 1

Video ei ole enää saatavilla

Hüsker Dü Provinssirockissa 1987, osa 2