Mike Hadreas, lupaus paremmista unista.

Nuorgamin levyjoulukalenterissa kirjoittajat suosittelevat päivittäin kolme vuoden 2012 albumia sekä halutessaan yhtä ep:tä, reissueta tai kokoelmaa. Vuorossa Anton Vanha-Majamaa.

Tiiu Helinä: Veli

Laulelmia, joiden vähäeleisissä tarinoissa kuuluu suomalaisen kansanmusiikin vaikutus. Taustoja, jotka polveilevat post-dubstepin ja kokeellisen elektron ympärillä. Yhdistelmä haastaa paperilla, mutta hurmaa soonisessa muodossaan. Helinä Tanner tavoittaa pienissä kertomuksissaan paljon yksinäisyyden ja syrjäytymisen kaltaisista tiloista. Samuli Tanner säestää äänillä, jotka eivät koskaan dominoi, mutta vaativat kuulijan huomiota. Tuotannoltaan Veli on täydellinen: intiimi, hauras ja kristallinkirkas. Epätodennäköisistä elementeistä syntyy harvoin näin suurta musiikkia.

Video ei ole enää saatavilla

Cloud Nothings: Attack on Memory

”Call me over, ’cause I can’t stay awake”, lauloi Dylan Baldi parin vuoden takaisella Cloud Nothings -debyytillään. Slacker-popista kolme kerrosta syvemmälle tylsistyneen mielen kellarikerroksiin, ja sieltä löytyy Steve Albinin tuottama Attack on Memory. Baldi ei enää väistele apatiaa, vaan vajoaa siihen yksi kalpea raaja kerrallaan. Kyse on modernin kitararockin tulevasta kulttiklassikosta: albumista, jonka paha mieli, sitä nerokkaasti säestävät pop-melodiat ja sopivan löyhä rakenne olisivat yhtä kotonaan 1980-luvun lopun nuhjuisissa Seattle-baareissa kuin 2010-luvun indie-klubeillakin.

Video ei ole enää saatavilla

Perfume Genius: Put Your Back N 2 It

Silloin tällöin tulee vastaan musiikkia, johon tietää haluavansa nukahtaa ilta toisensa jälkeen. Mike Hadreasin toinen albumi on täynnä suloisia ääniä, joiden harva sommittelu antaa kuulijalle tilaa kulkea niiden seassa vapaasti. Levy on täynnä kipua, sivullisuutta ja mahdotonta rakkautta. Sitä säestää ennen kaikkea piano, joka yltyy vaikeimpina hetkinään angelobadalamentiaanisiin sävelkulkuihin. Jos koet tarvetta nukahtaa omaan nyyhkytykseesi, ja nähdä sen jälkeen kauneimpia unia, laita Put Your Back N 2 It soimaan.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS! Homeboy Sandman: Subject: Matter

Queensissa varttunut Homeboy Sandman on uusi ja outo rakkaus kuulijalle, joka on viimeisen vuoden altistanut itseään 2010-luvun itseään loputtomiin reflektoivalle, puolisatiiriselle ja arvoiltaan avoimelle uudelle hiphopille. Tuotteliaan räppärin EP on teksteiltään älykäs ja poikkeuksellisen notkea, biiteiltään retro tekemättä siitä numeroa. Räpin valtavirrassa Sandmanille ei välttämättä juuri nyt ole tilaa, mutta jotenkin tuntuu, ettei se haittaa häntä yhtään.

Video ei ole enää saatavilla

Arecibo

74 Onko Suomessakin aikanaan kohtuusuositun italialaisen Alicen paluu mikään tapaus vuonna 2012? Kuinka se voisi olla, kun rouva keikkaili Helsinki–Tampere–Turku-kolmiolla viimeksi vuonna 1996 ja edellisestä pääasiassa uusia kappaleita sisältäneestä studiolevystä (Exit) on 14 vuotta. Syntikkakerroksia, brittiläisiä taiderockvaikutteita (levyillä ovat soittaneet mm. Peter Hammill, Tony Levin ja nyt jo yli 20 vuotta mukana ollut Japanin Steve Jansen) ja uskontovivahteisia sanoituksia yhdistelevä tummaääninen Alice on liikkunut 1980-luvun puolivälistä asti aikuispopin mielenkiintoisimmalla alueella. Samsara vie Exitillä hiottua kaavaa akustisempaan suuntaan. Alicen mukaan pyrkimyksenä oli yhtenäisen kokonaisuuden tekeminen, mikä selittää pitkän valmistumisajan ja muutaman melodisesti heikomman raidan mukanaolon. Vaikutelma albumin nimen mukaisesta buddhalaisesta elämänpyörästä säilyykin aina melankolisesta alusta (Mino Di Martinon hieno Morire d’amore) rauhalliseen päätökseen (Al Mattino). Muista biiseistä on mainittava säveltäjämestari Franco Battiaton suhdefilosofiaan ja ihanan pakkomielteiseen olla-verbin taivutteluun keskittyvä Eri con me, Lucio Dallan hippiaikana tekemä psykedeelinen iskelmä Il Cielo ja Alicen itse kirjoittama, levyn mahtavasti tiivistävä Orientamento. Hyvä levy, mutta suosittelen tätä vain nykyaikuispoppia ujostelematta arvostaville tai italiaa taitaville. Muiden kannattaa hypätä kyytiin kymmenen vuoden päästä, jolloin Bat for Lashes tekee viimeinkin täysin samanlaista musaa. Tai aloittaa Alicen kuuntelu 1980-luvun mestariteoksista Capo Nord ja Azimut. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

Efterklang – Piramida

Rumraket

85 Jos samalle levylle onnistutaan tunkemaan Bon Iverin alakuloinen sielukkuus, Genesistä lainailevaa mutkittelevaa poppia, lionelrichiemäistä 1980-luvun estetiikkaa ja M83:n elektronista sointia, voiko kyseessä olla muuta kuin ylitsevuotava ja ähkyä tuottava sekametelisoppa? Näköjään voi. Efterklangin uutuus on monenkirjavuudestaan huolimatta niin tyylipuhdas ja virtaviivainen kokonaisuus, että päätä huimaa. Rytmikilkatuksensa se on velkaa Björkin parhaille vuosille ja maalailevimmillaan se muistuttaa Phil Collinsin suurieleisimpiä kappaleita, mutta kaikista tuottamistaan mielleyhtymistä huolimatta se kuulostaa koko ajan tuoreelta ja omaehtoiselta. Hilpeitä pop-ralleja levy ei vaikutteistaan huolimatta tarjoa, vaan pikemminkin unenomaisen, loppuun asti latauksensa säilyttävän tunnevyöryn, jonka ei toivoisi päättyvän. Ei missään nimessä helppo levy, mutta jo parilla kuuntelulla niin palkitseva kokonaisteos, että se palauttaa uskoni albumiformaattiin ainakin toviksi. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Familjen – Allt På Rött

Cosmos

73 Jos Familjen eli Johan T. Karlsson haluaisi, hän voisi todennäköisesti tienata miljoonia kirjoittamalla megahittejä Lady Gagalle tai Madonnalle, niin hyvin Allt På Röttin äänimaailmasta on kuultavissa miehen suvereeni kyky päivittää 1980- ja 1990-luvun elektronisen musiikin ja popin elementtejä tähän päivään. Stadionhittikokoelman sijaan hän on kuitenkin luonut albumin, jolta löytyy niin euroviisukertosäkeitä kuin Erasuren tai 808 Staten mieleen tuovia, mutta esikuviaan popinpia rutistuksia. Tuotannoltaan rosoiseksi jätetyn levyn taso heittelehtii, mutta ei niin paljon, etteikö homma kantaisi loppuun asti. Kappaleista Roskilde -94 ja Vi Va Dom ansaitsevat erikoismaininnan indiediskojen lattioiden täyttäjinä. Varsinkin jälkimmäinen on kaikessa 1990-lukupastissiudessaan lähes raivostuttavan tarttuva. Ei tämä mikään vuoden levy ole, mutta pelkästään sieluni riemulla täyttävien yksityiskohtien ja lainausten bongailu takaa popnörteille mutusteltavaa. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Frigg – Polka V

Sibelius Academy Folk Music Recordings

75 Kotimaisen laajakangasfolkin all stars -kokoonpano on viidennellä albumillaan selkeästi edennyt ilmaisussaan. Paikoin se soundaa edelleen siltä kuin Joe Satriani, Paul Gilbert, Michael Angelo Batio ja Yngwie Malmsteen olisivat vaihtaneet viuluihin ja päättäneet räväyttää tutkintokonsertissa esiin kaiken osaamisensa. Septetin pahin uhmaikä näyttää silti taittuneen, ja tilalle ovat tulleet hyvät sävellykset. Kiinnostavinta antia on heti kärkeen sijoitettu, ES-pärinöissä olevan E-Street Bandin lailla vyöryvä Vierivä, jonka pop-koukut ovat varsin onnistuneita. Samaten Kiulupolska on maltettu rakentaa sinfonisen nousevaksi, ja sen huipentava mandoliinisooloilukin kuulostaa vain rennolta ilottelulta. Päällisin puolin sävelkieli on tuttua Friggiä, ja esimerkiksi Elinan ja Teron häävalssi kuulostaa perusnättiydessään täysin samalta kuin kaikki muutkin Sibelius-akatemialla väännetyt häävalssit. Pakollinen soittotaidollinen eksploitaatio on taas ängetty Bø!-polkkaan, mutta näitä mauttomuuksia tulee vastaan kiitettävän säästeliäästi. Tuotannollisesti tämä on muotovalioa ja hieman synteettistäkin vientituotemusiikkia, mutta samalla kohtuullisen löysin rantein ja iloisesti toteutettua sellaista. Ilman muuta Friggin kymmenvuotisen uran paras tuotos, joka varmasti houkuttelee vakiyleisönsä täyttämään Kaustisen pääareenan ensi kesänäkin. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

The Helio Sequence – Negotiations

Sub Pop

68 Portlandilainen The Helio Sequence on kasvattanut suosiotaan albumi albumilta, ja tuskinpa duon viides tekele muodostaa poikkeusta säännöstä. Negotiations soi lievästä pliisuudestaan ja ulkokohtaisuudestaan huolimatta vahvasti ja viettelevästi. Bändin huippuunsa hioma resepti on yksinkertainen: raskaasti ryskyviä rytmejä, bassovoittoisesti pöriseviä syntikoita, kuulaasti helmeilevää dreampopkitaraa ja hempeitä laulumelodioita – miksipä siitä ei nauttisi? Negotiations kuulostaa varsin paljon samalta kuin newyorkilaisen The Walkmenin aiemmin tänä vuonna julkaistu Heaven-albumi, joka sekin rullaili yllättävän lähellä tien keskiviivaa. Vaihtoehtorocksoundia on kevennetty myös Beach Housen ilmavalla hattarapopilla. Avausbiisi One More Timen (valitettavasti ei Daft Punk -cover) lisäksi tasalaatuiselta ja -paksulta levyltä nousee esiin loppupuolen syksyinen December-balladi. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Homeboy Sandman – First of a Living Breed

Stones Throw

88 Kun Stones Throw vuosi sitten kiinnitti Homeboy Sandmanin, se tuli kiinnittäneeksi yhden amerikkalaisen hiphopin parhaiten varjelluista salaisuuksista. Kolme pienkustannealbumia pyöräyttänyt artisti esittäytyi isommalle yleisölle tammikuussa, jolloin ilmestynyt Subject: Matter EP on kuluvan vuoden kenties paras hiphop-julkaisu – tai itse asiassa oli First of a Living Breedin julkaisuun asti. Angel de Villar II sukkuloi vaivattomasti Commonin ja Cunninlynguistsin levyiltä tutun kevytpsykedeelisen hiphop-soulin (Couple Bars, 4 Corners) ja 2010-luvun digitaalisen vainoharhailun välillä (Illuminati, Rain) – ja tarjoileepa väliin letkeää vanhan koulun verkkoaitaräppiäkin (Jurassic 5 -muistumia herättävä Watchu Want from Me?). Supertähteä 32-vuotiaasta partasuusta tuskin koskaan tulee ja hän tuntuu tietävän sen itsekin (”People asked me if my life changed / Here’s what I might say / Not really, not really”), mutta Commonin manttelia miehen harteille sopii sovitella. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Arto Järvelä – Plays the Fiddle Vol. 3: On the Coast

OArt music

70 Nuorgamissa harmiteltiin taannoin, miksei Bob Dylan tee hittisinglejä, vaan tukeutuu reilun nelikymmenminuuttisen studioalbumin formaattiin ja pitää musiikillisen ilmaisunsa muutenkin varsin perinnetietoisena rootsina. Samaiselle perinnesetien pitkälle puistonpenkille istahtaa myös Järvelän klaanin kaikenähnyt viuluvekkuli Arto. Jos Frigg on nuorisosuosiossaan nykykamun Kanye West tai David Guetta, lienee Järvelä jonkinsortin Dylan. Hyperaktiivisessa maailmassa kaikki informaatio syötetään meille yhä lyhyempinä pätkinä ja megalomaanisemmin väritettynä. Minkälainen virka on silloin 42-minuuttisella viululevyllä, jolla yksi mies soittaa suomenruotsalaiselta rannikolta kerättyjä perinnesävelmiä? Järvelän sooloviulusarjan kolmas tuotos toiminee parhaiten livenä koettuna hämärän pirtin nurkassa, takkatulen paukahdellessa vieressä. Aluksi se alkaa levyltä kuultuna puuduttaa, sitten pienieleinen estetiikka imaisee mukaansa, mutta välillä jännite taas karkaa. Ehkä olen niin pop-dynamiikan kyllästämä, että tällaiseen ilmaisuun syventyminen vaatii aikaa. Toisaalta, onko tällaista musiikkia tällaisessa muodossa tarkoituskaan painaa vain cd:n steriiliin pintaan? Äärimmäisen perinnetietoiselle lähestymistavalle on silti nostettava hattua – tässä soitossa ei ainakaan ole mitään ylimääräistä. Kaiken lisäksi levy on musiikkihistoriallinen dokumentti, joka kansvihkossaan vielä taustoittaa näitä kappaleita soittaneiden pelimannien vaiheita. Melko vähän on askelia Kanye Westinkään ilotulituksesta Gil Scott-Heronin kautta sadan vuoden takaisiin blues-tekijöihin. ”Who will survive in America”, Scott-Heron kyseli. Selviäisikö suomenruotsalainen viulumusiikki puolestaan omassa kotimaassaan? (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

Koivuniemen Herrat – Jotain uutta auringon alla

Suomen musiikki

69 Koivuniemen Herrojen kahden vuoden takainen esikoislevy Sokeat johdattaa oli luontevaa jatkoa yhtyeen sanataiteilija Shakan tekemisille rataräpin maailmassa Jontin aisaparina: lisää tarinoita Kallion kääntöpuolelta, mutta enemmän sivustakatsojan, kuiville jo pelastautuneen kertojan näkökulmasta. Yhtä tärkeän uuden ulottuvuuden levylle toi itse yhtye, joka venyi funkiin ja psykedeliaankin niin luontevasti, että lopputuloksen määritteleminen hiphopiksi olisi ollut aikamoinen yksinkertaistus. Tämä uutuus on taas uusi looginen kehitysaskel: katuläppää kuullaan enää metatasolla, biiseissä jotka kertovat siitä, miten ennen tehtiin katuläppää. Enemmän niissä pohditaan esimerkiksi vapauden käsitettä ja mahdollisuutta muuttaa kulmilta jonnekin muualle. Samoin musiikki ottaa yhä suurempia vapauksia progen ja jazzin suunnalla, vaikka Shakan karismaattista räppäystäkin kuullaan paljon. Muodollisesti täysin pätevän ja hienosti sovitetun ja soitetun albumin ainoa ongelma on, että se vaikuttaa tietyllä tavalla aikuishopilta, kovin seesteiseltä ja välillä vähän virkamiesmäiseltäkin. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

Maria Minerva – Will Happiness Ever Find Me?

Not Not Fun

63 Siinä missä Grimes on puhtaasti poseeraaja, Tallinnasta lontoolaistunut, vuonna 1988 syntynyt Maria Minerva eli Maria Juur on alusta asti profiloinut itsensä älyköksi. Master of Arts -tutkintoaan viimeistelevä Minerva viittaa jatkuvasti haastatteluissa ja teksteissään kriittisen teorian filosofeihin. Siksi Strange Things in My Room -biisiin (2010) tehdyllä videolla vilahtanut ranskalaisfilosofi Gilles Deleuzen kuva ei tuntunut väkinäiseltä pisteiden keruulta. Hypnagogisten häivähdysten sijaan Minervan musiikki kuulostaa loppuun asti laskelmoidulta, hajonneen indiekoneen tuotokselta, kuten Grimesinkin: I Don’t Wanna Be Discovered (Will Happiness Ever Find Me):n lopun kansanmusiikkisamplet, Firen triphop-biitit huojumaan laittavat syntikkaujellukset ja Chordettesin Mr. Sandman -sample päätösbiisi The Starissa ovat kiinnostavalla tavalla itsetarkoituksellisia ja saavat pohtimaan tekijänsä motiiveja. Pintansa puolesta Will Happiness Ever Find Me? on puoliksi abstraktia ja unista läppäritaidetta ja puoliksi poseerauspoppia Weekdayn muotinäytöksiin. Jälkimmäinen ajatus on Minervasta varmasti sietämätön. Hän haluaisi herättää ajatuksia, mutta hautaa vahingossa Hegel– ja Plath-viitteiset ideansa kaikuihin. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Mumford & Sons – Babel

Mumford & Sons

62 Nyt kakkosalbuminsa ilmestyessä Mumford & Sons ei todellakaan ole maailman trendikkäin yhtye: sen luokittelemiseen on käytetty “new boring” ja “landfill indie” -tyyppisiä termejä. Yhtyeen Sigh No More -esikoinen oli kuitenkin erinomainen levy, ja sen miljoonamenestys vähintäänkin käsittämätöntä. Kuinka todennäköistä oli, että tarttuvatkaan biisit auttaisivat banjopitoista folkrock-albumia tuplaplatinamyyntiin jenkeissä ja vielä isompaan suosioon koti-Britanniassa? Babel onkin tehty aivan eri tilanteessa kuin debyytti. Tuntuu kuin kollektiivi itsekään ei oikein hahmottaisi suosionsa salaisuutta ja kuin tämä olisi johtanut lievään varmaan päälle pelaamiseen. Ensilevyllä riemua herättäneet kertosäenostatukset kuulostavat tarkkaan toisinnettuina jo laskelmoivilta, ja banjo tekee tälläkin kertaa täsmälleen samat jutut: mieleen hiipii ajatus, että sitä käytetään pahimmillaan yhtä tylsästi kuin niitä kaiutettuja kitaroita Coldplayn levyillä. Nämä ongelmat eivät olisi suuria, jos biisimateriaali olisi tälläkin kertaa a-luokkaa, mutta ei se ole. Ensimmäisillä kuunteluilla se kuulostaa hämmentävänkin keskinkertaiselta. Sitkeästi yrittämällä muutamiin eeppisempiin esityksiin alkaa sentään vähän tykästyä, Broken Crowniin aika paljonkin. Eikä perusmeiningissäkään nyt varsinaista vikaa ole. Silti: jos ensisingle I Will Waitia olisi aikanaan tyrkytetty kansalle Little Lion Manin sijasta, ei kukaan tietäisi mitään Mumford & Sonsista. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

Stars – The North

ATO

52 Olin varautunut kirjoittamaan, miten harmaimpaankin päivään tulee hopeareunus, jos kuulee Starsin toisen solistin Amy Millanin ääntä ja yhtyeen ultrakuulasta poppia. Ennen kuin montrealilaisbändin viides levy etenee loppusuoralleen, ylisanat eivät irtaudu hermoradoista. The North on paria edeltäjäänsä runsaampi ja jopa soittolistaradiomaisen täynnä soiva albumi. Se on kohtalokasta bändin hienovaraisuuden kannalta. Kuulostaa, kuin Arcade Fire olisi pesiytynyt Starsiin ja kalvaisi tämän sielua hengiltä riivaajan lailla. Backlinesin nostatus ottaa vielä oikealla vatsanpohjasta, mutta herkän Through the Minesin Arcade Firen Ready to Startista lainattu stadionpoljento tuhoaa. Tasapainon kuulauden ja mahtipontisuuden välillä Stars löytää vasta loppuhetkillä. The 400 -pianoballadi häivähtelee Starsin sävelkielellä esitettyä Coldplayta, joka realiteettien vastaisesti pystyisi jonkinlaiseen tunneilmaisuun. Päätösraita Wallsin lohduttomat säkeet (”You can have me / But you can’t make me happy”) ovat lähes suora viittaus The Magnetic Fieldsin 100,000 Firefliesiin. Vasta silloin tähdet ovat niin sanotusti asemissaan, eli suuret melodiat ja herkkyys yhtä hienostuneisuuden kanssa. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Woods – Bend Beyond

Woodsist

84 Yhdysvaltain sympaattisimpiin ja luontevimpiin folkrockbändeihin kuuluva Woods onnistuu jo kolmannen kerran tällä vuosikymmenellä: Bend Beyond on edeltäjiensä At Echo Laken (2010) ja Sun & Shaden (2011) tapaan pieni ja vaatimaton levy, jonka sisältö on täyttä rautaa. Tällä kertaa Woodsin painopiste on Kaliforniaan päin kumartavassa 1970-luvun alun hippifolkissa; Cali in a Cup ja Back to the Stone -kappaleissa Woods-nokkamies Jeremy Earl ei juuri peittele rakkauttaan Harvest-ajan Neil Youngia kohtaan ja päätyy kuulostamaan hämmästyttävän paljon edesmenneeltä norjalaisfolkkarilta St. Thomasilta. Nuggets-kokoelmilta tuttua happoräminää kuullaan sitäkin: Find Them Empty ja Size Meets the Sound ovat esimerkillisiä esityksiä ja jälkimmäinen jopa 13th Floor Elevatorsin klassikoiden tasoa. Yksinkertaisesti ihastuttavan albumin kruunaa neljän soinnun renkutuksesta juhlalliseksi folkhymniksi kasvava Impossible Sky. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Gracias teki erinomaisen levyn. Nyt sen sai sanottua Nuorgamkin.

Se oli siinä. Vuoden 2012 A-puoli, meinaan. Vaikka arvioimme sen aikana päälle 250 albumia tai ep:tä, kaikensorttisia hyvyyksiä jäi aika paljon huomioimatta.

Siispä ohjeistimme toimittajakuntaamme kirjoittamaan miniminikritiikin niistä alkuvuoden parhaimpiin kuuluvista levyistä, joita emme ole vielä Nuorgamissa arvioineet, jotta tiedottajat saisivat jotain siteerattavaa ja te kenties löytäisitte uusia tuttavuuksia. Tässä on teille kooste ja siinä mainituilta levyiltä poimituista kappaleista koostettu soittolista.

Talkoisiin osallistuivat, Iida Sofia Hirvonen (ISH), Juuso Janhunen (JJ) Joni Kling (JK), Kari Koivistoinen (KK), Antti Lähde (AL), Mikael Mattila (MM), Oskari Onninen (OO), Teemu Purhonen (TP), Tapio Reinekoski (TR), Anton Vanha-Majamaa (AVM), Niko Vartiainen (NV), Mervi Vuorela (MV), Verna Vuoripuro (VV) ja Tuomo Yrttiaho (TY).

Kuuntele soittolista tästä.

Francis Bebey – African Electronic Music 1975–1982

70 Francis Bebey löysi syntetisaattorin 1970-luvulla ja kohteli sitä kuin akustista akustista kitaraa. Lopputuloksena oli safaribaarin hermostuttavaa onnentuntimusaa, joka kuulostaa paperisateenvarjoilta ja pelikoneilta. (ISH)

Allo Darlin’ – Europe

73 ”So you’re scared and you are thinking that maybe we ain’t young anymore” -tyyppistä pophaikeilua The Go-Betweensin hengessä. (ISH)

Black Dice – Mr. Impossible

74 On 11-vuotissyntymäpäiväsi. Olet toivonut lahjaksi Frontside Ollien tms. levyä. Juhlapäivänä lahjapaperista paljastuu tämä. Seuraavat 20 vuotta mietit, oliko se oikeasti vahinko vai sairasta pilaa. (JK)

Father John Misty – Fear Fun

77 Välillä unohtuu, miten hyvältä näinkin amerikkalainen kantrirock-soundi voi kuulostaa. Fleet Foxesin ex-rumpalin kahdeksannella levyllä kuuluu kyseisen bändin kaiku, mutta klangi on rouheampi. (MM)

Damien Jurado – Maraqopa

78 Amerikkalaislaulaja-lauluntekijän levyihin on mukava uppoutua. Edeltävän Saint Bartlettin tavoin Maraqopa on nasta yhdistelmä levollista ja jämptimpää Juradoa. Kuin hienoa käsityötä. (TY)

Friends – Manifest!

78 Surffikitarat, funk ja new wave -rytmit, teiniromantiikkaa kukkivat sanoitukset sekä Samantha Urbanin raukean hekumallinen ääni muodostavat Manifestin selkärangan. Täydellinen kesälevy, kuin prosciuttoa cantaloupe-melonin kera ja lasillinen rommikolaa: sopivasti suolaista, makeaa ja humalluttavaa. (JJ)

The Cribs – In the Belly of the Brazen Bull

79 Viidennellä levyllään The Cribs kumartaa Dave Fridmannin ja Steve Albinin avustuksella 1990-luvulle, onnistuen samalla luomaan hävyttömän tarttuvia kertsejä. (KK)

Phédre – s/t

79 Phédre on visuaalisempaa musiikkia kuin miltä se kuulostaa. Sen pinta on sisäsyntyisempi kuin sen ulkopuolelle jäävä sisäpuoli. En tiedä – se on yksi helvetin kompostiastia täynnä ideoita. (JK)

Kiveskives –Joystick

80 Kiveskiveksen lanseeraama nintendohevi on Joystickillä läsnä, mutta soppaan mahtuu myös loisteliasta pekkapohjolamaista progehenkeä. Trion juna rullaa hyvin, mutta suunnasta ei liene hajua kellään. (TP)

Suomen Tulli – Uuteen maailmaan

80 Torniossa perustetun yhtyeen perinnetietoinen ja silti selvästi 2010-lukulainen debyytti palauttaa kiinnostuksen uudempaan kotimaiseen progressiiviseen rockiin. Ei mikään Korppi, mutta lähellä. (TY)

The-Drum – Heavy Liquid

80 Yhdysvaltalainen tuottajakaksikko The-Drum herättää hetkittäin mielleyhtymiä Burialiin, mutta kappaleet soivat laskuhumalaisempina ja alakuloisempina. (TK)

 The Magnetic Fields – Love at the Bottom of the Sea

82 Jotkut eivät saisi luopua hyväksi havaituista toimintametodeista. Stephin Merritt on yksi heistä. Syntikoiden kaivaminen komeroiden perältä palautti The Magnetic Fieldsin pienen ja hennon otteen nerouteen ja sydänsuruihin. (OO)

Circle – Manner

83 Harvoinpa osuu termi ”avant-AOR” näin naulan kantaan. Toto ja Can kohtaavat mitä sopuisammin, kun Porin spandex-ristiretkeläiset maalaavat hienoimpia riffejään hetkeen aikaan. (MM)

d’Eon – LP

84 Arkkienkeli Gabrielista internetissä kertova teemalevy on valtavien kaarien IDM-r&b-odysseia, jonka rumpukoneet paukkuvat hyperaktiivisemmassa tilassa kuin 20 tuntia newsfeedejään maanisesti skrollannut somenisti. (OO)

Colleen Green – Milo Goes to Compton

84 Kalifornian osavaltiossa on tiettyjä lakeja, jotka rajoittavat metsästystä: esimerkiksi liikkuvasta autosta ampumisen kieltäminen ja säädös, joka estää Colleen Greenin käyttämisen elävänä pyydyksenä. (JK)

Killer Mike – R.A.P. Music

84 Michael Render tuuppaa riimiä ilmoille taidolla ja raivolla, kaapaten huomiosi. Tämä musiikki ei vaeltele ujosti taustalla, vaan nappaa rinnuksista kiinni ja pakottaa kuuntelemaan. (KK)

Roberto Rodriguez – Dawn

84 Kotimaista house-osaamista parhaimmillaan. Maailmaa riivaavan EDM-buumin aikakaudella on riemastuttavaa löytää näin tinkimättömän tyylitietoista, hiottua ja soundimaailmaltaan raikasta tanssimusiikkia, josta löytyy niin klubien lattiat täyttävää tykitystä kuin leudon kesätuulen lailla hitaasti vietteleviä tunnelmapaloja. (JJ)

Mac DeMarco – Rock and Roll Night Club

85 Langanlaiha montrealilainen on ihastuttava tuttavuus jokaiselle, jolle yhden miehen/naisen lofi-outsiderit ovat heikko kohta. Rockabillyä, loungea, suhinaa ja seksiä, sopivassa suhteessa, sopivan epävireisesti. (AL)

Pyuria – Incarnadine Reverly

85 Incarnadine Reverlylla soiva tekninen ja sopivasti härski kuolonmetalli toimii kuten se kuuluisa kuutio Hellraiserissa: helvetin hyvin. (TP)

Trust – TRST

87 Jos Interpolin Paul Banks kärsisi kroonisesti ummetuksesta ja alkaisi tehdä synteettistä goottipoppia Anvil-klubin tarpeisiin, syntyisi musiikkia, jollaista kanadalaisen Trust-duon esikoislevy on tulvillaan. (AL)

Actress – R.I.P

88 Reivaamiseen väsynyt dj silpoo korvienvälikirjastoaan ja tekee täyteäänistä groovea. Jos olisin algoritmi, tanssisin itseni solmuun vuoden hinkatuimmalla biisillä Ravenilla. (TR)

Lapko – LOVE

88 Melko nopeasti unohtuneen New Bohemian jälkeen Love tuntuu henkeäsalpaavan intensiiviseltä. Lapko on nyt täydellisessä tasapainossa mustien vyörytysten ja Ville Maljan melodisuuden kanssa. (VV)

Ride For Revenge – Under the Eye

88 Helsinkiläistynyt Ride For Revenge on kolmannella levyllään juuri niin kvlt, lofi ja evil (in league with satan), kuin vitun kovan black-/death metal -bändin kuuluukin olla. Hail! (MV)

Verneri Pohjola Quartet with Aki Rissanen – Ancient History

88 Pohjolan yhtyeet soittavat aina kuin yksi kieltä pakeneva ajatus, nykyinen kvartetti jo ehkä liiankin saumattomasti. Hulppeaan pop-standardien sarjaan liittyy nyt putoileva Björkin Hyperballad. (TR)

Ty Segall Band – Slaughterhouse

88 Ylituotteliaan Segallin nerous kristalloituu viimein koukukkuuden ja murhaavuuden yhdistäväksi jyystöksi. Levy, jolta turpaan saaminen naurattaa räkäisesti sekä lyöjää että lyötävää. (OO)

Ilkka Kalevi Tillanen & Rantaremmi – Maailman paras maa

88 Tillasen ja Rantaremmin Joku Roti -debyytti yllättää kypsyydellään. Ote on terävöitynyt ja lopputulos on suora, paikoin jopa roisi tulkinta upean Suomenmaan nykytilasta. Lisää tätä herkkua! (TP)

Homeboy Sandman – Subject: Matter

89 Hykerryttävän hieno 20-minuuttinen 31-vuotiaalta newyorkilaiselta, jolla on älyttömän hieno nimi: Angel de Villar II! Ajaton sekoitus hiphopia, soulia ja psykedeliaa priimakauden Commonin ja Cunninlynguistin hengessä. (AL)

Gracias x JTT – Globe

90 Deogracias Masomi teki vuoden parhaan räppilevyn. Miksei tästä ole puhuttu enemmän? Vaivaton flow, JTT:n a-luokan tuotanto ja huipputerävät enkunkieliset lyriikat. Jumaloin. (AVM)

Voices from the Lake – s/t

90 Ambient-teknon hienoimpia teoksia sitten Global Communicationin 76:14:n. Tuudittaa, kunnes koukuttaa. (NV)

Shaved Women – s/t

90 Noisepunk-trio Shaved Womenin debyyttilevy on raaka ja verinen kuin tartar-pihvi. Tätä pihviä ei tosin nautita ravintolassa, vaan mahdollisimman matalakattoisessa squattikellarissa. (MV)

Gareth Davis and Frances-Marie Uitti – Gramercy

91 Bassolla, klarinetilla ja pohjattomalla varannolla mustaa, mustaa ja mustaa kaivetun kaivon seinistä ahdistuu hengiltä aina kuin ensimmäistä kertaa. (TR)

Can – Lost Tapes

92 Vuoden 2012 paras musiikki on tehty 1960- ja 1970-lukujen taitteessa! Kolmituntinen arkistokokoelma perustelee Canin ylivertaisuuden suvereenilla yhteissoitolla, eläimellisellä funk-groovella ja hulppeilla drone-sukelluksilla. (MM)