Moshi Moshi

65 Au Revoir Simonea on uhannut sama kohtalo kuin lukuisia ensijulkaisullaan indieyleisön uudeksi suosikiksi nousseita kevyt-elektropop-yhtyeitä: kun tuotanto ja kappaleet eivät tunnu enää esikoista seuraavilla levyillä ottavan kovinkaan kummoisesti uusia suuntia, yleisö menettää mielenkiintonsa ja etsii uuden suosikin, joka on enemmän ajan hermolla. ”Au Revoir Simone, ei jaksa kiinnostaa ketään vuonna 2013”, eräskin nuorgamilainen luonnehti yhtyettä. Aivan näin tyly tilanne ei ole, mutta ankeasti nimetyllä Move In Spectrumsilla se ei kyllä kovin paljon paremmaksikaan muutu. Muutamia perushyviä popkappaleita toki löytyy. Esimerkiksi lennokas Crazy on aivan yhtä menevää rilluttelua kuin vaikkapa kotimainen Burning Hearts parhaimmillaan ja Somebody Who ihan silkkaa Austraa, mutta vain hivenen vähemmän huomiota herättävällä laulajalla. Sympaattisen yhtyeen pitäisi saada pari mojovaa, suoraviivaista hittiä ja tuotantoonsa enemmän rohkeutta, niin näistä aineksista voisi syntyä jotain paljon enemmän, kuin mihin nyt ylletään. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Danny Brown – Old

Fool’s Gold

88 Ei terve, mikä levy! Legendaarisessa The Wire -tv-sarjassa oli sellainen heroiiniaddikti-hahmo kuin Bubbles, joka oli aina vähän sekava ja homssuinen, mutta loppujen lopuksi terävä ja kekseliäs kaveri. Old on kuin tuon miehen sielunmaisema: hektinen ja pakkoliikkeinen, sekopäisestä hedonismista kakofoniseen pelkotilaan hyppivä mutta silti terävästi ympäristöä havainnoiva. Yhteiskunnallinen näköalattomuus, huumeet, yletön bailaaminen ja puhdas riettaus ällikällä lyövällä tarkkuudella kuvailtuna heittävät yläfemmoja biisistä toiseen. Danny Brownin ilmaisun raakuus, verbaalinen taituruus ja koko tuotantojäljen laaja-alaisuus tekevät Oldista yhden vuoden kovimmista suorituksista. 19 biisiä, joiden joukossa notkahduksetkin ovat vielä ihan hyvää keskitasoa. Biitit ovat uhkaavan rupisia tai ylikorostetun muovisesti ja villisti laukkaavia, mutta kummassakin tapauksessa helvetin hyvin Brownin ilmaisun kanssa yhteen pelaavia. Harvoin on toistuvista teemoista rakennettu näin hyvin jännitteensä säilyttävää pakettia. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Cage The Elephant – Melophobia

RCA Records

70 Tältä kentuckylaisyhtyeeltä eivät ideat lopu kesken, se tulee Melophobian vajaan neljänkymmenen minuutin aikana moneen otteeseen selväksi. Albumi on Cage The Elephantin kolmas, ja odotuksia on monelta suunnalta. Myös yhtyeellä itsellään on omien sanojensa mukaan tähtäimessä Melophobialla kasvaa irti vaikutteistaan. Juuriansa on tervettä näyttää ja käyttää, ja paikoitellen Cage The Elephantin musiikki tuo mieleen monet indiesuuruudet, kuten laulaja Matthew Shultzin ihannoiman Pixiesin. The Killsin Alison Mosshartin duetoiman It’s Just Foreverin intensiteetti tuo mieleen mahtavan edesmenneen The Blood Brothersin. Levy on ahdettu täyteen mitä erikoisempia ideoita, mutta parhaimmillaan bändi on suoraan sydänlankoihin tarttuvilla kappaleillaan, kuten singlellä Come A Little Closer. Levyn alkupuoliskon jälkeen monet kappaleet alkavat kilpailla tuotannollaan edellisten laulujen kanssa. Levyn kokonaissoundi leikittelee bändin live-energian ja korkealaatuisen studion erottelevuuden välillä, ja monessa kappaleessa on psykedeelinen surfvire. Paikoitellen tämä tuntuu (soundien puolesta) sekavalta ja ulkokultaiselta jo varsin omalaatuisten sävellysten päälle lapioituna. Cage The Elephant on nuori yhtye, joka uudella levyllään osoittaa kypsymisen merkkejä. Kypsyisivätpä kaikki yhtyeet näin hienosti. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

Clap Your Hands Say Yeah – Little Moments EP

Clap Your Hands Say Yeah

62 Clap Your Hands Say Yeah aloittaa uudella EP:llään käytännössä alusta. Kahta jäsentä köyhempänä laulaja-kitaristi Alec Ounsworth sekä rumpali Sean Greenhalgh vetäytyivät kellariin meditoimaan ja puhdistautumaan. Little Moments on varmasti raju kokemus yhtyeen edellisiin julkaisuihin tutustuneille ja kiintyneille kuulijoille. Pääosissa ovat tiukasti sekvensoidut syna-arpeggiot ja biitit. Ainoat tutut elementit lienevät Ounsworthin tunnistettava ääni sekä paikoitellen nauhalle tarttuneet rummut. Vaikka soundimaailma on hieman geneerinen ja miltei joka kappaleella leikitään viive-efektin feedback-namiskalla, on tämä vaihe yhtyeen historiassa jännällä tavalla raikas ja sympaattinen. Little Moments tuntuu olevan varovainen kokeilu vailla tavoitteita, ja juuri siinä onkin sen vahvuus sekä heikkous. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

Cults – Static

Columbia

66 Ou nou, tässä tulee bändi, jolla on taustallaan vaikeimmin uusinnettava hype hetkeen. Etenkin, kun duon eponyymi debyyttialbumi (2011) oli alkujaankin perin keskinkertaisesti länkyttelevää sixties-pastissia. Oikea lähestymistapa kakkosalbumin koostamiseen: sama resepti, parempia kappaleita, kiinnostavammat soundit. Mitään ylimääräistä levyllä ei tälläkään kertaa ole, mutta tuotanto on ajattomampi ja universaalimpi, välttyen 1960-luvun preservointiin keskittyvän kiiltokuvan keinotekoiselta viattomuudelta. Yläotsikkoja ovat kuitenkin eri aikakausien tulkinnat psykedeliasta, shoegazesta ja orkestraalisesta popista. I Can Hardly Make You Minen ja High Roadin kaltaiset ylpeästi etenevät biisit ovat riemuvoitto debyyttilevyn aneemisimpiin hetkiin verrattuna ja We’ve Got It todistaa entisten perinneheikkouksien korjaamisesta voimapopkirkkauteen. Spectoriaanisen monomanian maailmasta ei silti ole täysin päästy eroon, ja tasapaksuuteen lopulta sortuva kokonaisuus vain alleviivaa sitä tosiseikkaa, että tällaista musiikkia ei aikoinaan kirjoitettu albumimuodossa kuunneltavaksi. Vaikutelmaa ei ainakaan korjaa Madeline Follinin läpi levyn vivahteettoman yksitoikkoisena pysyttelevä lauluääni. Lopputuote on sokerisena helkkyvä albumi, joka suurimman osan ajasta kuulostaa hieman liikaa joululta. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Goldfrapp – Tales of Us

Mute

73 Triphopin jälkitiloissa vuonna 2000 ilmestynyt Felt Mountain kantoi aikansa eteerisimpiä ja samalla kliseisimpiä attribuutteja. Joka tapauksessa Goldfrappin epätasaisen uran käynnistäjänä se myös kuuluu englantilaisduon diskografian parhaimmistoon. Lukuisien muotokokeilujen jälkeen Tales of Us on tämän aikansa kulloisia trendejä state of the art -tronicaan yhdstelevän diivayhtyeen minimalistisin ja yllättäen akustisin levy sitten Felt Mountainin, jonka millenniaaliset trendioikut on hylätty ajattomamman äänimaiseman tieltä. ”Kate Bushin pikkusisar” -rinnastus on niin laiska, että se on pakko tehdä. Toisaalta juurilleen palanneesta yhtyeestä voi vasta tämän levyn jälkeen todeta, että eipä Glass Candyn ja Chromaticsin tapaisia elektroartistejakaan olisi välttämättä koskaan syntynyt ilman Goldfrappin pohjatyötä. Tales of Usin tunnelmissa on mutkaton ja kertakuuntelulla mukanaan vievä pohjavire, mutta tällä reseptillä on myös kaikki edellytykset synnyttää pelkkää apatiaa. Aika tulee paljastamaan, näyttäytyykö Tales of Us viihdyttävänä, atmosfäärillä ladattuna myöhäisenä laatutyönä, vai vain ensimmäisenä laskelmoituna reboottina maneeriksi muuttuneessa, kypsän iän tummasävyisyyden löytäneiden albumien ketjussa. Toivoa sopii, että tässä ei ollut kaikki, mitä duolla on tarjottavanaan. Tietty tyylitietoisuus on silti piirre, jota he tuskin ikinä tulevat menettämään, sillä lavaa pyyhkivä valokeila on Allison Goldfrappille enemmän kuin kohtalo. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Holy Ghost – Dynamics

DFA

61 Kun Holy Ghostin nimetön esikoisalbumi vuonna 2011 ilmestyi, vihelsi juna jo horisontissa. Sinällään levy oli yksi julkaisuvuotensa mainioimmista elektronisen popmusiikin julkaisuista, mutta jotain kertoo, että sen vanhin kappale (Hold On) oli tuolloin jo neljän vuoden ikäinen. Toisella albumillaan amerikkalaisduo ei edes yritä seurata saati luoda trendejä, vaan tyytyy toistamaan viimeisen kymmenen vuoden konepopin meemejä: Dynamicsilla kuullaan siis muun muassa LCD Soundsystemin takapotkubassoa ja lehmänkellonkilkatusta (Dumb Disco Ideas), Thomas Marsin epäortodoksisesti rytmitettyä laulua myöten mallinnettua Phoenix-poppia (Changing of the Guard) ja Driven neonvaloissa väreilevää Miami Vice -tunnelmointia (It Must Be the Weather). Levyn yksitoista kappaletta ovat pääosin aivan kelvollisia, mutta myös mahdottoman harmittomia. Kun kaikki tämä on kuultu jo niin monta kertaa ja niin paljon paremmin tehtynä, jää levyn käyttöarvo pieneksi. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Moby – Innocents

Mute

35 1990-luvun Moby vaikutti suoraan koeputkesta putkahtaneelta ja isäntiään vastaan kapinaan nousseelta kloonilta, jolla oli tinkimätön visio johtaa puutunut sukupolvensa transhumanistiseen vallankumoukseen rakkauden ja musiikin kautta. Sittemmin Moby on pitänyt tuosta tinkimättömyydestä kiinni esiintyen nykyään sängen kasvattaneena androidi-dropottina, joka on kieltäytynyt asentamasta päivityksiä 20 vuoteen. Innocents on päättymätön ysäritrippi ja siitä on laajan vierailijakaartin panoksesta huolimatta vaikeaa löytää mitään tuoreelta tai innostavalta kuulostavaa. On gospel-vaikutteita, tietoisen haavoituvaiselta kuulostavia triphop- ja dream house -koskettimia, valtameren kuohunaa… Oikeastaan jokainen melodia, johon Moby koskee, muuttuu new age -jaarittevaksi rihkamaksi. Jopa Wayne Coynen kevytpäisyys näyttäytyy tässä sokerisessa kontekstissa kaikkein epäedullisimmassa, ehostuksen paljastavassa UV-valossaan. Innocents saa miettimään, että aikoinaan, kun Mobylla oli luultavasti kaikki edellytykset, hänen olisi kannattanut julistautua omaksi uskonnokseen ja alkaa pelolla hallitsevaksi kulttijohtajaksi. Vuonna 2013 on nimittäin hankalaa saada ihmiset kuuntelemaan delfiinien ääniä tooga-asusteissa tarjoamalla palkaksi vain keitettyjä linssejä ja alfafaa. Oikeastaan hän määrittelee uusiksi kelkastaputoamisen käsitteen. Moby on kenties ainoa artisti jonka urakehityksen suurin erhe oli myöhästyä Hale-Boppin komeetan kyydistä. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Someone Still Loves You Boris Yeltsin – Fly by Wire

Polyvinyl

76 Yhtyeet, joiden nimissä on enemmän kuin kolme sanaa, tekevät säännönmukaisesti maalailevaa, elämän synkkyydestä ja tuonpuoleisen vääjäämättömyydestä inspiraationsa ammentavaa instrumentaalimusiikkia, joka vyöryy kuulijan päälle kymmenminuuttisina, dynamiikan ääripäistä voimansa hakevina hyökyaaltoina. Someone Still Loves You Boris Yeltsin soittaa kuitenkin indiepoppia, jossa on yhtä paljon dynamiikkaa kuin 400 gramman Edam-juustokimpaleessa. Fly by Wire on kauhean kiva levy: kuulijan on helppo kuvitella kolme kiharapäistä, kulahtaneissa bändipaidoissaan kyyristelevää ja tyytyväisesti keski-ikäistyvää indie-möhömahaa kompaktiin kellaristudioon, joka on viimeistä neliömetriä myöten pullollaan kirpputoreilta hankittuja vintage-instrumentteja, pienipainoksisilla 7-tuumaisilla ja fanzineilla täytettyjä pahvilaatikoita, 1970-luvun classic rock -mestareiden kellastuneita keikkajulisteita, bändipinssejä ja hiirenkorville luettuja muusikkoelämänkertoja. Trioksi kutistunut missourilaisbändi, joka oli jo kolmanteen albumiinsa mennessä tehtaillut riittävästi b-puolia ja muita harvinaisuuksia 26 biisin kokoelman tarpeiksi, tuntee popmusiikin historian kuin flanellipaitansa rintataskun ja nykäisee sieltä juuri oikeilla referensseillä höystetyn siivun nopeammin kuin ehdit sanoa yo-la-tengo. Rujoja rumpukoneita, aurinkoisia country-sävyjä ja nakuttavaa matikkapoppia yhdistelevän Fly by Wiren kappaleet on suunniteltu insinöörin tarkkuudella, mutta ne esitetään siinä määrin nuhjuisesti, ettei niistä voi olla pitämättä. Field Music tekee tämän kaiken huimapäisemmin ja Sea and Cake hypnoottisemmin, mutta kyllä näille borssikeiton ystävillekin on paikkansa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 65 Death Cab for Cutie – Codes and Keys

Amerikan indiesuuruuden seitsemänneltä albumilta löytyy melodinen ja tunteellinen pianohelmi. Biisi muistuttaa jostakin syystä tunnelmaltaan vähän heidän vuosien takaista tekelettään Your Heart Is an Empty Roomia. Se tuskin haittaa ketään, sillä molemmat pätkät ovat loistavia todisteita Death Cab for Cutien taidosta tehdä yksinkertaisia ja osuvia pianokappaleita. (Verna Vuoripuro)

Video ei ole enää saatavilla

# 64 Kasabian – Days Are Forgotten

Kasabian on briteille sitä mitä keskitien suomirock meille, mutta tietysti popmusiikin suurmaassa nämäkin kuviot hoidetaan paremmin. Aina Kasabianin levyiltä on pari harmittomalla tavalla hienoa lad-renkutusta löytynyt. Tämä sinkkubiisi on edelleen sitä itseään, vähän Happy Mondaysia ja vähän Rollareita ja ripaus melankoliaa ja mukana hoilattava kertosäe. Toimii. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 63 Wild Beasts – Lion’s Share

Eroottisen ulinaindien kultapoikien tuorein pitkäsoitto ei avautunut ihan ensi kuulemalta, mutta palkitsi jaksamisen pakahduttavalla kammiovärinän tunteella. Kappaleessa on kuultavissa kaikki syyt tykätä Wild Beastsista: ihanan hintahtavat vokaalit, tunnelmallinen, äärimmilleen kiristettyä pianonkieltä muistuttava purkautumaton jännite ja pehmopornahtava kuvasto. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 62 Ville Leinonen – Aika

Klaustrofobista goottidiskoa, joka juoksee pirullisen tikittävää kelloa vastaan. Se vaanii ja velloo, kuten nuolen nuoreen uhriinsa ampuva laulaja. Päättää Auringonsäde/Pommisuojan hämmentäviin, mutta lumoutuneisiin tunnelmiin. Ja kaikesta ebm-jytkeestä huolimatta tämänkin kappaleen juuret ovat iskelmässä, siitä Leinosen mahtavan kohtalokas tulkinta pitää huolen. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

Kuuntele Aika-kappaleen studioversio Spotifyn kautta tästä.

# 61 The New Tigers – Pocketful of Sand

Olen kehunut New Tigersiä jo aivan liikaa, mutta kerta kiellon päälle. Kun kuuntelen Pocketful of Sandia, en edelleenkään jaksa välittää sen ysärisurinan retromaanisuudesta tai vaikutteiden ilmeisyydestä, vaan toivon kappaleen jatkuvan äärettömyyksiin. Kaksi sointua on paperilla vähän, mutta oikeinkäytettynä paljon enemmän kuin kolme tai kuusi. Sen tiesi jo Wire. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

# 60 Cass McCombs – County Line

County Line on balladi sanan vanhimmassa merkityksessä: ajaton, hempeilevä ja nostalgiaan nojaava sävellys. Se ei tosin veisi yhtä hyvin mukanaan, jos äänitys ei olisi niin äärettömän hienon kuuloista joka hetki. Kaikki virveleistä kitaraan kuulostaa erittäin tarkkaan harkituilta, mutta täydellinen sähköurkusoundi ja McCombsin ääni jättävät kaiken muun varjoonsa. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 59 Jens Lekman – Waiting for Kirsten

Kun Kirsten Dunst tuli Göteborgiin Lars von Trierin Melancholian kuvauksiin, Jens Lekman teki biisin Dunstin visiitistä hänen kotikaupunkiinsa. Tositarinaan mahtuu godotmaisen tuloksetonta odottelua Dunstin hotellilla, folköliä ja osuvia huomioita ruotsalaisen hyvinvointiyhteiskunnan alasajosta. Samalla selviää, miksi Lekman on nykypopin parhaita tarinankertojia. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

# 58 Holy Ghost! – Wait and see

Newyorkilaisten Wait and See on malliesimerkki täydellisen popkappaleen muodosta, tyylistä ja mitasta. Wait and See on kevyt, rullaava ja helposti lähestyttävä kolme ja puoliminuuttinen kappale, jossa ei lauleta tuhmista asioista, vaan ihmissuhteesta ja rakkaudesta. Ihanassa videossa muuten esiintyvät Holy Ghost! -kaksikon iskät esittämässä lapsiaan. Hellyyttävää! (Matti Markkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 57 Rihanna – We Found Love

On Rihannan onni, että hän löysi Calvin Harrisin. We Found Love on jälkimmäisen kappale alusta loppuun. Musiikkivideo kierrättää Trainspotting-henkistä brittibilekuvastoa, joka on barbadosmimmille varmasti vierasta. Kappale rytmittyy huumepilvien ja alati jyrkemmiksi käyvien laskutilojen varaan. Avainsana on toisto, kertosäkeen koukku ei tahdo päästää otteestaan. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 56 Forest Fire – Born Into

Mitä tapahtui ujostelevan ensilevyn jälkeen? Missä vaiheessa Forest Fire ehti kasvaa näin itsevarmaksi ja suvereeniksi? Missä vaiheessa siitä jalostui massiivinen roihu, jonka liekeissä kärventyy koko joukko vaihtoehtomusiikin kuivimpia totunnaisuuksia? Palovaroitus: kun yhtye laulaa asettaneensa sydämensä sinuun, se saattaa olla oikeammassa kuin osaat uskoakaan. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 55 Real Estate – It’s Real

Mars lähimpään puistoon, viltti alle ja kylmät juomat varjoon. Se on ensimmäisiä ajatuksia Real Estaten kitaroiden helistessä ja koko bändin yhtyessä riemulliseen hoilotukseen. It’s Real on mitä täydellisintä musiikkia laiskoihin hellepäiviin tai niistä haaveilemiseen. Kesää odotellessa voikin siis tyytyä vain sulkemaan silmänsä – antaa Real Estaten hoitaa loput. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

# 54 Beyoncé – Party

Messevä booty, jumalainen ääni ja vuoden leppoisin bilebiisi. Tätä olisi kelvannut hietsun rannassa männäkesänä jorailla, jos joku muukin olisi kappaleen kuullut. Kanye West juontaa kappaleen, jolla Andre 3000 vierailee maailman vaivattomimmalla featilla. Tempo on sellainen, että kelpaa uima-altaassa keinutella. Jos tällainen nynny kynäniska nyt sinne uskaltaisi. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

Voiko albumi, jonka kymmenestä kappaleesta yksi on julkaistu jo neljä vuotta sitten ja kaksi muuta viime vuoden aikana, olla yksi vuoden odotetuimmista?

Ilmeisesti voi – ja jos se jostakin kertoo, niin siitä, millaisen vaikutuksen Holy Ghost! on pystynyt varhaisilla singleillään tekemään.

Vai ilmestyykö elektropopduon esikoisalbumi sittenkin vuoden liian myöhään? Tuntuuko Holy Ghostin pastellinsävyinen pehmodisco jo edellisen sesongin soundilta? Menikö 1980-luku jo?

Kyllä ja ei. Holy Ghostin nimetön debyytti ei ole aivan sellainen tajunnanräjäyttäjä kuin viimevuotisten singlejen Say My Namen ja Static on the Wiren perusteella olisi voinut odottaa, mutta se johtuu enemmän Holy Ghostin yli-innokkaasta julkaisupolitiikasta kuin levyyn liittyvistä tyylillisistä tai sisällöllisistä seikoista.

Kun albumin kappaleista vielä Do It Again ja Wait and See on ehditty julkaista singleinä ennen albumin ilmestymistä, muodostuu uusien ja tutuksi tulleiden kappaleiden suhteeksi 5/5. Yksi vuoden odotetuimmista albumeista kutistuu siis EP-levylliseksi uutta materiaalia. Höh.

Holy Ghostin muodostavat newyorkilaiset Nic Millhiser ja Alex Frankel, jotka vaikuttivat ennen Automato-nimisessä hiphopyhtyeessä, jonka vuonna 2004 julkaistu nimetön esikoisalbumi jäi sen ainoaksi. Albumin tuottivat James Murphy (LCD Soundsystem) ja Tim Goldsworthy (ex-U.N.K.L.E.), joiden DFA-levymerkillä nyt myös Holy Ghostin esikoinen ilmestyy.

Mainettaan Holy Ghost! on kasvattanut paitsi singleillään (joista vuoden 2009 I Will Come Backia ei albumilta löydy), myös remiksauksillaan, joita se on tehnyt muun muassa Mobylle, MGMT:lle, Cut Copylle, Phoenixille ja Datarockille. Kiertueella yhtye on nähty LCD Soundsystemin kanssa.

Holy Ghost! -albumi on lopulta varsin vähän ”elektro”. Ennen kaikkea se on ”pop”, ”disco” ja ”italo”. Köykäisesti pomputtelevat oktaavibassot, fondue-kuorrutteiset piano- ja kosketinsoundit ja hillityt sensuellit lauluosuudet muodostavat levyn kappaleiden selkärangan.

Levy käynnistyy Do It Againilla (ei Steely Dan -laina), joka yhdistää Jan Hammerin Miami Vice -estetiikan Notorious B.I.G.:n kuolemattoman Hypnotizen hitaaseen grooveen, ja päättyy samoissa houkuttelevan raukeissa merkeissä Some Childreniin, johon The Doobie Brothersin Michael McDonaldin esimerkilliset softrock-fiilistelyt istuvat täydellisesti.

Väliin mahtuu kahdeksan kappaletta, joista parhaimmiksi – täysin odotetusti – nousevat viimevuotiset Say My Name ja Static on the Wire. Ensimmäisen hypnoottisen pehmodiscon kruunaavat 10CC:n I’m Not in Lovesta muistuttavat taustahuokailut, jälkimmäisen rytmikkäästi svengaavan beach-tunnelman huipentaa puolestaan täysin rikollinen kitarasoolo.

Neljän vuoden takaisen Hold Onin liittäminen albumille hämmentää; kappale ei tahdo surisevine bassoineen oikein istua kokonaisuuteen ja on yksittäisenä biisinäkin albumin kenties heikoin lenkki.

Uusista kappaleista selvästi paras on Slow Motion, joka yhdistää phoenixmäisesti rytmitetyn laulumelodian LCD Soundsystemin rapeisiin rumpusoundeihin. Jam for Jerry ja Hold My Breath ovat puolestaan levyn puhdasverisintä 1980-luvun italosoundia. It’s Not Overissa haiskahtaa New Order, jonka Bizarre Love Trianglea kappaleen melodiassa ja tekstissä (”It’s a problem of mine”) hienovaraisesti lainataan.

81 Yksi vuoden odotetuimmista albumeista kutistuu EP-levylliseksi uutta materiaalia. Varsinaisesti pettymyksestä ei näin tasokkaan materiaalin kohdalla voi kuitenkaan puhua.

Video ei ole enää saatavilla