Nuorgam — Holograms

Minikritiikit, vko 40: Belle and Sebastian, Arctic Monkeys, Factory Floor…

Mon, 23 Sep 2013 11:00:56 +0000

Mikko Alatalo – Maailma tarvii duunaria (Kantri 3)

Busola

74 a) Populisminäkökulma? Ei kiinnosta. Alatalon 23 uutta, Suomessa marginaalisen musiikkigenren kappaletta eivät tuo Kepulle ääniä, vaikka nimibiisi kalastelua yrittääkin. b) Plagiointiväitteet? Eivät kiinnosta, etenkään kantrin kohdalla, ellei valtaosaa biiseistä todisteta plagiaateiksi. Kantri 2:n Maalaistytöt valtaa kaupungin on muuten vielä selkeämpi Brad Paisley -pöllintä. c) Suomikantri? Kiinnostaa. Alatalon habitus on niin letkeä, että kantri on hänelle lopulta mitä sopivinta. Levyn tarjoama kapea äijäkuva kuuluu genreen. Siitä ei tuttuihin läppiin tottunut vanhempi sukupolvi loukkaannu ja silloin, kun Alatalo ennustaa Rock’n Roll -miehen viidenkympin kriisissä Räjäyttäjät-yhtyeen tulevaisuuden, vilahtaa myös itsetiedostus. Kantritrilogian lopetuksella on yksi valitettavan nolo hetkensä, Kouluampuja?, jonka aiheenkäsittely jää iltapäivälehtitasolle. Vaan nämäkin roiskinnat ovat osa miehen artistipersoonaa. Alatalohan on eräänlainen anti-Bowie. Mies, jonka suunnanvaihdokset veivät häneltä rockuskottavuuden niin monta kertaa, että hänelle kehittyi kyky käyttää banaliteetteja vapaasti ja rohkeus tehdä mitä tahansa. Kuten kantria, jonka kohdalla ei ole mitään syytä epäillä Alatalon aitoa kiinnostusta sen moniin alagenreihin. Perkele tällainen levy mitään selittelyjä olemassaololleen kaipaa. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

youtu.be/KdBy6OxyNi8

Arctic Monkeys – AM

Domino

67 Läpeensä englantilainen perinnemerkki Burberry oli kymmenen vuotta sitten aallonpohjassa. Sitä sporttasivat Lontoon sloaniet King’s Roadista pohjoiseen ja koto-Suomessa tietysti pikkukoiria kävelyttävät eiralaistädit. 2010-luvulla merkki yrittää uudistua markkinoimalla itseään tyylitietoisen rockväen valintana: brittipopin entiset verryttelypukuhemmothan alkavat olla jo tarpeeksi vanhoja ja ostovoimaisia kantamaan konservatiiviruutukuviota yllään. Sama keski-ikäistyminen lienee iskenyt Arctic Monkeysiin. Farkkubändi on vaihtanut skarppeihin pukuihin pubisieppohabituksen hyläten. Ei se mitään. Tavallaan AM on mielenkiintoisin Arctic Monkeys -albumi tähän mennessä: sen tekstit ovat täynnä keski-ikäistyneen itsepsykoanalyysia, sen täyteläinen äänimaailma on kaikki mahdolliset nautinnot tarjoavien yökerhojen taviksilta suljettujen ovien alta tihkuvaa eksistentiaalisen onnettomuuden eritecocktailia. Väitänpä, että Unknown Pleasuresin jälkeen tämä hulppea ”partylevy” on masentunein englantilaisen yhtyeen koskaan levyttämä albumi. Ja sitten totuus: AM ei sisällä tarpeeksi vahvoja kappaleita. Sen ahdistus on toissijaista, jos lopputulos on unettava. Uusi Arctic Monkeys ei ole The Killers eikä myöskään Drake, vaan jotain näiden väliltä, valitettavasti vähemmällä popsensibiliteetillä. Toisin sanoen yhtyeen selkein vahvuus on unohtunut entisten farkkujen taskuun, eivätkä topatut klubitakit peitä materiaalin luiskaharteisuutta. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

youtu.be/6366dxFf-Os

Belle and Sebastian – The Third Eye Centre

Rough Trade

76 Belle and Sebastianin edellinen harvinaisuudet ja EP:t niputtanut kokoelma Push Barman to Open Old Wounds (2005) sisälsi skottiyhtyeen kaikkein kultaisimmat kappaleet, kuten This Is Just a Modern Rock Songin ja 3…6…9 Seconds of Lightin täydelliset kvartetit. Eikä siitä pääse mihinkään, etteikö Belle and Sebastian olisi levyttänyt jo merkittävimmät julkaisunsa. Vaikka bändi saisi uusia ystäviä, hekin todennäköisesti kokevat tärkeimmiksi 1990-luvun lopun klassikkoalbumit sekä -EP:t. Se on tavallaan sääli, sillä The Third Eye Centre on pätevä napautus niille, joiden mielestä 2000-luvun Belle and Sebastian on vain henkitoreissaan riutuva indie-dinosaurus. 19 kappaleeseen mahtuu tietenkin muutamia huteja, mutta myös huimia neronleimauksia. Upeimmat hetket ovat muiden näkemyksiä bändin kappaleista: Miaoux Miaoux’n napakasti svengaava Your Cover’s Blown sekä Richard X:n petshopboysmainen tulkinta Write About Love -albumin (2010) avausraidasta I Didn’t See It Coming, joka demonstroi, mihin remiksauksia ylipäätään tarvitaan: tekemään keskinkertaisista kappaleista lähes parhaita. Suosittelen The Third Eye Centreä bändin ystäville varauksetta – jos jälki pysyy tällä tasolla tulevaisuudessakin, ei meillä kuuntelijoilla ole mitään naputtamisen aihetta. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

youtu.be/ZVN-tSMnUVI

Califone – Stitches

Dead Oceans

92 En ole vielä kuunnellut Bill Callahanin Dream River -albumia, koska halusin voida kirjoittaa hyvällä omallatunnolla, että Stitches on toistaiseksi paras vuonna 2013 kuulemani albumi. Chicagon vaihtoehtorockveteraaneista (keulakuva Tim Rutili ruhjoi 1990-luvulla bluesgrungea Red Red Meat -yhtyeessä) koostuvan Califonen seitsemäs albumi yhdistää hiekkapuhallettua americanaa ja ”Tuulisen kaupungin” taiderock-perintöä täysin suvereenilla ja kaikenlaista akateemisuutta karttavalla tavalla. Asiaa auttaa, että Tim Rutilista on kehittynyt vaivihkaa yksi sukupolvensa karismaattisimmista ja ilmaisuvoimaisimmista kähisijöistä, aivan Josh T. Pearsonin, Richard Bucknerin ja edesmenneen Mark Linkousin veroinen tekijä. Stitchesillä ei ole heikkoa lenkkiä, ellei sitten levyn päättävää lyhyttä ja turhahkoa Turtle Eggs / An Optimist -instrumentaalia halua sellaisena pitää. Moses vie vuoden eleganteimman kappaleen tittelin Phosphorescentin Song for Zulalta, Magdalenen pianovalssissa on The Beatlesin ja Tom Waitsin hehkua, Frosted Tips hipoo indierockin veteraanisarjojen maailmanennätystä ja We Are a Payphone visioi Talk Talkin countrybändinä. Ja, väännettäköön se nyt rautalangasta, muutkin kappaleet ovat oikein hyviä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

youtu.be/A9Apitn2DLA

Factory Floor – s/t

DFA

85 Ei tällaista levyä ole mitään järkeä arvioida. Ei tätä pitäisi kuunnella kotona tai toimistolla tietokoneen ääressä. Factory Floorin esikoinen on niin kylmäkiskoisen viileää ja samalla kiivasta jytkettä, että siitä pitäisi nauttia vain tanssilattialla. Unohdus, horkka, kiima, hikoilu, ulkopuolisuuden ja joukkoon kuulumisen tunteiden vuorottelu, jonkun känniääliön päällesi läikyttämän vetisen siiderin lemu, se, kun jalkasi eivät oikein enää kanna, mutta silti on pakko tanssia – tällaisia hetkiä varten tämä levy on tehty, vaikka sen muutamat seesteiset hetket yrittävätkin muuta väittää. Olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka kritisoivat eskapismia, tai tarkemmin ottaen kritisoivat jotain kulttuurituotetta siitä, että se tarjoaa vain hetkellistä todellisuuspakoa. Miksi helvetissä taide ei saisi olla muuta kuin unohdusta, huumeita turvallisempaa hetkellistä tympeiden päivittäisyyksien häivyttämistä? Jos illuusio tehdään näin hyvin, annan sille kaiken tukeni. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

youtu.be/0YkjMeKZcA8

Holograms – Forever

Captured Tracks

79 Holograms ei edes yritä teeskennellä olevansa muuta kuin yhden tempun poni. Pikatahtia kaksi albumia värkännyt tukholmalaiskvartetti suoltaa tappavan tehokasta, muutamaa melodiakulkua ja sovitusideaa kierrättävää postpunkia, joka on väriltään mustaa ja olomuodoltaan jäätä. Huojuvien syntetisaattorien, väsymättömästi riitaa haastavien kitaroiden ja yksinkertaisten hoilotuskertosäkeiden yhdistelmässä on enemmän kuin vähän vanhaa Killing Jokea (kuuntele vaikka levyn kohokohta Ättestupa), ja hyvä niin. Kyseenalaista tietenkään on, riittääkö reseptistä enempään kuin kahden reilun puolituntisen albumin tarpeiksi. Mutta se on sen ajan murhe se. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

youtu.be/JmBYW4gf1WY

Janelle Monáe – Electric Lady

Warner Music

72 Huuuh huh, toisella albumillaan Janelle Monáe kasvattaa jo debyytillään kuultua rikasta viittausten kirjoa entisestään. Electric Ladyyn mahtuu niin hikisesti rockista lainailevaa funkia, r&b:n ja jazzin alkujuurilta poimintoja tekevää musikaalimahtipontisuutta kuin modernia klubislowarointia – ja usein samaan biisiin ahdettuna. Vierailijoina ovat muun muassa Prince, Erykah Badu ja Miguel. Mutta mitä tästä yltiökunnianhimoisesta ja vuolaasti toteutetusta mustan musiikin kavalkadista jää käteen? Ensimmäisenä vakuuttuneisuus: Janelle Monáe on yksi tämän päivän omaleimaisimmista ja oivaltavimmista tuottaja-artisteista. Levyllä on järkyttävä määrä hitiksi kelpaavia vetoja. Tämän kaiken sanottuani joudun kuitenkin toteamaan, että samalla Electric Lady on äärimmäisen vieraannuttava kokemus. Sen kyborgi-rock-funk -teema levynkansineen ja radio-välijuontoineen on pikkukivaa fiktiota, joka ei oikeastaan palvele mitään. Yhdestäkään kappaleesta ei välity sitä tiettyä intiimiyttä, heikkoutta, ristiriitaa, joka tekee artisteista kiinnostavia. Teknisesti todella hyvä levy, mutta esittäjästään tulkitsijana, artistina, se ei kerro mitään uutta. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

youtu.be/eaMBagakSdM

Okkervil River – The Silver Gymnasium

ATO

66 Vajaa kymmenen vuotta sitten näytti hetken siltä, että juuri Okkervil River haastaisi Arcade Firen pohjoisamerikkalaisen indierockin kaupallisena ja taiteellisena suunnannäyttäjänä. Yhtyeen viime vuosien albumit eivät ole kuitenkaan onnistuneet aivan lunastamaan pikkuklassikon asemaan nostetun Black Sheep Boyn (2005) synnyttämiä odotuksia. Okkervil Riveristä on tullut sarjajyrä, jonka lopulliseen läpimurtoon ei taida enää kukaan oikein uskoa. Yrittämisen puutteesta teksasilaisyhtyettä ei kuitenkaan voi syyttää: seitsemännellä albumillaan se loikkaa viileältä ja arvostetulta Jagjaguwarilta ei-lainkaan-niin viileän ja arvostetun Dave Matthewsin muskelikkaammalle ATO Recordsille ja istuttaa tuottajan pallille arvokkaasti harmaantuneen John Agnellon (The Hold Steady, Dinosaur Jr.). Lopputulos on kuitenkin pettymys; näin tavanomaiselta ja turvalliselta Okkervil River ei ole koskaan kuulostanut. Will Sheffin lapsuuden kotikaupunkiin New Hampshireen ja 1980-luvun puoliväliin tekesteiltään sijoittuva albumi ei sijoitu musiikillisesti oikein minnekään. Sen sliipattu pop-americana huokuu pianoineen, akustisine kitaroineen ja Memphis-torvineen juuri sellaista kesytettyä käsityöläisyyttä, joka saa Wilco-vihaajat näkemään punaista. Lostilla on kyllä muutama erittäin hyvä kappale (äärimmäisen nätti Pink-Slips, rytmisesti särmikkäämpi White, new waven suuntaan kumartava Down Down the Deep River), mutta vastapainoksi Where the Spirit Left Usin ja All the Time Everydayn kaltaista tiedätte-kyllä-minne-puhaltelua, joka herättää ikäviä mielleyhtymiä Noah & the Whalen kaltaisiin laimeuksiin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

youtu.be/865bud17t5E

Minikritiikit, viikko 32

Nuorgam — Mon, 06 Aug 2012 11:00:02 +0000

Blanche Blanche Blanche – Wink With Both Eyes

Night People

62 Vermontilaisduo Blanche Blanche Blanche on kovin perinteinen makuuhuonebändi. Luotto äärimmäisellä DIY-meiningillä kahmittavaan indiepuristisuosioon on niin kova, että lopullinen visio ja arvostelukyky hämärtyy. Puhuttiin sitten Ariel Pinkistä, The Magnetic Fieldsistä tai John Mausista, kotipoppareiden varhaistuotantoihin mahtuu järjetön määrä kuonabiisejä ennen fokuksen löytymistä. Juuri varhaisesta Magnetic Fieldsistä Blanche Blanche Blanchen kakkoslevy Wink With Both Eyes muistuttaakin. Erotuksena on se, että laulajatar Sarah Smith kuulostaa Susan Anwayn sijaan Stereolabin Lætitia Sadierilta. Siihen nähden, miten huikeita kymmenen sekunnin melodianpätkiä levy sisältää, lopputulos on uskomattoman ärsyttävää ja hahmotonta kuunneltavaa. Syy on enimmäkseen siinä, että Blanche Blanche Blanchen maailmassa biisin päällimmäinen funktio tuntuu olevan mahdollisimman monen syntikkaraidan yhdistäminen levottomaksi äänisotkuksi. Onneksi sekaan mahtuu johnmausiaanisen vääristynyt The River, polyfoniakokeilussaan onnistuva, ylinopeutetulta Saint Etienneltä kuulostava Jason’s List ja ofmontrealmaisen sokerinen 4amour 4. Enää näiden lo-fin pikku hengetärten (äh, anteeksi) pitäisi löytää punainen lanka makuuhuoneensa pölyn seasta, eikä julkaista viittä levyä yhden vuoden aikana. Nykyvammailu on melodiakorvan tuhlauksena verrattavissa omasta huolimattomuudesta johtuvaan pikkulegojen vahinkoimuroimiseen. Katsotaan parin vuoden päästä uusiksi. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

youtu.be/d5SzqxqxA4o

Deep Time – s/t

Hardly Art

59 Yhden albumin ja kourallisen ep-levyjä Yellow Fever -nimellä julkaissut austinilaisduo tekee napakkaa, minimalistista ja matemaattisen tarkkaa kitarapoppia, jossa on valitettavasti hengen paloa yhtä vähän kuin taulukkokirjassa. Jennifer Moore tulkitsee notkeita melodiakulkuja ilmeettömästi kuin Laetetia Sadier, mutta tämän Stereolab-yhtyeen värikylläisestä hurmaavuudesta Deep Time jää toivottoman kauas. Yhdeksän kappaleen kokonaisuus voi viehättää Life Without Buildingsin, Young Marble Giantsin tai Organin kaltaisten kuivakkaan indiepopin mestareiden ystäviä, mutta heillekään Deep Time tuskin tarjoaa muuta kuin melko pätevää korviketta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

youtu.be/EAA5yzJJ5KI

Dying Fetus – Rign Supreme

Relapse

81 Wow! Pikkupoikana ajattelin, että tältä se paljon puhuttu death metal varmaan kuulostaa. Ja niin se kuulostaakin! Eli kolmelta vihaiselta mieheltä kiinalaisessa ravintolassa. He lukevat ruokalistaa ääneen kiinankielisiä merkkejä foneettisina aakkosina käyttäen, rummuttavat pöytää syömäpuikoilla ja ovat tosi nälkäisiä. Kevätkääryleitä pöytään ja heti! Ahmivatkohan nämä tyypit yhtä nopeasti kuin soittavat? Sen täytyy olla oikea ruokaverilöyly! Kuuntelen tätä levyä juuri Soundcloudissa. Se sisältää sellaisia kappaleita kuin Devout Atrocity, From Womb to Waste, Invert the Idols, In the Trenches ja Blood of Power. Jokaisen nimen perässä on Soundcloudin pieni sydänlogo, jota painamalla voi ilmaista tykkäävänsä biisistä. Haluan klikata jokaista niistä. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

youtu.be/S8R2qNG9KVs

Holograms – s/t

Captured Tracks

77 Tukholmalainen Holograms mallintaa 1980-luvun alun jälkipunkia – esikoislevynsä kantta myöten – jopa huvittavan uskollisesti. Bändi ei kuitenkaan vaikuta tippaakaan opportunistiselta, vaan sen soitosta heijastuu rempseä teeskentelemättömyys ja hällä väliä -asenne, joka monelta samoilta apajilta ammentavalta nykybändiltä puuttuu. Holograms asettuu keskellä kolmiota, joiden kulmissa seisovat monoliittimaisen jylhinä ja taatusti monokromaattisina varhainen Killing Joke, itsensä vielä punkbändiksi mieltävä Joy Division sekä se yhtye, joka Buzzcocksista olisi voinut kehittyä, mikäli Howard Devoto ei olisi kalppinut karkuun perustamaan Magazinea. Kolhosti rämisevien kitaroiden, holtittoman rummutuksen ja epämääräisesti pörisevien alkusyntetisaattorien muodostaman äänikuvan täydentää laulaja Anders Lagerströmin oikeaoppisen alavireinen kailotus. Biiseistä Monolith, Stress ja You Are Ancient nousevat jopa esikuviensa tasolle. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

youtu.be/D5PSfo3_IsA

The Ice Choir – Afar

Underwater Peoples

72 The Pains of Being Pure at Heartin rumpali Kurt Feldman ei luultavasti osaa päättää, haluaisiko hän olla mieluummin Pet Shop Boysin Neil Tennant, Prefab Sproutin Paddy McAloon vai Scritti Politin Green Gartside. Siispä hän haluaa olla ne kaikki samanaikaisesti. Ice Choir -projektin debyyttilevy on kuin Feldman olisi tehnyt tribuutin suosikkibändeilleen. Albumilla soi se sydämellisellä tavalla synteettinen 1980-luvun pop, jolle paras mahdollinen paikka on John Hughesin elokuvissa. Sofistipopisti kimaltava Teledrips tanssittaisi ujosti ihastustaan vilkuilevaa poikaa koulubileissä, Everything Is Spoilt By Use -slovari soisi kun elokuva päättyy suutelukohtauksen jälkeen pysäytyskuvaan. Lopputekstit virtaisivat Simple Mindsin soundeja Pet Shop Boysin melodioihin naittavan Two Ringsin soidessa. Loppuun vielä ainaiset retromania retromania plaa plaa plaa -hokemat, vaikka The Ice Choir kierrättää niin oikeita asioita, ettei sille pitäisi olla vihainen. Pastissin paksuudesta johtuen lopputulos on vain enemmän harmiton kuin hurmaava. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

youtu.be/meXqZyMqAJU

Lawrence Arabia – The Sparrow

Bella Union

63 Viimeisen päälle tyylikäs musiikki voi olla joskus kovin tylsää. Niin myös Lawrence Arabian eli muun muassa The Ruby Sunsissa sekä Feistin ja Okkervil Riverin kiertuekokoonpanoissa soittaneen James Milnen tapauksessa. Uusiseelantilaisen multi-instrumentalistin johtamaan yhtyeen kolmas albumi on ilmavaa ja taidokkaasti sovitettua kamaripoppia, josta tulee mieleen ennen kaikkia Andrew Bird mutta myös Danger Mousen 1960-lukuiset tuotannot Norah Jonesille ja Broken Bellsille sekä Lambchop leikkisimmillään. Milne laulaa väräjävällä, Hefnerin Darren Haymanista muistuttavalla äänellään näppäriä popkudelmiaan, jotka eivät kuitenkaan pahaenteistä Bicycle Riding -pianomietelmää lukuun ottamatta tunnu oikein miltään. Vuoden keskinkertaisimpia hyviä levyjä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

youtu.be/jUu84-EzyaI

Rick Ross – God Forgives, I Don’t

Maybach Music / Def Jam

78 Kuluvan ja viime vuoden sekalaisia hiphop-äänestyksiä dominoinut ihmisvuori Rick Ross ilmoitti jo hyvissä ajoin, että tästä albumista tulee Snoop Doggin Doggystylen ja Biggien Ready to Dien kaltainen klassikko. Ja kyllähän hän sitä toivoo ja yrittää, voi kuinka hän toivoo ja yrittääkään. Melkein puolen albumin verran kuulostaa, että Rozay saattaa päästä liki ainakin pienempiä räppiklassikoita – sellaisia kuin Ghostfacen Fishscale. Siinä määrin mustan karhuherran räppäys huokuu karismaa ja biitit valuvat hunajaa kuin konsanaan valtavirtaräpin loistokaudella aiemmin 2000-luvulla. Sitten pölkylle putoaa Hold Me Back -kappaleen johdolla kolme juuri sellaista kalkkunaa, joiden sävyttömyys ja umpimielinen, hengästyttävä typeryys ovat raahanneet kaupalliset rap-levyt viime vuosina pohjaan kuin ankkuriin tarttuneet merihirviöt. Sen jälkeen albumi toipuu taas oikein nautittavaksi kokemukseksi, mutta vahinko on jo tapahtunut. Klassikko jää haaveeksi ja Ross saa tyytyä vuoden alkupuolen toiseksi parhaan mainstream-rap-albumin titteliin. Edelle kiilaa nimittäin mies, jolla on tilillään se kaikkien aikojen hiphop-klassikko. Vanha kettu Nas ei ole ainoastaan ylivertainen räppäri, hänen uusi albuminsa Life Is Good on myös parempi levy kuin tämä. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

youtu.be/FCfoj2VDqZ4

Soul Asylum – Delayed Reaction

429 Records

39 Soul Asylumin ensimmäinen kansainvälinen hitti Runaway Train julkaistiin singlenä vuonna 1993 ja viimeinen, Misery, kahta vuotta myöhemmin. Kappaleiden väliin jäävä menestysjakso on vain murto-osa yhtyeen liki 30-vuotisesta urasta. Suosion syrjäseuduilla orkesteri on kuitenkin onnistunut keräämään itselleen pienen ja uskollisen ystäväkunnan, joka jäänee yhtyeen kymmenennenkin studioalbumin kohderyhmäksi. Pitkän linjan fanien iloksi David Pirner joukkioineen vertyy muutamankin kerran (Gravity, The Streets) rouheaan iskuun, joka tuo mieleen mainiosti aikaa kestäneen Hang Time -albumin (1988). Elinvoimaisten kiskaisujen vastapainona on kuitenkin harmillisen paljon yhtyeen perisyntejä – college-rockin ennalta arvattavaa dynamiikkaa, keskitien riffittelyä ja 1990-lukulaista tuotantojälkeä. Niiden myötä kokonaisvaikutelma lipsahtaa yhtyeen omistautuneisuudesta ja kokeilunhalusta huolimatta laiskanpulskeaksi ja paljastaa Soul Asylumin epämuodikkuudessaan krooniseksi b-sarjalaiseksi. Tämä on hienoinen sääli, sillä asiaansa vilpittömästi uskovalle Pirnerille soisi kernaasti vielä toisenkin työvoiton. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

youtu.be/347wVuCWoNU