Meidän yhtyeemme nimi on BetoniHank. Anteeksi.

BetoniHank –> Ghost Brigade

Vuonna 2000 BetoniHank muistetaan jos ei muusta niin ainakin ylittämättömän typerästä nimestään. Jyväskyläläisen indierockyhtyeen Fridgen raunioille syntynyt BetoniHank julkaisi Johanna Kustannuksen kautta yhden albumin (Orvot kaksoset, 2004) ennen katoamistaan historian poimuihin. Laulaja Manne Ikonen on sittemmin valjastanut äänijänteensä metallimusiikin palvelukseen – ja tehnyt sen varsin hyvällä menestyksellä. Ghost Brigaden keulakuvana hän on yltänyt jopa Suomen albumilistan seitsemänneksi (Until Fear No Longer Defines Us, 2011).

Video ei ole enää saatavilla

Donits-Osmo Experience –> HIM

Ylittämättömän typeristä nimistä puheen ollen, ohittaa ei sovi HIMin Ville Valon aikaisempaa bändiä Donits-Osmo Experienceä. Primus-henkistä kikkailuprogea soittanut bändi lämmitteli Mudhoneya Lepakossa ja sai kaksi kappalettaan Rumba-lehden julkaisemalle A Collection Of Fresh Finnish Underground Rock -kokoelmalle. Donits-Osmo Experiencessä soittivat myös Joel Melasniemi ja Antti Lehtinen, joiden myöhempi bändi Ultra Bra menestyi HIMin tavoin vallan mukiinmenevästi.

Video ei ole enää saatavilla

Vomiturition –> Rotten Sound

Vomiturition oli 1980- ja 1990-luvun taitteessa Vaasan metalliskenen all stars -miehistö ja sellaisena kaupungin keskeisimpiä nimiä. Yhtyeestä jäi jälkipolville muistoksi pari ep-levyä (muun muassa mahtavasti nimetty Flesheater Musicians on Their Last Supper, 1992) ja vähälle huomiolle jäänyt A Leftover -albumi (1995). Vomituritionista Rotten Soundiin siirtyivät tuolloin vielä Keijo Bagge -nimellä örissyt Keijo Niinimaa, kitaristi Mika Aalto ja metallirumpalien pikavauhtinen suurruhtinas Kai Hahto. Sittemmin Rotten Soundista on kehkeytynyt maamme kansainvälisesti tunnustettu ykkösnyrkki death metal -pohjaisen grindcoren armottomasti piiskaavalla saralla.

Video ei ole enää saatavilla

FlyLow Organization –> The Blanko

Ankeasta mutta kovasti yrittäneestä alternative-bändistä kuoriutui hiukan arveluttavalla tarkkuudella ajan henkeä haisteleva, mutta laadullisesti erinomainen voimatrio The Blanko. Suosiota etsiessään FlyLow’ksi nimensä lyhentänyt yhtye julkaisi yhden sinkun ja yhden pitkäsoiton (Bridges, 2005), joiden voimin bändin ura ei mainittavasti pääkaupunkiseudun pikkupiirejä suuremmaksi laajennut. Lopetuspäätöksen jälkeen kitaristi (ja sittemmin myös laulaja) Pauli Hauta-Aho ja basisti Marko Haataja käynnistivät varsin hyvin vastaanotetun The Blankon, joka soi progressiivisella ja intensiivisellä vaihtoehtorock-vaihteella maailmanluokan tyyliin.

Video ei ole enää saatavilla

Euthanausea –> Endstand

Riihimäeltä ei tule pelkästään pikkurikollisia ja satelliittilähiöläisiä. Sieltä tuli myös 1990-alkupuolella melodista trash- ja death metalia soittanut Euthanausea-yhtye. Bändin Songs of Forgotten Souls -ep:n kansikuva on suorastaan ihastuttavan, historiallisen kökkö. Katsokaa vaikka – se on YouTube-klikkimme kuvituksena. Laulaja ja nykyinen Combat Rock Industry -jehu Janne Tamminen lähti perustamaan Endstandia vuoden 1995 tienoilla, kun taas Euthanausea vaihtoi laulajaa ja nimensä – kyllä – Sinsationaliksi. Tammisen Endstand muistetaan tietysti meillä ja suuressa maailmassa (tai no, ainakin Saksassa) yhtenä olennaisimmista kotimaisen uuden aallon hardcore-punkin sanansaattajista.

Video ei ole enää saatavilla

Abhorrence –> Amorphis

Abhorrence oli suomalainen death metal -yhtye, jonka lyhyeksi jäänyt tarina on dokumentoitu kattavasti Svart Recordsin julkaisemalla kokoelmalla Complete Vulgar (2012). Yhtye hajosi vuonna 1990 vain reilun vuoden ikäisenä, minkä jälkeen kitaristi Tomi Koivusaari (vai sittenkin Metsäketo?) meni ja perusti Amorphisin, peräti neljällä albumillaan Suomen virallisen listan ykköspaikalle yltäneen ”Kalevala-metallin” pioneerin.

Video ei ole enää saatavilla

Him 06.07.2013 Ruisrock, Turku.

HIM. Ville Valo – nero vai pölvästi?

Maailma ei muutu, ei myöskään HIM.

Bändi on olemassa, jos se on julkisuudessa. Toisekseen se on olemassa, jos se tekee jotain. HIMin olemassaolo on ollut arvoitus muutaman vuoden ajan, mutta nyt yhtye on palannut.

Maailma ei liioin muutu, ei myöskään HIM. Ville Valo on aina vain Suomen Jim Morrison. Lahjakas komistus, joka dokasi itsensä siihen pisteeseen, että sisuskalut vuotivat verta. Ei vain sydän. Sitten Valo oppi, ja lankesi.

Häneen huomio kiinnittyy, vaikka bändi taitavista muusikoista koostuukin. Tilannetta vain korostaa se, että joihinkin haastatteluihin raahattu basisti Mige keskittyy yleensä lähinnä omituisten keikkabussivitsien laukomiseen.

Onko Valo oivaltava mainosmies vai vilpitön taiteilija? Luultavasti molempia, ja juuri siinä piilee menestyksen salaisuus. Heartagrammi-logo on nerokkuutta, jota ei tapaa brändikonsulttien breinstormauksissa. Ikoni syntyy todennäköisemmin, kun nuorimies potee sydänsuruja krapulapaskalla istuessaan. Bisnesäly ja esteettinen näkemys eivät sulje toisiaan pois.

HIM on yhdistelyä. Vähän Black Sabbathia, Duran Durania, David Lynchiä ja Agentsia. Niin nytkin. Vain sekoitussuhteet vaihtelevat. Diskografiassa mureaa doom-flirttailua seuraa turboahdettu pop-paketti. Ja toisinpäin. Bändi on aina samasta puusta veistetty, mutta samalla ydinilmaisuaan varioiva. Tässä mielessä HIM muistuttaa McDonald’sin kausituotteita. Uutta majoneesia vanhoissa kääreissä säännöllisin väliajoin.

Tuoreella Tears On Tape -albumilla HIM on raskas, mutta myös tutun melodinen ja katkeransuloinen. Intron jälkeen levyn avaava All Lips Go Blue lävistää tärykalvon kivitalon kokoisella kitarariffillä, jota seuraa melankolisen lohdullinen säkeistö. Tutut elementit esitellään välittömästi, valtakunnassa kaikki hyvin.

Edelliseen Screamworks: Love In Theory And Practice -albumiin verrattuna ote on rujompi. Ja samalla melodiat ovat parempia, kertosäkeet tarttuvampia. Kirkkaita ilmentymiä terävöityneestä materiaalista ovat esimerkiksi I Will Be The End Of You ja Into The Night. Jälkimmäinen ei ole cover tai mukaelma Julee Cruisen samannimisestä kappaleesta, vaikka Twin Peaksin usvainen jännite onkin aina ollut osa bändin DNA:ta.

Ainoa selkeästi balladimainen kappale on Stefan Lindforsin ohjaamana videonakin julkaistu Tears On Tape. Heleine pianoineen se muistuttaa Dark Light -albumin nimikkokappaletta ajoilta, jolloin HIM murtautui toden teolla Yhdysvaltain markkinoille. W.L.S.T.D (”When love starts to die”) on myös hidas, mutta enemmän doom-jurnuttamiseen kallellaan.

Levyn intro, outro sekä väliosat Trapped In Autumn ja Lucifer’s Chorale ansaitsevat kiitosta siitä, että niillä on aidosti luontevat paikkansa levyn jatkumossa. Ne eivät ole yhdentekevää ambient-himmailua, vaan sisältävät kiinnostavia oivalluksia. Yleisilmeeltään Hiili Hiilesmaan äänittämä ja Tim Palmerin miksaama levy soi raa’an tymäkästi, mutta ilmavasti. Laulu on jätetty yllättävänkin hiljaiseksi, kitara puolestaan moukaroi matalavireisiä riffejä etualalla.

HIM kuulostaa ajoittain siltä, että se haluaisi tehdä suurempiakin irtiottoja. Viedä väliosat vähän pidemälle, antaa kappaleiden kasvaa ulos radioformaatista. Esimerkkejä löytyy menneisyydestä: Venus Doom -albumin kymmenminuuttinen Sleepwalking Past Hope sisältää jopa bassosoolon. Screamworks-albumin päättävä, elektroninen The Foreboding Sense Of Impending Happiness kuulostaa puolestaan Depeche Modelta kokeellisimmillaan. Bändi venyy vaikka mihin, mutta samalla se rakastaa maneereitaan.

77 Olen aina pitänyt HIMin musiikista. Pidän edelleen. Bändi ei ehkä enää koskaan tule varsinaisesti räjähtämään kansainväliseen tietoisuuteen, mutta se on löytänyt oman ekologisen lokeronsa, jossa sen on hyvä olla.

Video ei ole enää saatavilla

Edes Hannu Mikkolan kaikki etunimikaimat eivät ole erityisen kuuluisia, kuten 51koodia-yhtyeen Hannu Sallinen.

Yhdysvaltain albumilistan ykköspaikallakin kököttänyt fun. esiintyy tänään tiistaina 25.9. Helsingin Circuksessa. Valitettavasti amerikkalaista voimapoptrioa ei lämmittele helsinkiläinen noiserocktrio Fun. Olisiko siinä riemulla rajoja – tuskin!

Fun-yhtyeiden inspiroimina intouduimme muistelemaan kaikkia muitakin suomalaisia artisteja ja yhtyeitä, joilla on kaima maailmalla. Samalla vaivalla yritimme kuvitella, mitä tapahtuisi, jos nuo kaksi nimensä jakavaa artistia sulautuisivat yhteen – kauheuksia tietenkin!

Muun muassa The Sounds, Lodger, Freeman, Sara ja Soma eivät tällä kertaa mahtuneet mukaan, mutta onhan sitä näissäkin. Nauttikaa – ja kertokaa kommenteissa, mitkä nimikaimat eivät mieleemme juolahtaneet!

#1 Fun vs. fun.

Mikä Fun?

Neuroottisen kulmikas helsinkiläinen noiserock-trio, jota on kuvailtu ytimekkäästi ja ei-aivan-harhaanjohtavasti “Suomen Shellaciksi”. Onpa bändi peräti äänittänyt kaksi edellistä albumiaan (Zu-Pa!, 2007, ja New 13, 2010) Shellacin Steve Albinin Electrical Audio -studiossa – niistä ensimmäisen jopa Albinin itsensä toimiessa tuottajana.

Mikä fun.?

Häpeilemättömän melodista alternativerockia Panic at the Discon ja Phantom Planetin hengessä soittava newyorkilaistrio teki lopullisen läpimurtonsa vuoden takaisella We Are Young -singlellä, jonka kertosäkeen muistaa hautaansa asti jokainen, joka sen on kerran kuullut. Listaykkösenäkin tovin viihtyneen trion pysäyttämättömältä vaikuttavaa voittokulkua jatkaa Some Nights -albumin toisena singlenä lohkaistu nimikappale, jonka afro- ja folk-sävyillä suolattu voimapop on tuonut platinaa muun muassa Yhdysvalloista, Australiasta ja Ruotsista.

Jos Fun ja fun. sulautuisivat…

…palaisi Cosmobile samalla kellonlyömällä keikkalavoille. Tuomas Palosen johtama indierockryhmä ponnistaa meidän Funimme tapaan hardcoresta, emosta ja grungesta, muttei amerikkalaisen fun.-yhtyeen tapaan pelkää maustaa musiikkiaan hyvinkin melodisilla ja populaareilla elementeillä. Samaan mikstuuraan luotti 1990-luvulla Quicksand.

Kuuntele: Fun + fun. = Cosmobile

#2 Asa vs. Aṣa

Kuka Asa?

Matti Salo, 2000-luvun 21. nerokkain muusikko ja suomalaisen hiphopin Loppuasukas, joka toi valtavirran räppiin Pekka Strengin luontokuvastoa ja hipahtavia balkan-sävyjä – ja sai siitä hyvästä Teosto-palkinnon. Edellisellä Jou jou -albumillaan (2011) ysäriräppiä herätellyt artisti työstää parhaillaan jatko-osaa Foetida-Pro Promo 2 -mixtapelleen.

Kuka Aṣa?

Lämpimistä myssyistä ja kohtuuttoman suurista silmälaseista pitävä nigerialais-ranskalainen laulajatar Bukola Elemide on julkaissut kaksi albumia jazzahtavaa nykysoulia, joka on kelvannut etenkin Angélique Kidjon ja Erykah Badun ystäville. Kakkosalbumi Beautiful Imperfection vei Asan Billboardin maailmanmusiikkilistan kolmanneksi.

Jos Asa ja Aṣa sulautuisivat…

…syntyisi Meshell Ndegeocello. Jos Aṣan sliipattu soul ja hunajainen lauluääni kohtaisivat Asan usein äkkiväärän, kriittisen ja ajoittain hermeettisen ilmaisun, huutaisi resepti enää muutamaa bassosooloa.

Kuuntele: Asa + ]]> https://www.nrgm.fi/artikkelit/97-him-killing-loneliness-2005/ Fri, 15 Jun 2012 08:00:57 +0000 http://www.nrgm.fi/?p=29069

Ville Valo ei pelkää maneereja. (Kuva: Tomi Palsa)

Killing Loneliness kuulostaa ihan oikealta menneiden aikojen hittisingleltä. Sellaiselta, jonka tahdissa on tehty asioita ja jonka tahdissa on tapahtunut asioita.

“Memories, sharp as daggers
Pierce into the flesh of today
Suicide of love took away all that matters
And buried the remains in an unmarked grave in your heart”

Onko HIMin Dark Light -albumin julkaisemisesta kulunut todellakin vain seitsemän vuotta? Eikä tosiaan seitsemänkymmentä vuotta? Niin paljon on musiikkiteollisuudessa tapahtunut Ville Valon porukan Amerikan-läpimurron jälkeen: levymyynti on romahtanut ja MySpace menettänyt merkityksensä, YouTube ja Spotify ovat nousseet valta-asemaan, musiikkivideokanavat ajautuneet marginaalin pientareelle, eikä enää kukaan käytä tosissaan termiä ”suomalaisen musiikin vientitoivo”.

Eivätkä nämä vuoden ole olleet kilttejä myöskään HIMille. Kimurantti Venus Doom (2007) katkaisi nousukiidon ja Screamworks (2010) rysähti maahan niin komeasti, että rahakas levytyssopimus Siren Recordsin kanssa purkautui. Tai purettiin yhteistuumin ja hyvässä hengessä, totta kai ja tietysti, juu juu.

Killing Loneliness oli HIMin Dark Light -albumin toinen single. (Kuva: Tomi Palsa)

Kaiken tämän valossa on terveellistä kuunnella uudestaan Dark Lightin toinen single Killing Loneliness muistuttaakseen itseään siitä, kuinka kaupallisesti merkittävä HIM ehti ohikiitävän tovin olla. Kokeneen kehäketun Tim Palmerin tuottama kappale esittelee yhtyeen luontevasti popeimmillaan, ja vaikka itse biisissä ei tekstillisesti tai melodisesti ole juuri mitään bändin muusta tuotannosta poikkeavaa, se kuulostaa silti yhä sekä tuoreelta että ikivihreältä eikä vain jälleen uudelta HIM-pastissilta. Introssa soivat pianot, vaarattomat kitaravallit ja Ville Valon maneereja pelkäämätön laulutapa kuulostavat tällä kertaa aivan oikeasti vahvuuksilta eikä riippakiviltä.

Ennen kaikkea Killing Loneliness kuulostaa ihan oikealta menneiden aikojen hittisingleltä. Sellaiselta, jonka tahdissa on tehty asioita ja jonka tahdissa on tapahtunut asioita ja joka on siksi tatuoitunut sellaisten mieliin, jotka olivat oikealla tavalla nuoria ja väärillä teillä talvella 2005—2006. Eikä popkappaleelta voi tekijä juuri enempää toivoa.

Video ei ole enää saatavilla

Samaan aikaan maailmalla

21. lokakuuta 2005 – Nightwish-yhtye erotti solistinsa Tarja Turusen.

Evan Dando ei ilahtunut kuvaajan ”goo-goo-go-choo”-tervehdyksestä.

Onneen ei tunnetusti ole oikotietä, mutta hittilistojen kärkeen voi karauttaa myös lainahevosella. Otimme tarkasteluun 15 tapausta, joissa paikkaa parrasvaloissa on tavoiteltu jo ennestään kovin tutuilla sävelillä.

Vaan kuinkas sitten kävikään?

1. The Lemonheads: Mrs. Robinson

Mitä: 1990-luvun alun vaihtoehtoehtorockin söpöliinit tarttuivat Simon & Garfunkelin klassikkoon.

Miksi: Itseään vielä Lemonheadsiksi ilman artikkelia kutsunut yhtye oli päässyt suurelle levy-yhtiölle ja kiinni isompiin rahoihin ja yleisöihin. Puitteilla oli kuitenkin hintansa ja kun yhtyettä pyydettiin levyttämään Mrs. Robinson osana Miehuuskoe-elokuvan vhs-version markkinointikampanjaa, ei yhtyeen auttanut kuin suostua.

Millä seurauksilla: Version suosio yllätti kaikki. Mrs. Robinson muodostui pikkuhitiksi ja laitettiin jopa Wayne’s World 2:n soundtrackille. Yhtyeen vastalauseista huolimatta cover lisättiin myös It’s a Shame About Ray -levyn myöhempiin painoksiin.

Miten pärjää alkuperäiselle: Yhtye ei itse ollut kappaleesta innossaan ja Evan Dando määritteli sen jopa huonoimmaksi levyttämäkseen lauluksi, jonka lisääminen It’s a Shame About Ray -levylle tuhosi kokonaisuuden. Tämä on hieman yllättävää, sillä itse asiassa yhtye suoriutuu laulusta mainiosti. Hitaampaan originaaliin verrattuna Lemonheadsin versiossa on raikasta vimmaa.

Entäpä sitten: Mrs. Robinson antoi Lemonheadsille mukavan myötätuulen seuraavalle levylleen Come on Feel the Lemonheads. Levy ei kuitenkaan ollut odotetunlainen hitti ja Dando alkoi sekoilla huumeiden kanssa. Mrs. Robinson on yhä yhtyeen tunnetuin levytys. (JM)

Video ei ole enää saatavilla

2. The Byrds: Mr. Tambourine Man

Mitä: The Byrds käsitteli Bob Dylanin Mr Tambourine Manin ja julkaisi sen debyyttisinglenään huhtikuussa 1965.

Miksi: Oli kätilöitävä ilmiö nimeltä folkrock. Se tapahtui naittamalla The Beatlesin heleä Rickenbacker-soundi nuoren Dylanin vertauskuvia vilisevään tarinankerrontaan.

Millä seurauksilla: The Byrdsin debyyttisinkku ampaisi Britannian ja Yhdysvaltain sinkkulistojen paalupaikalle ja raivasi polun suurmenestykselle. Välillisenä vaikutuksena folkrock dominoi yhä tänäkin päivänä Radio Suomen viikonloppuja. Ihan hyviä saavutuksia siihen nähden, että The Byrdsin ainoa kunnolla soittotaitoinen jäsen Mr Tambourine Manin julkaisun aikaan oli Roger McGuinn, jonka 12-kielinen tarjoaa biisin introssa palan taivasta – muutoin levytys on maineikkaan The Wrecking Crew -sessioporukan musisoima. Koko sopimus Columbian (joka sattui myös olemaan Dylanin levy-yhtiö) kanssa olisi jäänyt luultavasti solmimatta ilman suositusta Miles Davisilta.

Miten pärjää alkuperäiselle: The Byrds korjasi alkuperäisteoksesta pari avaintekijää: pätkäisi keston puoleen ja heivasi kamalan huuliharpun laulua rumentamasta. Cover on myös originaalia huomattavasti pirteämpi. Siinä missä vanhan känisijän saarna tamburiinimiehestä kuunnellaan jalat ristissä istuen, voi The Byrdsin stoorin tahdissa tanssahdella, kuten Dylankin ihastuneena totesi lainaversion kuultuaan.

Entäpä sitten: The Byrds avasi uransa lainalaululla ja harrasti covertouhuja estoitta myöhemminkin, mutta onnistunut Dylan-versio takasi heti kättelyssä laajan kuulijapohjan bändille, jonka oma tuotanto ansaitsi paljon korvapareja. (J-PR)

Video ei ole enää saatavilla

3. Van Halen: You Really Got Me

Mitä: Tukkametallin esi-isät versioivat The Kinksiä.

Miksi: 1970-luvun lopussa The Kinks oli hämmentävän suosittu. The Jam levytti David Wattsin ja Pretenders Stop Your Sobbingin. Komein covereista oli kuitenkin aloittelevan Van Halenin energinen tulkinta You Really Got Mesta.

Millä seurauksilla: Lainakappale auttoi yhtyettä saamaan radiosoittoa. Yhtyeen iloksi coveri soitettiin usein yhdessä sitä edeltävän Eruption-instrumentaalin kanssa.

Miten pärjää alkuperäiselle: Van Halenin versiossa on vissiä energiaa, mutta kopio on kuitenkin aina kopio. The Kinksin Dave Davies on julkisesti paheksunut lainaa julistaen, että Van Halen olisi jäänyt pennittömäksi ilman heidän kappalettaan.

Entäpä sitten: Daven sanoja sopii kuitenkin epäillä. Van Halen ei jäänyt lainahitin ihmeeksi vaan päätyi kiintotähdeksi kasarihevin kaanoniin. (JM)

Video ei ole enää saatavilla

4. Problems?: Katupoikien laulu

Mitä: Problems? tarttuu George de Godzinskyn klassiseen iskelmään.

Miksi: Koska sähköisesti ja nopeasti soitettu iskelmä iskee silloinkin, kun uusi sovitus ivaa sen alkuperäistä sovinnaisuutta. Ja koska Problemsin Tumppi Varonen on sielultaan täysverinen kivikaupunkiromantikko.

Millä seurauksilla: George de Godzinskyn sävelmä ylitti sukupolvirajat ja kappaleen nostalginen kuvasto tarjosi Problemsille jotakuinkin täydellisen identiteetin. Vuonna 1995 Tumppi Varonen versioi kappaleen akustisesti myös Pelle Miljoona & Rockersin Landella-levylle (sic). Viime vuosina Problemsin tulkintaa on aseteltu kohtalaisella menestyksellä Jokereiden tunnussäveleksi.

Miten pärjää alkuperäiselle: Lähes täydellisesti. Kappaleen liki 20 levytetystä versiosta juuri Problemsin tulkinnassa kaikuu aito katujen nuotti.

Entäpä sitten: Laulu poiki Problemsille tärkeän pikkuhitin aikana, jona yhtyeet olivat lyhytikäisiä ja kokoonpanot väljiä. Vaikka Problems vaipui nopeasti Varosen muille kiireille ja soittopesteille alisteiseksi yleisotsikoksi, pysyvät kadut, poikamaisuus ja rock edelleen yhtyeen kolmiyhteisenä lähtökohtana. Viriili osoitus tästä on Problemsin viimevuotinen livelevy Suora lähetys. (HL)

Video ei ole enää saatavilla

5. Roxy Music: Jealous Guy

Mitä: Keikariyhtye kunnioitti John Lennonin muistoa.

Miksi: John Lennon murha sai Roxy Musicin ottamaan Jealous Guyn keikkaohjelmistoonsa kunnianosoituksena. Kappaleesta tuli niin suosittu, että keväällä 1981 yhtye julkaisi versiostaan singlen.

Millä seurauksin: Single osui järkyttyneiden musiikinystävien hermoon ja nosti Roxy Musicin ainoan kerran brittilistan ykkössijalle.

Miten pärjää alkuperäiselle: Roxy Music epäonnistui harvoin, mutta nyt ei voi mitään. Sinänsä sulava kasaritulkinta ei mitenkään pärjää Lennonin alastomalle rehellisyydelle.

Entäpä sitten: Singlen voi ajatella auttaneen yhtyettä keräämään voimansa vielä komealle Avalon-albumille. Muuten Jealous Guy jäi yhtyeen diskografiaan kuriositeetiksi, josta yleensä vaietaan kohteliaasti. (JM)

Video ei ole enää saatavilla

6. Los Lobos: La Bamba

Mitä: Meksikolaisamerikkalaiset juurimuusikot versioivat Richie Valensin postuumin mestariteoksen.

Miksi: Tilaustyönä. Yhtye levytti La Bamban ja muutamia muita Valensin kappaleita 17-vuotiaana kuolleen rockarin elokuvasta kertoneeseen elokuvaan, nimeltään tietysti La Bamba.

Millä seurauksilla: Elokuvasta tuli hitti ja Los Lobosin tunnari nousi listaykköseksi.

Miten pärjää alkuperäiselle: Vaikka La Bamba on versioitu kymmeniä kertoja, mikään ei pärjää Valensin alkuperäiselle. Ei Los Lobosin tulkinta silti huono ole, joskin akustisesta outrosta voi olla monta mieltä.

Entäpä sitten: Kappale teki Los Lobosista tunnetun. Listamenestys ei kuitenkaan ollut ykköstekijä yhtyeelle, joka seurasi suurinta hittiään espanjankielisellä levyllä uusia ja perinteisiä meksikolaisia kappaleita. (JM)

Video ei ole enää saatavilla

7. Fugees: Killing Me Softly

Mitä: Rapsoul-kollektiivi tarttui Roberta Flackin helmeen.

Miksi: Olisi houkuttelevaa ajatella, että joka paikasta vaikutteita napannutta Wyclef Jeania olisi houkuttanut tekstin metaulottuvuus: toki toisen laulajan kuuntelusta kertova laulu on itsessään kuin tekstimuotoinen sample. Todellisuudessa yhtye olisi kuitenkin halunnut lainata kappaleesta vain melodian ja tehdä omat sanat otsakkeella Killing Them Softly. Kun tähän ei kuitenkaan suostuttu, joten yhtye päätti tehdä tavallisen coverin.

Millä seurauksilla: Killing Me Softlysta tuli listakakkonen ja Fugeesin uran suurin hitti. Itse asiassa levy-yhtiön täytyi ”tappaa” single lopettamalla sen valmistus, jotta markkinoille saatiin tilaa seuraavalle Ready or Not -lohkaisulle.

Miten pärjää alkuperäiselle: Fugeesin versiossa ei ole Flackin herkkyyttä, mutta toisaalta sen äänimaailma, jossa samplataan ainakin A Tribe Called Questia, on kiinnostavampi. Sovitaan, että tasapeli.

Entäpä sitten: Fugeesin levy myi kuin häkä, mutta yhtye päätti pitää taukoa ennen jatkoa. Tauon päättymistä odotellaan edelleen. (JM)

Video ei ole enää saatavilla

8. Robbie Willliams: Freedom

Mitä: Syttyvä poptähti julistaa vapauttaan George Michaelin sanoin ja sävelin.

Miksi: Robbie Williams halusi juhlistaa eroaan Take Thatista tällä nopealla julkaisulla. Tahti oli niin ripeä, ettei kappaletta oltu vielä edes levytetty videota kuvattaessa, joten Williams aukoi suutaan George Michaelin originaalin tahtiin.

Millä seurauksilla: Williamsin versio nousi brittilistan kakkossijalle ja myi liki 300 000 kappaletta, mutta sen tärkein merkitys taisi silti olla vapauden julistamisessa.

Miten pärjää alkuperäiselle: No, ei Robbieta tästä muisteta.

Entäpä sitten: Alkuinnostuksen jälkeen Williams tuntui tulevan toisiin ajatuksiin. Kappale ei kelvannut debyyttilevylle Life Thru a Lens ja se käytännössä unohdettiin herran diskografiasta ennen sen laittamista kokoelmalle vuonna 2010, liki 15 vuotta julkaisunsa jälkeen. (JM)

Video ei ole enää saatavilla

9. HIM: Wicked Game

Mitä: Aloittevat rakkausmetallistit tulkitsevat Chris Isaakia.

Miksi: Wicked Game kuului HIMin uraan ensimmäisestä julkaisusta, vuoden 1996 EP:stä 666 Ways to Love: Prologuesta alkaen. Joku voi ajatella yhtyeen yksinkertaisesti pitäneen laulusta. Kyynisempi sanoisi, että yhtyeellä oli taitoa ja tyyliä, mutta hitti puuttui, joten se lainattiin.

Millä seurauksilla: HIMin kolmantena singlenä julkaistu Wicked Game ei noussut listoille mutta auttoi yhtyettä nousemaan Suomen tunnetuimmaksi metalliyhtyeeksi. Kappaleen teho selvästi ymmärrettiin: HIM levytti Wicked Gamen uudemman kerran lisäraidaksi Razorblade Romancen saksalaiselle ja brittiläisille versioille.

Miten pärjää alkuperäiselle: Ville Valo ei yllä Chris Isaakin falsettiin eikä yhtyeen junttaava tulkinta saa otetta kappaleen nyansseista. Valo onkin muistellut yhtyeen opetelleen kappaleen huonolaatuiselta kasettikopiolta, mikä kuuluu mutkien vetämisenä suoriksi ja pieninä virheinä sanoituksessa.

Entäpä sitten: Yhtyeen noustua tunnetuksi se alkoi kirjoittaa omat hittinsä. Wicked Game päätyi vielä 1997–2004 hittikokoelmalle, mutta on kokolailla unohtunut osa yhtyeen perintöä. (JM)

Video ei ole enää saatavilla

10. Limp Bizkit: Behind Blue Eyes

Mitä: Fred Durst nyyhkii itsesääliään The Whon tahtiin.

Miksi: Mahdollisesti siksi, että vuoden 2003 Results May Vary -levylle saataisiin varmasti edes yksi kunnon listahitti, kuka tietää? Limp Bizkitin ensimmäiseltä täysin Fred Durst -johtoiselta, kovin sanoin kritisoidulta albumilta ei noussut suuriksi kansainvälisiksi hiteiksi muita biisejä.

Millä seurauksilla: Sinkku menestyi mukavasti ympäri maailmaa, myi kultaa Yhdysvalloissa ja platinaa Australiassa. Biisi päätyi myös mukaan kauhuraina Gothikaan, minkä seurauksena Fred Durst ohjasi biisille Gothika-henkisen musiikkivideon ja laittoi itsensä imuttelemaan elokuvan kaunotartähti Halle Berrya. Kätevää.

Miten pärjää alkuperäiselle: Se aito ja vaikuttava ”kukaan ei tiedä miltä suru näiden silmien takana tuntuu” -lataus, jonka Pete Townshend onnistui alkuperäiseen kappaleeseen kirjoittamaan ja Roger Daltrey tulkitsemaan, jäi Limp Bizkitin versiossa kolkoksi ja teennäiseksi. Videon paidaton Durst kielaroimassa Halle Berrya etäännytti tunnetta entisestään. C-osan speak & spell -syntetisaattorihöpinä oli mukavan omaperäinen lisä alkuperäiseen ja mahdollisesti koskettavinta, mitä biisillä oli tarjota.

Entäpä sitten: Bändi jatkoi uraansa tutun tyylinsä parissa. Ennen Results May Varya eronnut kitaristi ja bändin toinen primusmoottori Wes Borland palasi poppooseen vuoden 2005 The Unquestionable Truth (Part 1) -levylle. Levyn jälkeen bändi jäi tauolle ja Durst siirtyi työskentelemään indie-elokuvaohjaajana ja tuottajana. Vuonna 2011 Limp Bizkit teki paluun Gold Cobra -levyllä, joka ei kuitenkaan myynyt kultavuosien tapaan. (NV)

Video ei ole enää saatavilla

11. Scissor Sisters: Comfortably Numb

Mitä: Disco otti saksiotteen Pink Floydista.

Miksi: Koska homodiskossa synkeinkin masennus ja vieraantuneisuus on muunneltavissa värikylläiseksi camp-juhlaksi alkuperäisen sanoman kuitenkaan kärsimättä.

Millä seurauksilla: Ennakkoluuloton ja räävitön ajatus tarttua Pink Floydin klassikkoon vei Scissor Sistersin kertaheitolla Brittien singlelistan kärkikymmenikköön.

Miten pärjää alkuperäiselle: Erinomaisesti. Scissor Sisters ei yritäkään toistaa alkuperäisversion vaanien keinuvaa dynamiikkaa, vaan ruuvaa kappaleen täysin uuteen uskoon. Puritaaneja vauhti voi hirvittää, mutta tavallaan maanisen diskokompin yhdistäminen kolkonkouraiseviin sanoihin suorastaan alleviivaa kappaleen sanomaa.

Entäpä sitten: Scissor Sisters olisi oletettavasti löytänyt tiensä ironiantajuisten ja elämänjanoisten hipsterihileiden sydämiin omallakin materiaalillaan. Comfortably Numb varmisti yhtyeelle kuitenkin maksimaalisen huomion ja myöhempää menestystä täydellisesti ruokkineen maineen. Tästä huomiosta ja maineesta yhtye on pitänyt enemmän tai vähemmän tiukasti kiinni jo neljän levyn ajan. (HL)

Video ei ole enää saatavilla

12. Alien Ant Farm: Smooth Criminal

Mitä: Pomppumetalliyhtye ratsasti listakärkeen Michael Jacksonin hitillä.

Miksi: Virallisen selityksen mukaan muurahaisfarmarit soittivat kappaleen riffiä soundchekeissa, fanit kuulivat sen ja vaativat livevetoa, josta tuli suosittu. Epävirallisesti voisi epäillä, että yhtye halusi huomiota debyyttilevylleen Anthology.

Millä seurauksilla: Juuri niillä kuin sopi toivoa: kappaleesta tuli iso hitti ja toi yhtyeen kansanväliseen valokeilaan. Kappale päätyi myös American Pie 2 -elokuvaan säestämään kohtausta, jossa yksi päähenkilöistä liimaa kätensä nivusiinsa. Mikä olikin aika sopiva paikka tälle tuotokselle.

Miten pärjää alkuperäiselle: Ei pärjää. Tempon nopeutus vielä menisi, mutta laulutaidotonta mölisijää ei pitäisi päästää versiomaan Michael Jacksonin osuuksia. Oma lukunsa on kappaleen video, jossa yhtye kunnioittaa hittinsä tekijää matalamielisellä vittuilulla.

Entäpä sitten: Hämmentävää kyllä Alien Ant Farm ei jäänyt yhden hitin ihmeeksi vaan porskuttaa edelleen, tosin pieneneville yleisöille. Nykyään yhtye soittaa Smooth Criminalia ”kunnianosoituksena” edesmenneelle Jacksonille. (JM)

Video ei ole enää saatavilla

13. Kelly Osbourne: Papa Don’t Preach

Mitä: Music Televisionin reality-tytär yrittää olla Madonna.

Miksi: Miksipäs ei, maailmanmaine ja mammona Kelly Osbournella oli jo hallussa. The Osbournes –tv-sarja keräsi biisin julkaisun aikaan vuonna 2002 miljoonien katsojalukuja ympäri maailmaa, joten rämäpää tytär päätti debytoida laulajana, kun rauta kävi kuumana.

Millä seurauksilla: Biisi oli Kellyn ponnistuslauta lyhyehköksi jääneelle laulajanuralle. Sinkun jälkeen Kelly julkaisi kohtuullisesti myyneen debyyttinsa Shut Upin vuonna 2002 ja enemmän elektronisen new wave -popin suuntaan kumartelevan Sleeping in the Nothing -albumin vuonna 2005. Papa Don’t Preachin lisäksi Kellyn suurimpia hittejä oli Ozzy-isän kanssa vuonna 2003 levytetty uudelleenversionti tämän vanhasta Changes-kappaleesta.

Miten pärjää alkuperäiselle: Madonnan vuonna 1986 julkaisema Papa Don’t Preach sai aikoinaan sekä pop-kriitikot että fanit polvilleen ja nousi Billboard-listan ykköseksi. Vaikka kyseessä on ”vain” pop-kappale, Madonna onnistui tekemään biisin aiheesta yhteiskunnallisen – biisi herätti teiniraskaudesta kertovalla arkaluontoisella aiheellaan äänekkäät pro-life/pro-choice -keskustelut Yhdysvalloissa. Kellyn versio ei saanut aikaiseksi samanlaista haloota, vaikka omalle aikakaudelleen uskollinen pop-punk-cover onnistuikin myymään ihan mukavasti, ja oli toki oiva älä saarnaa -silmänisku isukille.

Entäpä sitten: Pitkällä tähtäimellä ei paljoakaan, lyhyellä tähtäimellä sai nuoren naisen kokeilemaan hetkellisesti laulajanuraa. Vuoden 2005 jälkeen Kelly ei ole musiikkibisneksessä pyörinyt eikä ole indikoinut musiikin pariin palaavansa. (NV)

Video ei ole enää saatavilla

14. Denigrate: Mombasa

Mitä: Tuusulaisrokkarit kuokkivat Taiskan lomakohteessa.

Miksi: Niin, miksi tosiaan?

Millä seurauksilla: Menolippu Mombasaan -elokuvan tunnuslaulu lennätti tuntematonta tuusulalaista Denigratea Suomen tähtitaivaalla yhden syyskesän ajan. Sitten tuli talvi.

Miten pärjää alkuperäiselle: Jos Taiskan kireänkuulaasti tulkitsema ”alkuperäiskäännös” jakaakin mielipiteitä, on se myös kiistatta kotimaisen iskelmän klassikko. Denigraten tulkinnassa soi puolestaan lähinnä kiusallinen ja halpa muistuma niistä vuosista, jolloin tuore myytti Suomesta metallimusiikin luvattuna maana tuotti pakahduttavan määrän yksitotisia, yksitoikkoisia ja yksinkertaisia junttariffejä.

Entäpä sitten: Menolippu Mombasaan tarkoitti Denigratelle meno-paluulippua maineeseen ja takaisin. Kun yhtye purkitti vuonna 2003 englanninkielisen debyyttipitkäsoittonsa, oli Mombasa muodostunut jo taakaksi. Levy myi kehnosti, ja Denigrate jäi ihmisten mieliin sillä ainoalla kappaleellaan, jolla ei todennäköisesti ollut yhtyeen jäsenille mitään merkitystä. (HL)

Video ei ole enää saatavilla

15. The Ataris: Boys of Summer

Mitä: 2000-luvun poppunkkarit yrittävät ymmärtää Don Henleytä ja vanhempiensa sukupolvea.

Miksi: Hyvä kysymys. Ehkä bändin johtohahmo Kris Roe todella luuli babyboomernostalgian taipuvan punkiksi.

Millä seurauksilla: Boys of Summer oli ilmeisesti tarkoitettu albumiraidaksi, mutta siitä tehtiin yhtyeen harmiksi single radioasemien innostuttua. Coverista tuli yhtyeen ainoa tunnettu kappale.

Miten pärjää alkuperäiselle: Idean tasolla AOR-raidan muuttaminen punk-kaahailuksi on hauska, mutta toteutus on pidemmän päälle yhtä nokkela kuin deadhead-tarran korvaamine Black Flag -tarralla sanoituksessa.

Entä sitten: The Atarisista ei sittemmin ole paljon kuultu. Yhtye on yhä kasassa, mutta kuudennen levyn julkaisu on venynyt venymistään. (JM)

Video ei ole enää saatavilla

The Lemonheads Tavastialla sunnuntaina 6.5.2012 ja Tampereen Klubilla maanantaina 7.5.2012. Showtime kello 21. Liput 26,50-28 €.