Mary ja Rob, fiiliksissä.

Minä vuonna ska meni pilalle? Kenen ääni on liian silkkinen yrttien luettelemiseen?

Brooklyniläisen High Placesin Rob Barber ja Mary Pearson kertovat vastauksen muun muassa näihin kahteen kuumottavaan kysymykseen. Viime vuonna mainion Original Colors -albumin julkaissut popduo esiintyy perjantaina Helsingin Kuudennella linjalla.

Mikä on ensimmäinen popkappale, josta muistatte pitäneenne?

Rob: ”Rakastan tätä kysymystä! Muistaakseni se oli Bee Geesin You Should Be Dancing. Ensimmäiset omistamani levyt olivat kaikki lahjaksi saatuja, ja tuo kappale oli Saturday Night Fever -soundtrackilla. Kun olin pieni, olin aina kiinnostunut oudoista ja pelottavista äänistä kappaleissa, ja tuossa kappaleessa on kummallinen laulunpätkä juuri ennen kertosäettä, joka kuulostaa väreilevältä kalkkunalta. Mutta se olikin vain Barry Gibb, joka lauloi todella nopealla vauhdilla.”

Video ei ole enää saatavilla

Mary: “Crystal Watersin 100 % Pure Love on ensimmäinen kasettisingle, jonka muistan siskojeni ostaneen läheisestä apteekista. Teimme kappaleeseen tanssikoreografioita tuntien ajan kylpyhuoneen peilin edessä.“

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on eniten kuuntelemanne kappale? Mikä siinä on erityistä?

Rob: “Luultavasti eräs levy, jonka 1980-luvun hardcoreyhtye 7 Seconds teki. Koko levy siksi, että se oli vain noin 18 minuuttia pitkä ja kappaleet kestivät puolesta minuutista minuuttiin. Sain sen ollessani 11-vuotias. Se oli tärkeä, koska se oli niin punk, mutta myös piristävä ja positiivinen. Aina, kun tunsin oloni alakuloiseksi, kuuntelin tätä levyä ja kanavoin negatiivisuudestani jotain positiivista.”

Video ei ole enää saatavilla

Mary: “Kun poikaystäväni soittaa, soittoäänenä on Joni Mitchellin My Old Man upealta Blue-levyltä, joten olen kai kuunnellut sitä eniten. Toisaalta, en ole ehkä kuunnellut koko kappaletta aivan niin monesti, koska puhelu ohjautuu vastaajaan ’He’s a walker in the rain’ -säkeen kohdalla.“

Video ei ole enää saatavilla

Kenen laulajan ääni saa selkäpiissäsi soimaan hyyn?

Rob: “Barry Gibbin! Seksikäs ja pelottava – yhtä aikaa.”

Mitä tekisitte, jos ette olisi muusikoita?

Mary: “Olisin leipuri tai ammattilaiskoripalloilija.”

Rob: “Haluaisin varmaankin taas työskennellä laivassa. Tai ehkä paimenena.”

Mitkä kolme asiaa inspiroivat teitä tällä hetkellä?

Mary: “Vaeltaminen, aikaiset aamut, uusi luonnosteluvihko.”

Rob: “Työssään tuotteliaat ihmiset, oli kyseessä mikä työ hyvänsä. Meri. Vuoret.”

Mikä on suosikkisanoituksesi?

Rob: “Neil Youngin Old Man on hieno tapa katsoa ikääntymistä, suhtautumista nuorempiin ihmisiin ja sitä, kuinka nuoremmat näkevät vanhemmat ihmiset.”

Video ei ole enää saatavilla

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi coolimmalta kuin olet?

Rob: “En, mutta ehkä minun joskus pitäisi. Puhun usein sellaisesta musiikista, jota suurin osa ihmisistä vihaa, tai ei edes tunne. Kuten 1980-luvun hardcore.”

Mikä on ärsyttävin musiikkityyli, johon olet törmännyt?

Rob: “Ska vuoden 1975 jälkeen. Sitä aikaisempi ska on mahtavaa.”

Mitä klassikkokappaletta ette ole ikinä täysin ymmärtäneet?

Rob: “Mielestäni on outoa kuinka monet 1950-, 1960- ja 1970-luvulla levytetyt kappaleet kertovat alaikäisiin tyttöihin rakastumisesta. Esimerkiksi, kappaleet, joissa lauletaan ’Young girl get out of my mind, my love for you is way out of line’ tai ’You’re 16, you’re beautiful, and you’re mine’. Tai Kissin Christine Sixteen: ’She’s been around, but she’s young and clean’. Ihmettelen vaan, oliko siihen aikaan sosiaalisesti hyväksyttävämpää vongata alaikäisiltä? Jopa Jefferson Airplanella on kappale nimeltä Come Up the Years, joka periaatteessa kertoosiitä kuinka nuorta tyttöä kehotetaan kasvamaan lain vaatimaan ikään. Oudointa on, että kaikissa näissä kappaleissa laulaja myöntää tietävänsä oikean ja väärän eron, mutta toimii silti miten tahtoo!”

Video ei ole enää saatavilla

Mary: “Simon and Garfunkelin versio Scarborough Fairista. Rob ja siskoni ovat kiduttaneet minua sillä kappaleella, se saa minut sekoamaan. Yrttien listaaminen sanoituksessa yhdistettynä Art Garfunkelin liiankin silkkisiin harmonioihin vaivaa minua kappaleessa kaikkein eniten.”

Video ei ole enää saatavilla

Rob: “Ei, Mary on väärässä. Kappale on mahtava!“

Kuka tai mikä on yliarvostettua?

Rob: “Sukat.“

Mary: “Terveelliset jälkiruoat.”

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

Rob: “Yhtä aikaa kumpaakin, ja juuri siksi rakastan The Doorsia. Asumme Los Angelesissa, ja siinä ympäristössä Doors tuntuu järkevältä. Pidän yhtyeistä, jotka osaavat tasapainotella nerouden ja tyhmyyden välillä.”

Mary: “Nero.”

Video ei ole enää saatavilla

High Places Helsingin Kuudennella linjalla 24.2.

Subliminal Sounds

84 Tukholmalainen The Amazing on tehnyt albumin, jollaista Fleet Foxesilta aiemmin keväällä odoteltiin. Siinä missä amerikkalaisyhtyeen kakkosalbumi Helplessness Blues eksyi polveilevaan seikkailunhaluun, joka ei johtanutkaan minnekään, Gentle Stream lipuu eteenpäin – nimensä mukaisesti – rauhallisena ja vääjäämättömänä kuin hengästyttävien maisemien keskelle reittinsä löytänyt joki. Lauluntekijä Christoffer Gunrupin sekä Dungenista tuttujen kitaristi Reine Fisken ja rumpali Johan Holmegardin yhtye soittaa länsirannikon leijuvassa kevytpsykedeliassa uitettua lavealinjaista folkrockia, joka muistuttaa Midlaken ja Crosby, Stills, Nash & Youngin vaivattomasta täyteläisyydestä. Tunnistettavin elementti yhtyeen musiikissa on laulaja Gunrupin ääni, joka muistuttaa erehdyttävästi The Czarsin John Grantin kuulasta herkistelyä. Tuotannoltaan levy on yllättävän sliipattu, mutta rosollekin on paikkansa; nimibiisin aseman albumin huippuhetkenä haastaa Crazy Horsen hengessä särörockaava Gone. Vuodenaikasidonnaisesti musiikkiin suhtautuvat tuskin löytävät lämmikkeekseen parempaa myöhäissyksyn levyä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Fatty Gets a Stylist – Liberty Bell

Hello Cleveland!

68 Klassisesta sopraanosta vaihtoehtoiseksi poplaulajaksi muuntautunut australialainen Kate Miller-Heidke yllättää tällä kertaa aviomiehensä Keir Nuttallin kanssa parin sivuprojektilla Fatty Gets a Stylist. Maasta riippuen joko Miller-Heidken tai bändin nimellä myytävä kokeellinen elektro-indiealbumi on erityisesti Miller-Heidkelta uskalias hyppäys kauas pois siitä mistä hänet normaalisti tunnetaan. Liberty Bellillä ei revitellä lainkaan Katen uskomattomalla ääniskaalalla tai kuulla mahtipontisia pop-eepoksia. Ainoastaan The Plane Went Downissa on yksi Katen ominaisimpia tunnusmerkkejä – yli 20 sekunnin yhtäjaksoinen, hengästyttävän pitkä ääni. Eikä sitä ole koneella tehty. Miller-Heidke on kertonut, että alunperin Fatty oli puoliksi vitsiprojekti, jossa hän yritti laulaa itselleen huomattavasti alemmasta oktaavista. Liberty Bell onkin hassuttelevaa, arcade-peleille, The Ting Tingsille ja kasarin yksinkertaisille synamelodioille kumartelevaa lapsenomaista biletysmusiikkia. Toimii, mutta ei niin hyvin kuin Katen omat levyt. Seuraavaa sooloa odotellessa. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

Gauntlet Hair – s/t

Dead Oceans

50 Gauntlet Hair upottaa laulunsa kaikuun ja räiskäyttää innostuessaan kuulijan naamalle efektipedaalillisen ilotulitteita. Rytmikästä ja meluisaa, Yeasayerin ja Animal Collectiven hengessä kuplivaa kitarapoppia tekevän amerikkalaisduon musiikissa on innostavaa rohkeutta ja raikkautta, mutta kuten niin kovin usein, eväät on hotkittu jo esikoisalbumia edeltävillä singlejulkaisuilla (I Was Thinking ja Out Don’t, joita ei kuulla). Yhdeksän biisin albumi on levoton ja rasittava kokonaisuus, joka paljastaa Andy R:n ja Craig Nicen armottoman mitäänsanomattomiksi lauluntekijöiksi. Muutamat kivat melodiakoukut ja tuotannolliset jipot eivät kanna juuri albumin puoliväliä pidemmälle. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

High Places – Original Colors

Thrill Jockey

64 High Places teki melko suuren vaikutuksen vuoden 2008 nimettömällä esikoisalbumillaan, mutta vaikuttaa pakittaneen kolmanteen albumiinsa tullessaan ajassa taaksepäin. Original Colors ei ole millään muodoin huono levy, mutta sen dubahtavan elektropopin yllä leijuu häiritsevän voimakas 1990-luvun katku. Original Colorsin parhaat kappaleet, kuten Year Off, Banksia tai Altos Lugares, yhdistelevät syviä bassoja, hypnoottisia rytmejä, haaveilevaa naislaulua ja rapeita perkussioita suorastaan esimerkillisellä tavalla, mutta assosiaatiot The Orbiin, Gus Gusiin ja Underworldiin saavat albumin tuntumaan tietyllä tavalla elähtäneeltä. Epäreilua? Kenties, mutta kuten tilannekomediassa, myös popmusiikissa on pitkälti kyse ajoituksesta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Suvi Isotalo – P.S. Maj’lle

Sound of Finland

57 Suvi Isotalon toisen levyn avaava Sitten tuli sade on hieno biisi: vakava, melankolinen ja kohtalokkaalla johdonmukaisuudella etenevä balladi, joka herättää mielikuvia ullakkohuoneista, sateisista öistä ja päiväkirjaan vuodatetuista sanoista. Mutta mitä pidemmälle P.S. Maj’lle etenee, sitä hämärämmäksi tämä kuva käy: tilalle tulee psykiatrin sohva. Levy pursuaa raastavaa itsetilitystä, säröjä mielenterveydessä ja lopulta, Vastarakastuneet-päätösraidalla, parisuhteen tila analysoidaan puhki elämäntaito-oppaista muistuttavin sanankääntein. Hieman samanlainen asetelmallisuus vaivaa Isotalon kosketinvoittoista musiikillista ilmaisuakin. Sävellykset ovat aivan hyviä ja sovitukset perin ammattimaista työtä, mutta kappaleet eivät hengitä. Lopputuloksena on klaustrofobinen tunnelma, joka voi hyvinkin olla sitä mitä haettiin, mutta tekee albumin rakastamisen mahdottomaksi. Kriitikko ahdistuu ja haluaa laittaa soittimeen mustalaismusiikkia tai ’77-punkkia. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

Nneka – Soul Is Heavy

Yo Mama’s Recording

92 Nigerialais-saksalainen Nneka yhdistelee kolmannella pitkäsoitollaan vaivattoman tyylikkäästi reggaeta, soulia, hiphopia, poppia ja afrikkalaista äänimaailmaa. Ja mikä parasta, paikoittain trendikkäistä musagenrevalinnoistaan huolimatta samettiäänistä laulajatarta ei voi syyttää teennäisyydestä tai pinnallisuudesta; tällä levyllä todella on nimessä luvattua sielua, kylmät väreet saa kaupan päälle. Vaikka Soul Is Heavy on mitaltaan pitkänlainen, ainuttakaan mitäänsanomatonta täytebiisiä ei levyltä löydy. Esimerkiksi Ms. Dynamiten feattauksella varustettu Sleep ja raastavan upea Do You Love Me Now kuuluvat yksinkertaisesti parhaimpiin reggae-, hiphop-, tai soul-vaikutteisiin biiseihin mitä viime vuosina on kuultu. Kaikki se, mitä Rihanna yrittää vakavimmillaan jäljitellä, on Nnekalla veressä. Ei tarvitse feikata tai keikuttaa pyllyä MTV:llä, kun ääni, taito ja asenne tulevat syvältä sielusta. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

Stateless – Matilda

Ninja Tune

90 Brittein saarilta ponnistava triphop-elektro-alternative-yhtye Stateless julkaisee odotetun kakkosalbuminsa lähes neljän vuoden tauon jälkeen. Kehutun esikoisen jälkeen paineet ovat todennäköisesti olleet kovat, mutta kypsyttely kannatti. Matilda on kokonaisuutena edeltäjäänsä eheämpi, vaikuttava ja voimakas, itämaisesta musiikista vaikutteita vetänyt triphop-eepos. Levyllä soivat upean taianomaisessa sulosoinnussa mahtipontiset torvet, jumittavat konesoundit, metelöivän mekaaninen äänimaailma ja Chris Jamesin pehmeä laulu. Balanescu Quartetin dramaattisilla jousilla varustettu Ballad of NGB ja My Brightest Diamondista tutun Shara Wordenin kanssa levytetty herkkä I’m on Fire ovat kuin suoraan puusta pihistettyjä tummanpunaisia kirsikoita jo täydelliseen kakkuun. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla