Herra Ylppö, kumollaan. (Kuva: Tomi Palsa)

Maj Karman (Kauniiden Kuvien) keulahahmona tunnetun Ylpön toisen yhtyeen ensisingle oli miehen lopullinen läpimurto koko rock-kansan tietoisuuteen.

“Sinä olet niin kaukana
Toisessa maassa se repii mieleni
Sinä olet niin kaukana
Vaikka sata vuotta minä odotan sinua”

”Tulee ihan oma tilanne mieleen, ku poikakaveri on vaihto-oppilaana eikä hänestä kuule ehkä ku kerran viikossa jotain. Puoli vuotta ei oo ehkä kaikille paljoa, mutta mulle kyllä on.”

Lainaus Sadan vuoden videon YouTube-kommenteista tiivistää hyvin, miksi Herra Ylpön kappale on enemmän kuin osiensa summa. Siinä on jotain aitoa, jotain arkista, johon samaistua.

Kappaleen sanat ovat simppelit ja aihe ikuinen. 2000-luvun ajatusmaailma kuuluu yksityiskohdissa: Ylppö ei laula rakkaudesta, ja ihastuminenkin on jotain vaarallista. Toisaalta halutaan silti tunnetta. ”En ole pelkkä kanki”, Ylppö muistuttaa.

(Mutta miksi ihmeessä tässä lauletaan laivasta? Eikö haikeat jäähyväiset heitetä yleensä Helsinki–Vantaalla?)

Herra Ylppö, yksi ihmisistä. (Kuva: Tomi Palsa)

Illusion ”Rake” Eskolinin tuotanto pelaa varman päälle raskailla kitaroilla, ”hei hei hei” -kuiskuttelulla ja mahtipontisella kertosäkeellä. Ei ehkä uutta, mutta komean kuuloista.

Aikana, jona Eppu Normaali on nostalgiaa ja musiikkimediaa hallitsevat hevi, idolit, suomiräppi ja reggae, Sata vuotta on väkevä todistus suomirockin elinvoimasta.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Herra Ylppö ja Ihmiset esittää Sata vuotta -kappaleen Tampereen Yo-talolla 2010. Kuvaus Tomi Palsan.

Video ei ole enää saatavilla

Samaan aikaan maailmalla

7. marraskuuta 2007 – 18-vuotias koululainen ammuskeli Jokelan koulukeskuksessa Tuusulassa. Yhdeksän ihmistä sai surmansa, kymmenen haavoittui.

Herra Ylppö, kadonnut lopullisesti sydämensä mustaan aukkoon.

Rocktaiteilija tekee teemalevyn epävakaasta sukupuolielämästä ja siteeraa jo kansivihkon takakannessa Morrisonia.

Siinä se seisoo, kansivihkon takasivulla, isolla ja häpeilemättä:

“Ride the snake, baby”
Jim Morrison

Näin helposti on paalutettu se kulttuurinen viitekehys, jossa nyt liikutaan. Punaviini, runokirjat, syysilta, sade ikkunassa, kaipaus, seksi, patja yksiön lattialla, Saarikoski, The Cure…

Toisaalta Herra Ylppö ei ole koskaan häpeillyt mitään. Jo nuorehkona ja melko tuntemattomana taiderokkarina hän uskalsi olla ärsyttävä ja täynnä itseään. Miksi hän heittäytyisi varovaiseksi nyt, oikeana rocktähtenä? Ja kun naisen ja miehen, Herra Ylppöä muistuttavan miehen, väliset asiat ovat aina kiinnostaneet häntä eniten, miksei hän tekisi teemalevyä tästä aiheista kuluneimmasta ja rypisi sen kliseisyydessä oikein huolella?

Kenties maailma tarvitsee tätä levyä ymmärtääkseen joskus jälkikäteen, mistä Herra Ylpössä oli kyse. Varmaan ainakin Herra Ylppö tarvitsee.

Ihmiset-kokoonpanon ensilevyn alla Ylppö herätti yleistä hilpeyttä julistaessaan uurtavansa uraa suomenkieliselle postpunkille. Tosiasiassa kyse oli isosti soivasta modernista suomirockista ajoittaisilla heviärähtelyillä. Viime mainitut on nyt kolmannella albumilla jätetty liki kokonaan pois.

Kaikensorttisten hittilevyjen ammattitaitoinen tekijä Rauli “Rake” Eskolin tuottaa. Jälki on monenlaisille radioasemille sopivaa, hieman hengetöntä, periaatteessa hyvän kuuloista, jos tällaisesta tykkää. Kitara ja koskettimet ovat pääosissa, keitoksessa on Coldplayta, Kentiä, Editorsia – kaikkea sellaista yleis-2000-lukulaista vakavikkorokkia, joka flirttailee vaihtoehtoisuuden kanssa ihan vähän vain.

Mitään erityistä ominaissoundia Ihmisille ei ole päässyt syntymään. Sävellykset ovat periaatteessa tarttuvia, mutta jotenkin tasapaksuja. Levyllä on herkistelyä ja hieman räyhäkkäämpää osastoa ihan sopivassa suhteessa, mutta tästä ei synny dynamiikkaa, koska itse kappaleet eivät ole dynaamisia.

Kaikki tämä tarkoittaa, että päähuomio kiinnittyy väkisinkin Ylpön laulajapersoonaan ja sanoituksiin. Ja se onkin se tekijä, joka luiskahduttaa Miehen ja naisen keskinkertaisesta levystä huonon puolelle.

Albumia kuunnellessa on valitettavan helppo unohtaa, että vaikka Ylppö on aina kirjoittanut tekstejä minä-perspektiivistä, joskus vuosia sitten ne kuitenkin sisälsivät oivaltavia havaintoja myös ulkomaailmasta ja muista ihmisistä. Jopa Sodankylä-biisin kaltaisissa suorissa rakkauselämän tilityksissä oli vähistä eleistä syntyvää sisäistä ryhtiä, joka tapaa tehdä klassisemmastakin tarinasta kiinnostavan.

Kaiken tämän mies tuntuu nyt hukanneen. Hän on kadonnut lopullisesti sydämensä mustaan aukkoon. Sieltä sitä runoa nyt kuuluu, ja se pyörii biisistä toiseen omituista noidankehää muutamina variaatioina esiintyvien ihmissuhdetilanteiden ympärillä.

Levyn päähenkilö elää vakiintumattoman, mutta romanttisen boheemin raatelevaa elämää. Siinä maailmassa suhteet menevät aina päällekkäin: edellinen Loosen tanssilattialla leimahtanut liekki on hiipumaan päin, kun vastaan tulee seuraava ihana nainen. Sillä on tosin mies, mutta ainahan voi vähän pettää ja ensihuuman hetkinä haaveilla siitä, miten juuri tämä olisi se oikea; sen kanssa oltaisiin ikuisesti kuin laulujoutsenpari.

Jo sinä hetkenä kertoja tietää, ettei niin käy.

“Me olemme ikuiset / hetken aikaa”

Tuohon mielikuvituksettomaan säepariin Mies ja nainen tiivistyy.

Reality-rockin käsitettä viljelevä Ylppö uskoo, että omien tunteiden purkaminen sellaisinaan paperille riittää. Ei taiteellista etäännyttämistä, ei yritystä päästä ilmeisimmän näkökulman ulkopuolelle. Levy on täynnä raivostuttavia latteuksia, niiden alle hukkuu.

“Hei miten ihminen voi muka olla varattu”

”Sinä olet minun ainoa aurinko, olet ainoa kuu”

”Mä olisin halunnut silittää sun poskea
maata patjallasi lukien Saarikoskea”

”Tarviitko kuittia, tuleeko muuta
hotellihuoneen sänky on puuta”

”Ja mä nain jonkun akan kaa festariteltassa
ei tää silti ole epätoivoa, tai no onhan tää”

On tosiaankin, kuulijalle siinä kuin tekijällekin.

Jos tekijä onkin ehkä joutunut kokemaan monta tuskaista aamuyön hetkeä ja kuulemaan monta lopullista ovenkolahdusta eläessään sitä elämää, josta taide syntyy, niin kuulija altistetaan kolmeksi vartiksi jonkun pahasti hukassa olevan tyypin kyvyttömyydelle erottaa panetusta ja rakkautta toisistaan. Pieninä annoksina tällainenkin aihemaailma menee, mutta koko albumi on yksinkertaisesti liikaa. Alkaa masentaa, horisontit kutistuvat.

Omat vanhat epäonnistumiset tulevat mieleen, ja kohta huomaa vihaavansa itseään, artistia ja ihmisiä, joiden käsitys romantiikasta on tällainen.

Jonkinlainen katkeamispiste saavutetaan seiskabiisin kohdalla. Jo sitä ennen on käyty läpi tähdenlennot, Loosen tanssilattiat ja varatun naisen hotellihuoneessa saamat orgasmit. Sitten tulee kappale nimeltä Se seurustelee, jossa nussitaan yhtä ja lähetellään epätoivoisia aamuyötekstareita toiselle ja jossa tiivistyy koko levyä leimaava pakkomielle välittömiin tunnekickseihin.

Tietysti olisi epäoikeudenmukaista syyttää vain Ylppöä jostakin, mikä on kai leimannut koko kaupunkilaista elämänmuotoa ainakin siitä asti, kun Levottomat-elokuvassa mikään ei tuntunut miltään. Ylppö on tämän surullisen dekadenssin tulkki ja todellakin se trubaduuri, joka jää etsimään orgioita barbaarien polttaman Rooman raunioilta.

Vaan kuka hänen teksteihinsä samastuu? Tuskin 30–40-vuotiaat, jotka joko ovat jättäneet nämä mielenmaisemat taakseen tai ainakin haluaisivat kovasti. Mies ja nainen vaikuttaa teineille tehdyltä levyltä. Sitä kuunnellaan suurkaupunkiin muutosta haaveilevien lukiolaisten huoneissa, se säestää unelmia baareista ja irtoseksistä ja alasti sängyssä poltetuista savukkeista ja pitkistä hortoiluista Helsingin öisillä kaduilla lasinsirpaleet kengänpohjien alla narskuen.

Voi tietysti olla, ettei se ole oikeiden teinien haaveilulevyksi tarpeeksi hyvä. Voi olla, että teennäisyys haisee, se että baareihin, festivaaleihin ja kirjailijoihin viitataan nimeltä. Eikä tällä levyllä ole Ruostetta tai Seireeniä tai, no, sitä Sodankylääkään.

Sanottakoon lopuksi jotain hyvääkin. Mies murtuu -sinkussa on hyvä, haikea melodia. Nimibiisin viikatemainen rautalanka piristää yleissoundin lomassa. Kansallisromanttisia kliseitä typerin riimein pilkkaava Rautavaara rules on kömpelö vitsi aivan väärällä levyllä, mutta ehkä juuri siksi se vähän herättää irtosuhdepaatoksen keskellä. Ylppö laulaa pääosin yllättävän herkästi ja vähäeleisesti, mikä kohentaa levyn siedettävyyttä asteen, pari.

38 Mies ja nainen on narsistinen, ärsyttävä, surullinen ja masentava purkaus psykiatrin sohvalta. Ongelma on, ettei levyn päähenkilö osaa katsoa tilannettaan ulkopuolelta. Taiteilijakliseet ja latteat runollisuudet eivät auta asiaa, kuten ei myöskään tasapaksu äänikuva ja kuningasbiisien puute. Paha epäonnistuminen, mutta kiinnostavalla tavalla.

Video ei ole enää saatavilla

“Bussikuski” on Regan John Farquhar, 33-vuotias losangelesilainen räppäri, joka on kiinnitetty paremmin punkrockista tunnetulle Epitaph-levy-yhtiölle. Artistin kymmenes studioalbumi Beaus$Eros julkaistaan 16. tammikuuta. Levyltä löytyvän Kiss Me Back to Life -kappaleen näyttävän videon on ohjannut Chris Coats.

Video ei ole enää saatavilla

Grimes – Oblivion

Claire ”Grimes” Boucher on puolestaan 23-vuotias montrealilainen elektromuusikko, joka on herättänyt innostunutta kuplintaa pienjulkaisullaan ja kesällä d’Eonin kanssa julkaisemallaan Darkbloom-splitti-ep:llä. Oblivion on ep:näkin julkaistu lohkaisu artistin tammikuun lopussa julkaistavalta Visions-albumilta, joka herättänee ainakin Zola Jesusin ja Bat for Lashesin fanien kiinnostuksen.

Video ei ole enää saatavilla

Diagrams – Tall Buildings

Diagrams on folktronicayhtye Tunngissa vaikuttaneen Sam Gendersin uusi projekti. Full Time Hobbyn (Timber Timbre, School of Seven Bells) kiinnittämä yhtye julkaisee tammikuun puolivälissä esikoisalbuminsa Black Light. Levyltä poimitun Tall Buildings -kappaleen videon on ohjannut lontoolaisduo Mathy & Fran.

Video ei ole enää saatavilla

Herra Ylppö ja Ihmiset – Mies murtuu

Maj Karma -keulakuvan ”realityrockyhtye” julkaisee 18. tammikuuta jo kolmannen albuminsa, jolla Ihmisten joukkoon liittyy Stonesta ja SubUrban Tribestä tuttu Janne Joutsenniemi. Ylpön mukaan Mies ja nainen on hänen uransa ensimmäinen teemalevy – miehestä ja naisesta, luonnollisesti. Mies murtuu -kappaleen videon on ohjannut Itkevä tyttö -yhtyeen Lauri-Matti Parppei.

Video ei ole enää saatavilla

Enter Shikari – Sssnakepit

Nu-rave meni jo, mutta Enter Shikari porskuttaa. Tammikuussa bändi julkaisee A Flash Flood of Colourin, ensimmäisen albuminsa kolmeen vuoteen. Tällä kertaa yhtyeen lupaillaan hyödyntävän post-hardcoressaan vielä entistäkin monipuolisemmin elektronisen musiikin hektisempiä alalajeja. Esimerkkinä levyn ensisingle Sssnakepit, jonka videon on ohjannut Alex Harman.

Video ei ole enää saatavilla