”Viisi vuotta Fallingin jälkeen Haim tuntuu edelläkävijältä, esimaulta suunnasta, jonka indiemusiikki on ottanut 2010-luvun lopulla.”

Falling kertoo vapaudesta. Vuonna 2013 se näytti välähdyksen monimuotoisemmasta tulevaisuudesta.

”Never look back / Never give up”

Falling-kappaleen videolla Haimin sisarukset Alana, Danielle ja Este seikkailevat metsässä Kalifornian Pasadenassa. He rakentavat majan, ampuvat jousipyssyllä, pyydystävät kaloja paljain käsin, tanssivat kallioilla ja lopulta järjestävät jonkinlaiset noitamenot nuotion ympärillä. Video on kuin Instagram-ystävällinen yhdistelmä muotieditorialia, Kärpästen herraa ja new agea.

Kun Falling julkaistiin vuonna 2013, kappale vaikutti videonsa tavoin hämmentävältä sekoitukselta. Kieltämättä Falling oli tarttuva, mutta mikä oli tämä “hipsterinoloinen” bändi, joka yhdisteli r&b:tä, uuden aallon poppia ja Fleetwood Macia? Olivatko he tosissaan vai pelleilivätkö he? Olivatko he uskottavia vai feikkejä?

Nyt viisi vuotta myöhemmin Falling ja Haim tuntuvat edelläkävijöiltä, esimaulta suunnasta, jonka indiemusiikki on ottanut 2010-luvun lopulla. Keskustelu hipstereistä on (onneksi) unohtunut, ja tilalle ovat tulleet vakavammat kysymykset representaatiosta ja monimuotoisuudesta.

Valkoisten miesten hegemonia on (myös) indiessä vähitellen murtumassa. New York Times julkaisi syyskuussa jutun Rock’s Not Dead, It’s Ruled by Women. Siinä keskustelupöydän ääreen oli kutsuttu naisartisteja indierockyhtyeistä, kuten Vagabon, Soccer Mommy, Sheer Mag ja Speedy Ortiz.

Pitchfork puolestaan summasi vuoden 2017 artikkelissa The Year ”Indie Rock” Meant Something Different. Siinä Arcade Firen, The Nationalin ja LCD Soundsystemin sijasta vuoden johtotähdiksi nostettiin sukupuoleltaan, seksuaaliselta suuntautumiseltaan ja/tai etniseltä taustaltaan monimuotoinen indieartistien ryhmä, johon kuuluivat muun muassa Waxahatchee, Jay Som, Japanese Breakfast, Moses Sumney ja Perfume Genius.

Jo videonsa puolesta Falling istuu tähän aikaan täydellisesti. Sillä Haimin ihmenaiset seikkailevat ja pelleilevät ihastuttavan välinpitämättömästi. He ovat samalla tyylikkäitä ja hassuja. Miehiä ei näy missään, eikä heitä tarvitakaan.

Koko lyhyen uransa ajan Haimin siskot ovat välttäneet lokerot, joihin naiset on musiikkimaailmassa haluttu tunkea. He ovat nuoria, kauniita ja tyylikkäitä, mutta myös rockin historian tuntevia, omat kappaleensa kirjoittavia ja studiossa luomuksiaan viilaavia taitavia muusikoita.

He saattavat poseerata muotiluomuksissa punaisella matolla, mutta myös vaikkapa väännellä naamaansa ja urpoilla juontajan taustalla televisiokameralle Brit Awards -gaalassa. Basisti Este Haim on tunnettu ”bass facestaan” eli persoonallisesta ilmeilystään soittaessaan. Hän ei selvästikään suostu taipumaan perinteisiin kauneusvaatimuksiin tai passiivisuuden oletuksiin, joita naisille asetetaan.

Myöskään Haimin historia ei seuraa perinteisiä uskottavan muusikon tarinan kaavoja. He aloittivat uransa soittamalla vanhempiensa kanssa covereita dorkasti nimetyssä Rockinhaimissa. 2000-luvun puolivälissä Este ja Danielle olivat mukana popyhtye Valli Girlsissä, joka teki muun muassa tunnusbiisin Trollz-piirrettyyn.

Sekin on sekä hyvässä että pahassa nykyaikaa. Menneisyyden harharetket ja nuoruuden virheet jäävät piileksimään netin sivukujille.

Musiikissaan Haim on alusta asti vältellyt tiukkoja rajoja ja määritelmiä. Sen kappaleissa menneisyys ja nykypäivä sekoittuvat epäironisella tavalla. Haimin musiikki ei pelaa postmodernilla nokkeluudella, vaan se on 2010-luvun verkostojen maailman luonnollinen lopputulos. Kaikki musiikki on olemassa samaan aikaan ja helposti saatavilla, miksei sitä siis käyttäisi vaikutteena? Haimin kappaleissa ajatukset retrosta tai modernista ovat merkityksettömiä.

Osuvasti Falling on kappale vapaudesta. Sen kertoja on kielekkeellä valmiina hyppäämään kohti suurta tuntematonta. Kyyti voi olla kuoppaista, mutta minkäs teet.

”If it gets rough / It’s time to get rough”

Antaa mennä. Uusi aika on koittamassa.

Video ei ole enää saatavilla

Kara’s Flowers. Vielä raivostuttavampi kuin Maroon 5.

Kara’s Flowers –> Maroon 5

Vuotta 2000 muistellaan terveiden ihmisten keskuudessa lämpimästi, sillä se oli viimeinen vuosi, jolloin maailma ei ollut vielä kuullut yhtyeestä nimeltä Maroon 5. Nostalgisointia varjostaa kuitenkin valheellisuuden kultareunus, sillä Adam Levine ja kumppanit olivat harrastaneet musiikillisten rikosten tekemistä jo ennen 30 miljoonaa albumia myyneen funk rock -yhtyeensä perustamista. Järkyttävää c-luokan Weezer-voimapoppia soittaneen Kara’s Flowers -yhtyeen perinnöksi maailmalle jäi yksi albumi (The Fourth World, 1997) ja siltä lohkaistu pikkuhitti (Soap Disco). Siitä, jos mistä, meidän on syytä olla kiitollisia.

Video ei ole enää saatavilla

The Valli Girls –> Haim

Toissa kesänä kaikki klassisen popin ystävät Forever-singlellään hurmannut Haim saapui maailmaan niin valmiina ja viimeisteltynä pakettina, että kalifornialaissisaruksten kaapeista on vaikea uskoa löytyvän minkäänlaisia musiikkiin liittyviä fail-luurankoja. Mutta niin vain Danielle ja Este Haimin historiasta paljastuu aivan esimerkillinen tyttöpopkalkkuna, Columbian kanssa vuonna 2005 levytyssopimuksen solminut The Valli Girls. Pretendersin ja Pat Benatarin hengessä poprockanneen kvintetin suurimmaksi saavutukseksi jäi biisi suositun The Sisterhood of the Traveling Pants -teinikomedian soundtrackilla (2005). Samalla soundtrackilla kuullaan muuten myös Katy Perryä, reilut kaksi vuotta ennen läpimurtoaan.

Video ei ole enää saatavilla

Stiffed –> Santigold

Santi ”Santigold” White oli jo kypsässä 31 vuoden iässä julkaistessaan esikoisalbuminsa Santogoldin (2008), joka poiki huomionarvoiset indie dance -hitit Creator, L.E.S. Artistes ja Lights Out. Sitä ennen White oli ehtinyt ansainnut kannuksiaan muun muassa Epic Records A&R-muurahaisena, soul-poppari Resin biisinkirjoittajana sekä ska- ja new wave -vaikutteisen philadelphialaisbändin Stiffedin keulakuvana. Stiffed äänitti Bad Brains -punkpioneerin Daryl Jenniferin johdolla EP:n Sex Sells (2003) ja albumin Burned Again (2005), joista maailma ei kuitenkaan kiinnostunut. Bändi pisti pillit pussiin vuonna 2006.

Video ei ole enää saatavilla

Wild Orchid –> Fergie

Kalifornialaiset Stacy Ferguson, Renee Sands ja Stefanie Ridel muodostivat 1990-luvun alussa Wild Orchid -nimisen r&b-lauluyhtyeen, joka sai pitkän yrittämisen jälkeen levytyssopimuksen RCA:n kanssa vuonna 1994. Heidän singleistään The Night I Pray, Talk to Me ja Supernatural tuli ihan kunnollisia Hot 100 -hittejä ja bändi kiersi muun muassa ’N Syncin kanssa. Pikkuhittien ansiosta nimetön esikoisalbumi keräsi jonkin verran huomiota, mutta kakkosalbumi Oxygen floppasi. Bändi pinnisteli kuitenkin vielä parisen vuotta, kunnes RCA hylkäsi heidät vuonna 2001. Hieman ennen levy-yhtiön giljotiinin heilahdusta Ferguson oli tavannut Black Eyed Peas -yhtyeen will.i.amin. Ferguson vaihtoi taiteilijanimekseen Fergien ja liittyi Black Eyed Peasiin täysipainoseksi jäseneksi vuoden 2003 Elephunk-albumia äänitettäessä. Black Eyed Peas on sittemmin vastannut eräistä 2000-luvun suurimmista hiteistä, ja Fergie julkaisi vuonna 2006 loistavasti menestyneen sooloalbumin The Dutchess, jolle ei jostain syystä ole toistaiseksi saatu jatkoa.

Video ei ole enää saatavilla

Choice –> Pink

Vuosituhannen alussa There You Go -singlellään ja sitä seuranneella Can’t Take Me Home -albumilla (2000) poptaivaan kirkkaimpien tähtien joukkoon kertaheitolla noussut Pink on yksi sukupolvensa menestyneimpiä artisteja. Naisenergiaa uhkuvan amerikkalaislaulaja on noussut niin Yhdysvaltain kuin Britanniankin albumi- ja singlelistan ykköseksi ja saanut maailmanlaajuisesti kaupaksi reilusti toistasataamiljoonaa levyä. Ennen kuin Pinkistä tuli Pink (tai P!nk, kuten taiteilijanimi usein kirjoitetaan), hän oli tuiki tavallinen Alecia Beth Moore, yksi philadelphialaisen Choice-tyttöbändin kolmesta teini-ikäisestä jäsenestä, joille poptähteys oli vain kaukainen haaveuni. Choicen ura jäi torsoksi: trio sai sentään solmittua levytyssopimuksen L.A. Reidin LaFace Recordsin kanssa ja levytti sille jopa albumin, joka kuitenkin jäi levy-yhtiön hyllyyn pölyttymään. Choicen ainoaksi virallisesti julkaistuksi kappaleeksi jäi Key to My Heart, joka löytyy koripallotähti Shaquille O’Nealin tähdittämän musikaalikomedian Kazaamin soundtrackilta. Bändi hajosi vuonna 1998, mutta Pink jäi LaFacen talliin tekemään taikojaan.

Video ei ole enää saatavilla

Lizzy Grant –> Lana Del Rey

Koska Lana Del Reystä ja Lana Del Rey -nimisen hahmon aitoudesta/epäaitoudesta on taitettu peistä jo aivan riittävästi, tyydytään tässä toteamaan, että ennen Video Gamesin instagram-haaveunia, huuli-aiheisia salaliittoteorioita tai H&M-poseerauksia Lana Del Rey teki musiikkia nimellä Lizzy Grant – laulajan oikea nimi on Elizabeth Woolridge Grant. Popmoguli David Kahnen suojeluksessa syntyi EP-levy Kill Kill (2008) sekä albumi Lana Del Ray A.K.A. Lizzy Grant (2010). Sekä EP:ltä että albumilta löytyvän kappaleen Yayo Del Rey äänitti uudelleen vuoden 2010 Paradise-EP:lleen.

Video ei ole enää saatavilla

Haimissa on hauskaa.

Eli: kuinka lakkasin huolehtimasta ja opin rakastamaan Haimia.

En muista tarkkaan, milloin kuulin Haimin musiikkia ensimmäisen kerran. Sen täytyi olla joskus viime keväänä, jolloin törmäsin yhtyeen Falling-kappaleeseen. Se ei iskenyt mitenkään välittömästi. Itse yhtyeen musiikki oli kieltämättä tarttuvaa, mutta samalla siinä oli jotain hieman turhan laskelmoitua ja kolkkoa. Haim oli kiistattoman tyylikäs yhtye, mutta samalla se tuntui kovin persoonattomalta – autenttiselta kuin muotilehden editorial-kuvaukset tai älypuhelimen kuviin lisätyt vanhentavat filtterit.

Viime kesänä Flow-festivaaleilla kuitenkin muutin mieleni Haimin suhteen. Kun näin yhtyeen livenä, oivalsin viimeinkin, mistä siinä todella on kyse.

Haimin keikka Flow’ssa ei ollut erityisen hyvä. Yhtyeen pääasiallisen laulajan Daniellen kurkku oli kipeä, eikä Haim pystynyt pistämään aivan parastaan. Kaikki keikan heikot puolet eivät kuitenkaan johtuneet terveydellisistä syistä, vaan nuorella yhtyeellä oli vielä selviä lastentauteja. Vaikka Haim soitti varsin pätevästi, se ei onnistunut esittelemään levytettynä hienosti toimivaa poppiaan asussa, joka olisi luonut todella voimakkaan livekokemuksen.

Silti konsertti kertoi kaikessa epätäydellisyydessään yhtyeestä paljon. Haim ei ollutkaan sellainen kolean etäinen yhtye, jollaisena se esiintyi videoissaan tai muoti- ja naistenlehtien kansikuvissa. Sen sijaan se koostuikin hieman nörtähtävistä naisista, joiden esiintymistä katsoessa oli helppo kuvitella heidät soittamassa pop- ja rockcovereita vanhempiensa kanssa Rockinhaim-yhtyeessä tai veivaamassa purkkapoppia kahden vanhemman Haim-sisaruksen edellisessä yhtyeessä Valli Girlsissä, joka tahattomassa koomisuudessaan tuo mieleen lähinnä Ensisilmäyksellä-komediasarjan Robin Scherbatskyn ysäripop-alter egon Robin Sparklesin.

Viileän etäisyyden sijaan yhtyeen jäsenien persoonat olisivat olleet oivaa ainesta The Monkees -tyyliselle sitcomille: poikamainen ja vakavamielinen laulaja-kitaristi Danielle, flirttaileva ja ympäriinsä sinkoileva pikkusisko Alana eli “Baby Haim” ja suurimmasta osasta välispiikeistä vastaava, eriskummallisesti naamaansa soittaessaan vääntelevä isosisko Este.

Toisin sanoen Haim ei ollutkaan se tuskallisen viileä yhtye, jona se itse ja/tai sen taustajoukot halusivat Haimin myydä, vaan enemmänkin hieman höpsö, toisinaan naurettavuuden rajamailla tasapainoileva ja kaikesta moderniudestaan huolimatta perinteinen vanhan ajan poprockyhtye.

Kaikki edellä mainittu vahvistuu kuunnellessa Haimin pitkään odotettua debyyttiä Days Are Gone. Yhtyeen jäsenten tausta pop/rock-coverbändissä kuuluu popin muotokielen vaivattomana hallintana ja keikalla nähty epäcoolius viileän pinnan alta kurkkivana rakkautena puhtaaseen poppiin. Haim saattaa esittää coolia, mutta se ei koskaan anna muotoseikkojen mennä tarttuvan kertosäkeen edelle.

Days Are Gonella Danielle, Alana, Este sekä rumpali Dash Hutton (hänen asemastaan yhtyeessä kertoo paljon se, että Hutton saattoi Flow’ssa itse säätää rumpujaan ennen keikan alkua, eikä yleisö kiinnittänyt häneen mitään huomiota) luovat oman kiehtovan ajattoman popvisionsa. Haim kuulostaa kiistattoman modernilta, ja onkin hyvin selvää, että Days Are Gone on pikkutarkkoine sovituksineen ja kulmikkaine rytmeineen tehty juuri vuonna 2013. Silti se myös tuo jatkuvasti mieleen palasia menneisyydestä. Sellaisia hetkiä, jotka kuulostavat tutulta, mutta joita kuuntelija ei kuitenkaan aivan tavoita.

Eniten Haimin kohdalla on puhuttu Fleetwood Macista, ja yhtye onkin ilmeinen esikuva. Vertaus ei kuitenkaan kerro koko totuutta, vaan Haimin musiikissa risteilevät lukuisat vaikutteet, ennen kaikkea 1980-luvun popmusiikista.

Pitkä lista varsin erilaisia artisteja ja yhtyeitä, joihin Haimia on arvosteluissa ja artikkeleissa verrattu, kertoo siitä, kuinka vaikea yhtyeen popsynteesin tarkkoja lähteitä on paikantaa: Phil Collins, Kate Bush, Shania Twain, Eagles, The Bangles, TLC, Sheena Easton, Scritti Politti, Laura Branigan, Andrew Gold, Paul Simon, Chairlift, Jessie Ware, Cults, Feist, Bruce Springsteen, The Pretenders ja niin edelleen. Itse voisin lisätä listaan Michael Jacksonin, Princen, (kasari-) Tina Turnerin, Blood Orangen ja Twin Shadow’n.

Kaikista näistä vertailukohdista huolimatta Haim onnistuu Days Are Gonella kuulostamaan tuoreelta ja persoonalliselta, toisinaan jopa omaperäiseltä.

Haimin selkein heikkous löytyy sen teksteistä, joissa erilaisten kliseiden, arkkityyppien ja popin perusaiheiden yhdistely ei toimi läheskään yhtä hyvin kuin yhtyeen musiikillisessa ilmaisussa. Lopputuloksena on kasa köykäisiä ihmissuhdehöpinöitä, jotka pahimmillaan lähestyvät hölynpölyä, kuten vaikkapa muuten varsin onnistuneessa Foreverissa:

“Hey you! Hey you!
Can’t you make the scene?
I know, I know, I know you ain’t the one to play the game
Now I know I’m never gonna go your way
If you go, we never know, I know know know”

Yhtyeen sanoitukset eivät kestä syvällisempää tarkastelua, mutta eivätpä ne myöskään haittaa Haimin kappaleista nauttimista. Silti, samastuttavat ja mieleenpainuvat tekstit eivät olisi olleet pahitteeksi.

Kaiken kaikkiaan Days Are Gone on joka tapauksessa varsin onnistunut levy. Se ei ehkä ole musiikillisesti mitenkään ainutlaatuinen, ja kieltämättä se on toisinaan kovin pinnallinen. Silti siinä on jotain vastustamatonta.

Vastarinta osoittautuu turhaksi viimeistään siinä vaiheessa, kun Falling, Don’t Save Me tai vaikkapa If I Could Change Your Mind alkaa varoittamatta soida päässäsi – kun melodia pakenee kuin varkain huuliltasi ja otat huomaamattasi pari tanssiaskelta.

85 Pienistä heikkouksistaan huolimatta tarttuva, raikas ja sähäkkä Days Are Gone täyttää useimmat hienon popin määreet. Mitä se syvällisyydessään menettää, se voittaa häpeilemättömässä popnautinnossa. Anna mennä, tahdot kuitenkin.

Video ei ole enää saatavilla

Haim 11.08.2013 Flow, Helsinki.

Haimissa on hauskaa, orponakin.

Ensi sunnuntaina Helsingin Flow Festivalilla esiintyvän Haimin on usein huomautettu muistuttavan legendaarista Fleetwood Mac -yhtyettä. Erityisesti tämän kolmen sisaruksen trion on sanottu ottaneen vaikutteita 1970-luvulla Fleetwood Maciin liittyneestä Stevie Nicksistä, jonka hippimäisen revittelyn ja huumaavien kalifornialaisten popharmonioiden vaikutus on kieltämättä kuultavissa Haimin upeilla singleillä Don’t Save Me ja Falling.

Nuorgamin saamien tietojen mukaan Nicksin ja Haimin sisarusten väliset yhteneväisyydet eivät kuitenkaan jää tähän. Kyseessä ei ole sattuma tai aloitteleville yhtyeille tyypillinen esikuvien kopiointi, vaan niin sanotusti äidinmaidosta opitut tiedot ja taidot.

Video ei ole enää saatavilla

Yhtyeitä lähellä olevat nimettömät lähteet ovat yksinoikeudella paljastaneet Nuorgamille, että Stevie Nicks on itse asiassa kaikkien Haim-orkesterin sisarusten biologinen äiti. Tämä uskomattomalta tuntuva paljastus on selitettävissä uskottavasti ja jopa loogisesti, jos vertailemme Stevie Nicksin turbulenttia uraa ja Haimin tyttöjen syntymäaikoja 1980- ja 1990-luvuilla.

Haimin sisarkatraan esikoinen on vuonna 1986 syntynyt Este Haim. Virallisen tarinan mukaanhan tämän saman vuoden tammikuussa plastiikkakirurgi kertoi Nicksille, että hänen oli välittömästi lopetettava hurjaksi yltynyt kokaiinin käyttäminen tai seuraukset olisivat kohtalokkaita. Todellisuudessa lääkäri kuitenkin kertoi laulajattarelle, että hänen oli laskeuduttava alas valkoiselta hevoselta, koska hän oli raskaana.

Nicks onnistui kuin onnistuikin lopettamaan kokaiinin käyttämisen, mutta ainoastaan reseptin alaisen rauhoittavan, Klonopiinin, avulla, johon hän kehitti nopeasti uuden riippuvuuden. Tähtösen Rock a Little -albumiin liittyvää kiertuetta ei lääkärin shokkiuutisesta huolimatta missään vaiheessa peruutettu. Palatessaan kiertueelta Nicks paljasti pitkäaikaiselle on-off-kumppanilleen ja Fleetwood Mac -yhtyeen kitaristille, Lindsay Buckinghamille, olevansa raskaana. Kun lasta ei kuitenkaan maailmaan ilmestynyt, oletti Buckingham luonnollisesti Nicksin tehneen abortin hänen tietämättään. Tämä johti yhtyeen basistin John McVien mukaan myrskyisän pariskunnan väliseen ”fyysiseen ja rumaan” yhteydenottoon sekä Buckinghamin lähtemiseen yhtyeestä ovet paukkuen.

Buckingham ei koskaan antanut tapahtunutta Nicksille anteeksi, eivätkä he puhuneet toisilleen yli kymmeneen vuoteen tapahtuman jälkeen.

Video ei ole enää saatavilla

Haimin sisarusten keskimmäinen syntyi kolme vuotta näiden traagisten tapahtumien jälkeen. Vuonna 1989, palattuaan Fleetwood Macin loputtomalta maailmankiertueelta, Stevie Nicks alkoi soololevynsä äänittämisen brittiläisen huipputuottajan Rupert Hinen johdolla. Parin välille muodostui romanttinen suhde. He toivat maailmaan The Other Side of the Mirror -nimisen albumin lisäksi Danielle-nimisen tytön.

Buckinghamin tapauksesta viisastuneena Nicks piti raskauden tällä kertaa visusti omana tietonaan. Näin ollen Nicksin ja Hinen välille ei muodostunut mitään erityistä draamaa, vaikka Nicks alkoikin vetäytyä selittämättömästi yhä kauemmaksi kumppanistaan päättäen suhteen lopulta äkillisesti ilman selityksiä.

Nicks varmisti syntymän pysymisen salaisuutena lähtemällä kaikkien yllätykseksi soolokiertueelle ensimmäistä kertaa elämässään. Vahvistamattoman huhun mukaan levyltä julkaistussa Rooms on Fire -videossa vilahtava vauva olisi juuri Danielle.

Video ei ole enää saatavilla

Nuorin sisaruksista, Alana Haim, saatettiin maailmaan vuonna 1991. Vaikka Stevie Nicks oli jo pitkään verhoutunut mitä suurempiin kaapuihin ja viittoihin, 1990-luvun alussa hänen painonnousuunsa alettiin kiinnittää julkisuudessa yhä enemmän huomiota. Laulajatar on itse todennut tämän johtuneen hänen Klonopiini-riippuvudestaan, mutta kuten varmasti arvaattekin, oli todellinen syy jossain aivan muualla.

Alana Haimin isän henkilöllisyys on huhujen varassa, mutta luotettavat lähteet kertovat, että joskus vuonna 1990 Nicks olisi palannut yhteen vanhan heilansa, Eagles-legenda Don Henleyn kanssa. Sama lähde tietää kertoa, että tällä kertaa Nicks olisi myös paljastanut lapsen isälle olevansa raskaana.

Henley, jolla on oma ”värikäs” historiansa ja ongelmansa yhdysvaltalaisen median kanssa, oli uutisesta vähemmän innostunut ja käski Nicksiä hankkiutumaan lapsesta eroon. Näin Nicks myös teki, joskaan ei Henleyn olettamalla tavalla. Nicks vetäytyi masennuksissaan keikkalavoilta ja vannoi palaavansa vasta, kun oli saanut ”painonsa hallintaan”. Tähtönen ajautui nopeasti samojen rauhoittavien pariin, jotka hän oli piilotetun odotuksensa aikana onnistunut jättämään.

Video ei ole enää saatavilla

Mutta jos Stevie Nicks ei kerran keskeyttänyt salattuja raskauksia, niin mihin nämä lehtolapset oikein päätyivät? Vauvojen pelastukseksi koitui pitkään lapsettomuudesta kärsinyt aviopari, jonka muodosti kaksi epäonnistunutta muusikkoa: Mordechai ja Donna Haim. Viimeksi mainittu on tietojemme mukaan Stevie Nicksin vanha tuttu Los Angelesin muusikkopiireistä, joskin näiden kahden välinen suhde on jäänyt hieman epäselväksi. Tämä oli ilmeisesti myös Nicksin tarkoituksena, koska hän halusi varmistaa, etteivät nämä järkyttävät tapahtumat koskaan ilmestyisi julkisuuteen ja työntäisi hänen uraansa väistämättömään syöksykierteeseen.

Nicks ei kuitenkaan ottanut huomioon, kuinka voimakkaita olivat traumat, jotka särkyneet unelmat muusikonurasta olivat lasten uuteen äitiin synnyttäneet. Jo lasten ollessa ala-asteiässä Donna pestasi heidät soittamaan omaan cover-bändiinsä Rockinghaimiin, jonka ohjelmistoon kuului useita Fleetwood Macin kappaleita. Hyvin nopeasti tyttöjen synnynnäiset lahjat alkoivat loistaa niin kirkkaana, että he jättivät muun yhtyeen varjoonsa.

Kun sisarusten oli vihdoin aika nousta suuremmille lavoille, oli uuden yhtyeen nimeksi vain yksi oikea vaihtoehto. Hepreaksi elämää tarkoittava ”haim” oli kunnianosoitus heidän ottovanhemmilleen ja samalla kai jonkinlainen kiero kiitos siitä ainoasta lahjasta, jonka heidän oikea äitinsä heille koskaan antoi.

Video ei ole enää saatavilla

Stevie Nicks on useassa haastattelussa todennut, ettei hän muista Klonopiinin takia 1980-luvun lopusta juuri mitään. Muistamattomuus voi tosin johtua myös ihmismielen uskomattomasta kyvystä kieltää sitä järkyttävät asiat.

Miksi Nicks toimi kuten toimi? Oliko kyseessä vain pelko loistavan uran menettämisestä? Vai yksinkertaisesti kykenemättömyys huolehtia itsestä ja näin ollen myös lapsista? Miksi hän ei hankkiutunut lapsista eroon, vaan päätyi antamaan ne pois? Vastauksia näihin vakaviin kysymyksiin voimme vain arvailla.

On kuitenkin todettava, että vaikka Nicksin toiminta voi tuntua kylmältä, laskelmoivalta ja jopa sosiopaattiselta, on hänenkin vahva ulkokuorensa osoittanut halkeilemisen merkkejä. Vuonna 1993, järjestäessään vauvakutsuja siskolleen, hän kaatui kodissaan huuruisissa olosuhteissa ja satutti pahoin päänsä.

Vieroituksessa hänet nähtiin usein tuijottamassa ja puhumassa sängyn vieressä olevalle siskontyttären kuvalleen. ”Olen pahoillani, etten ollut paikalla. Olen pahoillani, etten voinut auttaa”, kerrotaan laulajan toistelleen lakkaamatta, kunnes hoitajat ampuivat hänen suonensa täyteen unta. Kenelle, tai keille, hän nämä anteeksipyyntönsä todella esitti, on jokaisen itse pääteltävissä.

Vastavuoroisesti Haimin tytöt ovat toistuvasti kieltäneet Fleetwood Mac -vaikutteet musiikissaan ja painottaneet sen sijaan uudemman R&B:n, hiphopin ja Donna Haimin merkitystä. Tämä ei kuitenkaan estänyt heitä coveroimasta Fleetwood Macia osuvasti nimetyllä tribuuttilevyllä Just Tell Me That You Want Me. Hold Me -kappaleen kertosäe ja samalle sen nimi toistuu kappaleessa niin loputtomasti ja sydäntäsärkevästi, että nuoren yhtyeen versio kappaleesta on jopa alkuperäistä vaikuttavampi. Joku voisi jopa ajatella sen johtuvan siitä, että siinä kolme jälkeenjätettyä lasta pyytää äitiään, yhä uudestaan ja uudestaan, vain pitämään heistä kiinni.

Video ei ole enää saatavilla

Haim esiintyy Flow Festivalilla Black Tent -lavalla sunnuntaina 12.8. kello 18.30.