Liz Harris – kokoaja, uhmakas ex-lahkolainen ja ahvenkala.

Lapsuudenpeloista ja masennuksesta viisi vuotta sitten kaivettu The Man Who Died In His Boat on Grouperia – ja paikoin kitaran ja ihmisen yhteistä ääntä – kauneimmillaan.

Liz Harris eli lapsuutensa Texasissa pienessä lahkossa, joka seurasi pseudokristillisen George Gurdiieffin opetuksia hengellisestä eheydestä ja kasvusta. Gurdjieff Group -ryhmät ympäri maailman kehittävät edelleen kehon, järjen ja tunteiden kolmiyhteyttään oppi-isän valaistunein elämänohjein. Heidän tavoitteensa on herätä hypnoottisesta ahdistavasta valveunesta, joka ei heille kelpaa elämäksi. Jossain vaiheessa Harris tukehtui ja lähti.

Sittemmin Portlandiin Oregoniin monien muiden työnarkomaanisten nälkätaiteilijoiden lailla asettunut Harris on levyttänyt Grouper-alter egollaan musiikkia nyt kahdeksan vuotta. Tyylin kulmakivi on säilynyt samana: kitarasta ja Wurlitzerista venytetty valtava laskos viivettä, hälyä ja kaikua. Samasta limbosta Gurdjieff yritti oppilaitaan herättää. Harrisin musiikki päätti opetella elämään siinä.

Ensimmäisillä levyillä Grouper (2005), Way Their Crept (2005) ja Wide (2006) Harris keskittyi nimenomaan kohinaan ja melu-utuun. Cover the Windows and the Walls (2007) uskalsi jo tunnustella niiden alla olevia muotoja, kappaleen ja laulun ääriviivoja. Seuraavan vuoden Dragging a Dead Deer Up a Hill pehmeni jo akustiselle kitaralle, murheellisille folk-lauluille ja paikoin jopa artikuloiduille sanoille. Marginaalinen valtavirtahuomio löysi Grouperin, ja levy on edelleen Harrisin mainituin ja rakastetuin.

Vasta nyt julkaistun The Man Who Died In His Boat -levyn materiaali on nauhoitettu niin ikään vuonna 2008. Kuten Dragging a Dead Deer Up a Hillilläkin, sumua ja kimallusta pyörittää shamaanin lailla Harrisin akustinen kitara. Sen syke ei ole tasaista, vaan kiirettä, epäröintiä ja pidäteltyä hengitystä. Sähköistä kitaraa Harris sivelee ja kaiuttaa niin varoen, että sormen ja kielen kosketuksen joutuu itse kuvittelemaan.

Molemmat levyt ovat Harrisin mukaan saaneet alkunsa sekä lapsuuden muistoista, jotka eivät koskaan lakanneet vaivaamasta, että lamaannuttavasta masennuksesta. Harvoissa haastatteluissaan Harris on kertonut levyjä tehdessään palaneensa loppuun myös musiikistaan, uupuneensa ja lopulta hävittäneen otteen ruumiistaankin.

The Man Who Died In His Boat viittaa Harrisin teini-ikäisenä löytämään rantaan ajautuneen purjeveneen hylkyyn ja sen autioon kajuuttaan. Levy on irrallisuuden ja yksinäisyyden sekä pelonsekaisia kunnioituksen tunteita ihmisestä ja elämästä, jota ei enää ole mutta joka on piilossa jälkeen jääneissä tavaroissa ja siinä, mikä niistä on poissa. Levyn kansi on valokuva Harrisin äidistä ensi kertaa raskaana. Harriskaan ei tiedä, mitä äiti kuvaushetkellä ajatteli.

Sanat, melodiat, soinnut, rakenteet – kaikki Harris pyrkii musiikistaan hautaamaan, upottamaan ja piilottamaan. Ehdottomalla käpertymisellään Harris kiinnittää huomion pienempiin yksityiskohtiin. Jokainen liike, jokainen hieman muita kovempaa tai hiljempaa raapaistu kitaran kieli ja jokainen selvyyden hetki saa painon, jota kannatellakseen Grouperin musiikki tarvitsee jonkun, johon kiinnittyä. Harrisin luoma maailma on löyhää eetteriä, muutamien sointujen harvaa atomikaasua, jossa ei voi tehdä elettäkään tulematta huomatuksi.

Harris laulaa tavoitteensa ääneen, selkeämmin kuin koskaan:

“I’m looking for the place that spirit meets the skin
Can’t figure out why that place feels so hard to be in
– –
It’s getting harder and harder to fake
Acting like everything is in its place”

Sitten levy loppuu, tyhjään.

Harris ei välttele kirjoittamasta täydellisiä kappaleita tai kauneutta, vaan tekee niiden saavuttamisen niin vaikeaksi kuin kykenee. Kun kitara, kaiut ja Harrisin äänen jäänteet osuvat toisiinsa, tuntuu kuin näkisi äänen alkeishiukkasia katveissa, joita ei tietoisesti havaitse.

Hauraimmilla ja vapaimmilla kappaleillaan The Man Who Died In His Boat on liikuttavinta ja intiimeintä levytettyä Grouperia. Levyn abstrakteimmat kollaasiharjoitelmat painavat pilkkeet kuitenkin sammuksiin. Jäljelle jää levottomuus, joka ei hellitä.

Kun Vital alkaa ääntä avaavan intron jälkeen soida ja Harrisin vuosiksi hautaama akustinen kitara hakea rytmiä, kaikki alkaa höyrystyä ja sulaa, ainakin minä. Harris venyttää vaivoin selkokielisistä sanoistaan ruumiista irtaantunutta voimatonta surua, jolle on mahdoton ajatella mitään muuta ilmiasua.

Being Her Shadow koreilee Harrisin taidolla luoda sähkökitaraa efektoimalla avaraa tilaa, joka ei pysy aloillaan. Kaiken päälle vuotaa valkoista kohinaa ja pian Harrisin kangastava huokaus on kaikkialla. Harris onnistui samassa illuusiossa vuoden 2011 A I A: Alien Observer/Dream Loss -tuplalevyllä, mutta silläkin vain harvoin yhtä totaalisesti.

Towersin päätteeksi Harris antaa itsensä kuulua ilman maskia, vienosti mutta paljaana ja tungetellen. Viimeisellä leirinuotiolla soitetun Living Roomin alakuloon ja voimattomuuteen on rutistua, kunnes se loppuu kesken, imaisee huoneen tyhjäksi ja terästää aistit huomaamaan, ettei kukaan koskaan halannutkaan.

Mitään uutta The Man Who Died In His Boat ei Grouperin ilmaisusta kuitenkaan kerro, vaan korostaa vain sen heltymättömyyttä ja itsekuria. Niistä on tullut yksi uskaliaimmista maneereista eteeriseksi taipuvaisessa nykymusiikissa. Kaikki Julianna Barwickista ja Peter Broderickista, Jessica Bailiffin ja Oren Ambarchin kautta Tim Heckeriin jahtaavat samaa luimistelevaa asketismia.

87 Liz Harrisilla on ylittämätöntä kunniahimoa uskaltaa etsiä äänirykelmistään aina vain pienempiä kvanttitason liikahduksia, joilla saa ihmisen uppoutumaan, nukahtamaan, hurahtamaan, musertumaan ja tuntemaan onnea.

Video ei ole enää saatavilla

Grouper heittäytyi aiempaakin eteerisemmäksi.

Nuorgamin levyjoulukalenterissa kirjoittajat suosittelevat päivittäin kolmea vuoden 2012 albumia sekä halutessaan yhtä reissueta, kokoelmaa tai ep:tä. Vuorossa Tapio Reinekoski.

Grouper: Violet Replacement: Sleep

Kitara-feedbackilla, juuri ja juuri henkäykseksi kiteytyvällä laululla sekä huurtuneilla melodian varjoilla valvetta parempia painajaisia tehnyt Grouper eli Liz Harris eteeristyi tänä vuonna entisestään. Abstraktin ääniluonnosteluteoksen Violet Replacementin toinen osa Sleep onnistuu tempussa, josta jokainen ambient-puoskari salaa haaveilee: antamaan ääniplacebon sijaan rauhoittavaa, joka herkistää kaikelle. Vajaan tunnin kestonsa aikana Sleep poimuttuu Harrisin mystisten c-kasettien kätköjen tarkkaan harkitusta ja huomaamatta huomion vievästä kerrostelusta tilaksi, jossa viettäisi aikansa kaikkein mieluiten. Toiston massasta alkaa erottua kuvioita, suuntaa jonnekin, tarkoitusta jollekin – onnea, jonka tarpeeseen havahtuu vasta kun äänet häviävät, nauhat loppuvat ja Harris kääntää viimeisenkin nupin kiinni.

Video ei ole enää saatavilla

…tai kokonaan Spotifystä.

Actress: R.I.P

Darren Cunninghamin rave-haudanavaus on edennyt ruumiinavausvaiheeseen. Hänen patologinsa Actress paloittelee ja siirtää mikroskoopin alle Brittein saarten housen, garagen, junglen, breakbeatin, dubstepin ja niiden kaikkien muidenkin tunnistettavat ihonriekaleet ja luunjämät. Jotkin levyn biitit tunnistaa enää hammaskarttojen avulla, toisinaan ne joutuu kuvittelemaan itse kaiken oheishälyn sekaan. Muutama kappale saa onneksi muutkin kuin nörtähtäneet hermoradat nytkymään. Ehkä seuraavaksi Actress kloonaa aineksistaan uuden Frankenstein-genren, joka täyttää MTV:n vuonna 2022.

Video ei ole enää saatavilla

Vatican Shadow: Ornamented Walls

Prurient-nimellä ja liian monella muulla aliaksella väkivaltaista suhinaa, pihinää ja kokaiinikuolemalta kuulostavaa painu nyt helvettiin siitä -noisea tehneen Dominick Fernow’n toistaiseksi miellyttävin projekti on Vatican Shadow. Heltymättömästä sekvensseri-jynkytyksestä, epätoivoisesta jihadista ja äärikristillisestä öljysodasta, piuhojen läpi ajetusta c-kasettisuhinasta ja spastisesta raivosta – niistä on vuoden ankein ja turmelluin livelevy tehty. Teknostakin saa käsitetaidetta, joka tuntuu ja haisee pahalta – ja jonka tahtiin hävettää liikahtaakaan.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS! Annette Peacock: I’m The One

Yhdeksi suurimmista unohtuneista levyistä uudelleenjulkaisunsa myötä julistettu I’m The One on tyrmäävä ompelus free-jazzia, motownia, lällyä soulia ja syntikkaulinaa. Ensimmäisten joukossa Moog-syntetisaattorin lelukseen saanut ja sillä ääntään pistävästä hauraaksi luontevasti manipuloiva Annette Peacock taisi vuonna 1972 tehdä kaiken siistin ennen muita. Musiikin lisäksi hän taiteili avant-garde-nonparellien Albert Aylerin ja Salvador Dalín kanssa ja nai 19-vuotiaana basisti-demiurgi Gary Peacockin.

Video ei ole enää saatavilla

Epinephelinae, Serranidae, Perciforme

Liz Harris, paremmin nimellä Grouper tunnettu ambientin ja folkin veteen piirrettyjä viivoja kartoittava amerikkalaisartisti, saapuu Fullsteamin järjestämänä Suomeen kolmen keikan mittaiselle minikiertueelle esittämään uuden Violet Replacement-teoksensa. Positiivisesta huomiosta huolimatta projekti on yhä Suomessa vähemmän tunnettu. Niin, kuka hän edes on ja mitä hyvää hän on tehnyt? Tarjottakoon siis subjektiivinen listaus eniten suositellusta materiaalista, mutta mainitsematta jääneet Way Their Crept ja Wide palkitsevat nekin kuuntelijansa. Seuraavat toimivat kuitenkin helpompina portteina kyseessä olevaan tyyliin.

Cover the Windows and the Walls (2007)

Kolmannella levyllään Harris löysi tasapainon astraalisten äänien ja melankolian välillä ensimmäistä kertaa kokonaisen levyn ajaksi. Aluksi tuntuu, että kaikki häipyy ääniaaltojen alle: levy osittautuu kuitenkin lukuisia kuunteluja ja paljastuu yllättävän moniulotteinen pienistä paloista kasatuksi ambient folk –levyksi. Selvästi enemmän ambientia kuin seuraavat julkaisut, majesteettiset sointukulut avautuvat hiljaa ja tulevat kerta kerralta muistettavimmiksi.

Video ei ole enää saatavilla

Dragging a Dead Deer up a Hill (2008)

Levy, joka nosti Grouperin suurempaan tietoisuuteen lukuisten 4AD-viittausten ja ylistävien arvostelujen kautta. Aloituskappale Disengaged kertoo heti kaiken tarpeellisen: melodisesti edeltäjiään vahvempi, täynnä dramaattisia pysähdyksiä mutta myös piirun verran puhtaampi ja helpommin lähestyttävä kuin ennen. Levy kaikuu kuin ikivanha savikiekko kuultuna pitkän käytävän toisesta päästä ja erottautuu tuotannon lämpimimpänä.

Video ei ole enää saatavilla

A I A: Alien Observer/Dream Loss (2011)

Viime vuonna julkastu tuplalevy Alien Observer/Dream Loss on yhtä aikaa melodioiltaan ja äänimaailmaltaan yhtenäisempi. Harrisin tuotannosta ei toistaiseksi löydy Alien Observerin nimikkokappaletta kauniimpaa pientä folk-helmeä, mutta kumpikin levy keskittyy eeppisiin, narkoleptisiin kappaleihin. Yhtenäisyys säilyy kummallakin levyllä: pitkä kaiku pyyhkii jokaista nuottia, mutta toimii upeana maaperänä itse kappaleille, joissa melodia ja tunnelma ovat toisistaan erottamattomia. Alien Observer on näistä puoliskoista pehmeämpi – Dream Loss taas karheampi kaksonen, joka ajautuu välillä meteoriparvien tielle.

Jos Cover the Windows ja Dragging a Dead Deer olivat kuin hiekkamyrskyyn upotettuja, Alien Observer ja Dream Loss nousevat meren syvyyksistä tai Ganymedeksen takaa. Levyt löytyivät myös Nuorgamin vuoden 2011 levysuosituksista.

Video ei ole enää saatavilla

Violet Replacement (2012)

Violet Replacement on toistaiseksi vain kiertueella myynnissä oleva ambient-äänikollaasi, joka koostuu kahdesta pitkästä, usvaisesta dronesta. Tällä kertaa tarjotaan pidempiä raitoja vailla laulua, mutta samalla kumpikin kappale auttaa asettamaan Harrisin korkealle myös modernin ambientin hierarkiassa. Ensimmäinen osa, Rolling Gate, vaeltaa Stars of the Lidin varmuudella osiensa läpi päättyen rauhallisuuden ja tasapainon tuhoavaan feedback-aaltoon. Toinen osa, Sleep, on nimensä mukaisesti uneliaampi ja muutokset ovat hienovaraisempia. Rolling Gaten kyntäessä äänipeltoa, Sleepin paljastavimmat hetket muistuttavat nukahtamista joko seinän takaa kantautuvien elämisen äänien tai The Faust Tapesin soidessa taustalla.

Kiertue alkaa tänä päivänä Helsingistä, jatkuen Tampereelle ja Turkuun. Lämmittelijänä kaikilla kolmella keikalla toimii Tuusanuuskat.

Grouper Suomessa:

14.3 Kuudes linja, Helsinki
15.3 Telakka, Tampere
16.3 Dynamo, Turku

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 173 Glen Campbell – A Better Place

A Better Place kertoo menneisyyden aaveista, katumuksesta, pelastuksesta ja tuonpuoleisesta. Campbellin ylvään massiivisesti lipuvia klassikkoja muistuttavasta kappaleesta tulee entistä koskettavampi, kun tietää, kuinka läheltä sen teksti liippaa Alzheimerin tautiin sairastuneen kantrilegendan elämää. Tämä mies on elänyt ja rakastanut. Joskus sillä on hintansa. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

# 172 Purity Ring – Ungirthed

Go, Canada, go! Corin Roddick työsti ny-ny-nykivät syntsahoppaavat pohjat Montrealissa. Megan James lauloi heleän viettelevästi Halifaxissa. Yhdessä he tekivät kaunista musiikkia, joka viipyy lautasella kymmentä sekuntia vaille kolme minuuttia ja mielessä pidempään. Unipoppia? Kyllä kai, mutta kavala rytmitys ja nasakat melodiakoukut pitävät silmät ymmyrkäisinä. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 171 Jane’s Addiction – End to the Lies

Muhevan dubahtavasti bassoriffillä starttaava kipale on kierossa yksinkertaisuudessaan perin kiehtova. Sen säväyttävä säe on niin mainio, että biisin nimeä hokeva kertsi jopa latistaa kappaleen tunnelmaa. Kuitenkin erinomaisella bassosoinnutuksella ja sitä oivasti tukevalla kitaraleijutuksella levitoiva kappale on tunnelmaltaan riemastuttava. Sanomakin on naseva. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

# 170 Swedish House Mafia – Save the World

Upea melankolinen biisi vahvoilla melodioilla, joka toimisi millä tahansa tyylillä tuotettuna, ja koira-aiheinen video. Mitä muuta voisi toivoa? Tietenkään ei ole haitaksi, että tuotanto on Swedish House Mafian tyyliin ihastuttavan modernisti säkenöivä yhdistelmä ajatonta kone-estetiikkaa ja vuotta 2011. Käpälät ilmassa viimeistään huikean loppunostatuksen voimin! (Tommi Forsström)

Video ei ole enää saatavilla

# 169 Magazine – The Burden of a Song

Postpunk ei ole kuollut – itse asiassa se tuoksuu vallan tuoreelta. Lajityypin jättiläinen ainakin kykeni pudistelemaan neljännesvuosisadan tomut tamineistaan ryhtymättä dubstepiin. Magazine rakentuu yhä funkbetonisesta sokkelista, piikikkäästä kitaroinnista ja tivoliuruista. Katolla keikkuu Howard Devoto, tuo lyyrikkojen lyyrikko ja pirullinen seremoniamestari. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 168 DJ Kridlokk – Lainaan enkä palauta

Suomiräpin monista mytologioista Kridlokkin, Stöön, Herkon, Supertuottaja Koksu K:n ja muiden ympärillä pyörivä on kokonaisuutena paras. Tarinoiden ja musiikin yhdistelmä on aivan omaa luokkaansa. Tämä todella carpentermaisen pahaenteiseltä kuulostava kappale käsittelee lähinnä bissen, karkin ja sipsien pöllimistä. Se tuntuu tätä kuunnellessa älyttömän tärkeältä. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 167 Katy B – Movement

Brittien klubimusiikin rehevästä perinnöstä ammentavan Katy B:n esikoisalbumi lukeutui vuoden tyylipuhtaimpiin suorituksiin. Movement on vain yksi hieno biisi albumilla, joka on niin täynnä hienoja biisejä, että siltä on vaikea valita yhtä ylitse muiden. Musiikkia voi suositella kaikille, joilla on ikävä sellaista fiksua tanssimusaa, josta Roisin Murphy tunnetaan. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 166 Active Child – Hanging On

Losangelesilainen Pat Grossi kumosi kaikki todennäköisyyden lait ja sai new agen kuulostamaan hyvältä idealta. Tapa, jolla 28-vuotias poikakuorolainen yhdistelee elektroa ja modernia kuoromusiikkia, teki vaikutuksen erityisesti kappaleella Hanging On, jonka kultapisaroina kimaltelevat harpunhelähdykset raottavat verhoa maailmaan, jota hallitsee Enya – ikuisesti. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

# 165 Grouper – Come Softly

Vuoden kaunein juuri ja juuri olemassa ja hereillä oleva popkappale muuttaa minkä tahansa mielialan melankoliaksi, jonka ei toivoisi loppuvan. Hälyutuun ja monofoniaan aina tiukasti verhoutunut Grouper (Liz Harris) ei ole koskaan ennen ollut näin intiimi ja altis. Jos Laura Palmerin ruumista ei olisi koskaan löydetty, Come Softly olisi ollut Twin Peaksin tunnari. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 164 Patrick Wolf – Together

Riikinkukko-Wolf ampui yhdellä laukauksella napakympin tauluun, jonka pienemmille pisteille Hurts sarjatulitti kymmenen kertaa pitkin esikoisalbumiaan. Diskojousilla ja oopperalaululla kuorrutettu Together on menevä, raikas ja viileä pophitti sortumatta lainkaan teennäiseen muovisuuteen. Together suorastaan huokuu lämpöä. Yksin olet hyvä, yhdessä olemme parempia. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

# 163 Dirty Beaches – Lone Runner

Alex Zhang Hungtain Dirty Beaches oli vuoden yllättäjä. Mies, kitara ja looppipedaali saavat aikaan rujoa jälkeä, ja Hungtain projektia on väsymykseen asti kuvailtu lähtökohdiltaan elokuvamaiseksi. Välillä käytetyt tyylikeinot ovatkin pahinta b-leffakrääsää, mutta meno on niin intensiivistä, että Badlands-levy ja Lone Runner -single eivät jää pölyttymään hyllyssä. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 162 The Black Lips – Time

Black Lipsin garage-ronteilta oli oikea neronleimaus palkata Arabia Mountain -levynsä tuottajaksi retrosoundeihin erikoistunut kultasormi Mark Ronson. Hienon albumin loppupuoliskolle piilotetun Timen leppoisasti rullaava folkrock tuo lempeän, mutta sähköisen tuulahduksen 1960-luvun puolivälin Amerikan länsirannikolta. Tästä ei enää retrorokkailu paremmaksi tule. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.