”Videolla Grimesin otsahiukset ovat vaaleanpunaiset. Hän tanssii ja laulaa luurit korvilla toksisen maskuliinisuuden keskittymissä: endurokisoissa, jalkapallostadionilla ja pukuhuoneessa.”

Raastinraudalla vuoltuja muistoja. Niiden taustalla yksinäisyys ja suru, joita kukaan ei voi täyttää.

”Another walk about, after dark
It’s my point of view”

Ihanalla pulputuksella se alkaa. Blom-blom-blom-blom-blom-blom-blom-blom-blom-blom.

Videolla Grimesin otsahiukset ovat vaaleanpunaiset. Hän tanssii ja laulaa luurit korvilla toksisen maskuliinisuuden keskittymissä: endurokisoissa, jalkapallostadionilla ja pukuhuoneessa.

Mielen ovi aukeaa. Se aukeaa muistoihin, joihin on samanaikaisesti lohdullista ja tuskallista astua. Vuoteen 2012, yliopiston käytäville, Pengerpuiston nurmen tuoksuun. Mäkikuplan Pinato-pitsan rakenteeseen. Kakkahätä-77:n keikkaan Elannon korttelissa. Heräämiseen krapulassa kaverin asunnossa, kun ei ole syönyt 24 tuntiin. Jatkoihin, joissa hierotaan hartioita ja nukutaan vierekkäin sängyssä, joka ei kuulu kummallekaan. Huonoon oloon. Akateemisesti yhdentekevään kandidaatintutkintoon. Hetkeen, jossa ei enää idolisoi Jack Kerouacia, koska kirjailija on rasisti ja sovinisti. Bileisiin, joissa viina on sinistä, mutta oksennus kirkasta.

Raastinraudalla vuoltuja muistoja. Niiden taustalla yksinäisyys ja suru, joita kukaan ei voi täyttää.

”And now another clue, I would ask
If you could help me out
It’s hard to understand
Cause when you’re really by yourself
It’s hard to find someone to hold your hand”

Miksi huonoja muistoja ja vaikeita kokemuksia nostalgisoi vuosien jälkeen? Koska niihin sisältyy vielä tunne. Koska ne edeltävät vakiintumisen ja syvältä perimästä nousevan keskiluokkaisuuden pelokkaan onnen turtumusta. Ei kukaan luopuisi lauantai-aamusta, jona herää kirkkaalla päällä, syö tuhdin aamiaisen ja lähtee pitkälle maantielenkille. Ei kukaan antaisi pois saavutettua kontrollin tunnetta. Ei kukaan haluaisi palata lohduttomaan tunteeseen, josta ei näytä olevan ulospääsyä.

”And now it’s gonna be, tough on me
But I will wait forever
I need someone now to look into my eyes and tell me
Girl you know you gotta watch your health”

Vaan voi luoja, miten hulluutta kaipaakaan – omaansa ja toisten. Vaaleanpunaisten otsahiusten heilahdusta ilkikuristen silmien yllä. Yllättävää ja pyytämätöntä Butler-luentoa. Sedille naureskelua kauan ennen omaa setääntymistä. Tavoiteltua empatiaa kuunnellessa ystävän mieshuolia. Sitä, miten ylitsepääsemättömän vaikealta kaikki tuntuu: opinnot, tulevaisuus, rakkaus, mielenterveys, identiteetti. Jos hyväksytään, että postmodernissa kirjallisuudessa merkitys karkaa tavoittamattomiin, minkä perustalle on oma elämänsä laskettava?

Muistossa rakastaa aiempaa itseään ja ystäviään lempeydellä ja myötätunnolla, johon ei enää ole mitään kykyä siinä todellisuudessa, jossa kappale hiljenee ja mielen ovi alkaa sulkeutua.

Kuten isä Call Me By Your Name -elokuvan lopussa riipaisevasti sanoo: ”But to make yourself feel nothing so as not to feel anything – what a waste. ”

Blom-blom-blom-blom-blom-blom-blom-blom-blom-blom.

Ihanaan pulputukseen se päättyy.

Video ei ole enää saatavilla

”Grimes teki entisen poikaystävänsä kanssa jonkun asuntolaivaristeilyn, jolla ne söi pelkkiä perunoita. Miks menisit jonnekin perunaveneeseen kun voisit mennä Elon Muskin kanssa Marsiin?”

Iida Sofia Hirvonen kävi kovan debatin uusliberalismista, rakkaudesta ja Grimesin relevanssista itsensä kanssa.

”I am the one in love”

– Mun pitäis kirjoittaa Grimesista Nuorgamiin, mutta se on vähän vaikeeta koska kuulin että Grimes seurustelee Elon Muskin kanssa.

– Et saisi koskaan aloittaa tekstiä sanomalla ”pitäis kirjottaa”. Helvetin epäkiinnostavaa. Ei kukaan pakota sua. Sä itse kirjoitat tälle saitille, koska haluut ”sanoo jotain” merkityksellistä musasta, että siitä jää joku ajankuva vaikka sitten tulevaisuutta varten, jos joku tutkija haluaa Nuorgamia lukemalla tarkastella, että millaista elämä oli 2010-luvulla. Ryhdistäydy nyt. Sitä paitsi kuulostaa jotenkin misogyyniseltä, että sä olisit jotenkin valmis antamaan naispuolisen artistin ihmissuhde-elämän vaikuttaa tapaan jolla sä siitä kirjoitat. Toimisitko samoin jos kyseessä olisi mies?

– En mä sitä, mutta hei camoon Elon Musk. Elon Muskin nimikin kuulostaa siltä, että se olisi joku bodattu scifielokuvan pahis. Vain Mark Zuckerberg olisi romahduttavampi poikaystävävalinta. Miten sä voit kirjoittaa jotain analyyttista popklassikotekstiä sen jälkeen kun sä oot nähnyt kuvan jossa Grimes on Elon Muskin kainalossa Tesla-choker kaulassa? Siitä tulee olo että Grimes olisi vaan yks uus Teslan teollisuudenhaara. Musk omistaa yrityksen, joka poraa reikiä ja se on nimeltään ”Boring Company”, tarvitseeko enempää sanoa?

– Entä sitten? Eikö jokaikinen 30-vuotias nainen ole joskus miettinyt että mitä jos heivaisin nämä vaikeilevat taidejäbät helevettiin ja alkaisin seurustella jonkun normi tech bron kanssa. Ja mitä jos se tyyppi vieläpä ”tajuaisi” mua ihan eri levelillä kuin ne itseriittoiset taide brot ja tekisi minut onnelliseksi? Grimes teki entisen poikaystävänsä kanssa jonkun asuntolaivaristeilyn, jolla ne söi pelkkiä perunoita. Miks menisit jonnekin perunaveneeseen kun voisit mennä Elon Muskin kanssa Marsiin?

– No mutta onhan tämä surullista. Kun luin tästä aamulla, reaktioni oli samanlainen wtf, kuin silloin kun luin Donald Trumpin voitosta. Yhdessä Instagram-meemissä sanottiin, että Grimesin ja Elon Muskin seurustelu on ”milleniaalien nine eleven”.

– Kaksi julkkista seurustelee, big news!

– Katso nyt Genesiksen videota. On käärmeitä, miekkoja, tribaalimeininkiä niin kuin jossain Jaakko Pallasvuon Klaani-sarjaa jäljittelevässä elokuvassa. Ajattele, että Grimes on kuusi vuotta sitten hengannut tollaisessa intersektionaalisessa Mad Max -kollektiivissa keskellä aavikkoa ja nyt kun videota katsoo niin sitä vaan kuvittelee, että kohta Elon Musk kaahaa tonne heikkakentälle itse rakentamalla sähköautollaan peililasit päässä ja Grimes jättää ihanan yhteisönsä ja hyppää kyytiin ja sitten ne menee kahdestaan Burning Maniin ja osallistuu johonkin Eyes Wide Shut -henkisiin rikkaiden ihmisten orgioihin ja syö sieniä start up -yrittäjien kanssa. Koska Grimeskin on lopulta tyypillinen ”valkoinen nainen” ja välittää lopulta eniten menestyksestä ja vaikutusvaltaisista miehistä. Grimesin Twitter-biossa luki ennen anti-imperialist, mutta kun se alkoi seurustella Elon Muskin kanssa niin jotenkin se vaan mystisesti katosi sieltä!

– Valkoinen nainen kommentoimassa, miten jonkinlainen toiminta on ” valkoisille naisille” tyypillistä… Sinäpä olet aikamme kriitikko. Kyllä tech brolla voi olla goottityttöystävä. Sitä paitsi ”goottius” ei nykyään edes tarkoita mitään. Tai siis jos vielä kymmenen vuotta sitten goottityylin rakentaakseen piti metsästää korsetteja Berliinistä ja Morticia-kaupasta niin nyt koko ”goottiuspaketin” saa omaksuttua nopeasti ja tilattua netistä kotiin parissa päivästä. Alat vaan kuunnella Depeche Modea, teet kulmakarvasi tietyllä tavalla ja sitten postaat Instagramiin kuvia verkkosukkahousuista, kuihtuneista kukista ja punaviinilasistasi, siinä se… Jos kyllästyttää, parin kuukauden päästä voit omaksua jonkun uuden estetiikan, esim. gabberin.

– Mutta Grimes on intersektionaalinen feministi… ja vegaani. Värjännyt hiukset pinkiksi… Kirjoittanut pitkiä rantteja, joissa avautuu omista epävarmuuksistaan, ja deletoinut ne myöhemmin ahdistuksissaan. Kasvanut ”Tumblrin kuvavirrassa”… Ihan niin ku minä… Grimes haluaa olla samaan aikaan Madonna ja naispuolinen Aphex Twin, ja sellaisessa art school -mittakaavassa se tavallaan onnistuukin siinä. Visions on niin ihana levy, siinä kova teknisyys yhdistyy sellaiseen ”tyttömäisenä” miellettyyn haavoittuvaisuuteen. Se kuulostaa vaaleanpunaisilta hattarapilviltä, joiden joukossa uiskentelee rohkeita lohikäärmeitä ja muita henkieläimiä. Jos Elon Musk olis enemmän kuin vaikka Erkki Kurenniemi 1970-luvulla, niin sitten mä ehkä hyväksyisin…

– Grimes on popartisti, on aika naiivia olettaa, että se ”edustaisi” poliittisesti jotain muuta kuin uusliberaalia oman edun maksimointia? Kuinka ”relevantti” Grimes edes on ollut viime aikoina?

– Mä vaan odotin, että millon sä sanot sanan ”uusliberaali”! Uusliberaali oman edun maksimointi vuonna 2018: hanki ”space daddy” ja pyydä se lähettämään sut avaruusasemalle äänittään sun seuraavaa levyä.

– Ei huono valinta. Sä voisit kyllä olla vähemmän kyyninen. Jos ne oikeasti ”rakastaa toisiaan”, niin mikäs sä olet siihen mitään sanomaan?

– Jaa mitä pitäis sitten tehdä? Lähettää joku kortti? ”Romantic love was invented to manipulate women” – Jenny Holzer.

– Bye!

Video ei ole enää saatavilla

”Grimesin musiikki on vapautuksen musiikkia: vaikka Boucherin laulut ovat henkilökohtaisia, ne juhlivat silti hassujen, sukupuolinormatiivisuuteen perusteetta sidottujen kehojen ja identiteettien oikeutta olla mitä ne lystäävät.”

Tunnari Claire Boucherin mielikuvitusanimesarjaan.

”And you had every chance
You destroy everything that you know”

Kun uutinen 28-vuotiaan ruotsalais-dj:n Tim ”Avicii” Berglingin itsemurhasta levisi maailmalle, olin juuri palannut kanadalaisen Claire Boucherin elämäntyön pariin tätä tekstiä varten.

Pohdin, miksi Grimesin toistaiseksi menestynein albumi Art Angels tuntui melodisuudestaan ja ulospäinsuuntautuneisuudestaan huolimatta melankoliselta, jopa melodramaattiselta musiikilta. Ei sillä, että Grimesin aiempikaan tuotanto olisi erityisen aurinkoista ollut (esimerkiksi vuoden 2012 Visions-albumin hitti Oblivion käsittelee naisoletettujen kokemaa väkivallan uhkaa julkisilla paikoilla), mutta Art Angelsilla hetkittäinen vihaisuus ja surumielisyys vain korostuivat värikkään musiikin myötä.

Tunteen ymmärtää paremmin, kun peilaa sitä vasten Boucherin kokemaa turhautumista levyn syntymisen alla: ei vain riittänyt, että tuottamisesta ja teknisestä nysväämisestä pitävä taiteilija koki kiertämisen raskaana. Uupumusta lisäsi edelleen niin monin tavoin konservatiivisen popkentän suhtautuminen itsenäisiin naisartisteihin. Boucher julkaisikin Visions-kiertueen päätyttyä tekstin, jossa nosti esiin lukuisia ongelmakohtia, jotka liittyivät suhtautumiseen naistuottajia kohtaan.

Boucher myös väläytti ajatusta, että hylkäisi Grimes-projektin kokonaan ja alkaisi vain kirjoittaa kappaleita muille.

Tangentti Aviciihin on ohut, muttei perusteeton. Molemmat artistit joutuivat tekemisiin samankaltaisten ulkoisten paineiden kanssa, jotka vaikuttivat heidän henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiinsa. Aviciile paineet koituivat ikävä kyllä liian raskaiksi.

Vuotta vanhempi Grimes sen sijaan koosti turhautuneisuudestaan häkellyttävän, japanilaisen videoroolipelin lailla sinkoilevan hyperrealistisen poplevyn. Flesh Without Blood on kitkerä laulu pettymisestä ystävään ja yksi levyn kirkkaimpia hetkiä. Se kuulostaa vähintään yhtä paljon Ayumi Hamasakin j-popilta tai Sailor Moonin tunnarilta kuin Charlie XCX:ltä tai Hannah Diamondilta.

Grimesin musiikki on vapautuksen musiikkia: vaikka Boucherin laulut ovat henkilökohtaisia, ne juhlivat silti hassujen, sukupuolinormatiivisuuteen perusteetta sidottujen kehojen ja identiteettien oikeutta olla mitä ne lystäävät.

Olen miettinyt, miksi Aviciin kaltaiset kohtalot ovat ominaisia juuri miesartisteille. Harvempi suosittu naispoppari on viime aikoina päätynyt samanlaisiin ratkaisuihin kuin hän, Chester Bennington tai Chris Cornell.

Harrastelijapsykoanalyytikkona näkisin ongelman piilevän juuri siinä, mistä Boucherkin puhuu: kulttuuri, joka vähättelee Boucherin muusikonkykyjä hänen sukupuolensa takia, estää samalla miesoletettujen yksilöiden mahdollisuuksia laveampaan ja terveempään itseilmaisuun. Siksi on helpompi lievittää ahdistusta dokaamisella tai narkkaamisella.

Tässä identiteettipelissä Grimesin kaltaiset hahmot ovat voitolla: he tietävät, että ympäristön hetkittäisestä ankeudesta huolimatta elämässä tulee pyrkiä vain kohti sellaista identiteettiä ja minäkuvaa, joka tuntuu hyvältä – ohi turhien ennakko-odotusten. Popmusiikin luomat fantasiamaailmat ovat täydellinen alusta uusien identiteettien kokeilulle.

Siksi olen tulkinnut Flesh Without Bloodin musiikkivideon, jossa Marie Antoinette -tyylisen prinsessahahmon on kuoltava sukupuoleltaan häilyvämpien hahmojen (joita kaikkia Boucher itse esittää) tieltä, osoitukseksi tällaisesta identiteettikokeilusta. Ele ei tarkoita sitä, etteikö ylifeminiininen hahmokin olisi yhtä arvokas kuin muutkin, vaan muistuttaa, että arkkityyppejä ja malleja on paljon muitakin.

Ystäviin ja ympäröivään maailmaan saa ja tuleekin pettyä, jos siihen on syytä. Grimes kuitenkin muistuttaa, että pettymyksistä voi selviytyä oman mielikuvitusmaailmansa avulla. Siellä asiat voi turvallisesti pilkkoa, raastaa, tappaa ja herättää henkiin uusina ja parempina.

Ihan kuin piirrossarjassa, videopelissä tai poplaulussa.

Video ei ole enää saatavilla

Tui tui, miten söpöjä Tame Impalan pojat ovatkaan.

Levyjoulukalenterissa nuorgamilaiset suosittelevat kolmea vuoden 2012 levyä sekä halunsa mukaan yhtä kuluneena ilmestynyttä kokoelmaa, ep:tä tai reissueta. Vuorossa Iida Sofia Hirvonen.

Grimes: Visions

Ihmiset ovat kovasti syytelleet Grimesia tekotaiteellisuudesta ja pinnallisuudesta. Tuntuu masentavalta, että häntä pidetään epäaitona Tumblr-tyttönä vain siksi, että hän vaihtaa usein hiustyyliä, pukeutuu eksentrisesti tai antaa harkittuja haastatteluvastauksia. Olen kuunnellut Visionsia vuoden levyistä varmasti eniten, joten se oli helppo sijoittaa ykköseksi. Oblivion on hauska bilebiisi, joka kertoo siitä, kuinka seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutunutta naista pelottaa kulkea öisin yksin ulkona. Mitä muuta tällaisen hitin tekeminen osoittaisi kuin rohkeutta?

Video ei ole enää saatavilla

Mac DeMarco: 2

Mac DeMarco leikkii olevansa oman elämänsä Jonathan Richman tai Stephen Malkmus tai joku ysäriteinileffan hyypiö. Kukaan ei kuitenkaan syytä häntä teennäisyydestä samalla tapaa kuin Grimesia, koska hän on harvahampainen mies. 2 on täynnä unisia oodeja sohvallamakaamiselle, tytöille ja halvalle tupakalle. Se nousi Kurt Vilen viimevuotisen albumin tavoin kuin puun takaa vuoden laiskottelusuosikiksi. Tosin DeMarco kirjoittaa parempia biisejä kuin Kurt. Toivon, että hänelle tarjoilaan ilmaisia savukkeita. Onhan hän kuvannut Viceroy-merkille ilmaisen mainoksen.

Video ei ole enää saatavilla

Tame Impala: Lonerism

Lonerism vaikutti aluksi ärsyttävältä, koska sen kansi näyttää jollakin instamaticilla kuvatulta. Pelotti, että levy sisältäisi liiankin tasaista ja salonkikelpoista Mojo-ihmisten musaa, josta on hilotettu kaikki särmä pois. Helteiseltä hifiprogelta Lonerism kuulostaakin, mutta silti upealta, kuin johonkin taikapataan pudonneelta. Ei Tame Impalaa voi verrata Pink Floydiin tai King Crimsoniin, mutta kuka nyt uusia dinosauruksia kaipaisi? 2000-luvulla on aivan turha yrittääkään väsätä ”klassikkoa” tai definitiivisiä classic rock-eepoksia.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS: Dean Blunt: The Narcissist II

Dean Bluntin & Inga Copelandin Black Is Beautiful olisi voinut ihan hyvin päätyä ylläolevalle kolmen levyn listalle. Harva musiikki kuulostaa tänä päivänä tuoreelta, ja on vaikea määritellä, mikä tekee Dean Bluntin hajoilevasta dubhuurusta niin uuden ja koukuttavan kuuloista. Se pitää vain kuunnella!

Video ei ole enää saatavilla

4AD

20 Koitin välttää kirjoittamasta Future Thisistä, sillä minusta se on täysi turhake vuonna 2012 ilmestyneiden levyjen joukossa. Sitä kuunnellessa tuntuu siltä kuin olisin päätynyt kassaneidiksi vaihtoehtorock-henkiseen nuortenvaateliikkeeseen birminghamilaisessä ostoskeskuksessa. Perjantaina putiikissa jaetaan jokaiselle farkut ostaneelle vapaalippu paikalliseen indiediskoon. Big Pink yritti ensimmäisellä levyllään kuulostaa The Jesus and Mary Chain -henkisesti tyylikkään synkältä, mutta tyhmä bändi se oli jo silloin. Nyt Big Pink kuulostaa ainoastaan rehellisesti pöljältä bändiltä, joka voisi soida sen Upcider-mainoksen taustalla, jossa Big Brother -kisaajilta näyttävät nuoret aikuiset leijuivat pölyisen yksiön katonrajassa ihan vaan ilmassa leijuvan ”nosteen” ansiosta. Future This kuulostaa Backstreet Boysilta ilman Max Martinin nerokkuutta. Kun kuuntelen Stay Goldia, en voi olla ajattelematta Backstreet Boysin Howieta löysissä valkoisissa housuissa levittelemässä käsiään. Howie on kaikista mitättömin Backstreet Boysin jäsen. Big Pink on 4AD:n Howie. Hauska tietää: Big Pink on US Bancorp Tower, maailman toiseksi korkein pilvenpiirtäjä Oregonissa. Rakennusta alettiin kutsumaan Big Pinkiksi, koska se vaihtaa väriään luonnovalaistuksen mukaan. Tietyssä valossa se näyttää jopa vaaleanpunaiselta. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

Bretón – Other People’s Problems

FatCat

68 Myös remix- ja videotaiteen parissa ahkeroivan lontoolaiskvintetin esikoisalbumi on kollasimainen popalbumi, joka yhdistää hiphopin rytmiikkaa, kokeellista konemusiikkia ja mahtipontisia jousisovituksia melankolisiin popkappaleisiin. Yhtye ripottelee pitkin levyä mausteita, jotka kertovat kunnianhimoisuudesta: Jostle haastaa rohkeasti Diplon digi-dancehallin, The Commission sukeltaa öiseen suurkaupunkiin kuin Burial, Governing Correctly lainaa bassokoukkunsa Cariboulta. Kappaleesta toiseet toistuvat elementit – jykevät rytmit, hälyisästi looppaavat samplet, ahdistuneen oloinen laulu – pitävät kuitenkin levyn yhtenäisenä, ja toisaalta tekevät siitä hieman puuduttavan. Other People’s Problems on hyvä yritys, joka olisi varmasti parempi, jos yhtyeen jäsenillä yksinkertaisesti olisi enemmän musiikillista näkemystä ja lahjakkuutta. Tällaisenaan Bretón jää köyhän miehen Foalsiksi tai These New Puritansiksi. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Bobby Conn – Macaroni

Fire

75 Bobby Connin kuva voisi olla sanakirjassa kulttiartistin kohdalla. Tuoreella Macaroni-albumillaan The Continuous Ca$h Flow -systeemin luoja, joka kerran julisti itsensä Antikristukseksi, kuulostaa kuitenkin melkeinpä yllättävän kutsuvalta ja tasapainoiselta. Connin musiikin peruspalikat ovat yhä visusti paikallaan: glam, hardrock, disko, funk, nyrjähtänyt huumori ja hänen vaimonsa Monica Bouboun viulu, mutta Macaroni uppoaa nimensä mukaisesti yllättävän helposti. Erityisen maittavia ovat jazzahtavasti funkaava The Truth, veikeästi pianopoppaileva More Than You Need, devomaisesti piipittävä Underground Vktm ja eeppisesti paisutteleva, klassista musiikkia, diskoa ja rock-oopperaa yhdistelevä Walker’s Game. ”Occupy-sukupolvelle” omistetun levyn sanoituksissa Conn suomii amerikkalaista yhteiskuntaa kovin sanoin – kappaleiden nimet kertovat paljon: Can’t Stop the War, Govt, GREEED. Yhteiskunnallisista ambitioistaan ja saarnaamisesta huolimatta Macaroni ei pitkästytä. Hyvin on Connin pasta tällä kertaa onnistunut – se on maukasta ja juuri sopivan al dente. Kylläinen olokin säilyy pitkään. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Craig Finn – Clear Heart Full Eyes

Full Time Hobby

67 The Hold Steady -yhtyeen Craig Finn on kärkisijoilla musiikkinörttien ”kenen muusikon kanssa haluaisit juoda olutta” -fantasialistoilla, muun muassa sen takia, että hän mitä ilmeisimmin tykkää oluen juomisesta. Finnin ensimmäinen soololevy vertautuu luontevasti alkuillan leppoisaan nousuhumalaan pubissa puolituttujen kanssa. Tunnelma on mukava mutta ei unohtumaton, eikä kukaan sano mitään kovin merkittävää. Muutaman kuukauden kuuntelutauko on kuitenkin tehnyt alkuvuodesta ilmestyneelle levylle ihmeen hyvää. Hajanaisuus on kääntynyt runsaudeksi, ja sanoitusten pahimmat latteudet kuten No Future -kappaleen nimienpudottelun on valmis antamaan sympaattiselle Finnille anteeksi. Tammikuussa tuntui, että 62 on ainoa mahdollinen arvosana levylle, huhtikuussa se saa luvan olla vähän enemmän. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

Grimes – Visions

4AD

74 Grimes kuvailee musiikkiaan määreellä post-internet. Parempi olisi vaihtoehto olisi post-Pitchfork, sillä Visionsin yleissoundi osuu Gang Gang Dancen johtaman esoteerisen Brooklyn-psykedelian aallon ja The Knifen strobovaloissa kiiltävän pop-jään leikkauspisteeseen, eli juuri molempien Pitchfork-elektrolinjojen puoliväliin. Pseudonyymin takana oleva 23-vuotias Claire Boucher on nainen, joka huutaa tulla dekonstruoiduksi. Hän on pelkkää viitteillä vuorattua pintaa: samanaikaisesti sukupuoleton pop-kyborgi ja ultrafeminiininen Tumblr-barbie, jonka musiikki kurottelee tietoisesti niin 1980-luvun taidepopin, 1990-luvun muovi-r&b:n kuin 2010-luvun K-popinkin välillä. Grimesissa on musiikkia enemmän kyse sukupuolisuuden ja merkitysten cooleista vesileikeistä hukuttavassa informaatiotulvassa. Visions päästää kuulijan lähemmäs kuin sitä edeltänyt, tietoisen etäännyttävästi soinut Halfaxa. Häikäisevää Oblivion– ja Genesis-biisikaksikkoa lukuun ottamatta Visions kuulostaa kuin se olisi verhottu masennuslääkehuuruun. Levyyn luulee jatkuvasti ihastuneensa, mutta mikään ei tunnukaan miltään ja piirtyneet muistikuvat ovat huteria. Välttämällä leimautumista ja luomalla itselleen persoonan eksentrisellä identiteettipelillä Grimes hirttäytyy zeitgeistiin. Jäljelle jää kasa digitaalista tuhkaa siroteltavaksi syksyyn mennessä internetin kuvavirtoihin muistuttamaan siitä, mitä popmusiikki oli talvella 2012. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Hisko Detria – Static Raw Power Kraut

omakustanne

74 Hisko Detrian debyyttialbumi on fuzzin syleilevällä pörinällä kyllästettyä, tasaista ajoa öisellä moottoritiellä. Krautrock hykerrytti helsinkiläisiä rockinsoittopiirejä jokin aika sitten, mikä synnytti esimerkiksi suitsutetun Siinain debyytin. Vaan vähänpä kuulostaa turkulaisnelikko 2000-luvun aikalaisiltaan; soundi kumartaa enemmän Hawkwindin tai Amon Düül II:n suuntaan. Oikeastaan bändiä ympäröi mystiikka, joka pohjautuu jopa sinne 1970-luvun Saksaan ja vasemmistoterroristi Andreas Baaderiin asti. Hänen haamunsa on onnistunut loihtimaan levylle sen ikuisuuksiin groovaavat bassolinjat. Static Raw Power Krautilla bändi ei yritäkään keksiä pyörää uudelleen, vaan luottaa vaikkapa Endless Boogien tavoin arkaaiseen psykedeelisen rokkauksen ilosanomaan. Välillä tuntuu kuin kappaleet hukkaisivat punaisen lankansa kosmoksen syövereihin, mutta kun junnaus osuu kohdalleen, on se perin leppoisaa kuunneltavaa. Erinomainen on myös neljänneksi – eli viimeiseksi – säästetty Canned Heat -cover On the Road Again. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

Michael Kiwanuka – Home Again

Polydor

74 Ugandalaista sukua oleva brittilaulaja on saanut uralleen lentävän lähdön. BBC:n Sound of 2012 -äänestyksen ykkössija ja pesti Adelen lämmittelijänä ovat siivittäneet 24-vuotiaan Kiwanukan esikoisalbumin top 10:een paitsi Britanniassa, myös muun muassa Belgiassa, Alankomaissa, Norjassa ja Ruotsissa. Home Again täyttää kohtuuttomat odotukset kirkkaasti: The Bees -yhtyeen Paul Butlerin tuottama levy on (vähän liiankin) täydellisesti soiva pastissi 1960-luvun ja 1970-luvun hivelevimmistä musiikkityyleistä. Se on kaikessa miellyttävyydessään ja muotovalioudessaan odotetun kesy, muttei uhkaa missään vaiheessa lipsahtaa jackjohnsonmaiseen, suorastaan kolossaaliseen yhdentekevyyteen. Home Againin kuunteleminen on omanlaistaan bingoa: rukseja saa vetää kuponkiin jatkuvalla syötöllä niin folkin (Nick Drake, John Martyn), soulin (Sam Cooke, Bill Withers) kuin aikuispopinkin legendojen (Randy Newman, Nilsson) kohdalle. Aivan kolmeentoista kappaleeseen Kiwanukan puhti ei riitä, mutta I’m Getting Readyssa, Tell Me a Talessa ja levyn nimibiisissä nuorukaisella on hittikolmikko, jonka varaan uraa kelpaa rakentaa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Meat Loaf – Hell in a Handbasket

Sony

36 Meat Loaf ja Jim Steinman ne yhteen soppii, ei sille mitään voi. Herra Loafin (tai kavereille vaan Meatin) uusimman luomuksen Hell in a Handbasketin julkaisua jopa viivytettiin Amerikassa ja Euroopassa siinä toivossa, että Steinman viitsisi tehdä sille edes yhden kappaleen. Vetkuttelu ei auttanut, ja Meat Loaf joutuu tällä(kin) kerralla pärjäämään ilman Bat Out of Hell -maestron sävellyksiä. Tuskinpa yksi laulu tosin olisi pelastanut tätä turjaketta. Levyllä Meat Loaf on alkanut vanhoilla päivillään maailmanparantajaksi, mutta valitettavasti hänen viestinsä on verhottu kehnoihin melodioihin ja ylituotettuun soundiin, jonka hajuttomuudessa ja mauttomuudessa on kokeneiden studioässien leima. Aikanaan Meat Loaf ärjyi rock-oopperoitaan röyhelöpaita hiessä ja rasvainen tukka liimautuneena märälle otsalle, nyt hiusmalli on siistin suave, eikä deodorantti petä missään vaiheessa. Jopa Chuck D:n ja Lil Jonin WTF-potentiaalia uhkuvat vierailut onnistuvat olemaan yhdentekeviä. Lopuksi vielä varoituksen sana: jos tunnet selittämätöntä halua kuunnella tältä levyltä löytyvää versiota California Dreaminista, muista, että kerran kuultua ei enää saa kuulemattomaksi. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Nicki Minaj – Pink Friday: Roman Reloaded

Cash Money/Universal

63 Hiphopin ja popin barbimainen supersankari Nicki Minaj ihastutti Pink Friday -esikoisellaan, joka oli ilmestymisvuotensa riemukkaimpia, röyhkeimpiä ja parhaita levyjä. Harhaanjohtavasti nimetty kakkonen jatkaa esikoisella oirehtinutta, osin perusteetonta skitsofreniaa. Minaj ei tiedä ollako divaritason Rihanna-imitaattori vai planeetan kiinnostavin räppäävä naisartisti ja heittää soppaan vielä Roman Zolanski -nimisen sivupersoonansa. Jyrkästi kahteen osaan jaetun albumin rap-puoli ei tarjoa mitään uutta esikoiseen ihastuneelle; minimalistiset biitit maustavat nätisti Minajin pätevää sanailua. Tanssipopvedot jäävät sen sijaan melko vaisuiksi. Kuvaavasti niistä paras on ainoastaan deluxe-versiolle päästetty, jo David Guettan viimevuotisella albumilla julkaistu Turn Me On. Myös loistava Va Va Voom on jätetty käsittämättömästi pois perusversiolta. Stupid Hoe- ja Starships -sinkut viehättävät yhä. Myös avausraita Roman Holiday, I Am Your Leader, HOV Lane, Roman Reloaded, Pound the Alarm ja Marilyn Monroe toimivat. Super Bassin, Did It On’emin tai Moment 4 Lifen kaltaisia välittömästi aseistariisuvia hittejä albumilta ei kuitenkaan löydy. Epätasainen Roman Reloaded olisi voitu tiivistää tusinaan – tällaisenaan se jää sekä rap- että popalbumina esikoisen jalkoihin. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

VCMG – SSSS

Mute

77 Vince Clarken ja Martin Goren yhteislevytyksen kantta koristaa joukko käärmeitä, jotka sanovat: ”Ssss”. Se on jo sinänsä mahtavaa, koska käärmeet ovat siistejä. Kerran kävin katsomassa käärmeitä käärmenäyttelyssä, mutta ne olivat laiskoja paskiaisia, jotka tuskin jaksoivat edes liikkua. Ehkä se johtui siitä, että käärmeet ovat jotenkin sukua madoille. Tai ehkä niitä oli syötetty liikaa. Yksikin käärmeistä söi kokonaisen pakastetun jäniksen. Se oli karseaa, mutta luulen, että se oli osa luonnon suurta kiertokulkua tms. Tämän levyn käärmeet ovat kaikkea muuta kuin ne downshiftaavat alisuoriutujakäärmeet. Itse asiassa nämä käärmeet ovat hyperaktiivisia ja joraavat aivan hulluina. Ne joraavat teknon tahtiin kaikuvassa varastohallissa kaikki raajat ilmassa heiluen. Paitsi, että käärmeillä ei ole raajoja, joten tavallaan se on vielä vaikuttavampi suoritus; vähän sama asia kuin tällaisen levyn tekeminen 20 vuotta taiteellisen huippukauden jälkeen. Aina joskus muistelen niitä apaattisia, laiskanpulskeita, typeriä diabeetikkokäärmeitä ja mietin, että niille pitäisi soittaa tätä levyä, jotta ne oppisivat nauttimaan elämästään siellä puolen kuutiometrin terraariossa. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

M. Ward – A Wasteful Companion

Merge

70 Matthew Wardilta vei kymmenisen vuotta ennen kuin maailma kiinnostui. Kuudes sooloalbumi Hold Time (2009) paransi amerikkalaisartistin listasijoitusennätystä yli sadalla pykälällä ja teki tästä top 40 -nimen, minkä lisäksi profiilia ovat viime vuosina kohottaneet onnistuneet kimppaprojektit niin Zooey Deschanelin (She & Him) kuin partasuisten americana-kollegojen kanssa (Monsters of Folk). A Wasteful Companion on tuttua M. Wardia hyvässä ja pahassa – yhtä aikaa suvereenia ja herttaisen yhdentekevää. Albumin parasta antia eivät ole sen yksinkertaisesti soljuvat folkpopsävelmät tai Wardin hunajaisesti kähisevä ääni vaan paikoin jopa ambientmaiset äänitekstuurit, joita Ward (myös levyn tuottaja) on kappaleidensa ympärille rakentanut. Eipä levyn raukeassa nimikappaleessakaan olisi paljon kotiin kirjoittelemista, ellei se puolivälissään vajoaisi eteeriseen, hädin tuskin korvin kuultavaan jousimereen. A Wasteland Companion hiipuu aika pahasti jälkipuoliskollaan, mutta pari reipashenkistä radiorallatusta (Primitive Girl, Sweetheart) takaavat, että Wardin ura jatkuu nousujohteisena tästä eteenpäinkin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Paul Weller – Sonik Kicks

Universal Island

70 Paul Wellerin yhdestoista sooloalbumi huipentaa tavallaan brittipop-legendan tuotannossa viime vuosina kuuluneen uuden seikkailunhalun. Mies on kokeillut muun muassa soul-vaikutteiden ja psykedeelisen popin parissa, mutta nyt hän on päättänyt sisällyttää yhdelle ainoalle levylle musiikillisen osaamisensa koko kirjon. Ja sitä riittää The Atticin psykedeliapopista That Dangerous Agen glamrock-pastissiin ja Primal Screamilta kuulostavaan dub-fiilistelyyn. Lopputulos on väistämättä kohtalaisen skitsofreeninen, kuin kokoelmalevyä kuuntelisi. Biisi seuraa toistaan ilman, että levylle syntyisi varsinaista kaarta. Kyse on kuitenkin ihan hyvästä kokoelmalevystä. Hajanaisuuden seasta paljastuu vähitellen useita hyvinkin tasokkaita biisejä. Kling I Klang on ärsyttävällä tavalla hauska ska-hölkkä, Dragonflyn kevyt psykedelia toimii hienosti, vaikka se taas tuo mieleen Think Tank -ajan Blurin. 16 biisiä sinne sun tänne rönsyilevää retroilua on tosin hieman liikaa, mutta on vaikea sanoa, mitä tasavahvasta (tai jonkun mielestä tasapaksusta) kokonaisuudesta pitäisi leikata. Parhaiten Sonik Kicks taitaa toimia muutaman sattumanvaraisesti valitun kappaleen annoksina. Weller on jo pitkään antanut vaikutelman, ettei hänellä enää ole mitään sen kummempaa agendaa, mutta paloa biisintekoon kyllä. Niinpä tämäkin levy unohtunee nopeasti, mutta saattaa tarjota iloisen yllätyksen sen Spotifysta muutaman vuoden päästä kaivavalle. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

WZRD – s/t

Universal

28 WZRD:n johtohahmo, hiphop-artistina paremmin tunnettu Kid Cudi, on selvästi kunnianhimoinen taiteilija. Kummatkin hänen aikaisemmat levynsä ovat olleet kriitikkojen kehumia ja musiikillisesti seikkailullisia konseptilevyjä. Uusimmalla projektillaan, tuottaja Dot da Geniuksen kanssa tehdyllä WZRD:lla, hän kuitenkin yrittää haukata liian ison palan. WZRD:n on tarkoitus olla rock-levy, mutta duon yhteistyön tuloksena on syntynyt melodiaköyhää, groove-vapaata, alkeellisilla heavy-kitaroilla kuorrutettua musiikkia, joka muistuttaa vain etäisesti rock’n’rollia. Parhaimmillaan WZRD on kappaleissa, jotka kiertävät rockin mahdollisimman kaukaa (The Dream Time Machine, jolla vierailee Empire of the Sun -yhtye, single Teleport 2 Me Jamie ja herkkä Efflictim), mutta valitettavasti suurin osa albumista sisältää kiusallisen kömpelöitä, kankeita ja elottomia kappaleita, joiden lähimmät vertauskohdat eivät löydy rockin huippunimistä, vaan aloittelevien harrastelijabändien treenikämpiltä. Levyn heikoin lenkki on Cudin ilmeetön ja usein epävireinen laulu, eivätkä kehnot lyriikat auta – The Upper Room on kuin motivaatioluento suoraan yläasteen poikien vessasta: ”Most people are pussies / Scared to be what God had made them to be”. Etenkin Lead Bellyn ja Nirvanan esittämänä tunnetun kansanlaulun Where Did You Sleep Last Nightin versio on jo pyhäinhäväistys. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 185 Yona & Orkesteri Liikkuvat Pilvet – Toisen oma

Yona on poikkeuksellinen artisti. Kirkasotsainen luonnonlapsi yhdistelee vanhaa kotimaista iskelmäperinnettä tuoreeseen ilmaisuun raikkaalla tavalla. Taitava laulaja ei sorru taidoillaan briljeeraamiseen, vaan kaikkea tekemistä leimaa luonnollisuus. Toisen omassa vaietaan kielletystä rakkaudesta, ja kuuma tango sulaa viileään jatsiin. Vuoden biisejä, ehdottomasti! (Tomi Palsa)

Video ei ole enää saatavilla

# 184 Jonathan Wilson – Desert Raven

Psykedeelisen folkin mestari ajaa akustisella, mietiskelevällä kitaroinnilla ja firegazing-laululla alkuvauhdit. Pikkuhiljaa Wilson työntää kuulijan melankoliselle, usvaiselle ja miltei laittomalta tuntuvalle lennolle öisen aavikon ylle. Analogisesti äänitetystä biisistä lähes kuulee mukaan tarttuneen 70-luvun taikapölyn. Stetson silmille, levitä kätesi ja lennä! (Sami Sankilampi)

Video ei ole enää saatavilla

# 183 Pallers – Wicked

Johan Angergård on tuttu muun muassa Acid House Kingsistä. Henrik Mårtensson on hänen lapsuudenystävänsä ja Pallers heidän yhteisen projektinsa (ja kotikaupunkinsa Åhusin kaupunginosan) nimi. Elise Zalbo vieraslaulaa tällä kappaleella, joka on Pallersin ultrasynteettiseltä esikoislevyltä The Sea of Memories. Wicked napsahtelee hyytävästi ja tuoksuukin pakkaselta. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 182 Class Actress – Keep You

Jonain päivänä joku ihmistä suurempi voima saa tarpeekseen viileistä, 80-luvun konepopista inspiroituneista naisartisteista ja pyyhkii heidät maailmankartalta nopeammin kuin kukaan ehtii sanoa batforlashes. Mutta niin kauan kuin voimme, nautimme Elizabeth Harperin kaltaisista jääkuningattarista, joiden albumeilta löytyy aina se 1–2 häikäisevän kirkasta pophelmeä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

# 181 The Antlers – Putting the Dog to Sleep

Kun Peter Silberman ulisee hylätyksi tulemisen pelostaan askeettisen säestyksen ja sydäntäriipaisevien rummuniskujen siivittämänä, ei voi muuta kuin lupautua hänen kovasti anelemakseen seuraksi kuoleman hetkellä. Tunnelma kuulostaa kitkerältä ja kauniilta samaan aikaan olematta korni. Kieroutuneella tavalla romanttinen kappale on taattua hipsterin häävalssikamaa. (Verna Vuoripuro)

Video ei ole enää saatavilla

# 180 Julian Lynch – Terra

Terralla Julian Lynchin hypnagogahtava dronefolk saavuttaa nirvanan. Makuukamarijazz- ja intialaisvaikutteet sopivat Lynchin uniseen ja seesteiseen musiikkiin täydellisesti. Ne höystettynä tulkinnan herkkyydellä erottavat Lynchin niistä monista surfista, tropicaliasta ja delaystä innostuneista indiebändeistä, joita Amerikassa on pulpahdellut kuin sieniä sateella. (Juho Kaitajärvi)

Video ei ole enää saatavilla

# 179 John Grant – You Don’t Have To (Pretend to Care)

“Do you remember when we used to fuck all night long? Neither do I because I always passed out”. Vaikka John Grantilla on takanaan vuoden 2010 helmiin kuulunut Queen of Denmark -levy, oli vuoden 2011 molempien Helsingin-konserttien kohokohta tämä vielä levyttämätön tilitys entiselle rakastetulle. Vihaa, surua ja huumoria, niistä on suuret rakkauslaulut tehty. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 178 Twin Shadow – Changes

New Yorkissa asuva, alun perin Domikaanisessa tasavallassa keuhkonsa auki parkaissut George Lewis Jr. oli yksi vuoden odotetuimmista Flow-artisteista. Forget-esikoisalbumiin (2010) ihastuneiden harmiksi hän ei julkaissut päättyneenä vuonna kuin yhden singlen, Changesin. Biisi on cover – ei David Bowien vaan obskuurin 1980-luvun italo-artistin Baggaren tuotannosta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

# 177 Grimes – Vanessa

Miten nuori, yksin elektronista retropoppia tekevä naislaulaja erottuu muista kaltaisistaan? Claire Boucher eli Grimes sävelsi yksinkertaisesti hyvän kappaleen. Vanessa vangitsee suloisilla melodioillaan ja etenee määrätietoisesti vaiheesta toiseen. Minulla ei ole hajuakaan, kuka mainittu Vanessa on tai mistä kappaleessa on kyse – upeasti soljuva sävellys riittää. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 176 The Middle East – Black Death 1349

Näinä Fleet Foxesin ja Bon Iverin kulta-aikoina surullisesti kaikuvasta miesäänestä on tullut standardi anglosaksisessa vaihtoehtomusiikissa. Silti se uhkuu vahvaa ilmaisuvoimaa. Kuten The Middle Eastin hauras kuvaelma osoittaa, syvään melodiaan yhdistyessään tällainen ääni välittää tuhansia kohtaloita ja tunteita silloinkin, kun sanat kelluvat tajunnan vietävinä. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 175 Asa Masa – Kans alainen

Miksi hiphop ei voisi koukuttaa ja kiskoa tanssilattialle yhtä hyvin kansanmusiikkia kuin vuosikertafunkia kanavoimalla? Parhaisiin tuotoksiinsa lukeutuvalla Jou jou -soolollaan Asa todisti, että todellakin voi. Tämä letkeä biisi leikittelee kansalaisen käsitteellä: se tuntuu sisältävän sitoutumisen oravanpyörään, josta irtautuminen on ainoa tie oikeaan vapauteen. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 174 Those Darlins – Screws Get Loose

Nashvillen villeimpien lehmipunkkareiden kakkosalbumi oli yksi kevään takuuhymyilyttäjistä, ja sen nimikappale täydellinen yhdistelmä Crampsin röyhkeyttä, The Banglesin flirttiä ja Spector/Wilson-koulukunnan melodista briljanssia. Nuorgam nostaa mokkanahkaisen cowboy-hattunsa Nikkille, Jessille, Kelleylle ja ylväästi nimetylle rumpalille Linwood Regensburgille! (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

“Bussikuski” on Regan John Farquhar, 33-vuotias losangelesilainen räppäri, joka on kiinnitetty paremmin punkrockista tunnetulle Epitaph-levy-yhtiölle. Artistin kymmenes studioalbumi Beaus$Eros julkaistaan 16. tammikuuta. Levyltä löytyvän Kiss Me Back to Life -kappaleen näyttävän videon on ohjannut Chris Coats.

Video ei ole enää saatavilla

Grimes – Oblivion

Claire ”Grimes” Boucher on puolestaan 23-vuotias montrealilainen elektromuusikko, joka on herättänyt innostunutta kuplintaa pienjulkaisullaan ja kesällä d’Eonin kanssa julkaisemallaan Darkbloom-splitti-ep:llä. Oblivion on ep:näkin julkaistu lohkaisu artistin tammikuun lopussa julkaistavalta Visions-albumilta, joka herättänee ainakin Zola Jesusin ja Bat for Lashesin fanien kiinnostuksen.

Video ei ole enää saatavilla

Diagrams – Tall Buildings

Diagrams on folktronicayhtye Tunngissa vaikuttaneen Sam Gendersin uusi projekti. Full Time Hobbyn (Timber Timbre, School of Seven Bells) kiinnittämä yhtye julkaisee tammikuun puolivälissä esikoisalbuminsa Black Light. Levyltä poimitun Tall Buildings -kappaleen videon on ohjannut lontoolaisduo Mathy & Fran.

Video ei ole enää saatavilla

Herra Ylppö ja Ihmiset – Mies murtuu

Maj Karma -keulakuvan ”realityrockyhtye” julkaisee 18. tammikuuta jo kolmannen albuminsa, jolla Ihmisten joukkoon liittyy Stonesta ja SubUrban Tribestä tuttu Janne Joutsenniemi. Ylpön mukaan Mies ja nainen on hänen uransa ensimmäinen teemalevy – miehestä ja naisesta, luonnollisesti. Mies murtuu -kappaleen videon on ohjannut Itkevä tyttö -yhtyeen Lauri-Matti Parppei.

Video ei ole enää saatavilla

Enter Shikari – Sssnakepit

Nu-rave meni jo, mutta Enter Shikari porskuttaa. Tammikuussa bändi julkaisee A Flash Flood of Colourin, ensimmäisen albuminsa kolmeen vuoteen. Tällä kertaa yhtyeen lupaillaan hyödyntävän post-hardcoressaan vielä entistäkin monipuolisemmin elektronisen musiikin hektisempiä alalajeja. Esimerkkinä levyn ensisingle Sssnakepit, jonka videon on ohjannut Alex Harman.

Video ei ole enää saatavilla