<?xml version="1.0" encoding="UTF-8"?>


<rss version="2.0"
  xmlns:content="http://purl.org/rss/1.0/modules/content/"
  xmlns:dc="http://purl.org/dc/elements/1.1/"
  xmlns:atom="http://www.w3.org/2005/Atom"
  xmlns:sy="http://purl.org/rss/1.0/modules/syndication/"
  xmlns:media="http://search.yahoo.com/mrss/"
  >

<channel>
  <title>Nuorgam — Green Day</title>
  <atom:link href="https://www.nrgm.fi/artisti/green-day/feed/" rel="self" type="application/rss+xml" />
  <link>https://www.nrgm.fi</link>
  <description>Verkkomedia, jossa rakkaus musiikkia kohtaan kukoistaa ja voi hyvin.</description>
  <lastBuildDate>Wed, 18 Mar 2026 13:17:32 +0000</lastBuildDate>
  <language>fi</language>
  <sy:updatePeriod>hourly</sy:updatePeriod>
  <sy:updateFrequency>1</sy:updateFrequency>
  <generator>https://wordpress.org/?v=6.9.4</generator>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/g/i/f/gif461greendaygif-100x100.gif" />
    <media:content medium="image" type="image/gif" url="/ic/g/i/f/gif461greendaygif-500x500-non.gif" />
    <title>Giffaa hei! #461: Green Day</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/giffaa-hei/giffaa-hei-461-green-day/</link>
    <pubDate>Mon, 01 Jul 2013 05:00:18 +0000</pubDate>
    <dc:creator></dc:creator>
    		<category><![CDATA[Giffaa hei!]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=45715</guid>
    <description><![CDATA[Green Day / Billie Joe Armstrong 26.06.2013 Rock The Beach, Helsinki.]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<img
      src="/ic/g/i/f/gif461greendaygif-300x300-non.gif"
      alt="Giffaa hei! #461: Green Day"
                /><br /><p>Green Day / Billie Joe Armstrong 26.06.2013 Rock The Beach, Helsinki.</p>
]]></content:encoded>

    </item>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/g/r/e/greenday94jpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/g/r/e/greenday94jpg-500x500-non.jpg" />
    <title>#11 Green Day – Basket Case</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/artikkelit/11-green-day-basket-case/</link>
    <pubDate>Tue, 20 Nov 2012 07:00:53 +0000</pubDate>
    <dc:creator>Kimmo Vanhatalo</dc:creator>
    		<category><![CDATA[Artikkelit]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=35191</guid>
    <description><![CDATA[Ehkä Green Day ei lopulta ollut mikään ihan oikea punk-bändi, mutta sen energian, nopeiden tempojen ja iskevien kappaleiden juovuttava yhdistelmä kutitteli sitä samaa aivojen osaa, jonka rock’n’roll oli sytyttänyt eloon jo 40 vuotta aikaisemmin.  ]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<img fetchpriority="high" decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-37101" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/11/GreenDay94.jpg" alt="&#8230;pippeli&#8230; HAHAHAHAAH! &#8230;pylly&#8230; HAHAHAHAAH!" title="GreenDay94" width="615" height="413" class="size-full" /><p id="caption-attachment-37101" class="wp-caption-text">&#8230;pippeli&#8230; HAHAHAHAAH! &#8230;pylly&#8230; HAHAHAHAAH!</p>
<p>Nykyään pop punk on siittänyt lehtolapsia joka satamaan ja täyttänyt popjälkeläisillään (<strong>Avril Lavigne</strong>, <strong>Pink</strong> et al.) jopa radion äänivirran. Ostaripunk-prinsessojen, lukemattomien emo-bändien ja <em>American Pie</em> -tyylisten teinileffojen soundtrackien täytemateriaalin jälkeen on ehkä hiukan vaikea muistaa, kuinka tuoreelta Green Dayn <em>Dookie</em>-albumi ja etenkin sen kolmas single<em> Basket Case</em> kuulostivat kaukaisena vuonna 1994.</p>
<p>1990-luvun puolivälin teini-ikäiselle Green Day avasi (<strong>The Offspringin</strong>, <strong>Rancidin</strong> ja kumppaneiden kanssa) kokonaisen uuden maailman nopeiden tempojen, säröisten sähkökitaroiden ja tarttuvien melodioiden pariin. <strong>Nirvana</strong> oli antanut esimakua popeimmilla kappaleillaan, mutta sukupolvelle, joka ei ollut koskaan kuullut <strong>Buzzcocksia,</strong> <strong>The Undertonesia</strong> tai edes<strong> The Clashia</strong> <em>Should I Stay or Should I Gota</em> tai <em>London Callingia</em> lukuun ottamatta, pop punk kuulosti sähköistävältä. Nyt saattoi samalla olla rokkari (tai jopa punkkari!), mutta ei kuitenkaan täytynyt hylätä niitä vanhempien <strong>Beatles</strong>-levyillä ihastuttaneita melodioita.</p>
<p>Punkista höpistiin jotain koulun englanninkirjassa, ja musiikkitunneilla laulettiin <strong>Eppu Normaalin</strong> (joka kuulemma oli punkbändi) <em>Tahroja paperilla</em>, mutta jotenkin ne eivät vastanneet sitä kuvaa punkista, jonka välähdys silmät kiiluen käkättävästä <strong>Johnny Rottenista</strong> jossain televisio-ohjelmassa oli antanut. Mutta tässä sitä nyt oli – sitä punkia!</p>
<p>Vanhat parrat toki mutisivat, ettei tämä ollut mitään oikeaa punkia ja kaupallista ja sössötisöö, mutta sehän tietty teki musiikista vain parempaa, kun sedät ja tädit eivät ymmärtäneet.</p>
<p>No hyvä on, ehkä Green Day ei lopulta ollut mikään ihan oikea punk-bändi, mutta sen energian, nopeiden tempojen ja iskevien kappaleiden juovuttava yhdistelmä kutitteli kaikesta huolimatta sitä samaa aivojen osaa, jonka rock’n’roll oli sytyttänyt eloon jo nelisenkymmentä vuotta aikaisemmin.</p>
<p>Green Dayn kappaleet oli sitä paitsi kuin tehty vetoamaan kyllästyneisiin ja kyynisiin, tv-kanavia surffaileviin slacker-ysäriteineihin. Yhtyeen nimi oli kunnianosoitus sen jäsenten mieltymykselle pilvenpolttoon, ja sen sanoitukset kielivät tylsyydestä ja apatiasta sekä niiden alla kiehuvasta raivosta, joka kuitenkin aina tuppasi unohtumaan sohvalla nyhjätessä.</p>
<p><em>Dookien</em> ja koko Green Dayn tuotannon kruununjalokivi on epäilemättä kuolemattomalla melodialla siunattu <em>Basket Case</em>. Kappale saattoi todellisuudessa kertoa <strong>Armstrongin</strong> paniikkikohtauksista, mutta se uhkuu universaalia teini-ikäistä tyytymättömyyttä, sitä iänikuista asennetta, jota symboloi <strong>Marlon Brandon</strong> esittämän Johnnyn tokaisu klassisessa <em>Hurjapäät</em>-elokuvassa:</p>
<blockquote><p>– What are you rebelling against, Johnny?</p>
<p>– Whaddaya got?</p></blockquote>
<p>Tätä ikuista vastarannankiisken asennetta heijastellen (tosin 1990-luvulle tyypillisellä itseironialla silattuna) Armstrong laulaa <em>Basket Casessa</em>:</p>
<blockquote><p>“Do you have the time<br />
To listen to me whine<br />
About nothing and everything<br />
All at once”</p></blockquote>
<p>Ironiaa tai ei, teinien oli helppo samastua tekstistä esiin hyppiviin välähdyksiin, kuten:</p>
<blockquote><p>“Sometimes I give myself the creeps<br />
Sometimes my mind plays tricks on me<br />
It all keeps adding up<br />
I think I&#8217;m cracking up”</p></blockquote>
<p>Tai:</p>
<blockquote><p>  “I went to a shrink<br />
To analyze my dreams<br />
She says it&#8217;s lack of sex<br />
That&#8217;s bringing me down”</p></blockquote>
<p>Niinpä niin&#8230; Koulussa ja kotona ei ymmärretä, seinät kaatuvat päälle, eikä seksiäkään saa varmaan ikinä! Ei ihme, että <em>Dookie</em> myi miljoonia.</p>
<p>Green Day pop punk -virkaveljineen, <em>Dookie</em> tai <em>Basket Case</em> eivät ehkä synnyttäneet alkuperäisen punkin tapaan kulttuurivallankumousta. Ehkä se oli kaupallista ja “vain poppia”, mutta se ei tee siitä merkityksetöntä.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=NUTGr5t3MoY" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/NUTGr5t3MoY</a></p>
<h2>Bonus!</h2>
<p>Anarkiaa vuosimallia 1994: Green Dayn keikka Woodstock ‘94 -festivaaleilla päättyi mutasotaan, jonka aikana Armstrong näyttää yleisölle pyllyä, kiroilee, yrittää rikkoa poikkeuksellisen kestävän mikrofonin ja johtaa yleisön <strong>Twisted Sisterin</strong> <em>We’re Not Gonna Take Itin</em> ja <strong>Beastie Boysin</strong> <em>Fight for You Rightin</em> yhteislauluun:</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=h275pulfwHE" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/h275pulfwHE</a></p>
]]></content:encoded>

    </item>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/g/r/e/greendaykansi1jpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/g/r/e/greendaykansi1jpg-500x500-non.jpg" />
    <title>Green Day – ¡Uno!</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/kritiikit/green-day-uno__trashed/</link>
    <pubDate>Fri, 02 Nov 2012 10:00:14 +0000</pubDate>
    <dc:creator>Kimmo Vanhatalo</dc:creator>
    		<category><![CDATA[Arviot]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=36241</guid>
    <description><![CDATA[Ensimmäinen etappi Green Dayn ¡Uno!, ¡Dos!, ¡Tré! -levymaratonissa haikailee Kerplunkin ja Dookien aikoihin. ]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<img decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-36242" class="size-full wp-image-36242" title="GreenDay" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/11/GreenDay.jpg" alt="Green Day esittelee tunnekavakaldinsa ääripäät: ¡Häh! ¡Pöh! ¡Hmph!" width="552" height="368" /></a><p id="caption-attachment-36242" class="wp-caption-text">Green Day esittelee tunnekavakaldinsa ääripäät: ¡Häh! ¡Pöh! ¡Hmph!</p>
<p class="ingressi">Punkpop-veteraanit tavoittavat ¡Uno!, ¡Dos!, ¡Tré! -levysarjan ensimmäisellä osalla uransa alkuaikojen voimapopsoundin, mutta nuoren yhtyeen intoa on paljon vaikeampi vangita.</p>
<p><img decoding="async" class="alignleft size-thumbnail wp-image-36243" title="GreenDayKansi" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/11/GreenDayKansi1-220x220.jpg" alt="Green Day – ¡Uno!" width="220" height="220" /></a>Kukapa olisi 1990-luvun puolivälissä uskonut, että Green Daysta tulisi maailmaa parantava stadionrock-kolossi, joka tekisi rock-oopperoita ja levyttäisi <strong>U2</strong>:n kanssa? Siis yhtyeestä, joka on nimetty pilvenpolttelun mukaan, jonka läpimurtolevyn <em>Dookien</em> kannessa koirat heittelivät ihmisiä kakallaan, ja jonka <em>Longview</em>-kappale oli oodi tylsyyden lievittämiseen masturbaation avulla. Harva varmaan olisi uskonut, että se edes tekisi levyjä vuonna 2012 – kunnioitettavat 23 vuotta ensimmäisen EP:nsä <em>1000 Hoursin</em> julkaisun jälkeen.</p>
<p>Niin siinä kuitenkin kävi, että vuonna 2004 julkaistu<em> American Idiot</em> nosti Green Dayn uudelleen rockin kärkinimeksi kymmenen vuotta <em>Dookien</em> jälkeen. Jälleen kerran sen julisteet koristivat teini-ikäisten huoneiden seiniä. <strong>The Offspringin</strong> ja <strong>Nirvanan</strong> sijasta seurana olivat <strong>My Chemical Romance</strong>, <strong>Good Charlotte</strong> ja <strong>Linkin Park</strong>.</p>
<p><em>American Idiot</em> oli hyvä levy, mutta enimmäkseen yhtye oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan – se latasi nipun tarttuvia ja helppotajuisia protestilauluja juuri silloin, kun <strong>George W. Bushin</strong> hallintoon kyllästyneet amerikkalaiset ja eurooppalaiset halusivat laulaa harvinaisen yhteisellä sävelellä:</p>
<blockquote><p>“Don&#8217;t wanna be an American idiot!”</p></blockquote>
<p>Mahtipontinen ja kunnianhimoinen linja muodostui kuitenkin lopulta riippakiveksi yhtyeelle. Vuonna 2009 julkaistu, lisää edeltäjänsä kaltaista maailmanparannusta ja rock-oopperaa sisältänyt <em>21st Century Breakdown</em> tuntui väkinäiseltä ja innottomalta vanhan toistolta – kuin santsikierrokselta samassa “syö niin paljon kuin jaksat” -buffetissa, jonka jälkeen närästää ja vatsassa kiertää.</p>
<p>Kuvaavaa oli, että paljon innostuneempi tuotos oli <em>Stop Drop and Roll!!!</em>, vuonna 2008 <strong>Foxboro Hot Tubs</strong> -nimellä julkaistu kunnianosoitus mutkattomalle autotallirockille. Green Day oli muuttumassa huolestuttavaa vauhtia puisevaksi dinosaurukseksi ja se tuntui itsekin tietävän sen.</p>
<p>Tästä kielii myös se, että <strong>Billie Joe Armstrongin</strong>, <strong>Mike Dirntin</strong> ja <strong>Tré Coolin</strong> viimeisin tuotos<em> ¡Uno!</em> on paluu Green Dayn 1990-luvun puolivälin poppunkvuosiin – aikaan, jolloin sillä ei ollut maailmanpelastajan viittaa tai yhden viimeisen todella suuren rock-yhtyeen aseman aiheuttamia paineita harteillaan.</p>
<p>Toki Green Dayn on tässä vaiheessa mahdotonta tehdä “vain simppeliä rock-levyä”, joten <em>¡Uno!</em> on ensimmäinen osa parin kuukauden välein julkaistavassa kolmen levyn<em> ¡Uno!, ¡Dos!, ¡Tré!</em> -sarjassa. Ennakkotietojen mukaan <em>¡Dos!</em> sisältäisi Foxboro Hot Tubs -tyylistä garagerockia ja<em> ¡Tré!</em> olisi “eeppinen” ja “kunnianhimoinen” (mutta tuskin kuitenkaan rock-ooppera).</p>
<p>Armstrong on kuvaillut <em>¡Uno!:a</em> albumitrion power pop -levyksi ja juuri sellainen se onkin. Green Day lataa<em> ¡Uno!:lla</em> pöytään kaksitoista kappaletta mutkatonta ja melodista voimapoppia, joka vie ajatukset <em>Dookien</em> ja sitä edeltäneen <em>Kerplunkin</em> kultavuosiin.</p>
<p>Kun yhtye osuu maaliinsa sellaisilla suoraan voimapophermoon osuvilla kappaleilla, kuten <em>Nuclear Family, Stay the Night, Sweet 16</em> ja <em>Rusty James, ¡Uno!</em> osoittaa varsin onnistuneesti sen, mikä on aina ollut kaikista krumeluureista huolimatta Green Dayn jo kaksi vuosikymmentä jatkuneen menestyksen taustalla – loistavat popmelodiat.</p>
<p><em>¡Uno!</em> ei kuitenkaan saavuta missään vaiheessa täydellistä (voima-)popnirvanaa. Mukaan on lipsahtanut myös harhalaukauksia, kuten<em> Kill the DJ:n</em> lepsu tanssirock, <em>Troublemakerin</em> yksitoikkoinen tylsyys ja puisevasti junnaava <em>Oh Love.</em></p>
<p>Yhtyeen luottotuottaja <strong>Rob Cavallon</strong> kanssa ruuvailtu soundi on asiaankuuluvasti kirkkaan pop, mutta myös mukavuudenhaluinen ja yksipuolinen. Rosoa ja ennen kaikkea energiaa jää kaipaamaan.<em> ¡Uno!</em> ei kuulosta siltä kuin yhtye soittaisi voimapoppiaan saksipotkujen ja kitaratuulimyllyjen siivittämänä, vaan sohvalla istuskellen ja soittimiaan uneliaasti rämpytellen.</p>
<p><em>¡Uno!</em> on kuitenkin Green Daylta askel oikeaan suuntaan. Sitä edeltäneiden levyjen mahtipontisen linjan jatkaminen olisi johtanut vain kalkkeutuneisiin verisuoniin ja ennenaikaiseen kuolemaan.<em> ¡Uno!:n</em> laihdutuskuuri on riisunut yhtyeen vyötäröltä ylimääräisen läskin, ja liian isoiksi jääneiden vaatteiden keskeltä kurkistaa jälleen vanha tuttu konstailematon poprock-yhtye.</p>
<p><span class="arvosana">60</span> <span class="loppukaneetti">¡Uno! kuulostaa juuri siltä, miltä voisi olettaa, kun nelikymppiset stadionrock-veteraanit yrittävät tavoittaa nuoruutensa kunnian päivät. Hyvä yritys, mutta nuoren ja nälkäisen yhtyeen polte ja into puuttuvat.</span></p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=jHmSyGjf6BA" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/jHmSyGjf6BA</a></p>
]]></content:encoded>

    </item>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/m/a/r/marscoverjpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/m/a/r/marscoverjpg-500x500-non.jpg" />
    <title>Viikot 50–52/2012</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/tulevat/viikot-50-522012__trashed/</link>
    <pubDate>Sun, 14 Oct 2012 21:01:33 +0000</pubDate>
    <dc:creator>Nuorgam</dc:creator>
    		<category><![CDATA[Tulevat]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=35453</guid>
    <description><![CDATA[Lue lisää 10.–30.12. ilmestyvistä julkaisuista! Big Boi, Green Day, Bruno Mars, Missy Elliott.]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<h2>Big Boi – Vicious Lies and Dangerous Rumors</h2>
<p>Hiphop-duo <strong>OutKastin</strong> normaalimpana pidetty osapuoli <strong>Antwan André Patton</strong> julkaisee seuraajan sooloesikoiselleen <em>Sir Lucius Left Footille</em> (2010), joka piipahti Yhdysvaltain albumilistan kolmantena.<em> Vicious Lies and Dangerous Rumorsilla </em>vierailevat ainakin räppärit <strong>Kid Cudi, UGK</strong> ja <strong>Big K.R.I.T</strong> sekä mitä ilmeisemmin indiepopduo <strong>Phantogram</strong>, ruotsalaisyhtye <strong>Little Dragon</strong> sekä soulpoppari <strong>Theophilus London</strong>. Myös <strong>André 3000</strong> on julkaisemassa sooloalbumin ennen kuin OutKast palaa studioon – jos palaa.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/BuMfbq9SOcU" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/BuMfbq9SOcU</a></p>
<h2>Green Day – ¡Tre!</h2>
<p>Vielä jaksaa? Syyskuussa ilmestynyt <em>¡Uno!</em> ja marraskuussa ilmestynyt <em>¡Dos!</em> saavat vihdoin seuraajan, ja Green Day saa albumitrilogiansa päätökseen. Jos trilogian ensimmäinen osa oli powerpoppia ja toinen garagerockia, on kolmannen osan luvattu olevan “eeppinen” ja “vähän kaikkea”. Tuottajana on jälleen <strong>Rob Cavallo</strong>.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/wfjel5euzXM" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/wfjel5euzXM</a></p>
<h2>Bruno Mars – Unorthodox Jukebox</h2>
<p>Ilmiömäisen suosittu soulpoppari julkaisee seuraajan vuoden 2010 esikoisalbumilleen <em>Doo-Wops &amp; Hooligansille</em>, jota myytiin hurjat 6 miljoonaa kappaletta ja jolta julkaistiin kolme listaykkössingleä:<em> Just the Way You Are, Grenade</em> ja <em>The Lazy Song. Unorthodox Jukeboxilta</em> löytyy kymmenen kappaletta, jotka Marsin mukaan edustavat kaikkia mahdollisia musiikkityylejä hiphopista rockiin ja reggasta souliin. Levyn avausraita <em>Locked Out of Heaven</em> on myös levyn ensimmäinen single. Tuottajakaartiin kuuluvat <strong>The Smeezingtons, Mark Ronson, Jeff Bhasker, Emile Haynie, Diplo</strong> ja <strong>Supa Dups</strong>.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/lKcexAkmEvI" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/lKcexAkmEvI</a></p>
<h2>Missy Elliott – Block Party</h2>
<p>Jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, Missy Elliottin seitsemäs studioalbumi <em>Block Party</em> ilmestyy tasan viikko ennen joulua. Jo yli neljä vuotta sitten ensimmäisen julkaisupäivänsä saanut iisakinkirkko olisi r&amp;b-tähden ensimmäinen studioalbumi sitten seitsemän vuoden takaisen <em>Respect M.E.:n. Block Partyn</em> pääasiallinen tuottaja on Missyn vanha aisapari <strong>Timbaland</strong>, joka on levyn kahden ensimmäisen biisimaistiaisen <em>9th Inningi</em>n ja <em>Tripe Threatin</em> takana. Huhuttuja vierailijoita levyllä ovat muun muassa <strong>Lil Wayne, T-Pain</strong> ja edesmennyt <strong>Amy Winehouse</strong>, mutta on päivänselvää, ettei <em>Block Partyn</em> kohdalla mitään voi pitää kiveenhakattuna.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/bJ5YlisQGgg" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/bJ5YlisQGgg</a></p>
<h2>Mitä muuta?</h2>
<p>Uuden albumin julkaisevat muun muassa <strong>Behold the Arctopus</strong>, <strong>Chief Keef, James Ferraro, The Game, Jeijjo &amp; Nupi, The Singing Adams, T.I.</strong>,<strong> Wonder Revolution </strong>ja<strong> Rachel Zeffira.<br />
</strong></p>
]]></content:encoded>

    </item>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/5/0/c/50centpng-100x100.png" />
    <media:content medium="image" type="image/png" url="/ic/5/0/c/50centpng-500x500-non.png" />
    <title>Viikko 46/2012</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/tulevat/viikko-462012__trashed/</link>
    <pubDate>Sun, 16 Sep 2012 21:01:43 +0000</pubDate>
    <dc:creator>Nuorgam</dc:creator>
    		<category><![CDATA[Tulevat]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=33259</guid>
    <description><![CDATA[Lue lisää 12. marraskuuta alkavan viikon kiinnostavimmista julkaisuista! 50 Cent, Clinic, Crystal Castles, Deftones, El Perro Del Mar, Green Day, Ital, Lau Nau, Ninni Forever Band, Jukka Orma, Soundgarden, The Weeknd.]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<h2>50 Cent – Street King Immortal</h2>
<p>Vajaa kymmenen vuotta sitten <strong>Curtis Jackson III</strong> oli hiphopin suurin tähti; hänen esikoisalbumiaan <em>Get Rich or Die Tryinia</em> (2003) myytiin maailmanlaajuisesti noin 15 miljoonaa kappaletta ja sitä seurannutta <em>Curtisia</em> (2005) sitäkin 7 miljoonaa. Artistin edellisestä isosta hitistä (<em>Ayo Technology</em>) on kuitenkin kulunut jo viisi vuotta, eikä edellinen albumi <em>Before I Self Destruct</em> (2009) suuria laineita nostattanut. <em>Street King Immortal</em> onkin 50 Centin uran kannalta ratkaiseva albumi, mikä näkyy suurina satsauksina: taustatukea räppärille antavat ”executive producer” -titteliä kantavat <strong>Dr. Dre</strong> ja <strong>Eminem</strong>, ja vieraslistalla kimaltelevat ainakin <strong>Alicia Keys, Busta Rhymes</strong> ja <strong>Wiz Khalifa</strong>, joiden lisäksi puhetta on ollut esimerkiksi <strong>Frank Oceanista, Kanye Westistä</strong> ja <strong>Rihannasta</strong>.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/OLoGYJSNQGY" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/OLoGYJSNQGY</a></p>
<h2>Clinic – Free Reign</h2>
<p>Leikkausmaskit, kraut-poljento ja falsettilaulu eivät mene Liverpoolin klinikalla koskaan muodista. Seitsemänteen levyyn ennättänyt Clinic julkaisee Free Reignin nimellä kulkevan terveysoppaansa Domino-levy-yhtiön kautta. Miksausapuna toimii <strong>Oneohtrix Point Never</strong>.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/h8rLEXBXYtI" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/h8rLEXBXYtI</a></p>
<h2>Crystal Castles – (III)</h2>
<p>Torontalaisten <strong>Ethan Kathin</strong> ja <strong>Alice Glassin</strong> kokeellinen elektroduo julkaisee kolmannen albuminsa. Uskonsa ihmiskuntaan menettäneen Glassin mukaan<em> (III):n</em> kantava teema on sorto. Levy on äänitetty Varsovassa.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/cx2lJIOTBjs" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/cx2lJIOTBjs</a></p>
<h2>Deftones – Koi No Yokan</h2>
<p>Kalifornialainen vaihtoehtometalliyhtye julkaisee seitsemännen albuminsa. Reprise Recordsin kautta ilmestyvän levyn on tuottanut <strong>Nick Raskulinecz</strong> (<strong>Evanescence, Alice in Chains</strong>). Laulaja <strong>Chino Morenon</strong> mukaan <em>Koi No Yokan</em> on aiempia Deftones-levyjä &#8221;dynaamisempi&#8221;. Morenon mukaan levyä on inspiroinut merkittävästi <strong>Chi Cheng</strong>, Deftones-basisti, joka on ollut koomassa vuoden 2008 autokolarin jälkeen. Chengiä tuuraa edelleen <strong>Sergio Vega</strong>, uudelle levylle biisejäkin säveltäneelle entiselle <strong>Quicksand</strong>-basistille, joka debytoi Deftonesissa kahden vuoden takaisella<em> Diamond Eyes</em> -albumilla.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/sPO81Fz4s2g" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/sPO81Fz4s2g</a></p>
<h2>El Perro del Mar – Pale Fire</h2>
<p>”Meren koira” on<strong> Sarah Assbring</strong> (ei tirskuta siellä takarivissä!), göteborgilainen lauluntekijä, jolta on tätä ennen ilmestynyt kolme studioalbumia, yksi ep- ja singlekokoelma sekä split-singlet muun muassa<strong> Jens Lekmanin</strong> ja<strong> Lykke Lin</strong> kanssa. Levyllä on kymmenen kappaletta, ja ainakin <em>Walk on Byn</em> perusteella El Perro -soundia on ruuvattu elektronisempaan ja tanssittavampaan suuntaan.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/sJ5-xpjZf4s" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/sJ5-xpjZf4s</a></p>
<h2>Green Day – Dos!</h2>
<p>Kalifornialaisen punkrock-jättiläisen kymmenes studioalbumi on trilogian toinen osa. Syyskuussa ilmestyneen <em>¡Uno!</em>-albumin jatkeeksi ilmestyvä <em>¡Dos!</em> saa jatkoa vuodenvaihteen jälkeen, jolloin ilmestyy <em>¡Tres!</em> Laulaja <strong>Billie Joe Armstrong</strong> on maininnut trilogian esikuvaksi <strong>Van Halenin</strong> <em>I–III</em>-albumitrilogian. <em>¡Dos!</em>-albumin tuottanut bändin pitkäaikainen luottomies <strong>Rob Cavallo</strong>. <em>Nightlife</em>-kappaleella vierailee <strong>Lady Cobra</strong>.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/sN0b-adUt9I" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/sN0b-adUt9I</a></p>
<h2>Ital – Dream On</h2>
<p><strong>Daniel Martin-McCormick</strong> on kannuksensa ansainnut: 2000-luvun hän lauloi washingtonilaisessa hardcoreyhtyeessä <strong>Black Eyesissä</strong>, johti sen jälkeen dub-psykedeliaryhmä <strong>Mi Amia</strong> ennen kuin sukelsi kokeellisen konemusiikin maailmaan <strong>Sex Workerina</strong>.<em> Dream On</em> on Martin-McCormickin toinen Ital-nimellä julkaisema albumi. Tyylilaji on tällä kertaa suoraviivainen house, jota maustetaan elementeillä dubista, industrialista ja minimalismista.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/AEkHtIrq4RU" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/AEkHtIrq4RU</a></p>
<h2>Lau Nau – Valohiukkanen</h2>
<p>Lau Nau on muun muassa <strong>Kiilassa</strong> ja <strong>Avarus</strong>-yhtyeessä soittanut <strong>Laura Naukkarinen</strong> ja <em>Valohiukkanen</em> hänen kolmas albuminsa. Fonalin julkaisemalla levyllä Naukkarista säestävät muun muassa <strong>Pekko Käppi</strong> ja <strong>J. Tolvi Semibandista</strong> tuttu <strong>Jaakko Tolvi</strong>. Levyn kymmenestä kappaleesta yksi on lainabiisi, <strong>Tapio Rautavaaran</strong> <em>Juokse sinä humma</em>!</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/VvWEox85YhM" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/VvWEox85YhM</a></p>
<h2>Ninni Forever Band –s/t</h2>
<p><strong>Pintandwefallin</strong> Dumb Pintinä tunnetun <strong>Ninni Luhtasaaren</strong> debyytti saa kunnian avata <strong>Sami Sänpäkkilän</strong> ja <strong>Ville Pirisen</strong> uuden, &#8221;valtavirrasta poikkeavaan pop- ja rock-musiikkiin&#8221; keskittyvän Äänetön-levy-yhtiön tien. Levyn naivistisen indiepopin yhteydessä on mainittu niin <strong>Lykke Lin</strong>, <strong>Belaboriksen</strong> kuin <strong>Vaselinesinkin</strong> nimet.</p>
<h2>Jukka Orma – Öisin olemme samanlaisia</h2>
<p>&#8221;<strong>Walker Brothers, D’Angelo, Oasis, Johanna Kurkela, Gil Evans, Amy Winehouse, Mantovani, Last Poets</strong>&#8221;. Satunnainen otanta valveutuneen musiikinystävän iPod-shufflesta? Ei, vaan Jukka Orman uudesta albumista kertovan tiedotteen referenssit. <em>Sielun Veljet</em> -kitaristin albumin julkaisee TUM Alternative, ja se on sävelletty Orman puolison, kirjailija <strong>Anja Snellmanin</strong> runoihin. Levyn solisteina kuullaan Orman lisäksi <strong>Maarit Hurmerintaa, Roni Martinia</strong> ja <strong>Siiri Nordinia</strong>. Lisäksi muutamassa kappaleessa Anja Snellman tulkitsee runojaan itse.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/YnRi0hiLnQY" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/YnRi0hiLnQY</a></p>
<h2>Soundgarden – King Animal</h2>
<p>Grunge-fossiili Soundgarden palaa uudella albumillaan levytyskantaan. Edellisestä onkin jo 16 vuotta. Onnea pojille! Tuottajan pallilla tönötti <strong>Adam Kasper</strong> (<strong>Foo Fighters, QOTSA</strong>).<br />
<p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/Y0A71tITqe0" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/Y0A71tITqe0</a></p>
<h2>The Weeknd – The Trilogy</h2>
<p>Viime vuonna kolmella mixtapellaan (<em>House of Balloons, Thursday, Echoes of Silence</em>) modernin r&amp;b:n kurssia uuteen suuntaan reivannut <strong>Abel</strong> “The Weeknd” <strong>Tesfaye</strong> julkaisee vihdoin virallisen esikoisalbuminsa. <em>The Trilogylla</em> kuullaan viimevuotisten mixtapejen parhaita paloja päivitettyinä versioina sekä kolme kokonaan uutta kappaletta. Tänä vuonna The Weeknd on vieraillut muun muassa <strong>2Chainzin</strong> ja <strong>Wiz Khalifan</strong> levyillä.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/j5WKQMnfZpU" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/j5WKQMnfZpU</a></p>
<h2>Mitä muuta?</h2>
<p>Uuden albumin julkaisevat muun muassa <strong>Action Bronson &amp; The Alchemist, rktau Eos</strong>, <strong>The Babies, Bush Tetras, Celine Dion, Enforcer, Brian Eno, Eternal Tapestry, Example, Freeway, Guided by Voices, Steve Hauschildt, Roc Marciano, Midnight Magic, Oneida, OneRepublic</strong>, <strong>Pop Levi,</strong> <strong>Pää Kii</strong>, <strong>Styles P, Kim Talon, Tyvek</strong>, <strong>The UV Race, White Flame, Wires Under Tension</strong>, <strong>Yleislakko</strong> ja <strong>Jozef Van Wissem and Jim Jarmusch</strong>.</p>
]]></content:encoded>

    </item>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/w/p/c/wpcontentthemesnrgminostokuvajpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/w/p/c/wpcontentthemesnrgminostokuvajpg-500x500-non.jpg" />
    <title>Levyraati #42</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/levyraati/levyraati-42/</link>
    <pubDate>Mon, 23 Jul 2012 09:30:20 +0000</pubDate>
    <dc:creator>Nuorgam</dc:creator>
    		<category><![CDATA[Levyraati]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=30979</guid>
    <description><![CDATA[Syynissä Mariska &#038; Pahat sudet, The Orb feat. Lee "Scratch" Perry, Green Day, Band of Horses ja The xx. Suorita kansalaisvelvollisuutesi ja osallistu!]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<h2>Mariska &amp; Pahat sudet – Liekki</h2>
<p>Mariskan toinen albumi Pahat sudet -kokoonpanon kanssa ilmestyy syyskuussa. “<strong>Leonard Cohenin</strong> ja sydänsurujen innoittaman” <em>Liekki</em>-singlen videon on kuvannut ja ohjannut Mariska-albumin tuottaja <strong>Jukka Immonen</strong>.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/F6RBNnIseDE" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/F6RBNnIseDE</a></p>
<h2>The Orb feat. Lee ”Scratch” Perry – Hold Me Upsetter</h2>
<p>Ambient housen esi-isät ovat lyöttäytyneet yhteen muun muassa seinähulluudestaan tunnetun dub- ja reggaetuottajan Lee “Scratch” Perryn kanssa. Yhteisalbumi <em>The Orbserver In The Star House</em> ilmestyy 3. syyskuuta. Tässä ensimmäinen maistiainen.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/p3YHGLTck7Q" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/p3YHGLTck7Q</a></p>
<h2>Green Day – Oh Love</h2>
<p>Kalifornialaisen punkrock-jättiläisen syyskuussa julkaistava yhdeksäs studioalbumi on trilogian ensimmäinen osa.<em> ¡Uno!</em> saa myöhemmin seurakseen albumit <em>¡Dos!</em> (2012) ja <em>¡Tres!</em> (2013).</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/H_05XAPR8q8" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/H_05XAPR8q8</a></p>
<h2>Band of Horses – Knock Knock</h2>
<p>Suomessakin listoille yltänyt seattlelaisyhtye julkaisee neljännen albuminsa <em>Mirage Rockin</em> 18. syyskuuta. Levyn on tuottanut muun muassa <strong>Bob Dylanin</strong> ja <strong>The Beatlesin</strong> kanssa työskennellyt 70-vuotias legenda <strong>Glyn Johns</strong>.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/Sh8OTO4wSMs" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/Sh8OTO4wSMs</a></p>
<h2>The xx – Angels</h2>
<p>Lontoolaisyhtyeen kolmen vuoden takainen esikoisalbumi oli yksi 2000-luvun vaikutusvaltaisimpia indielevyjä. Se oli myös myyntimenestys: platinaa Britanniassa, kultaa Ranskassa, listaviikkoja myös Suomessa. Syyskuussa ilmestyy kakkosalbumi <em>Coexist</em>.<br />
<p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/_nW5AF0m9Zw" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/_nW5AF0m9Zw</a></p>
]]></content:encoded>

    </item>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/m/a/r/mariachielbronxjpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/m/a/r/mariachielbronxjpg-500x500-non.jpg" />
    <title>OTO-pohjalta – 25 yhtyettä, joita vaivaa skitsofrenia</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/artikkelit/oto-pohjalta-25-yhtyetta-joita-vaivaa-skitsofrenia/</link>
    <pubDate>Mon, 12 Dec 2011 08:15:49 +0000</pubDate>
    <dc:creator></dc:creator>
    		<category><![CDATA[Artikkelit]]></category>
		<category><![CDATA[Wanha!]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=19510</guid>
    <description><![CDATA[Kumikamelilla on Eläkeläiset ja Sonic Youthilla Ciccone-sellainen. Sukellus persoonansa jakaneiden yhtyeiden valtamereen paljastaa monta tapausta lisää.]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<img loading="lazy" decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-19512" class="size-full wp-image-19512" title="MariachiElBronx" alt="The Bronx vaihtoi hc-punkin akustisiin kitaroihin ja trumpetteihin – pysyvästi?" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2011/12/MariachiElBronx.jpg" width="600" height="405" /></a><p id="caption-attachment-19512" class="wp-caption-text">The Bronx vaihtoi hc-punkin akustisiin kitaroihin ja trumpetteihin – pysyvästi?</p>
<p>Tänään maanantai-iltana Helsingin Nosturissa esiintyvä <strong>Mariachi El Bronx</strong> on hyvä esimerkki yhtyeestä, joka ei oikein tiedä, mihin musiikintekemisessään keskittyä. Losangelesilaisen <strong>The Bronxin</strong> jäsenten perustama rinnakkaisyhtye soittaa meksikolaista mariachi-musiikkia, jolla on emoyhtyeen hardcorepunkin kanssa hyvin vähän tekemistä – jos senkään vertaa. Terapiaprojektina Mariachi El Bronxia ei voi enää sivuuttaa: The Bronxin viidestä albumista kaksi tuoreinta on julkaistu sen mariachi-inkarnaation nimissä.</p>
<p>Skitsofreenisten kalifornialaisten konsertin kunniaksi <em>Nuorgam</em> esittelee kaksi tusinaa muutakin yhtyettä, joiden persoona on enemmän tai vähemmän jakautunut. Aloitamme lievemmistä tapauksesta kohti vakavampia persoonallisuushäiriöitä edeten.</p>
<p>Tekstien kirjoittamiseen osallistuivat <strong>Tommi Forsström</strong>, <strong>Jarkko Immonen</strong>, <strong>Jani Järvinen</strong>, <strong>Joni Kling</strong>, <strong>Samuli Knuuti</strong>, <strong>Hannu Linkola</strong>, <strong>Antti Lähde</strong>, <strong>Juha Merimaa</strong>, <strong>Arttu Tolonen</strong>, <strong>Mikko Valo</strong> ja <strong>Anton Vanha-Majamaa</strong>.</p>
<h2>Harmittomat</h2>
<h3>Parliament vs. Funkadelic</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=0eR4aQrYozY" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/0eR4aQrYozY</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Vuonna 1956 New Jerseyssä 15-vuotias <strong>George Clinton</strong> perusti doowop-lauluyhtye <strong>The Parliamentsin</strong>. 1960-luvun lopulla hän pestasi yhtyeen kiertueille viiden hengen taustabändin, joka sai pian nimekseen Funkadelic.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Vuoteen 1970 mennessä tyyli oli vaihtunut rasvaiseen rytmiriehaan, ja Clintonin funkpartio levytti yhtä aikaa kahdella nimellä. Samana vuonna ilmestyivät sekä Funkadelicin että Parliamentin debyyttialbumit, jotka tyylillisesti osuivat jonnekin <strong>Sly Stonen</strong> ja <strong>James Brownin</strong> funkjamien ja <strong>Jimi Hendrixin</strong> happokitaroinnin väliin – tosin alusta asti Funkadelicin levyillä valkoinen rock oli aavistuksen suuremmassa roolissa kuin Parliamentin tuotoksissa. Livenä bändi käytti yleensä nimeä Parliament-Funkadelic ja esitti sekaisin kummallakin nimellä levytettyä materiaalia. Sama meno jatkui aina 1980-luvulle asti, ja kollektiivin sisällä muodostui useita spin-off-yhtyeitä, ehkä nimekkäimpinä <strong>Bootsy’s Rubber Band</strong> ja <strong>Brides of Funkenstein</strong>. Tyylillisesti kaikki eri aktit olivat kuitenkin omaksuneet Clintonin doktriinit niin täydellisesti, että tyylillistä irtautumista P-Funk-eetoksesta ei yrittänyt näistä yksikään.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Biitit ja tyylit. Jos tykkää yhdestä, niin tykkää periaatteessa kaikista, hiuksenhienoja makueroja lukuun ottamatta. Psykedeelinen karnevaalitunnelma, loputtomat jamit, b-luokan scifi-huumori ja aikuisvaipat joko iskevät tai sitten eivät iske.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Funkadelic, mutta vain sätkän mitalla. Alkuaikojen Funkadelic-psykedelia on kestänyt aikaa hitusen paremmin kuin jotkut Parliamentin karkkijamit. Kilpailu paremmuudesta käydään reiluuden nimissä vain Funkadelicin ja Parliamentin välillä, sillä kollektiivin lukuisat spin-off-bändit ovat vain alaviitteitä P-Funk-ensyklopediassa kaukana kahden pääotsikon alapuolella.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 0 %. Vaikka hiuksia voi halkoa loputtomiin Funkadelicin tai Parliamentin paremmuudesta, ei bändejä voi hyvällä tahdollakaan pitää kovin erilaisina. Varsinkin sen jälkeen, kun valtaosa James Brownin bändistä hyppäsi Clintonin kelkkaan vuonna 1972 (muun muassa basisti <strong>Bootsy Collins</strong> ja <strong>Maceo Parkerin</strong> johtama puhallinsektio <strong>Horny Horns</strong>), bändi(e)n tyyli ja soundi hioutui niin tunnistettavaksi, että oksat ja housut pois.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=0JbUP-skb7E" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/0JbUP-skb7E</a></p>
<h3>Supergrass vs. The Hotrats</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/Q8w81AAK7to" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/Q8w81AAK7to</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Oxfordin kolmesta brittipopsuuruudesta (<strong>Ride</strong>, <strong>Radiohead</strong>, Supergrass) se leikkisin. Palkittiin jo esikoislevynsä aikaan vuoden parhaalle brittiläiselle popsävellykselle myönnettävällä Ivor Novello -palkinnolla <strong>Monkees</strong>-henkisestä <em>Alright</em>-jättihitistään. Julkaisi kuusi albumillista punkista ja klassisesta rockista ammentavaa kitarapoppia tasaisesti laskevalla menestyskäyrällä ennen kuin laittoi pillit pussiin vuonna 2010.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> <strong>Gaz Coombes</strong>, <strong>Danny Goffey</strong> ja tuottaja<strong> Nigel Godrich</strong> muodostivat The Hotratsin vuonna 2009. Yhtyeen esikoisalbumi <em>Turn Ons</em> julkaistiin vain kuukausia ennen kuin Supergrass tiedotti hajoamisestaan. Ensimmäiset keikkansa The Hotrats teki vasta Supergrassin hajoamisen jälkeen.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> The Hotratsin esikoisalbumilla kuullaan covereita muun muassa <strong>The Velvet Undergroundilta</strong>, <strong>The Kinksiltä</strong>, <strong>Roxy Musicilta</strong>, <strong>David Bowielta</strong> ja <strong>Gang of Fourilta</strong>. Saman litanian voisi löytää Supergrassin biografian “influenced by” -osiosta.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Supergrass tietysti. The Hotrats on tekemässä toistakin albumia, mutta kovin monia se tuskin kiinnostaa.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 1 %. Jos Supergrass olisi tehnyt coveralbumin, sillä olisi luultavasti täsmälleen samat kappaleet kuin Turn Onsilla.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/2sNtBH2lW1k" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/2sNtBH2lW1k</a></p>
<h3>Saint Etienne vs. Cola Boy</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=vZAajrxvDs4" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/vZAajrxvDs4</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Saint Etienne on kahden soittotaidottoman popnörtin pystyyn laittama yhtye, joka teki tanssimusiikista hyväksyttävää indie-piireissä.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Tarinan mukaan <strong>Bob Stanley</strong> ja <strong>Pete Wiggs</strong> halusivat testata kuinka heiltä luonnistuisi klubihitin väsääminen ajalle tyypillisen pianoriffin ympärille. <strong>Sarah Cracknellin</strong> kanssa purkitetusta demosta prässättiin whitelabeleita, joita kärrättiin levykauppoihin. <em>7 Ways to Love</em> -kappale osoittautui heti massiiviseksi lattiantäyttäjäksi, ja levy-yhtiöt jäljittivät kilpaa kappaleen tekijöitä. Stanley ja Wiggs eivät halunneet julkaista kappaletta Saint Etienne -nimellä, koska pelkäsivät, että se olisi romuttanut yhtyeen lupaavasti alkaneen uran. Laulajaksi pestattiin <strong>Janey Lee Grace</strong>, koska Sarah Cracknell ei saanut laulaa muilla kuin ET-julkaisuilla.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Kuten ET-tuotannoissakin, Cola Boyssa on vahvaa baleaarista vibaa ja estetiikassa selkeitä lainauksia 1960-luvulta.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Etienneä on mahdoton voittaa. Cola Boyn kakkossingle <em>He Is Cola</em> kannattaa jättää divarin ale-laariin; sen &#8221;bändi&#8221; teki puhtaasti täyttääkseen sopimuksen levy-yhtiön kanssa. Cola Boy oli toisaalta yhdellä mittarilla emobändiään menestyneempi: Saint Etienne on yltänyt Iso-Britannian singlelistalla parhaimmillaan sijalle 11, kun <em>7 Ways to Love</em> singahti vuonna 1991 suoraan sijalle 8.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 2 %. Näin jälkikäteen katsottuna <em>7 Ways to Love</em> sopisi saumattomasti emobändinsä diskografiaan, löytyyhän sieltä <em>He&#8217;s on the Phonen</em> tapaista eurojuustoakin.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=ygZQQjDWpUQ&#038;feature=related" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/ygZQQjDWpUQ</a></p>
<h3>Hardy Nilsson vs. Tommy 16</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=X9WmoiWgL3Y" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/X9WmoiWgL3Y</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Ruotsalaisen jääkiekkolegendan mukaan itsensä nimennyt skellefteålaiskuusikko Hardy Nilsson ilahdutti maailmaa kolmen albumin verran vuosina 1993–97. Ruotsin kieleen tutustumiseen sopivilla sokerihuurretuilla powerpop-kappaleilla lauletaan sydämen asioista niin vilpittömästi, että synkkämielisimmänkin otsakurttu siliää.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Vuonna 1995 ilmestyi tismalleen samoista herroista koostuvan Tommy 16:n debyyttialbumi <em>Shauna</em>. Laulukieli vaihtui englanniksi, ja Hardy Nilssonissa pääasiallisena laulajana toimineen <strong>Jan Pettersonin</strong> sijaan äänessä oli enimmäkseen <strong>Urban Holmberg</strong>.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Kerrasta tarttuvat melodiat, voimasoinnut sekä kotimaisen <strong>Pennilessinkin</strong> julkaisijana pitkään toiminut maineikas ja omaehtoinen levy-yhtiö A West Side Fabrication.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Koska musiikillisesti yhtyeiden välillä on vain hienoisia sävyeroja,  tehdään tästä kielikysymys ja palkitaan Hardy Nilsson rohkeudesta esiintyä äidinkielellään.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 3 %. Kielisyydestä.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/BU8f-gmunDw" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/BU8f-gmunDw</a></p>
<h3>22-Pistepirkko vs. The Others</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=Kp7C4uDKkoE" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/Kp7C4uDKkoE</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong>  Maailmalla väreilleet rhythm and bluesin, autotallirockin ja psykedelian kaiut kantautuivat 1970-luvun lopulla Utajärvelle asti. Siellä ne sekoittuivat omaperäiseksi keitokseksi kolmen lähes soittotaidottoman muusikonalun tulkitessa niitä kykyjensä ja mielikuvituksensa puitteissa. Kukapa olisi tuolloin uskonut, että konsepti poikisi yhden Suomen hienoimmista, mielenkiintoisimmista ja omaehtoisimmista yhtyeistä, joka löytää uusia näkökulmia musiikkiinsa vielä 30 vuoden ikäisenäkin?</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Parikymmentä vuotta myöhemmin nuo kaiut lilluivat kiiltäväpintaisessa elektroliemessä. Ruotsalaisvoimin tuotettua <em>Rally of Love</em> -levyä (2001) saattoi pitää  soinniltaan 22-Pistepirkon ajantasaisimpana levynä, vaikka yhtyeen musiikillinen tausta pilkotti puleeratun tuotannon välistä kiinnostavina ruosteläikkinä. Yhdistelmä oli kiehtova, mutta määritti samalla pisteen yhdelle kehityskululle. Myöhemmillä 2000-luvun levyillään 22-Pistepirkko on vannonut jälleen pelkistetymmän, spontaanimman ja rupisemman soiton nimeen. Paluunsa juurille yhtye kiteytti viemällä studioon myös sivuprojektinsa The Othersin, jonka nimissä kolmikko purkitti vuonna 2006 levyllisen <strong>Link Wrayn</strong>, <strong>The Kinksin</strong> ja muiden vaikuttajiensa musiikkia.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> <strong>Reino Helismaan</strong> legendaarinen huomio siitä, että kaikessa soi blues. The Others vie niiden äänilähteiden äärelle, joiden parissa kaikki kerran alkoi. Mitä tarkemmin The Othersia kuuntelee, sitä terävämmin Pistepirkkojen vaikutteet alkavat erottua niiltäkin levyiltä, joilla on ulkoisesti vain vähän tekemistä autotallin ja läpikulkemattomien rämeiden kanssa.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> 22-Pistepirkko, joskaan kilpailuasetelmasta ei ole ollut kyse alkujaankaan. On eri asia toistaa samoja lauluja vuosikymmenien ajan kuin viedä noiden laulujen viestiä eteenpäin mitä omapäisimpien ja välittömimpien musiikillisten synteesien muodossa.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 3 %. The Others on oikeastaan kuin paineeton kuvaelma Pistepirkkojen treeneistä, joissa lyödään sähköt seinään, avataan muutama olut ja annetaan musiikin mennä minne se haluaa. Yhtyeen kunnianosoitus vanhoille suosikeilleen on vilpitön ja muistuttaa, että rockin sukupuu on kaikkine haaroineenkin versonut yhdestä vahvasta juuresta.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=iS_jaFP76mQ&#038;feature=related" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/iS_jaFP76mQ</a></p>
<h3>Modest Mouse vs. Ugly Casanova</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/CTAud5O7Qqk" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/CTAud5O7Qqk</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Modest Mouse on kotimaassaan vaan ei juuri missään muualla valtavan suosittu kitarabändi, joka on tehnyt äkkiväärää ja surrealista, juurevaa americanaa avantgardeen sekoittavaa indierockia vuodesta 1993 asti ja myynyt kahdella tuoreimmalla albumillaan platinaa.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Tarinan mukaan mies nimeltä <strong>Edgar E. Graham</strong> ilmestyi Modest Mousen takahuoneeseen erään Denverissä soitetun keikan jälkeen vuonna 1998 ja teki bändiin vaikutuksen kirjoittamillaan lauluilla. Pian tämän jälkeen Graham katosi – lopullisesti. Lopulta Modest Mousen <strong>Isaac Brock</strong> päätti levyttää albumillisen Grahamin kappaleita Ugly Casanova -nimellä (<em>Sharpen Your Teeth</em>, 2002), jotta saisi houkuteltua jäljettömiin kadonneen miehen elävien pariin. Tarina on tietenkin täyttä kukkua: hermoheikko Brock vain halusi keksiä tekosyyn olla antamatta haastatteluita uuden albuminsa tiimoilta.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Ihan kaikki, vaikka Brock onkin ainoa Modest Mousen jäsen, joka soittaa <em>Sharpen Your Teethillä</em>. Vuonna 2010 ilmestyneen luontodokumentin <em>180° South</em> soundtrackilla kuultiin kahdeksan uutta Ugly Casanova -kappaletta. Nyt kokoonpano oli lähes täsmälleen saman kuin Modest Mousessa.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Tasapeli. Ugly Casanovan <em>Barnacles</em> on yksi Brockin hienoimpia kappaleita ja <em>Sharpen Your Teeth</em> kaikkea muuta kuin kuriositeetti</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 4 %. <em>Sharpen Your Teeth</em> on sielultaan Modest Mouse -albumi siinä missä muutkin.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/F_aDAKlaEOw" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/F_aDAKlaEOw</a></p>
<h3>XTC vs. The Dukes of Stratosphear</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=hk41Gbjljfo" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/hk41Gbjljfo</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Live-esiintymisiä vierastanut XTC sekoitti new wavea ja psykedeliaa omaksi leimallisen englantilaiseksi ja pastoraaliseksi keitoksekseen. Kriitikkojen rakastama, ostavan yleisön enimmäkseen hyljeksimä.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> XTC perusti The Dukes of Stratosphearin kunnianosoituksena 1960-luvun pop- ja psykedeliabändeille, kuten <strong>Jefferson Airplanelle</strong>, <strong>The Zombiesille</strong> ja <strong>The Small Facesille</strong>.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> The Dukes of Stratosphear teki pastisseja siitä musiikista, jota XTC:n jäsenet kuuntelivat nuorena. The Dukes of Stratosphear on kuin yksi XTC:n moduuleista kokonaisuudesta irrotettuna.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> XTC on ehdottomasti parempi. The Dukes of Stratosphear on kuriositeetti, jonka tuotanto ei yksinkertaisesti kykene kilpailemaan <em>Dear Godin, Making Plans for Nigelin, Mayor of Simpletonin</em> tai <em>Senses Working Overtimen</em> tasoisten kappaleiden kanssa.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 7 %. Bändeillä on paljon yhteistä, mutta sivuprojektissa musiikkia ei ole suodatettu 1970- ja 1980-lukujen, vaan 1960-luvun vaikutteiden läpi.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=X-fL68DbcQ0" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/X-fL68DbcQ0</a></p>
<h3>Green Day vs. Foxboro Hot Tubs</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=OYU2ZPTJnh4" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/OYU2ZPTJnh4</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Green Day perustettiin Kaliforniassa 1987. Bändin nykyinen kokoonpano vakiintui vuonna 1990, kun rumpali <strong>Tré Cool</strong> liittyi bändiin vähän ennen debyyttialbumi <em>Kerplunkin</em> julkaisua. Bändi oli 1990-luvun pop-punk-villityksen terävimpiä kärkiä samoilta kulmilta tulevien <strong>Rancidin</strong> ja <strong>The Offspringin</strong> ohella.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Vuonna 2007 edellisestä Green Day -levystä oli kulunut jo kolme vuotta, eikä uuden levyn julkaisu häämöttänyt edes ihan lähitulevaisuudessa. Vuoden 2004 <em>American Idiot-</em> albumilla bändi oli jo tehnyt ”rasmukset”, eli astunut finninaamaisesta pop-punkista suureellisen stadion-sentimentaalisuuden puolelle. Liekö syynä pääbändin suunnanmuutos, pitkäksi venynyt levytystauko vai mikä, mutta vuonna 2007 Green Dayn faniklubin jäsenille alkoi tihkua maistiaisia uudelta Foxboro Hot Tubs -projektibändiltä, joka koostui Green Dayn kiertuekokoonpanosta kitaristi <strong>Kevin Prestonilla</strong> höystettynä. Tyylillisesti bändi edusti rosoista garagerockia, ja tarjosi Green Dayn mukaan väylän spontaaniin tekemiseen, joka pääbändistä oli tuolloin päässyt katoamaan. Foxboro Hot Tubs julkaisi debyyttialbuminsa vuonna 2008 ja kiersi sen tiimoilta länsirannikon klubeja.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Vaikka Foxboro Hot Tubs onkin sinänsä hikisempi, riehakkaampi ja garagempi kuin nykyinen Green Day, ei sointi ja meininki ole äänitysteknistä pseudo-retroilua lukuun ottamatta kovinkaan kaukana emobändin maneereista.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Pre-1995 Green Day voittaa kaikki. Foxboro Hot Tubs on ihan jees ja nykyinen Green Day voisi lakata olemasta.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 8 %. Foxboro Hot Tubs varmaan tarjoaa Green Daylle henkireiän ja väylän ilon kautta tekemiseen, mutta musiikillisesti ei kovin vieraille vesille ole lähdetty seilaamaan.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=M9igM1dH_NY" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/M9igM1dH_NY</a></p>
<h3>Black Keys vs. Blakroc</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=iOdBy_eiDXM" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/iOdBy_eiDXM</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Black Keys -duo aloitti räkäisellä blues-mätöllä, mutta on kehittynyt 2000-luvun mittaan funkyksi soulia, bluesia ja rockia sekoittavaksi jyräksi.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Blakroc perustettiin, kun bändin jätkät halusivat tehdä yhteistyötä hoppareiden kanssa.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Blakroc kasaa biisinsä aika pitkälle samoista aineksista kuin emobändikin. Merkittävin ero on, että <strong>Dan Auerbachin</strong> sijaan äänessä ovat räppärit, kuten <strong>Mos Def</strong>, <strong>Raekwon</strong> ja <strong>Pharaohe Monch</strong>.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Black Keys on ehtinyt tehdä paljon enemmän hyvää kuin tämä toistaiseksi yhden levyn pituiseksi jäänyt kokeilu. Mutta myös Blakroc on parhaimmillaan älyttömän kova.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 9 %. Blakroc soittaa ehkä hiukan luuppimaisemmin. Muuten bändeissä sykkii sama sydän.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=Sl8cDaj1BLU" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/Sl8cDaj1BLU</a></p>
<h3>Sielun Veljet vs. Kullervo Kivi &amp; Gehenna</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=302UgYUo4Xs" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/302UgYUo4Xs</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Vuonna 1982 perustettu Sielun Veljet on suomirockin kulmakivi. Tunnettu erityisesti maanisista live-esiintymisistään. Tekee parhaillaan comebackia – ihan kuin ette sitä tietäisi.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Yhtyeen joka suuntaan sinkoileva ideamylly loi jo vuonna 1986 sivuprojektin, englannikielisen garagerock-yhtyeen <strong>Leputation of Slavesin</strong>. Vuonna 1988 sivuprojektit laajenivat kokonaiseksi kiertueeksi, jolla yhtye arpoi lavalla olevalla onnenpyörällä seuraavan kappaleen esittävän identiteettinsä. Leputation of Slavesin lisäksi yhtye esiintyi r&amp;b-yhtye <strong>Pimpline &amp; the Definitesina</strong> ja natsiparodia <strong>Adolf und Die Frei Scheissena</strong>. Kaikki yhtyeet päätyivät EP:lle <em>Onnenpyörä</em> (1985). Kestävimmäksi sivuprojektiksi muodostui iskelmämusiikkia soittanut Kullervo Kivi &amp; Gehenna, jonka kokonainen livelevy julkaistiin Sielun Veljien uran päättäneellä <em>Mustalla laatikolla</em> (1991).</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Itse asiassa varsin moni asia. Sielun Veljien juuret olivat bändiprojektissa, joka soitti iskelmämusiikkia rankkoina sovituksina. Gehennan voi ajatella sulkeneen ympyrän yhtyeen kehityksessä.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Sielun Veljet. Mutta ei 6–0 vaan enintään 4–2.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 11 %. Kun yhtyeeltä sopii odottaa mitä tahansa, siltä myös odottaa mitä tahansa.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/4Ed1ByHqLhA" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/4Ed1ByHqLhA</a></p>
<h3>Anthrax vs. S.O.D.</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/9rVFi6qkPHE" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/9rVFi6qkPHE</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Anthrax perustettiin vuonna 1981 ja on yksi maailman tunnetuimmista thrash metalia soittavista yhtyeistä. Sen perustaja ja sielu on kaljusta päästä, pukinparrasta ja taskukokoisesta mitastaan tunnistettava kitaristi <strong>Scott &#8221;Not&#8221; Ian</strong>.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> S.O.D. koostuu Scott Ianin lisäksi Anthraxin toisesta perustajasta (<strong>Danny Lilker</strong>), rumpalista (<strong>Charlie Benante</strong>) ja alkuaikojen roudarista (<strong>Billy Milano</strong>). Ideansa yhtye sai Scott Ianin poliittisesti epäkorrektista piirroshahmosta Sargent D.:stä, jonka raflaavista kannanotoista etenkin yhtyeen ensimmäinen albumi <em>Speak English Or Die</em> (1985) koostuu. S.O.D. on aktivoitunut vuosien varrella useampaan otteeseen. Vuoden 1999 <em>Bigger Than the Devil</em> -albuminsa kiertueella bändi nähtiin jopa hikisellä keikalla kesäisessä Provinssirockissa. S.O.D. vaikutti merkittävästi crossover-genren syntyyn yhdistämällä metallisen soundin hardcoreen.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Scott Ian on yksi historian tappavimmista rytmikitaristeista ja Charlie Benante rumpalina melkoinen höyryjyrä, joten molempien bändien peruspoljento tuo mieleen lekaharkkolastissa ajavan 18-pyöräisen rekan. Vaikka Anthrax onkin perusteemoiltaan vakavampi yhtye, yhtyeiden ilkikurisissa maailmankuvissa on tiettyä yhteneväisyyttä. Suurimmat erot ovat laulussa: Anthraxin kappaleissa laulu on ollut aina melodista, mutta S.O.D.:n Billy Milano nojaa ilmaisussaan klassiseen huutolauluun – jolle miehen yli 150-kiloinen ruho antaa arvoisensa kaikupohjan.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Anthraxin 30-vuotista uraa on vaikea pistää samalle viivalle yhdenkään muun yhtyeen kanssa tällä planeetalla. Mutta jos arvioidaan musiikin laatua per äänitetty sekunti, vain kaksi kunnollista studioalbumia nauhoittanut S.O.D. vie pelin mennen tullen, sillä yhtyeen levyille ei heikkoja hetkiä juuri mahdu.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 13 %. S.O.D. on varsin looginen jatke Scott Ianin luomisvimmalle tilanteissa, joissa Anthrax ei kykene olemaan raskaampi.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/o7rpVRnuAcQ" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/o7rpVRnuAcQ</a></p>
<h3>Sonic Youth vs. Ciccone Youth</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/RIIEbrMXs20" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/RIIEbrMXs20</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Mikään ei ole ikuista, paitsi Sonic Youth – eikä välttämättä sekään. Vaihtoehtorockin ikonisin yhtye näyttää tulleen tiensä päähän, kun rakkaus ei enää yhdistä <strong>Thurston Moorea</strong> ja <strong>Kim Gordonia</strong>. Kiitos 1981–2011.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Viiden vuoden ja neljän albumin jälkeen Sonic Youth perusti sivuprojektin, jonka se nimesi <strong>Madonnan</strong> sukunimen mukaan. Ciccone Youth ei koskaan esiintynyt livenä, mutta julkaisi yhden singlen (<em>Into the Groovy</em>, 1986) ja yhden albumin (<em>Whitey Album</em>, 1988), jolla se hullutteli muun muassa Madonnan ja <strong>Robert Palmerin</strong> hittien sekä hiphopin parissa (<em>Making the Nature Scene</em>).</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Ciccone Youth on Sonic Youth vahvistettuna <strong>Minutemenin Mike Wattilla</strong>. Se kertoo paljon siitä, kuinka lähellä emobändi ja sivuprojekti ovat henkisesti toisiaan.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Sonic Youth, tietenkin. Ei Ciccone Youth kuitenkaan pelkkä vitsi ole. <em>Whitey Albumin</em> kappaleista esimerkiksi <em>Macbeth</em> on täsmälleen sitä missä Sonic Youth on vahvimmillaan: mykistävää noiserockia.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 14 %. Sonic Youth oli jo vuoteen 1986 mennessä saavuttanut maineen yhtyeenä, joka voi tehdä lähes mitä vain. Siksi <em>Whitey Album</em> olisi hyvin voitu julkaista Sonic Youthin nimissä ilman, että kenenkään aivo olisi nyrjähtänyt.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/VcKfsfEurY8" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/VcKfsfEurY8</a></p>
<h3>bob hund vs. Bergman Rock</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=0x02lymFSx8&#038;feature=related" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/0x02lymFSx8</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Hulvatonta ilosanomaansa jo kolmella vuosikymmenellä levyttänyt bob hund on kasvanut uransa aikana räyhäkkäästi räksyttäneestä pennusta sekarotuiseksi ja aistinsa laajentaneeksi hurtanretkuksi, jonka kollaaseissa kaikuvat niin varhaisvuosien anarkia kuin musiikkiavaruuden sattumanvarainen samoaminenkin. Yhtyeen omintakeinen huumori ja kategorioita kaihtava mielenlaatu ovat kuitenkin säilyneet muuttumattomina vuosien kuluessa, riippumatta siitä miten pinnassa kitarat ovat kulloinkin olleet.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Vuonna 2001 ilmestynyt <em>Stenålder kan börja</em> tuntui kuivattavan musteen bob hundin historiikin ensimmäisessä osassa. Yhtye katsoi rasavillien kitaroiden reunustaman tien kuljetuksi, kaivoi sanakirjan käteen ja kanavoi energiansa 1990-luvun lopulla hahmottuneeseen englanninkieliseen rinnakkaisorkesteriinsa Bergman Rockiin. Kansainvälisille kentille jonkin aikaa tähyillyt Bergman Rock levytti kaksi albumia, joiden raidoilta bob hundin pitkä varjo oli helpompi tunnistaa kuin <strong>Thomas Öbergin</strong> vahvasti skooneen murtunut englannin kieli.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Musiikillisesti Bergman Rock tuntuu luontevalta välivaiheelta bob hundin varhaisen ja nykyisen ilmaisun välillä. Bergman Rockin riemukkaimmat kappaleet kohkaavat samalla lailla kuin emäkoira parhaimmillaan ja sen sanoitukset pulppuavat samasta näsäviisaasta kynästä kuin bob hundin nerokkaimmat lausahdukset. Toisaalta Bergman Rock toi yhtyeen ilmaisuun hidastetun haahuilun ja päämääräänsä etsivät äänikokeilut, jotka ovat jääneet soimaan hukkaminuutteina bob hundin uusimmille levyille.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Alkuperäinen vie kilvan kotiin muutamalla kirsunmitalla. Vaikka Bergman Rock sai varsinkin ruotsalaislehdistöltä paikoin tylyn vastaanoton, voi yhtyeen musiikin sijoittaa huoletta bob hundin laatuasteikon puoliväliin. Varsinkin <em>I’m a Crabin</em> ja <em>Jimin</em> kaltaiset täsmäiskut kalpenevat bob hundin klassikoille vain persoonallisesti lauletun skoonen ja skoonelaisittain äännetyn englannin välisen erotuksen verran.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 17 %. Kieli-identiteetti on niin olennainen osa bob hundia, että täydelliseen täyttymykseen on vaikea päästä ilman sitä. Kyse ei ole vain kielestä kommunikaatiovälineenä, vaan siitä miten kieli soi musiikin päällä ja miten se saa musiikin soimaan. Niinpä yhtye on englanniksi operoidessaan monen koirankuseman päässä itsestään silloinkin, kun se kuulostaa prikulleen itseltään.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=jzFovaslaXM&#038;feature=related" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/jzFovaslaXM</a></p>
<h3>NoMeansNo vs. Hanson Brothers</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/zPyAii6f-hc" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/zPyAii6f-hc</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> NoMeansNo on kanadalainen, vuodesta 1979 musiikillista buffet-pöytäänsä pyörittänyt trio, jonka ydin on <strong>Wrightin</strong> veljespari <strong>Rob</strong> (basso) ja <strong>John</strong> (rummut). Yhtyeen äkkiväärä ja arvaamaton venkoilu on loksauttanut leukoja auki ympäri maailmaa sekä keikkalavoilla että yhtyeen kahdellatoista äänilevyllä.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Hanson Brothers on NoMeansNon älyllisen ja monimutkaisen musiikin täydellinen peilikuva: <strong>Ramones</strong>-covereilla aloitellut sivuprojekti, jossa sointujen määrä on kolme ja lyriikat pyörivät huomattavasti vähemmän älyllisissä aiheissa – lähinnä jääkiekossa ja kanadalaisen perusmiehen elämässä.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Vaikka Hanson Brothers tekee parhaansa ollakseen sivistyneen NoMeansNon moukkamainen ja räkänokkainen pikkuveli, eivät bändin jäsenet voi soittotaidolleen mitään. Siksi Hanson Brothersinkin soitto on tiukkaa kuin majavan sulkijalihas.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Hanson Brothers on ratkiriemukas yhtye, joka tuo tarvittavan raikkaan tuulahduksen NoMeansNon vakavahenkiseen jyystöön. Silti NoMeansNon huikea ura ja lukuisat klassikkolevyt vetävät pisteet pääyhtyeen suuntaan selvin numeroin.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 19 %. Vaikka NoMeansNo ja Hanson Brothers ovatkin kovin erilaisia yhtyeitä, ponnistaa kumpikin suoraan punk-estetiikasta, eikä sivuprojektia voi näin ollen pitää erityisen hätkähdyttävän omituisena.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/O6jwyMiilgE" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/O6jwyMiilgE</a></p>
<h2>Huolestuttavat</h2>
<h2>U2 vs. Passengers</h2>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=JFM7Ty1EEvs" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/JFM7Ty1EEvs</a><br />
<strong>Ensin?</strong> Kaikkihan nyt tuntevat U2:n, tuon Dublinin oman soitin-, laulu- ja<br />
veronkiertoyhtyeen. Piinattuaan ensiksi Jumalaa muutaman levyn verran,<br />
rakastuttuaan amerikkalaiseen rockmytologiaan ja keksittyään ironian yhtye<br />
päätti kahdeksan studiolevyn jälkeen sukeltaa <em>Zooropaakin</em> syvemmälle<br />
taiderockin uumeniin.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Nelikko päätti värvätä hovituottajansa <strong>Brian Enon</strong> Passengersin<br />
viidenneksi vakiojäseneksi. Kuten Passengersin ainoaksi jääneen albumin<br />
<em>Original Soundtracks 1</em> nimi kertoo, tavoitteena oli tehdä – *haukotus* –<br />
&#8221;musiikkia kuvitteellisiin elokuviin&#8221;, U2-levyjä maalailevampaa ja<br />
instrumentaalisempaa materiaalia. &#8221;Menossa mukana&#8221; olivat myös tuottaja <strong>Howie</strong><br />
<strong> B.</strong> ja <strong>Luciano Pavarotti</strong>, joka kailotti albumin singlellä, eniten U2:ta<br />
muistuttaneella <em>Miss Sarajevo</em> -kappaleella. Albumi myi odotuksiin nähden<br />
kehnosti, ja <strong>Adam Clayton</strong> ja <strong>Larry Mullen Jr</strong> ovatkin myöhemmin teilanneet<br />
projektin tekotaiteellisena räpiköintinä.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Tietty <strong>Bonon</strong> ääni, niillä kappaleilla joilla on laulua, sekä<br />
muutenkin suureellinen ote. Ero <em>Zooropaan</em> ei loppujen lopuksi ollut kovin<br />
huikea.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> U2 tuotantonsa laajuuden ansiosta. Passengers-albumi kuuluu<br />
aivan yhtyeen tuotannon kärkipään tuntumaan, mutta yhdellä purrella on<br />
vaikea sotia laivastoa avstaan.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 20 %. Jos levylle olisivat päässeet japanilaisen<br />
<strong>Holi</strong>-laulajan kanssa äänitetyt kappaleet, prosentti voisi olla paljon<br />
suurempi.<br />
<p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=xS4hJabqRc4" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/xS4hJabqRc4</a></p>
<h3>Yo La Tengo vs. Condo Fucks</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/ZtBDlNEME48" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/ZtBDlNEME48</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong><em> &#8221;37 levykauppiaan pelätään kuolleen Yo La Tengon konsertissa sattuneessa onnettomuudessa”</em>. Satiirisen uutislehden <em>The Onionin</em> otsikko saa edelleen tyrskähtelemään. Sen paremmin ei vuonna 1984 perustetun kitararockyhtyeen maksimaalista “indieyttä” ole kukaan tähän päivään mennessä pystynyt kiteyttämään.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Maaliskuussa 2008 Yo La Tengo teki salakeikan Condo Fucks -nimellä brooklyniläisellä Magnetic Field -klubilla. Seuraavana vuonna ilmestyi yhtä ruokottamasti nimetty albumi <em>Fuckbook</em>, jolla newjerseyläisveteraanit soittivat lapsuutensa ja nuoruutensa suosikkibiisejä muun muassa <strong>The Small Facesilta</strong>, <strong>Richard Helliltä</strong>, <strong>The Kinksiltä</strong>, <strong>Sladelta</strong> ja <strong>The Beach Boysilta</strong>.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> <em>Fuckbookin</em> paskainen lofi-soundi ja rujo protopunk-paahto saattaa hämmentää Yo La Tengon hienostuneempaan materiaaliin ihastuneita, mutta bändin noise-juuret tunteville levyssä on paljon tuttua ja turvallista.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Yo La Tengo tietysti. <em>Fuckbook</em> on toki hauska kuriositeetti.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 23 %. Indierockyhtye soittamassa punkia ja 1960-luvun garagerockia ei ole ideana sieltä kreiseimmästä päästä. Lisäprosentteja heruu kuitenkin yllättävistä F-sanoista sivuprojektin ja albumin nimissä sekä huiman ankeista salanimistä (<strong>Kid</strong> ja <strong>Georgia Condo</strong>).</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/PxzRmnV9q3s" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/PxzRmnV9q3s</a></p>
<h3>Giant Robot vs. Giant Räbät</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/dBteE1EKWMI" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/dBteE1EKWMI</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Giant Robot oli 1990-luvun puolivälin jälkeisen Helsingin jazzia, dubia, hiphopia, soulia, r&amp;b:tä ja konemusiikin eri lajeja sekoittelevan bilekulttuurin tulos: sekalainen ryhmä säästeliäästi soittavia rytmimusiikin virtuooseja, jotka loivat arvoisensa tekstuurin <strong>Tuomas Toivosen</strong> älykkäälle valkoisen miehen puhelaululle. Yhtye oli tuhota itsensä kunnianhimoisella kakkoslevyllään <em>Superweekend</em>, joka on yksi komeimmista suomalaisista elektronisen musiikin levyistä koskaan. Bändin vaikutukselta ei voi suomalaisilla keikkalavoilla välttyä, sillä käytännössä jokaisen hiphop- tai reggae-johdannaista musiikkia soittavan artistin taustabändissä soittaa joku Giant Robot -taustainen.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Giant Räbät herätti nukkuvan pedon vuonna 2008 ilman Tuomas Toivosen osanottoa. Toivosen sijaan mikrofonivastuuta kierrätettiin hiphopin perinteiden mukaisesti kädestä käteen Suomen eturivin MC-kastin (<strong>Asa</strong>, <strong>Pyhimys</strong>, <strong>Jontti</strong>, <strong>Hannibal</strong>, <strong>Jodarok</strong>) kesken.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> <strong>Kim Rantalan</strong> svengaavat koskettimet, <strong>Tolosen</strong> veljesparin ja <strong>Petro Niiniluodon</strong> maltilla maalailevat kielisoittimet sekä<strong> Mamba Abdissa Assefan</strong> täsmällisen säästeliäät rytmit muodostavat leimallisen yhteiselementin, joka yhdistää Robotin verkkaisesti etenevän rytmin saumattomasti Räbätin aggressiivisempaan otteeseen. Räbät-levyllä kuullaan varsin perinteiseen rap-tyyliin ääntään käyttäviä vokalisteja, joten ero Tuomas Toivosen omintakeiseen resitatiiviin on varsin selkeä.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> <em>1. erä</em> on erinomainen ja aikaa hyvin kestävä levy, mutta jo pelkkä <em>Superweekend</em> vie pelin helposti Robotille. Ja jos se ei riittäisikään, löytyisi <em>Crushing You With Styleltä</em> ja <em>Domesticityltä</em> niin paljon valttikortteja, ettei Räbätillä ole lukuisista ansioistaan huolimatta mahdollisuuksia.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 27 %. Tavallaan erot ovat pienet ja ymmärrettävät, mutta Räbätin vierailijoiden mukanaan tuomat lyyriset teemat Asan hämmentävästä uusrunoudesta Jontin, <strong>Shakan</strong> ja <strong>Lännen Jukan</strong> kuvaukseen myyttisestä kuokkavierashahmosta nostavat skitsofreniatasoa suhteessa Toivosen modernin urbaaneihin tutkielmiin kaupunkisuunnittelusta ja elintilasta.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/gV0BFawLBYk" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/gV0BFawLBYk</a></p>
<h3>Nick Cave &amp; the Bad Seeds vs. Grinderman</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=QzmMB8dTwGs" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/QzmMB8dTwGs</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Australialainen Nick Cave perusti yhtyeensä Melbournessa vuonna 1983. Cave ja <strong>Mick Harvey</strong> tunsivat toisensa <strong>The Birthday Partysta</strong> ja muodostivat vuonna 1996 mukaan tulleen <strong>Warren Ellisin</strong> kanssa ryhmän ytimen. Laatulevyjä syntyi debyytti <em>From Her to Eternitystä</em> aina uusimpaan albumiin<em> Dig, Lazarus, Dig!!!</em>:iin<em>.</em></p>
<p><strong>Sitten?</strong> Grinderman syntyi Bad Seedsin jäsenistä vuonna 2006. Yhtyeen nimi oli alkuun <strong>Mini Seeds</strong>, ja motiivina oli paeta emoyhtyeen valtavaa taakkaa. Ensimmäisen albumin biisit Cave oli säveltänyt Bad Seedsin kiertueella vuonna 2005 kitaralla, jota hän harvoin käytti. Syntynyt materiaali oli raakaa ja The Birthday Partyn kolkkoudesta paikoin muistuttavaa. Yhtye on lämpännyt Caven soolokeikkoja, mutta vetää yleisöä yksinkin. Viimevuotinen <em>Grinderman 2</em> sai ylistystä laajalti, ja yhtyeen esityksissä on sellaista likaisen vanhan miehen pitelemätöntä panovoimaa, jollaista Bad Seedsiltä on kai turha odottaa.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Grindermanin muoto on garagempi, psykedeelisempi ja likaisempi, mutta ytimestä löytyy sama lyyrinen kultakaivo.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Epäreiluun kysymykseen epäreilu vastaus. Bad Seeds on pakahduttavan hieno orkesteri, mutta Grinderman yksinkertaisesti hauskempi.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 30 %. Grinderman on skitsofreenistä musiikkia, mutta Caven hahmon tuntien se ei liene valtava yllätys.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=vKznZUtKntg" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/vKznZUtKntg</a></p>
<h3>Future Sound of London vs. Amorphous Androgynous</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=GCoCTkC0oL0" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/GCoCTkC0oL0</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Pitkän linjan konemusiikki-instituutio Future Sound of London on vuodesta 1988 lähtien työntänyt lusikkaansa jos jonkinlaiseen soppaan, ambientista triphopiin ja breakbeateihin sekä elokuvasta tietokoneanimaatioihin.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Koska varsinkin alkuaikojen brittiläisessä rave-kulttuurissa oli vahva annos psykedeliaa, olivat kokeilut psykedeelisen rockin parissa aika luonnollinen kehitysaskel. Tätä tarkoitusta varten syntyi Amorphous Androgynous.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Amorphous Androgynous imee vaikutteensa bongista, johon on tungettu psykedeelistä rockia 1960-luvulta 1990-luvun Manchesteriin. Sen musiikillinen arvo onkin ehkä suurimmillaan psykedelian arkistoijana ja saarnamiehenä, eli muiden tekeleitä ihmisten tietoisuuteen savuna puhaltavana kollektiivina.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Future Sound of London on kahdesta projektista monella tapaa vakuuttavampi.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 40 %. Vaikka nämä kaksi projektia tulevatkin selkeästi samasta, valtavasta, stratosfäärissä kuplivasta päästä, musiikillisesti niillä on usein varsin vähän yhteistä.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=Nc2qDGrEGgE" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/Nc2qDGrEGgE</a></p>
<h3>Ozric Tentacles vs. Eat Static</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=4f52hgmPAbw" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/4f52hgmPAbw</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> 1980-luvun lopun vagabondin uushippeyden olennainen inkarnaatio. <strong>Steve Hillagen</strong> kaikki aviottomat crusty-lapset samassa keikkabussissa. Loputtomia kitarajameja ja loputtomia kiertueita. Progeilustaan huolimatta Ozrics ei ole koskaan täysin istunut retroilevan pitkätukkarokkibändin muottiin: vuoden 1991 albumi <em>Strangeitude</em> ja single <em>Sploosh!</em> jopa flirttailivat elektronisen tanssimusiikin ja dubin kanssa.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Vuonna 1994 rumpali <strong>Merv Pepler</strong> ja kosketinsoittaja <strong>Joie Hinton</strong> jättivät bändin omistautuakseen kokopäiväisesti hauskanpitoprojektilleen Eat Staticille, joka aiemmin oli hoitanut keikoilla lämppäriaktin virkaa. Kaksikon intohimona oli luoda mahdollisimman härskiä psytrancea. Ideoita on tuntunut riittävän: esimerkiksi kornit samplet ja maailmanmusiikkivaikutteet kuuluivat repertuaariin jo ennen kuin <strong>Simon Posfordin</strong> kaltaiset artistit aloittivat genrekliseiden yliviljelyn.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Molemmat yhtyeet istuvat yhtä hyvin hippikommuunin rantajuhliin Goalla kuin Stonehengessä järjestettäviin talvipäivänseisausbileisiinkin. Tilannetajuttomuus ratkaisee – mahtoiko yleisökään erottaa keikkojen alkuja ja loppuja Eat Staticin vielä lämmitellessä Ozricsia?</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Eat Static pärisee, mutta Ozric Tentaclesilla on kliinisten tutkimusten mukaan jonkin verran vähemmän neurotoksista potentiaalia. Kohtuullisina annoksina yhtyeen musiikin käytön pitäisi vielä olla turvallisuuden rajoissa, mutta tarkkaile silti hygieniaasi.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 48 %. Avaruusrock ja metsätrance eivät lopulta ole henkisesti niin kaukana toisistaan, vaikka yhdistelmä omituiselta kuulostaakin. Jo 1980-luvulla Egeanmeren beachpartyjen taustalla soivat  sekaisin <strong>Hawkwind</strong> ja syntsapop ennen kuin kukaan oli edes kuullut acid housesta. Eat Staticin sikiäminen emobändistään oli vain ajan kysymys.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=qibXSyX9g-U&#038;feature=related" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/qibXSyX9g-U</a></p>
<h3>Front Line Assembly vs. Delerium</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=KRGPAqiL-e8" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/KRGPAqiL-e8</a></p>
<p><strong>Ensin? Bill Leebin</strong> perustama kanadalainen industrial- ja<br />
EBM-projekti, jonka 1990-luvun alun albumit vaikuttivat oleellisesti vuosikymmenen<br />
teolliseen metelöintiin.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Vastapainona Front Line Assemblyn ahdistavalle räimeelle Leeb alkoi<br />
bändikollegansa <strong>Rhys Fulberin</strong> kanssa julkaista rinta rinnan emobändin<br />
levyjen kanssa ambienteja instrumentaalilevyjä, joiden pohjavire oli<br />
kuitenkin genren valtavirtaa goottisempi ja synkempi. Vuoden 1997<br />
<em>Karma</em>-albumilla Delerium muutti linjaansa ottamalla mukaan nimekkäitä<br />
naisartisteja, kuten <strong>Lisa Gerrardin</strong> ja <strong>Sarah McLachlanin</strong> kujertamaan<br />
levyilleen. Tulos muistutti masennusdiagnoosin saanutta <strong>Enigmaa</strong>.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Elektroninen ja kokeellinen soundi, varsinkin<br />
varhaislevyillä.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Front Line Assemby, sillä Deleriumin albumeita on vaivannut<br />
aluksi itsetarkoituksellinen kokeellisuus ja myöhemmin taipumus<br />
hissimusisointiin.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 49%. Jos Leeb ja Fuller olisivat yrittäneet<br />
yhdistää musiikissaan kunnianhimonsa eri puolet, kyseinen projekti olisi<br />
varmasti tehnyt Front Line Assemblyä ja Deleriumia parempia levyjä.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=X5S76oKO6NM&#038;feature=related" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/X5S76oKO6NM</a></p>
<h3>Kumikameli vs. Eläkeläiset</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/OhWcCT7QBmo" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/OhWcCT7QBmo</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Kumikameli perustettiin vuonna 1986. Joensuulaisyhtye ei suinkaan keksinyt äkkiväärää, kimuranttia suomirockia, jonka perinnettä ovat sittemmin jatkaneet muun muassa <strong>YUP</strong>, <strong>Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi</strong> ja <strong>Eläin</strong>, mutta kitaroita välttelevällä instrumentaatiollaan ja häiriintyneillä teksteillään se löi siihen oman, jäljittelemättömän leimansa.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Kumikamelin jäsenet perustivat Eläkeläiset vuonna 1993. Yhtyeen konsepti oli yksinkertainen: soittaa suomenkielisiä versioita kansainvälisistä jättihiteistä humppaversioina. Vei noin kahdeksan sekuntia ennen kuin Eläkeläisistä oli tullut suositumpi kuin Kumikamelista voisi milloinkaan tulla.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Äkkiväärä, pohjoiskarjalainen &#8221;huumori&#8221; ja tietty hermoja raastava vittumaisuus on ollut aina oleellinen osa molempia orkestereja. 2000-luvun mittaan bändit ovat kasvaneet musiikillisesti kauemmas toisistaan, kun Kumikamelin musiikkiin on hiipinyt yhä enemmän metallisia sävyjä.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Kumikamelilla on vannoutuneet faninsa, mutta Eläkeläiset on aina Eläkeläiset. Vaikka umpikännistä jenkkarekkaa pitäisi miten junttimaisena ja väljähtyneenä vitsinä, ei sille voi olla hykertelemättä harrastamatta ankaraa itsepetosta.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 52 %. Vaikka yhtyeissä on henkisesti paljon samaa, nostaa Eläkeläisten odottamaton maailmanmenestys skitsofreniaprosentin kunnioitettaviin lukemiin.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/GX-RHTLSXL8" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/GX-RHTLSXL8</a></p>
<h3>Kari Peitsamo ja Ankkuli vs. Kari Peitsamo Revival</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=CMAvU1OiEzQ" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/CMAvU1OiEzQ</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Vuosina 1977–81 vaikuttanut Kari Peitsamo ja Ankkuli oli yhtyeenä enemmän idea kuin todellisuutta. Bändi keikkaili harvoin, ja monilla Ankkulin nimiin laitetuilla levyillä esiintyi yksin Kari soittaen akustista kitaraa. Tämä ei kuitenkaan estänyt <strong>Pelle Miljoonaa</strong> pyytämästä yhtyettä lämppärikseen <em>Matkalle tuntemattomaan</em> -kiertueelle talvella 1981–82.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Kahden keikan jälkeen Peitsamo huomasi, ettei punkia odottanut yleisö jaksanut yhtyeen hajanaisia ja sisäänpäinkääntyneitä kappaleita. Niinpä suunta muuttui lennosta kesken kiertueen: Peitsamo käänsi nipun <strong>Creedence Clearwater Revivalin</strong> klassikoita suomeksi ja treenasi kappaleet yhtyeen kanssa. Jo kiertueen kolmannella keikalla lavalle asteli Kari Peitsamo Revival. Revivalista kasvoi nopeasti suosittu yhtye ja toisena singlenä julkaistu <em>Onnenpoika</em> (<em>Fortunate Son</em>) toi Peitsamolle hänen uransa ainoan listaykkösen. Myöhemmin yhtyeen repertuaari laajeni myös <strong>Status Quon</strong> ja <strong>Led Zeppelinin</strong> versiointiin. Kolmen vuoden intensiivinen kiertäminen kuitenkin poltti loppuun sekä Karin että yhtyeen. Vuonna 1984 Peitsamo hajotti yhtyeen pysyvästi ja palasi omaan, vapaampaan ilmaisuunsa.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Ankkulilla ja Revivalilla olivat samat soittajat, vaikka sitä ei levyltä aina uskoisi. Eikä Creedencen versioiminen ollut ihan uutta: jo <em>Jatsin syvimmällä olemuksella</em> (1977) ollut yhtyeen nimikkobiisi <em>Ankkuli</em> oli versio CCR:n <em>Walking on the Waterista.</em></p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Kari Peitsamo Revival oli varmasti armoitettu keikkajyrä, mutta kuka valitsisi <em>Onnenpojan</em> yli <em>Kauppaopiston naisten</em>?</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 76 %. Vaihdos omaehtoisesta taideyhtyeestä jytäpumpuksi oli suuri askel niin yleisölle kuin yhtyeelle.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/5i_Idz9TRIU" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/5i_Idz9TRIU</a></p>
<h3>The Bronx vs. Mariachi El Bronx</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/n-IPjZwDCbI" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/n-IPjZwDCbI</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> New Yorkin pohjoisimman kaupunginosan mukaan nimetty The Bronx perustettiin mantereen toisella puolella, Los Angelesissa vuonna 2002. Kolmella ensimmäisellä albumillaan kvartetti opittiin tuntemaan pätevänä, <strong>Black Flagin</strong>, <strong>Stoogesin</strong> ja <strong>Motörheadin</strong> hengessä kaahaavana hardcorepunkyhtyeenä.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Elokuussa 2006 The Bronx kutsuttiin televisio-ohjelmaan soittamaan akustisia versioita kappaleistaan. Vastentahtoinen yhtye halusi tehdä jotain erilaista ja ryhtyi sovittamaan kappaleitaan erilaisiin tyyleihin – muun muassa meksikolaiseen mariachiin. Kipinä syttyi, ja jo huhtikuussa 2007 The Bronx tiedotti julkaisevansa kolmannen albuminsa yhteydessä myös neljännen, joka julkaistaisiin Mariachi El Bronx -nimellä ja sisältäisi mitäpä muutakaan kuin mariachi-musiikkia. Tämän vuoden elokuussa ATO Records julkaisi jo toisen Mariachi El Bronx -albumin, joka oli edeltäjänsä ja kolmen The Bronx -albumin tapaan nimetön.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Länsimaisen popmusiikin ystäville mariachi-torvien sydämeenkäyvä sointi lienee tullut tutuimmaksi <strong>Loven</strong> folkpsykedeliaklassikosta<em> Alone Again Or</em> tai arizonalaisen <strong>Calexicon</strong> levyiltä. Yhteyden löytäminen mariachin ja hardcorepunkin välille edellyttää siis poikkeuksellista mielikuvitusta.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Mariachi El Bronx, trumpetin tai sombreron etureunan mitalla. The Bronx on toki kelpo punkbändi, mutta kuitenkin vain yksi tuhansista.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 83 %. Kovin paljon arvaamattomammin ei major-levy-yhtiön kiinnittämän punkbändin ura voi kehittyä. Pari prosenttiyksikköä on tosin rankaistava siitä, että bändi on sentään Kaliforniasta, joka on vain kivenheiton päässä mariachi-musiikin syntysijoilta.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/S1uihI8UOM4" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/S1uihI8UOM4</a></p>
<h2>Erikoistapaus!</h2>
<h3>The KLF vs. The Justified Ancients of Mu Mu, The Timelords, The JAMs</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=aqxtBggVsi0" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/aqxtBggVsi0</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> The KLF oli yksi viime vuosituhannen lopun suuria kokonaistaideteoksia, jonka seikkailut musiikin, tekijänoikeuksien, metasekoilun, pilanteon ja käsitetaiteen viidakossa tuottivat lukuisia kuolemattomia kappaleita.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Kukaan ei tiedä, miksi The KLF perustettiin. Vielä vähemmän kukaan tietää, miksi tavaraa julkaistiin niin monella nimellä.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> The KLF:n ja sivuprojektien selvin ero lienee, ettei jälkimmäisten biiseissä musta nainen koskaan laula kirjaimia K, L ja F. JAMs on kenties teknompi kuin muut <em>nom de guerret</em>. Ei voi tietää!</p>
<p><strong>Mikä voittaa?</strong> Kaikki ovat osa yhtä suurta kudelmaa.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 0–100 %. Sellaiselle ihmiselle, joka osaa luokitella dubstepin eri alalajit bpm:n perusteella, KLF-projektien tavoissa prosessoida acid housen, teknon ja hiphopin soundeja on varmasti suuriakin eroja, mutta… niin: kaikki ovat osa yhtä suurta kudelmaa.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=BlkjhJEgoUY" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/BlkjhJEgoUY</a></p>
]]></content:encoded>

    </item>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/j/a/n/janinamackiewiczjpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/j/a/n/janinamackiewiczjpg-500x500-non.jpg" />
    <title>Janina Mackiewicz (RKP)</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/artikkelit/janina-mackiewicz-rkp/</link>
    <pubDate>Sat, 09 Apr 2011 09:01:29 +0000</pubDate>
    <dc:creator></dc:creator>
    		<category><![CDATA[Artikkelit]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=3730</guid>
    <description><![CDATA[RKP:n Janina Mackiewicz kuuluu Museen hurahtaneeseen kansanosaan.]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<img loading="lazy" decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-3732" class="size-thumbnail wp-image-3732" title="Janina_Mackiewicz" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2011/04/Janina_Mackiewicz-220x220.jpg" alt="Janina oli nuorempana Suomen kovin Kelly Family -fani." width="220" height="220" /></a><p id="caption-attachment-3732" class="wp-caption-text">Janina oli nuorempana Suomen kovin Kelly Family -fani.</p>
<p>(Nuorgamin sisäisen sekaannuksen vuoksi RKP:tä edustaa tässä juttusarjassa kaksi ehdokasta.)</p>
<p><strong>Janina Mackiewicz</strong>, 27, konsultti, RKP (157 – Helsinki)</p>
<p><a href="http://www.janina2011.fi/" rel="nofollow">www.janina2011.fi</a></p>
<p><span class="kysymys">Mikä on soittolistasi nimi?</span></p>
<p>”Uskalla olla.”</p>
<p><span class="kysymys">Millä perusteella valitsit juuri nämä biisit soittolistaasi?</span></p>
<p>”Tässä on muutamia suosikkiartistejani, ja nämä biisit kuvaavat eri tunnetiloja ja muistoja.”</p>
<p><span class="kysymys">Keille ihmisille suosittele soittolistaasi ja miksi?</span></p>
<p>”Suosittelen listaa kaikille, jotka haluavat fiilistellä tai vaipua pohdiskelutilaan.”</p>
<p><span class="kysymys">Mikä on soittolistasi sinulle kaikkein tärkein kappale ja miksi?</span></p>
<p>”<strong>Musen</strong> <em>Unintended</em>. Olen suuri Muse-fani, ja tämä kappale koskettaa aina syvästi, koska siinä on tunteet vahvasti mukana. Muistan vielä heidän keikallaan Helsingissä miten kauniilta kappale kuulosti livenä. Voin kuunnella kyseistä kappaletta uudestaan ja uudestaan ja laulaa mukana.”</p>
<p><span class="kysymys">Olisitko halunnut listallesi jonkun kappaleen, mitä ei kuitenkaan Spotifyssa ollut?</span></p>
<p>”Hih, kyllä. Olin joskus pienenä varmaan Suomen suurin <strong>Kelly Family</strong> -fani, ja vannoin silloin, että heidän kappaleensa <em>I Can&#8217;t Help Myself</em> pysyisi aina suosikkinani.”</p>
<p><span class="kysymys">Millainen musiikinkuuntelija olet?</span></p>
<p>”Kuuntelen paljon musiikkia, harvemmin tosin radiosta. Aina kun olen kotona, pistän musiikkia soimaan. Ystäväpiiriini kuuluu paljon musiikin harrastajia ja intoilijoita, joten musiikin kuuntelu on syvästi iskostunut myös minuun. Lenkille en voi mennä ilman musiikkia ja lenkkimusiikkina toimii mahtavasti <strong>Gaslight Anthem</strong>, jonka yksi biisi myös löytyy listaltani.”</p>
<p><span class="kysymys">Kuka artisti tai mikä bändi on kaikkien aikojen suosikkisi?</span></p>
<p>”Olen aivan hurahtanut Museen. He soittavat loistavasti sanoitettua ja sovitettua musiikkia sekä ovat fantastisia live-esiintyjiä. Varmana kakkosena tulee <strong>Radiohead</strong>, joka yhdistää minut niihin henkilöihin joiden kanssa olen jakanut ilot ja surut.”</p>
<p><span class="kysymys">Minkä uuden artistin tai yhtyeen musiikin löysit viimeksi?</span></p>
<p>”Ystävieni muodostama <strong><a href="https://www.facebook.com/pages/Carmen-The-Devil/195556620473138?ref=ts" target="_blank">Carmen &amp; The Devil</a></strong> -duo. He soittavat amerikkalaista folkin inspiroimaa musiikkia, ja uskon, että heistä vielä kuullaan paljon.”</p>
<p><span class="kysymys">Ostatko vielä fyysisiä äänitteitä?</span></p>
<p>”En ole nyt pitkään aikaan ostanut, mutta yleensä ostan cd-levyjä. Ostan siksi, että pidän musiikista, ja haluan tukea artistia. Kannatan varsinkin kotimaisten pienempien bändien levyjen ostamista.”</p>
<p><span class="kysymys">Spotify vai iTunes?</span></p>
<p>”Nykyään Spotify”</p>
<p><span class="kysymys">Milloin viimeksi kävit kuuntelemassa livemusiikkia?</span></p>
<p>”Kävin viimeksi kolmisen viikkoa sitten vuoden naistulokas-Emmalla palkitun <strong>Yonan </strong>keikalla Korjaamolla Helsingissä. Yleisö oli mukavasti mukana, ja pidin Yonan spontaanista ja herkästä esiintymistavasta.”</p>
<p><span class="kysymys">Bonus: Jos Jumala ja Lemmy tappelisivat, kumpi voittaisi?</span></p>
<p>”Kisa jatkuu edelleen.”</p>
<h3>Janina Mackiewiczin soittolista</h3>
<ol>
<li>Muse – Unintended</li>
<li>The Killers – Mr. Brightside</li>
<li>The White Stripes – Seven Nation Army</li>
<li>Patrick Wolf – The Magic Position</li>
<li>Neil Young – Heart of Gold</li>
<li>Green Day – Good Riddance (Time of Your Life)</li>
<li>Amy Winehouse – Back to Black</li>
<li>The Gaslight Anthem – The ’59 Sound</li>
<li>Radiohead – Karma Police</li>
<li>Chisu – Miehistä viis!</li>
</ol>
<p><a class="spotikkalinkki" href="http://open.spotify.com/user/nrgm/playlist/77cDs58196s0vcrZMAdT8L" target="_blank">Kuuntele Janina Mackiewiczin soittolista.</a></p>
]]></content:encoded>

    </item>
  </channel>
</rss>
