”Mitä enemmän olen koettanut Grandaddya ja Lytleä ymmärtää, sitä nöyremmin olen joutunut palaamaan musiikin äärelle – uskoa, että se perustelee itse itsensä tai kertoo perustelemattomuudellaan jotakin vielä olennaisempaa.”

Minun on poikkeuksellisen helppo sanoa, mistä kaikki alkoi. Joku oli suositellut levyä ja ostin sen niin kuin jonkun suosittelemia levyjä joskus ostettiin. Grandaddy – The Sophtware Slump.

Arvelen, että kuljetin albumin kotiini samassa pinossa monen muun kaltaisensa kanssa. Pistin sen soittimeen pikemminkin omistamisesta kuin löytämisestä ilahtuneena. Mutta kun avausraita He’s Simple, He’s Dumb, He’s the Pilot alkoi soida, tunne muuttui täysin.

Minä muutuin täysin.

Tämä liittyi siihen, mitä olin tuolloin. Laulu ilmestyi suunnilleen niihin aikoihin, kun hautasin tietoisesti lukiovuosien aikaista ihanneminääni, voimakkaan idealisoitunutta romantikkoa. Olin kasvanut hänen nahastaan ulos, häpesin häntä: hänen hattaraista ajatustaan paremmasta maailmasta sekä hänen kestämättömän hurmahenkistä humanismiaan. Tunsin, että maailma oli tuollaiselle hahmolle liian kulmikas ja kova; mieluummin paadutin itseäni ripauksen, antauduin kyynisen intellektualismin vietäväksi, enkä välittänyt mitä mahdollisesti menetin.

Uusi identiteetti jäi tietenkin vajaaksi, olihan se väkipakolla luotu ja alkujaankin väärää kokoa. Kun kielsin itseltäni sen surumielisen pilvireunan, joka oli saanut maailman tuntumaan merkitykselliseltä, jäi tilalle lähinnä ääripäiden väliin pingotettu tyhjyys. Niinpä kaipasin koko ajan menneeseen minääni, vaikka en pystynyt enää olemaan tuo ihminen. Syytin ristiriitaisesta olostani muita, koska haurauden tilkkeeksi omaksuttu ylpeys esti katsomasta lähemmäs.

Tämän asetelman äärelle Grandaddy kuljetti minut ainutlaatuisella tavalla. Tunsin, että yhtye lauloi hylkäämästäni minästä, jota kaipasin vaikka en voinut hyväksyä että olin joskus ollut sellainen. He’s Simple, He’s Dumb, He’s the Pilot osoitti kiertelemättä miten oli käynyt, mutta laulun haikea melodisuus pikemminkin lohdutti kuin hieroi kohtaloa vasten kasvojani. Yhtyeen laulaja, Jason Lytle, tuntui olevan puolellani.

Kun laulu eteni kliimaksinomaiseen ”did you love this world, did this world not love you” -kysymykseensä, puhkesin heti ensi kuulemalla kyyneliin. Niin vakaasti uskoin rakastaneeni joskus maailmaa – ja niin voimakkaasti koin tuon rakkauden käyneen mahdottomaksi.

Jason Lytle hörppää kristallijärven vettä.

The Sophtware Slump oli pieni universumi, joka selitti itse itsensä ja laskostui peitoksi ylleni. Grandaddya levy ei kuitenkaan kuvastanut kuin osittain. Kun lähdin albumista innostuneena tutkimaan orkesterin historiaa, löysinkin jotain aivan muuta kuin mitä arvelin. Löysin joukon lippalakkipäisiä skeittareita, jotka vähät veisasivat totunnaisuuksista, ja joiden elämänkehäksi tuntuivat riittävän autotallien eteen asettuneiden olutrinkien sisäpiirit. Löysin kiipeämättömän kasan rikkinäisiä ääniä, romutettuja riffejä, piinaavia rytmejä ja ohueksi kiertynyttä laulantaa. Löysin sanoja, joista käsitin vain sen, etteivät ne kertoneet elämästäni mitään. Ja löysin lauluja, jotka olisin halunnut kuulla aivan toisenlaisina.

Samastumisen rinnalle kiilasi arvoitus.

Sen koommin olen viettänyt loputtomia hetkiä tuon arvoituksen parissa, nauttien hämmennyksestä vähintään yhtä paljon kuin oivalluksista. Samalla olen saanut perustiedot paikoilleen. Tiedän että Lytle, rumpali Aaron Burtch ja basisti Kevin Garcia perustivat Grandaddyn Kalifornian Modestossa vuonna 1992. Tiedän että orkesteri purkitti loputtomat määrät demoja ja keikkanauhoitteita ennen kuin julkaisi viisihenkiseksi laajentuneena (perustajajäsenten ohella kitaristi James Fairchild ja kosketinsoittaja Tim Dryden) ensimmäisen albuminsa, Under the Western Freewayn vuonna 1997. Tiedän että yhtye kulki 2000-luvun alkuvuodet kohti vääjäämätöntä loppuunpalamista ja hajoamista. Tiedän että Lytle teki tämän jälkeen sekä onnistuneita soololevyjä että vaihtelevia projekteja muiden taiteilijoiden kanssa. Ja tiedän että usein hänen uskollisena aseenkantajanaan on toiminut rumpali Burtch.

Tiedän myös että viime vuonna, Grandaddyn noustua juuri uudelleen jaloilleen, basisti Garcia kuoli aivoinfarktiin. Ja että kukaan ei tiedä tällä hetkellä yhtyeen tulevaisuudesta mitään.

Kokonaisuuteen on kuitenkin jäänyt aukkoja; yhtälö ei ole täydellistynyt, osat ovat jääneet hankaamaan toisiaan vasten. Mitä enemmän olen koettanut Grandaddya ja Lytleä ymmärtää, sitä nöyremmin olen joutunut palaamaan musiikin äärelle – uskoa, että se perustelee itse itsensä tai kertoo perustelemattomuudellaan jotakin vielä olennaisempaa.

Sillä Lytle puhuu poikkeuksellisen kiertelemättä juuri musiikkinsa kautta. Hän avaa lauluissaan pitkästymisensä ja ahdistuksensa, tavoittelee unelmia, kuluttaa kulttuuriviestejä ja on halutessaan pikkumaisen pirullinen. Hän sijoittaa itsensä kiertelemättä keskelle niskapunan kukittamaa yhdysvaltalaisesikaupungin mentaalista maailmaa, mutta haaveilee samalla metsistä, järvistä, vuoristoista.

Tämä kokonaiskuva kirkastui olennaisesti muutama vuosi sitten, kun Lytle alkoi kerätä rahaa aivokasvaimen saaneen siskonsa hoitoon ja avasi pikkusummalla koko äänitearkistonsa. Saataville tuli liuta konserttinauhoituksia, arkullinen Grandaddyn demoja ja kaikki yhtyeen omakustannejulkaisut. Aineiston selaaminen on vaatinut monin paikoin närästyslääkettä ja kärsivällisyyttä, mutta palkinto on ollut vaivan arvoinen. Vain moninaisuuden hyväksymällä on ollut mahdollista saada edes pieni käsitys siitä, mistä kaikesta Grandaddyssa tai Lytlessä on ollut kyse. Ja yhtä lailla tuon kokonaisuuden edessä on pitänyt todeta nöyrin mielin, että ehkä minun ei ole edes tarkoitus käsittää.

Sillä ei musiikissa ole kyse käsittämisestä. Ainakaan Grandaddyn musiikissa. Siinä on kyse jostakin paljon hienosyisemmästä, vaikkakin samalla romuluisen suuresta. Ihmisestä, ehkä. Tai ihmisistä. Mutta myös ajasta jossa he elävät, paikoista joihin heidät on heitetty, tavaroista joita he kuluttavat, lauluista joita he kuuntelevat.

Sekä lippalakeista, ruutupaidoista, rullalautailusta, ruohonleikkureista, peuroista ja kylpyankoista. Luulisin.

Vuorenhuiput

Grandaddy: Under the Western Freeway (1997)

Kuvittele ajavasi kalifornialaisen kaupungin reuna-alueella. Aurinko roikkuu taivaalla intohimottomasti, helleusvan ja saastesumun kalventamana. Kesä on jatkunut niin pitkään, että olet turtunut siihen. Silti sen vääjäämätön katoaminen kalvaa mielen tylpäksi. Näkymä on pölyinen ja itseään toistava; autojen kyljet, kohtuuttoman leveät tiet, valkolautaiset omakotitalot, puuttomat pihat, ketjuravintolat, varastohallit, kellertyneet liput. Samanlaisuutta silmänkantamattomiin. Etkä pääse koskaan pois. Ruumiisi on liian veltto viedäkseen sinut horisontin taakse. Se ei usko enää siihen, että tunnet jotakin.

Ja silti tunnet, voi hyvä luoja miten tunnetkin.

Olet Under the Western Freewayn maailmassa.

Grandaddyn varsinainen debyytti oli häkellyttävä pelinavaus. Yksikään sen elementeistä ei ollut vieras, olihan orkesteri kulkenut demoillaan vääjäämättä kohti tätä pistettä. Silti levy merkitsi valtavaa kasvua, vision äärimmäistä kirkastumista, tunteen ja rohkeuden lopullista tasapainoa. Grandaddy kuljetti sekä sävellyksiään että sovituksiaan kohti yhtä mentaalista tilaa, joka laajeni paljon alkupistettään kauemmas. Yhtye tiesi mistä lauloi, se tiesi miten kuorruttaa kappaleensa ja se tiesi miten paljon tilaa se voisi jättää sattumalle. Silti se osasi olla itsevarmuutensa alla myös haavoittuvainen, maanläheinen ja kolhittu. Ja tulla niin lähelle, että hennoinkin ääni raapi sieluun lähtemättömiä jälkiä.

Kuten debyyttilevyllä pitääkin, Grandaddy löi luun kurkkuun jo avausraidalla. Virttyneisyydessään suureellinen ja melodisuudessaan musertavan surumielinen Nonphenomenal Lineage osoitti yhtyeen muuttuneen sekä aiempaa oivaltavammaksi että haavoittuneemmaksi. Soittimet levittivät sävelen ylle sumun huntuja ja iltakajon värejä; ne kohisivat kuin kaukainen maantie, surivat kuin asfaltin ääreen kuihtuvat ansarikukat ja kolisivat kuin tuulen kuljettama tyhjä Budweiser-tölkki. Samalla sanat jättivät hyvästejä ja rukoilivat ymmärrystä aivan kuin yhtye olisi halunnut pyytää anteeksi musiikkinsa täydellistynyttä kunnianhimoisuutta. Vaikutelma oli häkellyttävä. Se pakotti kuuntelemaan.

Seuraavalla raidalla silmään iskettiin isompi vaihde. A.M. 180:n viettelevästi makeillut kosketinkoukku käynnisti levyn toden teolla ja manasi rytmeihin uudenlaisen uhon. Ja vaikka peli oli jo tässä vaiheessa selvä, oli runsaudensarvi vasta aukeamassa. Grandaddy ryhtyi piirtämään toinen toistaan nuhruisempia kuvaelmia joutilaista kadunvarsista yksinäisine lähiöpihoineen, intohimojensa kangistamista vapauden tuntemuksista sekä tappiomielialaksi kääntyneistä toiveista tavoittaa vielä joskus jotakin kaunista.

Musiikki tanssitti jokaista kuvaa lasijauheen päällä. Tasaisten mutta nyrjähdysvalmiiden rytmien rinnalle asemoitiin kitaroiden ja koskettimien taisteluharjoituksia, joissa oli jotakin kaoottista, mutta jotka oli samalla helppo ymmärtää tarkoituksella asetelluiksi. Tunteiden viimeisenä kiintopisteenä soi Lytlen ohut, valittava, mutta turhautuneisuudestaan rajattoman voimat saanut ääni; ihmisen ääni roinan keskellä.

Varsinaisia iskusäveliä Under the Western Freewaylla oli oikeastaan vain kaksi, A.M. 180 ja purevuutensa neuroottiseksi, syyllistäväksikin turhaumaksi vääristänyt Summer Here Kids. Muilta osin albumi tarjoili ennen kaikkea kollaaseittain hahmottuneita äänivalleja, absurdismia, värejä, tarttuvia kosketinkoukkuja ja likaisen lasin takaa katseltua Brian Wilsonia, mutta myös hiekanharmaata banalismia ja baseball-lakin alle puristunutta perspektiivittömyyden tuskaa. Albumi oli Why Took Your Advicen periaatteellista itsesääliä, Everything Beautiful Is Far Awayn tietoisen kömpelöä leikittelyä ja nimikkoraidan juopunutta kosketinusvaa, sekä yhtä lailla sarja pitkittyneitä, äärimmäisestä tylsyydestä kumpuavia sisäpiirivitsejä. Se häiritsi kauneudellaan ja helli rujoudellaan.

Tylsäksi levy muuttui korkeintaan hetkittäin, sietämättömäksi ainoastaan lopputäytteeksi ympätyllä yösirkkaluupillaan.

Debyytin kypsyyttä – ja sitä kautta täydellisyyttä – selitti varmasti osaksi se, että Grandaddy oli kulkenut pitkän tien ennen ensimmäisen todellisen näyttöään. Samalla se oli ehtinyt työstää osaa levyn kappaleista jo muutaman vuoden ajan. Esimerkiksi Laughing Stock, Why Took Your Advice ja Lawn & So On olivat tulleet demomuodossaan tutuiksi jo Don’t Sock the Tryer -kasetilta kaksi vuotta aiemmin. Hiominen ei ollut kuitenkaan syönyt teoksilta terää saati saanut bändiä kyllästymään niihin. Pikemminkin laulut omaksuivat nyt täydellisimmän muotonsa osana alati vaihtuvaa äänien tekstuuria, jossa jokainen yksityiskohta oli yhtä tärkeä kuin kokonaisvaikutelma.

Under the Western Freeway ei loppujen lopuksi vienyt minnekään. Mutta se latasi ahtaan olinpaikkansa niin täyteen elämää, tuntemuksia ja avaruuksia, että sen ankarassa totuuskuvassa oli myös todellisuuspaon oljenkorsi. Eikä tuo korsi ole hapertunut vieläkään. Kun Grandaddy julkaisi debyyttinsä tuplavinyylinä sen 20-vuotisjuhlan kunniaksi, ei yksikään ääni – sirkkaa lukuun ottamatta – kuulostanut ikääntyneeltä tai turhalta. Perspektiivi oli yhä tuore, ajaton. Mikään ei ollut muuttunut. Esikaupunki oli ennallaan.

Ihan niin kuin jokainen kappale oli luvannutkin sen olevan.

Video ei ole enää saatavilla

Grandaddy: The Sophtware Slump (2000)

”Adrift again 2000 man”

Avaussanat kaikuivat painavina. Mitä lähemmäs vuosituhannen vaihde oli käynyt, sitä johdonmukaisemmin siihen liittyneet utopiat olivat vaihtuneet ontoksi kauhuksi. Teknologian oli pitänyt siivittää ihmiskunta helppoon ja täyttymykselliseen elämään, mutta vapautuksen sijasta ihmiset tuijottivatkin jännittyneinä tietokoneidensa digitaalinumeroita. Kaataako Y2K koko sivilisaation? Ja jos kaataa, mitä kaikkea siinä oikeastaan menetetään? Tietoa? Järjestys? Jotakin suurempaa?

Populaarimusiikissa nämä kysymykset oli omaksuttu viimeistään Radioheadin OK Computerilla (1997). Samaan aikaan kun koneista oli tullut luonteva osa koko musiikin tekemisen ja ajattelemisen prosessia, saattoivat taiteilijat loitontua tutkailemaan elämää ja tuntemuksia koneiden rytmittämässä maailmassa. Siellä näkyi epäsuhta, joka ei tahtonut taipua sanoiksi, tuskin edes ääniksi. Kuitenkin monet yrittivät.

Toisella levyllään myös Grandaddy lähti jahtaamaan elekronista perhosta. Jos Under the Western Freeway -debyytti oli kartoittanut yhdysvaltalaisen pikkukaupungin joutilasta ikävää, hyppäsi The Sophtware Slump täysin toiselle mittakaavatasolle. Eikä kyse ollut ainoastaan kerronnallisesta harppauksesta. Grandaddy – tai pikemminkin yksinäiselle maatilalle soittimiensa kanssa eristäytynyt Lytle – uudisti levyllä myös sointinsa. Yhtye oli tuonut analogisyntetisaattorit ja hienovaraisesti teknologisoituneen otteen jo erinomaiselle Signal to Snow Ratio -EP:lleen (1999). Pitkäsoitolla marssi muuttui entistä määrätietoisemmaksi. Nyt äänet rakensivat kokonaan uutta maailmaa.

The Sophtware Slump oli temaattinen levy, vaikka kieltäytyi alleviivaamasta sanomaansa. Jo avausraidan, He’s Simple, He’s Dumb, He’s the Pilotin mietteliäät ensi soinnit maalasivat surumielisen, hieman keinotekoisin iltasävyin nostalgisoituneen syrjämaiseman, johon Lytle sijoitti uuden vuosituhannen kynnyksellä virinneen maailmantuskansa. Liki yhdeksänminuuttinen avausraita esitteli levyn sanoman tyhjentävästi. Se kuvasi milleniaalisen maailmankatsomuksen harhautunutta taiattomuutta, ja juurrutti kuvauksensa syvälle henkilökohtaiseen vierauden tunteeseen. Samalla Lytle väritti kerrontansa nostalgialla, jonka loi paradoksaalisesti juuri tekniikka. Analogiset koskettimet soivat vanhentuneella lämmöllä ja vokoderisoidut laulut kuulostivat pikemminkin inhimillisiltä kuin keinotekoisilta.

Avausraidalla virinnyt lataus kantoi läpi levyn. Vaikka soitto muuttui hiljalleen suoraviivaisemmaksi, voimallisemmaksi, paikoin irrottelevammaksikin, perustui koko albumi määrittelemättömään menneisyyden kaipaukseen sekä sitä ilmentäneeseen melodiseen herkkyyteen. Musiikki pysyi laulusta toiseen kurinalaisena ja dynamiikaltaan hienovaraisena, silloinkin kun orkesteri rynni eteenpäin. Esimerkiksi The Crystal Lake myötäili Grandaddyn ensihitin, Summer Here Kidsin, äärimmäistä tarttuvuutta, mutta vimmaisen ahdistuksen sijasta se kuvasti pikemminkin surua menetetyn Arkadian äärellä. Vaikka laulu käsitteli Lytlen muuttoa pikkukaupungista suurempaan, se tuntui samalla välittävän alkukodista lähteneen ihmissuvun eksyneisyyttä. Vastaavasti Broken Household Appliance National Foreststissa järkähtämätön kitaramurina sijoitteli kodinkoneet keskelle metsää osoittamaan sitä kuilua, joka ihmisten ja ympäristön välille oli murtunut.

”Broken household appliance
national forest
mud and metal mixing good”

The Sophtware Slump avasi uusia näkökulmia myös orkesterin vaikutepalettiin. Siinä missä levyn kokonaissointi rinnastui The Flaming Lipsin ja Mercury Revin suureellisiin aikalaisvisioihin – nyökäten Chartsengrafsin kaltaisilla riitelevämmillä raidoilla myös Pavementin ja Pixiesin suuntaan – rohkeni Grandaddy edetä rinnakkaistodellisuuksissaan aina Pink Floydiin saakka. Syvintä vuoropuhelua Lytle tuntui käyvän David Bowien kanssa. Mies kuvasi 2000 Manin harha-askelia keskellä vuosituhannen vaihdetta, hän loi alkoholisoituneen runoilijan prototyypiksi vinksahtaneen Jedd-humanoidin ja hän esitteli Miner at the Dial-a-view’n päähenkilön oman aikansa Major Tomina näppäilemässä kotinsa koodia tunteettomaan etsintäpalvelimeen.

Avarien fantasioiden rinnalla soi koko ajan tarve kääntyä takaisin; halu nukahtaa pajun alle, halu nähdä kirkas taivas, halu tuntea tunteet mahdollisimman aitoina. Ja levyn lopussa, juuri kun nämä toiveet olivat ottamassa ylivallan, Lytle nappasi itsensä kiinni rysän päältä. So You’ll Aim Towards the Sky katsoi vierestä, kuinka laulun sinä-hahmo tuijotti kohti taivaita päästäkseen tuskasta pois. Sen toteava sävy tuntui kuitenkin tuomiolta, empaattiselta tuhahdukselta turhien toiveiden äärellä. Oli helppo arvata taiteilijan laulaneen kappaletta omille haaveilleen; aivan kuin hän olisi pitkien kiertoteiden jälkeen palannut alkupisteeseen, tajunnut että ihmisen osa on parhaimmillaankin vain unelmoida.

Levy oli kokonaisuutena surumielinen, mutta suloisuutensa kautta myös lohdullinen ja vertaistuellinen. Se ei karannut koskaan liian kauas tuntevasta yksilöstä, mutta ei suhtautunut tähän myöskään liian myötäsukaisesti. Pikemminkin The Sophtware Slump oli valmis näyttämään totuuden, mutta myös leikkimään sillä, antamaan ainakin hennon luvan uskoa. Niinpä se onnistui kantamaan koko kerronnallisen lastinsa horjumatta perille. Se pakotti ajattelemaan ja se pakotti kohtaamaan pelot. Mutta se antoi myös puhdasta vettä, raikasta ilmaa ja taianomaisen yötaivaan.

Eikä kukaan ole pystynyt sen koommin samaan.

Video ei ole enää saatavilla

Vaaranrinteet

Grandaddy: Sumday (2003)

Lopullista läpimurtoa ja taiteellista menestystä tarkoittaneen The Sophtware Slumpin (2000) jälkeen Grandaddylla oli todellinen näytönpaikka. Samalla sillä oli kuitenkin mietittävänään myös uusi suunta. Siinä missä Under the Western Freeway oli koonnut ja jalostanut yhtyeen muhitteluvaiheen materiaalin täydellisimpään kukkaansa ja The Sophtware Slump luonut tarkoin valikoiduista elementeistä oman todellisuutensa, oli Lytle kumppaneineen näiden levyjen jälkeen taiteellisesti tyhjän päällä – mihin nyt? Lopulta yhtye päätti ottaa esikuvakseen oman itsensä. Sumday oli Lytlen väittämän mukaan levy, jolla Grandaddy teki parhaansa kuulostaakseen Grandaddylta – se oli sekä oma faninsa ja jäljittelijänsä.

Tällainen lähtökohta on usein vaarallinen. Sumday oli kuitenkin vähällä onnistua mahdottomassa. Now It’s On oli huikea uutta alkua ilmentävä avausraita ja sitä seurannut I’m on Standby täydellisen alakuloinen ja herkkä vastakohta. Samoja tunnemaailmoja laserkeilattiin muuallakin. El Caminos in the West oli jo syntyjään muotovalio hitti, The Go in the Go-for-it tunnelmallinen kuvaus särkyneistä unelmista ja Saddest Vacant Lot in the World surumielisyytensä pyhittämä eksistentiaalisen eksyneisyyden sinfonia. Alati tiivistyvän alakulon keskellä Grandaddy muisti välillä myös hassutella. Stray Dog and the Chocolate Shake kohkasi kerroksittain kasvavana, hulvattomana irrotteluna, joka ei onneksi keikahtanut hetkeksikään turhanpäiväisen leikittelyn puolelle.

Albumin tähtihetket peittivät kuitenkin arvet vain vaivoin. Pohjimmiltaan Sumday kuulosti siltä, että kasvaneet paineet olisivat saaneet Lytlen lähes tukehtumaan pikkutarkkuuteensa ja täydellisyyden tavoitteluunsa. Levyn kanteen valittu jäytävän kitsinen maailma ilmensi sisältöä oireellisenkin hyvin. Täyteen kiiltoonsa puleerattujen sointujen värit paljastuivat rinnakkain asetettuina haaleahkoiksi ja kokonaisuus kaikessa suloisuudessaan ja inhimillisyydessään raskaaksi. Vaikka yhtye luotti Sumdaylla pitkästä aikaa kitaroihin, puuttui levyltä se itsepäinen arvaamattomuus, jota Grandaddyn varhaisempi fuzz-vetoisuus oli tarkoittanut.

Sumday olikin loppujen lopuksi kertomus salakavalasta loppuun palamisesta sekä pyrkimyksestä pitää koreaa pintaa ahdistuksen päällä. Kepeimmillään sen kompleksisuus ilmeni Group Who Couldn’t Sayn kaltaisilla lempeän piikikkäillä raidoilla, joilla levyä vietiin kohti laajempaa aikalaiskritiikkiä. Toisaalla kerronta hakeutui kuitenkin paljon suorempiin uomiin. Lost On Yer Merry Way oli pysäyttävä tiivistys luopumisen tuskasta, pettymyksestä ja alistumistesta. Vastaavasti The Final Push to the Sumin hauraiden loppulauseiden lohdullisuus paljastui nopeasti hennoksi lumeeksi. Tosiasiassa levy oli muuttunut jo kauan ennen päätösmetrejä musertavan karuksi, eräänlaiseksi negatiiviksi kansitaiteestaan.

Myöhemmin Lytle kuvasi 2000-luvun alkua tylyin sanoin Drowned in Soundin haastattelussa. ”I was over all of it. It felt too much. It was too deep, too real, too much. I don’t think this shit business deserves that much love.” Vaikka kommentissa kuvastui Lytlen suru hänen ystävänsä, Elliott Smithin itsemurhasta, kertoi lausunto jostakin laajemmasta. Kaikesta siitä, mitä Sumday pohjimmiltaan luotasi.

Video ei ole enää saatavilla

Grandaddy: Just Like the Fambly Cat (2006)

Kun Grandaddyn neljäs pitkäsoitto, Just Like a Fambly Cat, ilmestyi hienoiselta pettymykseltä tuntuneen Excerpts from the Diary of Todd Zilla -EP:n (2005) jälkeen, kuulosti yhtye odottamattomankin elinvoimaiselta. Vaikka bändin ympärillä oli pyörinyt huhuja jopa hajoamisesta, se osoittikin olevansa luovassa iskussa – orkestraalisempi ja kypsällä tavalla kokeellisempi kuin aikaisemmin. Bändi värisi sähköisenä, hajosi halutessaan tuhansiksi salamoiksi, pysähtyi hartain mielin kauneimpien löytämiensä sävelkulkujen äärelle ja välitti luovin sovituskäännöksin kaikki sanoihin ladatut tunteet.

Kukapa olisi arvannut, että vaikutelma oli silkkaa harhaa. Todellisuudessa Grandaddy oli hajonnut tässä vaiheessa kokonaan, osin väsymykseen, osin aktiivisen bänditoiminnan taloudelliseen mahdottomuuteen. Yläotsikostaan huolimatta Just Like the Fambly Cat oli käytännössä Lytlen soololevy, jolla aktiiviseksi työkumppaniksi oli kelpuutettu vain rumpali Burtch.

Tätä taustaa vasten Just Like the Fambly Cat asettui hieman keinotekoisesti Grandaddyn diskografiaan. Toisaalta se kuvasti erinomaisesti sitä miten suurissa määrin yhtye oli aina ollut laulajansa äänitorvi – ja millaiseksi Lytlen näkemys oli tässä vaiheessa jalostunut.

Pohjimmiltaan albumi jatkoi Sumdaylla omaksuttua huolellista tuotantolinjaa, mutta oli samalla paljon hajanaisempi ja päättämättömämpi; rikkinäinen kuin todellisuus. Levyltä välittyi myös jonkinlainen yritys tavoittaa orkesterin varhaisvuosien mentaliteetti. Se oli täynnä menneisyydestä muistuttavia välisoittoja ja sisäänpäin kääntynyttä kujeilua. Lisäksi Lytle soitti pitkästä aikaa kirpeitä sirkkelikitaroita, jotka saivat esimerkiksi Jeez Louisen ja Elevate Myselfin kaltaiset vauhtiraidat kommunikoimaan Grandaddyn varhaisten demokoosteiden kanssa. Paluu vanhaan jäi kuitenkin osittaiseksi, välillä väkinäiseksi. Esimerkiksi 50 % -rytistely oli täysin tarpeeton yritys kurkottaa kymmenen vuoden taakse – laulu oli pikemminkin levyn kompastuskivi kuin energiapala.

Perusilmeeltään Just Like the Fambly Cat oli vakava. Sen maisemat vaihtuivat määrätietoisesti mutta hitaasti, ja yleistunnelma kylpi antaumuksellisesti alakulon nyansseissa. Kerronnallisesti levy loi tympääntyneitä silmäyksiä esikaupunkien Yhdysvaltoihin sekä oluttölkkiensä keskelle unohtuneiden ihmisten sieluihin. Laulut kuten Rear View Mirror, Summer… Its Gone, Where I’m Anymore ja Guide Down Denied olivat täynnä taantuvan keskiluokan henkistä väsymystä, jonka tunnusomaisimmaksi ilmentymispisteeksi Lytle oli epäilemättä valmis nimeämään kotikaupunkinsa.

Teemalevyksi Just Like the Fambly Cat ei kuitenkaan uskaltautunut nousta, vaikka olisi voinut olla sellaisena puhutteleva. Sen tunnelmat etenivät nostattavammin kuin Sumdaylla, mutta samalla hienoinen varovaisuus esti Lytleä puhaltamasta ilmaisunsa kekäleitä uuteen liekkiin. Ehkä kaikkien levylle latautuneiden jäähyväisten painolasti oli turhan suuri ja haluttomuus päästää kaikesta irti sittenkin liian voimakas.

Video ei ole enää saatavilla

Jason Lytle: Yours Truly, The Commuter (2009)

Kolme vuotta Grandaddyn virallisen hajoamisen jälkeen Jason Lytle julkaisi ensimmäisen soololevynsä. Ja kuinka ollakaan, se kuulosti… täsmälleen Grandaddylta. Lytle kiirehti selittämään tuoreeltaan, että hänen soolourassaan ja Grandaddyssa oli kyse tyystin eri asioista, mutta perustelut jäivät huteriksi ja epämääräisiksi. Eikä ihme – olivathan Grandaddyn viimeiset äänitteet olleet käytännössä kokonaan Lytlen kirjoittamia, soittamia ja tuottamia. Ja niiden sanat olivat soineet kiertelemättömän henkilökohtaisina.

Yours Truly, The Commuter oli kuitenkin helppo toivottaa tervetulleeksi. Niin Grandaddylta kuin levy kuulostikin, se oli samalla vapautunut, paradoksaalisesti vailla näyttämisentarvetta. Vaikka Lytlen hienovarainen huolellisuus levisi albumin ylle kontrolloituna kokonaistunnelmana, oli ilmaisu ilahduttavan monipuolista ja osumatarkkaa. Lisäksi levyn sekoitussuhde osui kohdalleen. Niin paljon kuin mukaan mahtui hilpeää äänileikittelyäkin, oli fokus sittenkin yksittäisissä kappaleissa ja niissä elementeissä, joita kulloisetkin sävelet kaipasivat täydellistyäkseen.

Just Like the Fambly Catiin verrattuna Yours Truly, The Commuter oli selkeämpi levy, jota ei rasittanut edeltäjänsä tarve sähköisiin irtiottoihin. Lisäksi sille hahmottui muutamalla kuuntelulla oma identiteettinsä. Vaikka monet albumin kappaleista – esimerkiksi nimiraita – olisivat olleet kotonaan millä tahansa 2000-luvun Grandaddy-levyllä, välittyi niistä myös hento halu katsella aidan vihreämmälle puolelle. Kuiskaillulta Mercury Rev -fantasialta kuulostanut self help -rohkaisu Birds Encouraged Him sekä sinfoniaanisiin tunnetiloihin luottanut Fürget It olivat esimerkkejä onnistuneista rajarikoista. Niiden rinnalla Ghost of My Old Dog todisti muutamien muiden peittelemättömien iskusävelien tavoin, miten luontevasti Lytle osasi halutessaan kuljettaa ja kasvattaa laulujensa tunnelmia.

Vaikka albumin ote herpaantui loppua kohti, oli se pätevä osoitus siitä, että Lytle pystyi kannattelemaan itseään myös sooloartistina. Samalla levy osoitti kiehtovalla tavalla sen muutoksen, jota laulaja koki käyvänsä läpi. Esimerkiksi Brand New Sun pohti haikeasti sitä, miksi mennyt oli ollut sellaista kuin se oli ollut – ja miksi se ylipäänsä oli kääntynyt menneeksi. Samalla laulu kuitenkin eteni nostattaen kohti aurinkoa, valaen pitkästä aikaa kirkkaita säteitä Lytlen musiikin ylle.

Ehkä tässä oli se syy, miksi levy tuntui Lytlen mielestä tärkeältä ja olennaisesti erilaiselta kuin Grandaddyn albumit. Albumin raidoilla tapahtui jotakin sellaista, minkä artisti oli pukenut sanoiksi jo ensimmäisellä kiintolauseellaan:

”I may be limping but I’m coming home”

Video ei ole enää saatavilla

Jason Lytle: Dept. Of Disappearance (2012)

Vuonna 2012 arvioin Jason Lytlen kolmannen levyn Nuorgamissa 84 pisteen arvoiseksi. ”Viimeistään tämä levy osoittaa, että Jason Lytlen vaihettuminen Grandaddyn keulahahmosta sooloartistiksi on ollut pikemminkin taloudellinen kuin musiikillinen ratkaisu”, kirjoitin. ”Dept. of Disappearance kolaa samoja latuja, joille Grandaddy ajautui harkitsevalla Sumdayllaan (2002). Albumin ilme on lämmin ja seesteinen, ja sen kappaleet puhkeavat kukkaan verkkaisesti, jopa hieman ujostellen. Lytlen tulkintarepertuaari on kapea, mutta ilmaisuvoimainen ja avoin. Vaikka levy etenee alakuloisissa ja mietteliäissä tunnelmissa, se ei sulkeudu liian syvälle kuoreensa. Lytlellä on edelleen ensiluokkainen vainu aistia, millaisia sovituksia hänen sävellyksensä ja sanoituksensa kulloinkin tarvitsevat, ja yhtenäisen pinnan alla miehen kauneudentaju kasvattaa versoja moneen suuntaan.”

Tämä kaikki on helppo allekirjoittaa edelleen. Dept. Of Disappearance toi ihastuttavalla herkkyydellä esille Lytlen musiikin upottavimmat hienoudet; pehmeyden ja haurauden, joiden alla kaikki sai kasvaa pakahduttavan suureksi. Kuitenkin levy rikastui tehokäytössä monipuolisemmaksi kuin aluksi osasin aavistella. Vaikka sävyt rakentuivat hienotunteisina vihjauksina pikemminkin kuin kasvoille räjäytettävinä provokaatioina, Dept. Of Disappearance oli paikoitellen yllättävänkin suurieleinen ja liikkeissään notkea.

Niin paljon kuin albumille mahtuikin nimikkokappaleen kypsää tunnelmointia ja hitaiden instrumentaaliosien kavalkadeja, rynni Lytle myös vapaan leikittelyn ja paisuteltujen orkestraatioiden maailmaan. Esimerkiksi Neil Youngin agitoivimmat kuoro-osuudet mieleen tuonut Young Saints ja Division of Laura Leen taustoittaman Your Final Setting Sunin terävä energisyys tuntuivat lähes uusilta aluevaltauksilta. Niiden rinnalla mietteliäään Willow Wandin kosketintekstuurit muistuttivat, että vakavimmillaankin Lytle jaksaa yleensä hymyillä jollekin – itselleen tai maailmalle, miten vain. Hallinnasta laulajan leikittely lähti ainoastaan Get Up And Golla, joka tuntui harmilliselta tyylirikolta keskellä muutoin aistikasta kokonaisuutta.

Levyn sanoma löytyi jostakin musiikillista pintaa syvemmältä. Kuten jo arviossani totesin, ”albumin sydämellisenä pohjateemana tuntuu olevan tutun ja turvallisen merkitys – se saa apeatkin mietelmät tuntumaan nöyriltä ja lohduttavilta”. Syystä tai toisesta Lytle sijoitti tämän näkökulman jaloimmat huipentumat vuorimaisemiin, ehkä samoille rinteille, joita kavutessaan hän tunsi olevansa aidosti sujut itsensä kanssa. Matterhorn oli huikea rohkaisu tyytyä tavalliseen ja luopua taakoiksi kääntyneistä unelmista, Last Problem with the Alps puolestaan syvällinen tuokiokuva yhteenkuulumisesta. Näiden laulujen viisautta eivät muutamat tyhjäkierrokset kuluttaneet missään vaiheessa pois.

Olin siis kuusi vuotta sitten oikeassa, mutta myös osittain väärässä. Oikeasti levy on vähintään 87 pisteen arvoinen.

Video ei ole enää saatavilla

Grandaddy: Last Place (2017)

Vuonna 2016 Grandaddy tuntui enää etäiseltä, joskin rakkaalta muistolta. Lytle vaikutti olevan luovasti sinut soolouransa kanssa, Fairchild oli matkannut pitkän matkan All Smiles -kokoonpanonsa kärjessä, eikä maailma esittänyt millään tavalla kaipaavansa edellisen vuosikymmenen aikana silonnutta alternative-soundia. Niinpä odottamaton tieto Grandaddyn paluusta paitsi ilahdutti myös pelotti. Oli vaikea keksiä, mitä lisäarvoa vanhan kokoonpanon herättäminen olisi tarjonnut Lytlen musiikille. Sitä vastoin menetettävää tuntui olevan paljon.

Seuraavana vuonna ilmestynyt Last Place vastasi olennaisimpiin kysymyksiin vain osin. Ensinnäkin levy paljasti, että Grandaddy oli palannut pikemminkin nimenä ja liveyhtyeenä kuin studiossa toimivana yksikkönä – käytännössä albumi oli suurissa määrin Lytlen käsialaa. Toisekseen kiekon kerronnalliseksi teemaksi asemoitui Lytlen avioero – musiikki oli siis pikemminkin yksilökohtaista pohdintaa kuin jälleennäkemisen iloa. Samalla Grandaddy-otsikko kuitenkin vapautti Lytlen tarkastelemaan menneisyyttään entistä suorasukaisemmin, vapautuneemminkin.

Levyn yleisvaikutelma oli Lytlen persoonaa mukaillen huolestuneen murheellinen ja neuroottisen perfektionistinen. Laulut oli kirjoitettu pieteetillä ja toteutettu jokaista nyanssia pikkutarkasti. Niinpä yleisvaikutelma oli etenkin levyn alkupuolella hurmaavan ehyt. Avausraita The Way We Won’t soi samanlaisena takuuvarmana iskusävelmänä kuin Now It’s On 15 vuotta aiemmin, Brush With the Wild osoittautui puolestaan antaumuksellisen kitaroinnin ja vääjäämättä etenevän melodiankuljetuksen riemujuhlaksi, ja Evermore oli helläpintainen ja suoraviivainen helmi, jonka konstailemattomuus oli samanaikaisesti riemastuttavaa mutta myös Grandaddylle liki vierasta.

Kolmen helpoimmin aukeavan kappaleen sijoittaminen alkuun oli kuitenkin tietoinen harhautus. Hiljalleen levyn jälkeen polut umpeutuivat, jakautuivat, kapenivat ja routivat kuopille. Sirpaleiksi ilmaisu ei hajonnut missään vaiheessa, mutta tämän tästä Lytle ajautui keskelle umpinaisia maisemia ilman osviittaa siitä, miten palaisi kotiin. Musiikki pysyi tällöinkin harmonisena ja kurinalaisena – Check Injinin pinnisteltyä slackerismia lukuun ottamatta – mutta samalla levy hukkasi alussa agitoineen otteensa. Last Place paljastui pohjimmiltaan odottamattomankin mietteliääksi ja sellaisena suorastaan vaikeaksi. Kauneutta sen raidoille oli ladattu enemmän kuin laki salli, mutta ainoastaan auringonlaskun surullisena suloisuutena ja tyhjien teiden melankoliana.

Tämän tästä paluuteema sai Lytlen viittaamaan Grandaddyn historiaan. Kyse ei ollut niinkään nostalgiasta, vaan ilmeisestä halusta saattaa muutama juonne päätökseensä. She-Deleterin melodiaa kaihoisasti tapaillut Oh She-Deleter : ( esimerkiksi hidastui jälkisoitoksi vuosien takaiselle rynnäkköraidalle, ja I Don’t Wanna Live Here Anymore vastasi Just Like The Fambly Catin ydinkysymykseen Where I’m Anymore. Loppumetreillä lavalle päästettiin myös The Sopthware Slumpilla esitellyn Jed the Humanoidin poika Jed the 4th, jolle kirjoitettiin murtunut rooli viinaan kadonneen minuuden metaforana.

Viimeistään näiden viittausten myötä Last Place kehystyi levyksi katoamisesta. A Lost Machine seurasi valvontakameroilta, kuinka pariskunta – mitä ilmeisimmin Lytle ja hänen vaimonsa – harhailivat jonkinlaisessa muistojen ja myyttien umpikujassa löytämättä koskaan perille. Songbird Son puolestaan suri viattomassa nuoruudessa kaikunutta laulua kuin kauan sitten mahdottomuuteensa kuollutta rakkautta. ”Messages better left unsent… don’t say nothing”, vaikeroi Lytle ladaten paluun ylle apean tunnelman.

Niinpä, vaikka Last Placen musiikki lämmitti kuin vanha muisto, jätti levy myös vaikean olon. Sen sijasta että se olisi antanut lupauksen tulevasta, se pikemminkin sulki liudan joskus raolleen jääneitä portteja. Alun riemu vaihtui kuin huomaamatta lopullisen tuntuiseksi hyvästiksi.

Video ei ole enää saatavilla

Kukkulantyvet

Grandaddy: Complex Party Come Along Theories (1994)

Prepare to Bawl -esikoiskasettinsa (1992) jälkeen Grandaddy täydensi diskografiaansa liudalla epämääräisiä neliraitademoja ja livenauhoituksia. Teokset kuulostivat useimmiten siltä kuin soittoluolan nurkkaan olisi unohdettu halpa sanelukone, jonka pyydystämiä ääniä olisi sitten kopioitu kasetilta toiselle likaisten äänipäiden samentamilla tupladekeillä. Kaikissa koosteissa oli hento charminsa sekä johdonmukainen esteettinen tavoitteistonsa. Mistään valmiista ei voinut kuitenkaan missään nimessä puhua.

Vuonna 1994 ilmestynyt Complex Party Come Along Theories tuntui näihin äänitteisiin verrattuna olennaiselta askeleelta. Omakustannekasetille tallennettu kokoelma oli Grandaddyn ensimmäinen pitkäsoiton mittaan yltänyt kappalekooste, jonka arvaamaton tyylilajitelma osoitti kouriintuntuvasti yhtyeen kasvaneen entistä vallattomammaksi mutta myös syvällisemmäksi. Jos orkesteri oli vielä kaksi vuotta aiemmin kaahaillut laimeasta punk- ja grunge-riffistä toiseen, malttoi se nyt rakentaa teemojaan kiusoittelevankin hitaasti – jos ylipäänsä tahtoi lähteä rakentamaan moisia. Kuitenkin se saattoi yhtä lailla äityä puristamaan itsestään patoutunutta kiukkua herttaisen sumeilemattomassa muodossa.

Kasetin äänimaailma oli luonnollisesti karhea, ohut, äkkiväärä ja – oletettavasti sekä olosuhteiden takia että orkesterin minäkuvaa tukien – korostuneen lo-fi. Kappaleet perustuivat ennen kaikkea vakaiden perusiskujen kuljettamiin rytmipohjiin, pitkiin passiivis-aggressiivisiin kitarapiikkeihin sekä Lytlen karkaillen kavennettuun äänenkäyttöön. Yhtälö saattoi patoutua niin Could This Be Loven kaltaiseksi laahaavaksi soinnittomuudeksi tai maanisia piirteitä saaneeksi sisäpiirihuumoriksikin – esimerkiksi Kim, You Bore Me To Deathin tunnelmakuvaus perustui lähinnä riitaisaan kitarointiin ja laulun nimen holtittomaan mylvintään. Välillä Grandaddy paljasti kuitenkin ripauksen lupaavasta kauneudentajustaan. Avausraita Taster esimerkiksi kirkastui kertosäkeessään valonsäikeiksi kuin ukkosen jälkeen rakoileva kesätaivas.

Kokonaisuus oli kaikkea muuta kuin helppo, eikä yleensä täysin perusteltukaan. Se antoi kuitenkin ensimmäisen kuvan siitä, mitä kaikkea Grandaddylta oli lupa odottaa. Vaikka Call Girl Callin huutokaaoksessa kuului vielä In Uteron (1993) kaoottisimmista hetkistä muistuttanut jälkinirvanalaisuus, olivat Seattlen kaiut suurilta osin hioutumassa pois yhtyeen ilmaisusta. Yksi levyn tehokkaimmista paloista, raivoisa Nebraska, osoitti että orkesteri oli jo pohjimmiltaan kääntänyt katseensa paljon pienempiin kaupunkeihin ja niissä velloneisiin kaupallistumattomiin ahdistuksiin. Noissa maisemissa oli paljon enemmän löydettävää.

Grandaddy: Don’t Sock the Tryer (1995)

Grandaddyn toinen pitkäsoittomittaan venynyt demokooste oli monin paikoin edeltäjäänsäkin hajanaisempi. Samalla se oli kuitenkin emotionaalisesti latautuneempi. Lytle alkoi löytää ilmaisuunsa aiempaa henkilökohtaisemman tason, ja hänen äänensä alkoi asettua tuon kerronnan tasalle entistä vetoavammin. Yhtye puolestaan osasi seurata laulajansa liikkeitä yhä monisyisemmin. Vaikka demomaisuus ja lo-fi-estetiikka haalensivat kappaleita toisensa jälkeen, alkoi Don’t Sock the Tryerin uumenista kurkistella se bändi, joka ilmoittautuisi parin vuoden mukaan tosissaan peliin, jopa muutosvoimaksi.

Suoranaista voitontahtoa levy ei kuitenkaan uhkunut. Pikemminkin se oli kooste rikkinäisiä tunteita, murtuneita hetkiä ja kalvavaa tunnetta siitä, että kaikki ei ole kunnossa – yhden laulun nimi olikin kiertelemättä It’s Not Alright. Soiton rungon muodosti hennon vakaasti vastatuuleen nojannut rytmitys, jonka varassa Lytlen vaikerointi ja ohuesti sähköistetty kitara punoivat sisäänpäin kääntynyttä kerronnallisuutta. Tämän tästä yleistunnelma käännettiin kuitenkin päälaelleen. Varsinaiset teemat kumpusivat hajamielisen neilyoungiaanisista maisemista kitaraukkosina ja kosketinpilvinä, joissa oli ripaus vapautusta, mutta vielä enemmän seuraavan purkauksen uhkaa.

Tällaisenaan levy vaati paljon, eikä suostunut avautumaan kuin terälehti kerrallaan. Rosoisuuden läpi kuulsi kuitenkin lupaus siitä, että kaikki on pohjimmiltaan tarkoin mietittyä ja huolella aseteltua. Se motivoi kuuntelemaan. Ja vaikka kokonaisuus jäi usein sävyttömäksi, laimeaksikin, löytyi albumilta paljon rakastettavaa. Why Glider Pilot ja 12 pak 599 kiteyttivät yhtyeen suloisimman tuskaisuuden, Laughing Stock ilmoittautui puolestaan maailman parhaaksi Sparklehorse-lauluksi jota Mark Linkous ei ollut tehnyt. Ja tokipa mukana oli myös Broken, jonka kertosäkeen 1960-lukulainen balladimelodia muistutti, miten sankkaa musiikillista historiaa Grandaddy kantoi jo nuorena yhtyeenä mukanaan – ja miten valmis se oli menneisyydestä lainailemaan, olkoonkin että vain omilla ehdoillaan.

Vaikka joidenkin välisoittojen entisestään sekoittama Don’t Sock the Tryer oli edellen ainoastaan välivaihe, tuntui se samalla hämmästyttävänkin syvällisesti asetellulta väittämältä musiikin pohjimmaisesta olemuksesta. Ei siis ihme, että orkesteri poimi aikanaan peräti neljä levyllä ollutta kappaletta Under the Western Freeway -debyytilleen.

Video ei ole enää saatavilla

Grandaddy: The Broken Down Comforter Collection ‎(1999)

Esikoislevynsä menestyksen innoittamana Grandaddy pysähtyi tuoreeltaan katsomaan taakseen samalla kun se otti yhä pidempiä askeleita eteenpäin. Toista varsinaista pitkäsoittoa muhitellessaan orkesteri julkaisi kokoelmalevyn, jolle oli istutettu debyyttiä edeltäneen A Pretty Mess By This One Band -EP:n (1996) sekä b-puolista ja muusta arkistomateriaalista koostetun Machines Are Not She -12-tuumaisen (1998) materiaali.

Laulujen ikähaitari oli alati kehittyvän yhtyeen mittakaavassa suurehko – vanhimmat olivat pyörineet orkesterin jaloissa lähes puolen vuosikymmenen ajan, tuoreimmat se oli äänittänyt Under the Western Freewayn (1997) kylkiäisenä. Silti kappaleet sopivat varsin hyvin yhteen. The Broken Down Comforter Collection oikeastaan summasi Grandaddyn varhaisvuodet, joiden aikana bändi oli kasvanut autotalleista romuluisuudessaan kaunosieluiseksi alternative-helmeksi.

Sitä vastoin kooste pidättäytyi vihjaamasta tulevasta suunnasta. Samaan aikaan kun yhtye altisti laulunkirjoittamistaan uudelle analogikoskettimin avatuille auringonlaskuille, tukeutui kokoelma äreiden kitaroiden ja soinnittomuuden rajoille venytetyn lo-fin nimeen.

Kuten Grandaddyn varhaisilla demokokoelmilla, jälki oli epätasaista mutta luovaa. Vanhimmassa materiaalissa valo pilkahteli lähinnä satunnaisesti ja määrätietoisuus kampitettiin surutta huudon, sekametelin ja keskittymishäiriöisen huumorin alle. Siinä missä vaikkapa Taster kertoi yhtyeen tunnelmanhallinnan olleen jo varhaisina vuosina hyvällä tasolla, törmäytettiin suloisemmat sävelet toisaalla Away Birdies with Special Soundin ja Kim, You Bore Me to Deathin kaltaisiin meluvalleihin.

Uudemmat laulut puolestaan kuvastivat, miten kauneus alkoi hitaasti kasvaa osaksi bändin repertuaaria. Esimerkiksi Sparklehorselle ominaista haurautta vaivihkaiseen jousikylpyyn upottanut For the Dishwasher tai yhtyeen riipaisevimpiin sävellyksiin kuuluva Wretched Songs olivat täynnä rikkaruohojen keskeltä versonutta herkkyydentajua. Ja vaikka suloisimmat sävelet jäivät kokoelmalla vähemmistöön, oli suunta ilmeinen. Grandaddy oli jalostumassa vauhdilla.

Kokonaisuudessaan The Broken Down Comforter Collection oli kuriositeettimainen terveinen yhden taipaleen viimeisiltä metreiltä. Se tarjosi useita kiehtovia hetkiä, mutta myös haastoi pikavoittoja metsästäneen kuulijan kohtaamaan kärsivällisyytensä rajat. Kahden mestariluokan pitkäsoiton välissä kooste oli kuitenkin auttamatta väliinputoaja. Kun The Sophtware Slump ilmestyi vuotta myöhemmin, tohti tuskin kukaan enää vakavissaan haikailla yhtyeen äkeimpien riitasointujen perään.

Video ei ole enää saatavilla

Grandaddy: The Windfall Varietal (2000)

The Sophtware Slumpin (2000) ilmestyttyä Grandaddy kääntyi vielä toistamiseen kohti menneisyyttä. Tällä kertaa se kokosi avarakätisen sekoituksen lauluja, joista varhaisimmat oli pistetty purkkiin jo 1990-luvun alkupuolella ja viimeisimmät The Sophtware Slumpin sessioissa. Kuin pienenä sovintona eri aikakausille yhtye myös nauhoitti uudestaan muinaisen Prepare to Bawl -omakustanteensa (1992) avanneen Gold-runttauksen. Vaikka uusintaversio rullasi rutinoituneemmin ja sulavammin kuin alkuperäinen, osoitti se hyvin, miten helposti Grandaddy vielä halutessaan tavoitti varhaisvuosiensa välinpitämättömän riemun.

Levy tuskin pyrki sanomaan mitään syvällistä. Käytännössä se oli kiertuekylkiäiseksi puristettu keräelmä lauluja, jotka olivat syystä tai toisesta pudonneet aiempien äänitteiden ulkopuolelle. Muutamat äänisikermät sitä paitsi osoittivat, että yhtye raapi arkistojensa pohjaa tiheällä haravalla. Mukana oli muun muassa hajanaisia katkelmia aiempien levyjen sessioista (Section Two of Song One from Album Two by Said Band) sekä satunnaisia livenauhoituksia (muun muassa Lytlen ja Aaron Burtchin hilpeästi huojuva tulkinta I’m Not in Lovesta). Siellä täällä soivat myös vanhat tuhnuiset neliraitanauhoitukset (Fly, Spitting Up Blood).

Kuonaisin osasto olisi tuskin yksin jalostanut kokoelmaa velvollisuudentuntoisesti kulutettavaa kuriositeettia ylväämmäksi. Onneksi mukaan mahtui myös muutama aidosti arvokas poiminta. Levyn tuoreinta materiaalia edustaneet Fare thee Not Well Mutineer ja Sarah 5646766 palasivat sisäistyneesti The Sophtware Slumpin kokonaisvaltaiseen äänimaisemaan ja pysäyttivät keskellä vähäaistisemmin kiemurrellutta kokonaisuutta. Niiden tasolle nousi myös levyn päätösraita, Big Issue -lehden tueksi kootulta It’s a Cool Cool Christmas -kokoelmalta (2000) poimittu Alan Parsons in the Winter Wonderland. Klassisen Winter Wonderland -talvitunnelmoinnin säveleen sorvattu tarina Alan Parsonsin näköisestä lumiukosta sulatti älyttömyydessään jokaisen kuulijan sydämen, varsinkin kun yhtye onnistui luomaan dadaistisen tarinansa taustalle aidosti herkän ja satumaisen lumimaiseman.

Ero kuusi vuotta aiemmin nauhoitettuun rienaavaan The Beach Boys -coveriin Fun x3 (Fun, Fun, Fun) oli maailmoja laajempi.

Levyn kontrastit tarkensivat kuvaa Grandaddyn perusluonteesta. Vaikka kappaleita ei ollut laitettu kronologiseen järjestykseen, dokumentoi musiikki yhtyeen vakaan joskin intuitiivisen aikuistumisen. Niinpä kokonaisuus oli sekavuudestaan huolimatta looginen. Se osoitti, että seestyneenä ja olemuksensa täydellisesti tiedostavanakin Grandaddya ajoi eteenpäin kapinallinen liekki. Yhtye saattoi edelleen tehdä laulun mistä tahansa aiheesta ja melkeinpä millä tahansa tyylillä. Ja kaikkien palasten osuessa kohdalle se käänsi itsepäisimmänkin kurituksen hetkessä mitä herttaisimmaksi fantasiaksi.

”In the winter we can build a snowman
And pretend that he is Alan Parsons
He’ll say have you listened to my new band
I can put you on a list
For a show in Carson City”

Video ei ole enää saatavilla

Grandaddy: Excerpts from the Diary of Todd Zilla (2005)

Kaksi vuotta Sumdayn jälkeen julkaistu Excerpts from the Diary of Todd Zilla -EP tuntui ennen kaikkea välityöltä. Kuitenkin sen ilmestyessä oli epävarmaa, oliko se ennustamassa enää minkäänlaista tulevaisuutta. Orkesteri oli konsertoinut ahkerasti vielä vuonna 2004, mutta hajaantunut sitten jonkinlaiseen epätietoisuuden tilaan. Yhtäältä huhut kertoivat että Grandaddy olisi hajonnut, toisaalta orkesterin kerrottiin työstävän uutta pitkäsoittoa. Totuus oli lopulta jotakin siltä väliltä, vaikka sitä ei EP:n ilmestyessä tiedetty.

Pohjimmiltaan Excerpts from the Diary of Todd Zilla oli Lytlen henkilökohtainen kapina hänen perspektiivittömäksi mieltämäänsä kotikaupunkiaan kohtaan. Levy käynnistyikin kiehtovan vimmaisesti Pull the Curtainsilla, jolla Lytle ironisoi kyisesti Modeston nahkeaa ilmapiiriä. Kappale oli täynnä karheaa energiaa, jollaista Grandaddyn 2000-luvun levyillä ei ollut juurikaan kuultu. Ajatus vanhaa kohti katsovasta, autotallin tuoksuisesta välikausipurkitteesta alkoi kuitenkin rakoilla jo seuraavana soineella At My Postilla. Laulun intro oli koskettimineen, oluenjuonteineen ja muine nyansseineen kuin tahallisen latteaa keskiarvoa siitä, mikä Grandaddysta oli tullut. Vaikka rytminmuutokset ja seesteiset säkeistöt valoivat lauluun henkeä ja muutoshalua, olivat ennusmerkit huolestuttavia.

Oliko Lytle muuttumassa kotikaupunkinsa kaltaiseksi?

Tämän jälkeen tapahtui vain vähän. Ilmaisu jämähti vanhoille urille ja viimeinenkin yllätysarvo katosi. Sinällään levy oli pakahduttavan henkilökohtainen; se huusi muutosta ja kuuntelijaa, mutta oli samalla epävarma siitä, tahtoiko kukaan enää kuunnella. Ja mitä konventionaalisemmiksi, ilmeisemmiksi ja pinnistellymmiksi melodiat kävivät, sitä tympeämmäksi koko EP puuroutui. Vasta päätösraidalla Goodbye? Lytle nousi omalle tasolleen. Akustisen kitaran tukemana hän istuutui koti-ikkunansa ääreen pohtimaan kaikkia niitä kertoja, joina on vakuuttanut itselleen että kaikki tulee vielä olemaan hyvin. Murtunut tulkinta kuitenkin osoitti, että vakuuttelu ei enää tehonnut. Nyt hän halusi vain lähteä, löytää itsensä uudestaan, lopullisesti.

”But at that last light after saying goodbye
You can’t rest at night inside your head
Yeah at that last light after sayin’ goodbye
It’s such a sad sight cause of what we said”

Video ei ole enää saatavilla

Jason Lytle: Music Meant To Accompany The Art Of Ron Cameron (2010)

Grandaddyn hajottua Jason Lytle tuntui etsivän avarin mielin uusia yhteistyökumppaneita tyylilajiin tai taiteen muotoon katsomatta. Yhdeksi sielunkumppaniksi löytyi skeittilautasuunnittelija ja designeri Ron Cameron, jonka taiteelliseen profiiliin kuuluivat myös videot, DJ-keikat sekä muralien maalaminen. Näistä töistä innostuneena Lytle lupautui suunnittelemaan musiikin erääseen Cameronin näyttelyyn. Vaikka näiden suunnitelmien pohjalta koottu Music Meant To Accompany The Art Of Ron Cameron oli korostuneen kontekstisidonnainen teos, se painettiin myös levylle, jota myytiin matkamuistona näyttelyn avajaisissa.

Lähtökohdistaan huolimatta albumi oli yllättävän viihdyttävä ja eloisa, eikä tarvinnut Cameronin taidetta tuekseen. Syventymistä ja avarakatseisuutta levy tosin vaati. Se koostui lähinnä Lytlen herttaisesta musiikillisesta sekoilusta; tonaalisista kuperkeikoista, vocoderin läpi puhkutuista sanafragmenteista, yleisestä äänimössöstä sekä tämän kaiken summana muodostuneesta korkeamman mittakaavatason nonsensestä. Luovan häröilyn ja kulttuuri-ilmiöillä leikittelyn ohella levyllä oli kuitenkin syvällisempääkin viipyilyä hitaiden rytmien sekä vaimeasti lipuneiden kitara- ja kosketintekstuurien parissa. Ja mitä kauemmas Lytle malttoi ilottelun jättää, sitä suuremmaksi käyttöarvo kasvoi.

Monisuuntaisten ääniyritelmien ohella Lytle uhrasi levylle muutaman oikean kappaleen. At the Mall in Klamath Falls ja The Town Where I’m Living Now olivat uupuneen pysähtyneitä syrjäkaupunkikuvauksia jostakin päin Yhdysvaltoja. Niiden pölyistä suloisuutta vasten peilautui aurinkoinen I Love CA, josta Lytle jalosti myöhemmin Admiral Radleyn levyttämän I Heart Californian. Mutta vaikka nämä laulut nostivat albumin musiikillista profiilia ratkaisevasit, eivät ne olleet varsinaisen viestin kannalta olennaisia. Jos levyllä ylipäänsä oli sanomaa, se liittyi tavalla tai toisella taiteellisen avarakatseisuuden merkitykseen: olipa konteksti mikä tahansa, taiteella piti saada leikkiä. Kaikki muu olisi henkiseksi kuolemaksi.

Video ei ole enää saatavilla

Admiral Radley: I Heart California (2010)

Kohtsillään Music Meant To Accompany The Art Of Ron Cameronin (2010) julkaistuaan Lytle marssitti estradille uuden orkesterinsa, Admiral Radleyn, jonka hän oli kasannut edellisenä vuonna Burtchin sekä Earlimart-yhtyeessä soittaneiden Aaron Espinozan ja Ariana Murrayn kanssa. Orkesterin nimeksi oli soviteltu ensin Grandimartia ja Earlidaddya, mutta lopulta yhtye poiminut identiteettinsä eräältä museossa tapaamaltaan mieheltä. Toki ensimmäisetkin otsikkoehdokkaat olisivat olleet luontevia; niin luontevasti Grandaddyn ja Earlimartin näkökulmat sulautuivat nelikon musiikissa toisiinsa.

Levyn oli tarkoitus olla puolispontaani ja paineeton laulukooste, jolla pikkutarkasta otteestaan tunnettu Lytle saisi valua virran mukana. Laulaja ei kuitenkaan malttanut päästää irti tunnusomaisesta estetiikastaan. Vaikka levyn säveltäjätiedot oli kätketty visusti, ja vaikka Espinoza ja Murray lauloivat useamman raidan, oli helppo päätellä Lytlen asettuneen albumin primus motoriksi. Esimerkiksi nimiraita oli silkkaa tanssia Grandaddyn haudalla, ja kesähittiparodialta maistunutta Sunburn Kidsiä oli mahdotonta tulkita muuksi kuin kieliposkiseksi kuittailuksi Summer Here Kids -hitille (1997)

Toki uudet yhteistyökumppanit toivat musiikkiin uudenlaisia sävyjä. Espinozan mukana albumille saapui sovinnaista terävyyttä, joka toi mieleen esimerkiksi Snow Patrolin ja Band of Horsesin kaltaiset nuoremmat indie-lähettiläät. Vastaavasti Murrayn laulama The Thread karkasi Elliott Smith -henkisen sävellyksensä viemänä Lytlelle vieraaseen valssipoljentoon, jonka vanhanaikaisuudessa oli samaan aikaan ilmeistä nostalgiaa että ivaa muistojen ylivaltaa kohtaan.

Kokonaisuudessaan I Heart California jäi kuitenkin osiaan pienemmäksi. Se sisälsi monin paikoin päämäärätöntä ja etenkin Lytlen mittapuulla laimeaa säveltämistä, ja 1990-luvun power-popin suuntaan kumartanut tuotantojälki kuulosti odottamattomankin aikajätöltä. Levyltä puuttuivat myös Lytlen taiteeseen usein liittyneet hienotunteisuus, vaikeaselitteisyys ja kauneudelle antautunut empatia. Kun näiden sijasta oli tarjolla I’m All Fucked on Beerin kaltaisia skeittipunk-mankelin läpi veivattuja mukaelmia The Beach Boysin surffipopista, jäi rakkaudentunnustus Kaliforniaa kohtaan vähintäänkin ulkokohtaiseksi.

Ehkä yhtye ymmärsi itsekin tämän ja tyytyi yhteen levyyn. Tai sitten Admiral Radleyssa oli alkujaankin kyse vaatimattomasta hauskanpidosta, joka vain sattui puolivahingossa ottamaan äänilevyn muodon.

Video ei ole enää saatavilla

Jason Lytle & Aaron Espinoza – This Is Your Day: Original Soundtrack (2015)

Vuonna 2015 Lytle lyöttäytyi jälleen yhteen Admiral Radley -aisaparinsa Espinozan kanssa. Tällä kertaa miehet eivät yrittäneetkään naittaa näkemyksiään bändilevyksi, vaan ryhtyivät koostamaan ääniraitaa Western States Endurance Run -juoksukilpailusta kertoneen This Is Your Day -elokuvan taustalle.

Kuten tehtävänantoon sopi, oli kaksikon ote korostuneen maisemallinen. Satamailisen juoksureitin yksinäiset näkymät piirtyivät seesteisien koskettimien ja lännenkitaroiden haikeina tunnelmakaarina, ja kokonaiskuva huokui pikemminkin ympäristöön sulautumista kuin itsensä rääkkäämistä ja omien rajojen ylittämistä. Vaikka levyn sävyt olivat monin paikoin tummia – kuin The National tuottamassa instrumentaaliraitoja Twin Peaksin tunnelmiin – hahmottui kokonaisuus ensisijaisesti valoisaksi. Leikkisämpien äänipilvien ja sähköisen ambient-maalailun rikastamana levy huokui ennen kaikkea vapautuneisuutta, kahleiden tuolle puolen paikallistuneita kokemuksia.

Lytlen soololevyjen tunnelmia rutinoidun tehokkaasti seuraillutta On And Onia lukuun ottamatta levy oli kauttaaltaan instrumentaalimusiikkia ja sellaisena odotetun kiinnekohdaton. Kappaleiden yleisvire oli helppo hahmottaa ilman elävää kuvaa, mutta visuaalisiksi todellisuuksiksi kaikki sävellykset eivät jaksaneet kasvaa. Hattaraisuudessaan This Is Your Day saattoi kuitenkin olla Lytlen romanttisin ja ristiriidattomin albumikokonaisuus. Se leijui jossakin huolten ja ahdistuksen tavoittamattomissa, oletettavasti niissä mielenmaisemissa, joihin Lytle itse juoksiessaan ja vaeltaessaan mielellään pakeni.

Kontrasti Modestoon ei olisi voinut olla suurempi.

[bandcamp width=100% height=120 album=1575187821 size=large bgcol=ffffff linkcol=0687f5 tracklist=false artwork=small track=205307216]

Grandaddy: Practice ’97 (2018)

Grandaddyn panos vuoden 2018 Record Store Dayhyn oli runsaat 20 vuotta vanha treenikämppänauhoitus, jonka yhtye oli ensin tarjoillut Under the Western Freewayn 20-vuotispainoksen kylkiäiskasettina, ja jonka se nyt prässäytti vinyylille. Modestossa vuonna 1997 nauhoitettu kahdeksan laulun kooste antoi rehdin ja siloittelemattomuudessaan kiinnostavan kuvan siitä, miltä bändi kuulosti menestyksensä kynnyksellä. Samalla se oli viimeistelemätön kooste diskanttipuuroksi karkaavaa meteliä, joka välitti tunteen, mutta ei juuri svengannut.

Ennen kaikkea Practice ’97 huomautti Grandaddyn olleen läpimurtonsa kynnyksellä korostetusti kitarayhtye. Pelkistettyyn muotoon karsiutunut ilmaisu nosti uudella tavalla esille I’m Not Alrightin soolon kaltaisia näkemyksellisiä kitararaitoja ja muistutti, että yhtyeelle ominaiset intensiteetinvaihtelut tehtiin ennen kaikkea kuusikielistä kurittamalla. Samalla levy osoitti Grandaddyn olleen parhaimmillaan – ja arvaamattomimmillaan – varhaisessa yhtyemuodossaan, jossa järkähtämättömän näkemyksen rinnalla oli roppakaupalla kahlitsematonta kurittomuutta.

Vaikka nauhoitus sijoitti kuulijan yhtyeen keskelle, ei musiikki juurikaan välittänyt yleistä bändikämppätunnelmaa. Silloin tällöin kappaleiden väliin pääsi ylimääräistä sähkösärinää, kyllästyneitä rummunkumautuksia ja soundien etsimistä. Sattuman roolia bändin soundissa kuvasti Levitzin takkuaminen Burtchin kadottaessa rumpukapulansa. Ennen kaikkea levy kuitenkin dokumentoi fokusoituneen orkesterin, joka tiesi mitä tekee. Suoranaiseen hurmokseen bändi nousi vain kierrosten kasvaessa – esimerkiksi Summer Here Kidsin päihtyneen raivoisassa alussa tai Street Bunnyn ylikierroksille viedyssä estejuoksussa.

Kappalemateriaalinsa puolesta kämppädokumentti oli silkkaa priimaa. Yhtye soitti Tasterin ja I’m in Love With No Onen kaltaisia pitkään muhittuneita lauluja, joiden harkitussa epävireisyydessä oli parhaimmillaan kiehtovasti väreillyttä maanläheisyyttä. Levyn julkaisemista tuskin kuitenkaan perusteltiin näiden versioiden erinomaisuudella. Pikemminkin Practice ’97 tuntui hienovaraiselta tribuutilta basisti Garcialle, joka kuoli dramaattisesti juuri kun yhtyeen uusi paluu oli levynjulkaisukiertuetta vaille täydellinen.

Ehkä tämä katsaus menneeseen oli samalla lopullinen piste Grandaddyn tarinalle. Ainakin tällainen jälkikirjoitus olisi kumartanut hienosti kaikelle sille, mikä teki orkesterista joskus niin ainutlaatuisen – omaehtoisuudelle, salakavaluudelle ja äärimmäisen suurelle sydämelle.

Video ei ole enää saatavilla

Peneplaani

Grandaddy: Prepare to Bawl (1992)

Grandaddyn ensimmäinen laajemmin levitetty äänite paljasti vain vähän siitä, millaista polkua orkesteri oli lähdössä tallomaan. Lytlen, Burtchin ja Garcian muodostama trio oli koostanut omakustannekasetille kuusi grunge-liemestä nostettua runttapalaa, jotka eivät onnistuneet kurkottamaan järin kauas Sonic Youthin, Mudhoneyn tai Nirvanan kaltaisista ladunavaajista. Omaperäisyyteen asti vasta vähän aikaa aiemmin perustetun yhtyeen rahkeet eivät riittäneet millään tavalla.

Kasetin yleisvaikutelma oli kaikkineen puuduttava. Vaikka esimerkiksi I’m Not Buyingin puolivallaton ketteryys ja Cowsin kertosäkeen harmonioissa kajastanut lupaus herkkyydestä lavensivat ilmaisurekisteriä, perustui debyytti lähinnä tavanomaisen kulmikkaisiin riffeihin, hard rockin nyansseilla remunneeseen rytmipohjaan ja Lytlen vaimeaa raspia tavoitelleeseen laulantaan.

Jonkinlaista julkilausumaa orkesteri kuitenkin työsti. Kasetin kansilehdissä se linjasi tavoitteensa johdonmukaisesti: ”Yes, we are skateboarders. No, this isn’t skate/rock. This is music.” Vaikka musiikki mahtui vielä tässä vaiheessa varsin suppeisiin raameihin, osoitti kasetti Grandaddyn olevan valmis etsimään omaa ääntään avarin mielin. Ja syntyihän ensi metreillä jotain kestävääkin. Äänitteen avausraita – ja ylivoimaisesti onnistunein kappale – Gold päätyi yhtyeen myöhempään ohjelmistoon pitkäksi aikaa: orkesteri jopa äänitti kappaleen uudestaan vuonna 1999 The Windfall Varietal -kokoelmalleen (2000).

Video ei ole enää saatavilla

Arm of Roger: The Ham And Its Lily (2002)

Selaillaanpa Nuorgamin arkistoja vuodelta 2012. Tuolloin julkaistiin artikkeli levyistä, joilla artistit vittuilivat avoimesti levy-yhtiöilleen. Kuten arvata saattaa, mahtuu myös Grandaddyn uralle yksi täydellinen kepponen. Näin se meni:

”Mikä vitutti? Kun Grandaddy astui vuonna V2-levy-yhtiön leipiin loisteliaan Under the Western Freeway -debyyttinsä (1997) jälkeen, uskoi yhtiö saaneensa yhtyeestä todellisen kultasammon. Niinpä markkinointiportaassa odotettiin innolla orkesterin seuraavaa liikettä. Yhtiön edeskäyvät eivät kuitenkaan malttaneet kunnioittaa studiossa majailleiden suojattiensa taiteellista rauhaa. Yhtyeelle esitettiin toistuvia vihjailuja siitä, miten paljon paremmin sen musiikki olisi voinut menestyä, jos orkesteri olisi tinkinyt lo-fi-estetiikastaan ja kirjoittanut aidosti hittipotentiaalista materiaalia. Kun Jason Lytlen ja kumppanien sietoraja ylittyi, viisikko päätti toimittaa V2:lle runsaudensarven, jossa riittäisi pureskeltavaa pitkäksi aikaa.

Mitä tapahtui? Viimeisteltyään työn alla olleen albumin Grandaddy alkoi etsiä arkistojensa uumenista pahinta saastaa, mitä studiohumalat olivat saaneet sen välillä tuottamaan. Viattomimmillaan äänitteet koostuivat Signal to Snow Ratio -EP:n (1999) aikaisista raakileista, joilla yhtye etsi itselleen uusia tuotantomuotoja. Ankarimmillaan orkesteri puolestaan tarjoili sietokykyä koetelleita kollaaseja, joilla vuorottelivat hävyttömyydet, luuppimössöt ja muu äänisaasta. Suorimmaksi terveisiksi yhtiölleen miehistö lähetti kappaleen nimeltään I Like Lo-Fi Recordings. Ja vähintään yhtä johdonmukaisena päätöslauseena laulusikermälle soi The Pussy Song:

”Goddamn my pussy?
Goddamn that pussy?
Who gets this pussy?
I get that pussy”

Kun kokonaisuus oli kasassa, orkesteri viimeisteli sen huolella ja kiikutti levy-yhtiölle kiireisenä Fed-Ex-toimituksena. V2:n konttorissa Grandaddyn uutukaista kuunneltiin huolestuneina. Pohdittuaan muutaman palaverin ajan, millaiseen paskaan käsi tuli upotettua, yhtiön A&R-henkilö Kate Hyman jätti Lytlen vastaajaan viestin: ”Ok, paskiaiset. Missä se oikea levy on?”. Tällä kertaa Grandaddy toimitti yhtiölle hartaasti työstämänsä The Sophtware Slump -kaunokin (2000). Humalaisen koosteensa se julkaisi Sweat of the Alps -levymerkillään ilmoitettuaan albumin tekijäksi kuvitteellisen Arm of Roger -yhteen.

Miltä kuulostaa? The Ham and Its Lilyn soidessa on helppo kuvitella levy-yhtiön edustajien kauhu. Levyä on vaikea ottaa todesta, mutta samalla se kuulostaa juuri sopivan viimeistellyltä ja tunnusomaiselta, jotta sen voisi kuvitella täysin hakoteille joutuneen yhtyeen suuruudenhulluksi purskahteluksi. Hämäysefektin täydellistämiseksi orkesteri oli vieläpä sijoittanut äänitteen alkupäähän ne kappaleet, jotka muistuttivat eniten oikeaa musiikkia – ja olivat oikeastaan Grandaddyn nerokasta parodiaa omasta itsestään. Nämä satunnaiset myönnytykset eivät tehneet levystä kuitenkaan käyttökelpoista. The Ham and Its Lily on juuri sellainen oksennus, jollaisen pitkä studiokuuri ja sen päättänyt juomaputki tuottaa. Yhtyeen huumori kutkuttaa muutaman kuuntelun ajan ja miehistön pidäkkeetön absurdismi tuottaa satunnaisia neronleimauksia (esim. Seven Days of the Week, Down with Animals), mutta pidemmän päälle levy altistaa suurelle määrälle närää ja turhautumista.”

Kaivannaiset

Kuten Jason Lytlen kaltaisen spontaanin elämäntapamuusikon identiteettiin sopii, on miehen tuotanto sironnut moneen suuntaan ja monenlaisille äänitteille. Lytle on julkaissut esimerkiksi lukuisia CD-r:lle poltettuja, kaseteille tallennettuja tai sähköisessä muodossa jaeltuja livenauhoituksia niin soolouraltaan kuin Grandaddynkin matkan varrelta. Lisäksi mies on vieraillut ahkerasti muiden bändien levyillä sekä soittajana että tuottajana. Usein näille levyille on livahtanut muutama Lytlen sävellyskin. Katsastamisen arvoisia Lytlen vauhdittamia projekteja ovat muun muassa M.Wardin kipparoiman Rodriguezin ainoa levy Swing Like a Metronome (1999), Division of Laura Leen Tree (2013), Band of Horsesin Why Are You OK (2016) ja Midlake-kitaristi Eric Pulidon kokoaman BNQT-superyhtyeen Volume 1 (2017).

Video ei ole enää saatavilla

Lytle on tarjonnut musiikkiaan uutterasti myös kokoelma- ja hyväntekeväisyyslevyille sekä erinäisille spliteille ja pienlehtien julkaisemille seitsentuumaisille. Grandaddy-filatelistille olennaista aineistoa ovat lisäksi orkesterin EP:t ja singlet, joiden tauspuolille on tarttunut silloin tällöin muualla julkaisemattomia helmiä. Osa yhtyeen vaikeammin saatavista kappaleista on koottu vuonna 2002 ilmestyneelle Concrete Dunes -kokoelmalle, josta Grandaddy itse on kuitenkin sanoutunut irti.

Kylkiäisiä voi metsästää myös Under the Western Freewayn (2017) ja The Sophware Slumpin (2011) tasavuosijuhlapainoksilta, joiden yhteyteen on koottu oman aikansa olennaisimmat bonusraidat.

Mikäli Lytle-tuntemusta tekee mieli viedä kohti syvää oppimäärää, kannattaa kuunteluun hankkia ainakin seuraavat kappaleet – joista voi tietenkin yhtä lailla aloittaa koko matkan:

Grandaddy – John Deere (John Deere / Woe Unto Me / Sweet Satan -split, 1994/2015): Monster Children -lehden julkaisemalle splitille kaivettu arkistoaarre muistuttaa Grandaddyn karheista juurista, epäsovinnaisista näkökulmista sekä kohtuuttoman innokkaasta kiinnostuksesta ruohonleikkureihin.

Grandaddy – My Small Love (Summer Here Kids -single, 1997): Hennon kitaran ja utuisen urun viitoittama laulelma vie Grandaddyn jonnekin ehdan itsesäälin ja siitä tehdyn parodian äärelle rienaamatta kuitenkaan laulun äärellä vilpittömästi kyynelehtivää kuulijaa.

Grandaddy – First Movement / Message Sent (The Sophtware Slump, Deluxe Edition, 2000/2011): Halvan tieteiselokuvan taustoihin harhautunut kahdeksanminuuttinen suruilu vaatii herpaantumatonta keskittymistä, mutta paljastaa samalla kaikki ne salat, joihin Grandaddy oli suorassa yhteydessä huikeimpina luomisvuosinaan.

Grandaddy – The Rugged and Splintered Entertainment Center (The March / The Rugged And Splintered Entertainment Center -split, 2003): Maailman hömelöin lännenvalssi nytkähtelee tönkön rumpukoneen ja kaitakasvoisten kitarasoolojen tahmaamalla lattialla – horjahdellen samalla laskuhumalansa keskeltä kohti suloisinta kuviteltavissa olevaa auringonnousua.

Jason Lytle – Won’t Be Long (Won’t Be Long / Get Up and Go -split single, 2012): Toispuoleisesti linkuttava Sea of Bees -cover osoittaa, miten syvällisesti Jason Lytle osaa käyttää ääntään myös muiden kirjoittamien tarinoiden kertomiseen.

Video ei ole enää saatavilla

King Krule, tervetuloa!

Syksyllä 2011 äänestimme Nuorgamissa järjestykseen olennaisinta 100 artistia ja yhtyettä, jotka eivät olleet käyneet Suomessa. Mikä on tilanne kuusi ja puoli vuotta myöhemmin?

#40 Coldplay (–17)

Mikä: Yksi 2000-luvun suosituimmista yhtyeistä, jota tuskin tarvitsee sen suuremmin esitellä.

Kauan odotettu: Koko 2000-luvun ajan.

Tuleeko: Ehkä kesällä 2020, kun Helsingin Olympiastadion on saatu remontoiduksi. Mikään muu paikka Suomessa ei ole yhtyeelle tarpeeksi iso. Tarinan mukaan Coldplay oli muutama vuosi sitten tulossa Hartwall Areenaan, mutta viikonloppu oli jo varattu monsteriautoille.

Video ei ole enää saatavilla

#39 Sun Kil Moon (+29)

Mikä: Entisen slowcore-mestarin ja nykyisen tajunnanvirtaänkyrän ja Vaikean Ihmisen Mark Kozelekin folk-akti, joka samaan aikaan on ja ei ole synonyymi kaikille Kozelekin nykytekemisille.

Kauan odotettu: Vuodesta 2001, jolloin Kozelekin edellinen yhtye Red House Painters käytännössä vaihtoi nimensä ja jatkoi toimintaa korealaisen höyhensarjan nyrkkeilijän Sung-Kil Moonin mukaan nimettynä Sun Kil Moonina.

Tuleeko: Periaatteessa on jo tulossa: Sun Kil Moon on yhtä kuin Kozelek, joka esiintyy soolona Savoy-teatterissa lokakuussa, mutta soittaa Sun Kil Moonin musiikkia. Vuoden 2014 konsertti jäi yritykseksi Kozelekin suivaannuttua ääniteknikkoihin soundcheckissä. Kozelekin uusin levy ilmestyi toukokuussa ja on julkaistu hänen omalla nimellään, vaikka se on tyyliltään identtinen parin edellisen Sun Kil Moon -levyn kanssa. Että päätä siinä sitten.

Video ei ole enää saatavilla

#38 Sampha (uusi)

Mikä: Draken, Kanye Westin ja Solangen levyillä laulanut ja The xx:ää ja Chairliftiä remiksannut lontoolainen soul-laulaja ja tuottaja, jonka musiikissa on TV on the Radiota ja tunnetta.

Kauan odotettu: Hype ehti kiehua vuodesta 2013 asti, kunnes yksikään indiefani ei päässyt saati halunnut päästä pakoon Process-levyn singlejä Blood on Me ja (No One Knows Me) Like the Piano. Lopullisena sinettinä levy voitti vuosi sitten Mercury-palkinnon.

Tuleeko: Kaikki oli jo valmiina, kunnes Suuri Flow-myrsky tuli ja pilasi. Paikkaava keikka lienee lähitulevaisuudessa itsestäänselvyys.

Video ei ole enää saatavilla

#37 Panda Bear (uusi)

Mikä: Lissabonissa asuva Noah Lennox, Animal Collectiven merkittävintä soolouraa tehnyt neljännes.

Kauan odotettu: Vuoden 2007 Person Pitch -levy valmisteli indieyleisön korvia Animal Collectiven Merriweather Post Pavilionia varten ja osoitti, ettei Lennoxin oma materiaali kalpene lainkaan pääbändin tekeleiden rinnalla.

Tuleeko: Lennoxin houkutteleminen Portugalista Pohjois-Eurooppaan on ollut yllättävän vaikea tehtävä. Edesmenneen H2Ö:n ympärillä pyöri huhuja tai ainakin toiveita, mutta Lennox on käynyt edes Ruotsissa viimeksi vuonna 2010. Sopivia keikkapaikkoja kyllä piisaisi: Panda Bear on soittanut viime vuosina niin Berliinin Berghainissa kuin New Yorkin MoMassa ja Music Hall of Williamsburgissa.

Video ei ole enää saatavilla

#36 Spoon (+9)

Mikä: Neljännesvuosisata sitten Texasin Austinissa perustettu bändi, joka yhdistelee melodista kitararockia kokeelliseen ilmaisuun. Kuulostaa siltä mitä onkin: power pop -yhtyeeltä, joka on ottanut nimensä Canin kappaleesta.

Kauan odotettu: Viitisentoista vuotta. Vuoden 2007 Ga Ga Ga Ga Ga -albumi taisi haravoida täydet pisteet niin Rumbasta, Soundista kuin SUE-lehdestäkin.

Tuleeko: Vaikeaa, muttei mahdotonta. Bändi on ollut kotimaassaan reilut kymmenen vuotta top 20 -kamaa, mutta on löytänyt aikaa maailman kiertämiselle – Australiaa ja Etelä-Amerikkaa myöten. Viime vuonna bändi soitti Euroopassa yli 30 keikkaa, lähimmät Norjassa ja Tanskassa.

Video ei ole enää saatavilla

#35 Johnny Jewel (uusi)

Mikä: 43-vuotias John Michael Padgett, Italians Do It Better -levy-yhtiön perustaja, mestarmieli Chromaticsin, Glass Candyn ja Desiren takana ja viime vuosina myös soolomuusikko ja soundtrackintekijä.

Kauan odotettu: Bändiensä kanssa Jewelin on saattanut jo nähdä Suomessa, mutta soolokeikka on alkanut kiinnostaa hänen tehtyään musiikkia viime kesänä Twin Peaks: The Returniin. Tänä talvena ilmestyi soololevy Digital Rain.

Tuleeko: Vaikea sanoa. Ainakaan tähän mennessä Jewel ei ole tehnyt keikkoja soolomateriaalinsa tiimoilta.

Video ei ole enää saatavilla

#34 Alvvays (uusi)

Mikä: Perinteensä läpikotaisin tunteva torontolainen indiepop-bändi.

Kauan odotettu: Viime syksynä ilmestynyt kakkoslevy Antisocialites ja sen huippukappaleiden nippu lunastivat nimettömän debyytin (2014) luomat odotukset.

Tuleeko: Miksei. Ainakin Alvvays olisi erittäin hyvää viihtymismusiikkia maamme indiefestivaaleille.

Video ei ole enää saatavilla

#33 Adele (+58)

Mikä: Aikamme suurin popdiiva.

Kauan odotettu: Ensilevystä 19 alkaen, eli jo kymmenen vuotta.

Tuleeko: Ei varmaan pitkään aikaan, mutta mahdollisesti joskus. Adele kärsii pahasta ramppikuumeesta, minkä lisäksi hänellä on ollut ongelmia äänensä kanssa. Mutta toisaalta Adele on vasta 30-vuotias ja voi hyvin jatkaa uraansa melkein puoli vuosisataa. Ehkä siis ehtii joskus tännekin.

Video ei ole enää saatavilla

#32 The Strokes (–7)

Mikä: Vuosituhannen vaihteessa kitararockin ”pelastanut” ja New Yorkin pelastanut kvartetti.

Kauan odotettu: Keväästä 2001 alkaen, jolloin bändin esikois-ep The Modern Age hullaannutti niin diskohileet kuin kriitikotkin.

Tuleeko: The Strokesin edellisestä levystä on jo viisi vuotta aikaa, seuraavaan liittyy epämääräisyyttä, eikä bändi ole kiertänyt viime vuosina kovinkaan ahkerasti. Kyseessä on silti sen luokan mahatapaus, että eiköhän jokin Suomen suurista festivaaleista – ehkä todennäköisimmin niistä rock-mielisin eli Provinssirock – vielä jonain vuonna pulita itsensä kipeäksi.

Video ei ole enää saatavilla

#31 Sleater-Kinney (uusi)

Mikä: 1990-luvun Riot grrrl -liikehdinnän bändeistä viimeisiä ja suurimpia. Oli tauolla vuodet 2006–2014 ja palasi levytyskantaan vuonna 2015 hukkaamatta mitään vanhoista vahvuuksistaan. Tällä välin bändin laulaja-kitaristi Carrie Brownsteinista oli ehtinyt tulla Portlandia-tv-sarjan tähtikäsikirjoittaja.

Kauan odotettu: 1990-luvun puolivälistä.

Tuleeko: Vaikeaa vaan ei mahdotonta. Paluunsa jälkeen bändi on tehnyt Euroopassa tasan yhden festivaalikeikan (Primavera 2015) ja pienen nipun klubikeikkoja (mm. Lontoo, Berliini, Amsterdam). Brownstein on lupaillut uutta levyä ensi vuoden alkuun. Jos sitä seuraa jäntevämpi Euroopan-kiertue, ainakin Sideways-toimistossa toivottaneen kalenterivoittoja ja tehtäneen tarjouksia sormet syyhyten.

Video ei ole enää saatavilla

#30 Taylor Swift (uusi)

Mikä: Kantrin ihmelapsesta popin megatähdeksi vuosien varrella kasvanut laulaja-laulunkirjoittaja.

Kauan odotettu: Kuranttien kantritähtien koukkailut Eurooppaan ovat ylipäätään aika harvinaisia, joten realistisesti Swiftiä on odotettu tänne noin kahdeksan vuotta, Speak Now -albumista lähtien.

Tuleeko: Swift on tuoreimmilla kiertueillaan esiintynyt Euroopassa vain suurimmissa kaupungeissa ja suurimmilla stadioneilla. Juuri Yhdysvalloista käynnistynyt Reputation-kiertue käsittää surkeat kuusi keikkaa Euroopassa, kaikki Brittein saarilla. Eli ei tule.

Video ei ole enää saatavilla

#29 Mitski (uusi)

Mikä: Brooklyniin päätynyt japanilais-amerikkalainen rock-muusikko, jonka soitossa ysärin collegerock kuuluu vahvasti.

Kauan odotettu: Viimeistään vuodesta 2016, jolloin läpimurtolevy Puberty 2 ilmestyi.

Tuleeko: Ennen pitkää. Mitski on kiertänyt Eurooppaa taajaan, ja Sidewaysin tai Flow’n luulisi buukkaavan artistin lähivuosina. Klubikeikkakaan ei ole poissuljettu, sillä kokoonpano on pieni.

Video ei ole enää saatavilla

#28 Jim O’Rourke (uusi)

Mikä: Chicagolaislähtöinen, useita vuosituhannen taitteen amerikkalaisia indieklassikoita (Wilco, Smog, Joanna Newsom) äänittänyt ja tuottanut erikoismies, joka on soolourallaan touhunnut yhtä sun toista noisesta Burt Bacharach -covereihin. Soolotuotannosta tunnetaan parhaiten Drag Cityn julkaisemat viisi poplevyä, joista vuoden 2001 Insignificancea pidetään yleisesti indieklassikkona.

Kauan odotettu: Jim O’Rourke on kyllä käynyt Suomessa, mutta vain Sonic Youthin rivijäsenenä Ilosaarirockissa 2003. Suomessa hänen suosionsa indie-nörttien keskuudessa lieneekin karttunut juuri Sonic Youth -yhteistyön kautta.

Tuleeko: Epätodennäköiseltä näyttää. O’Rourke on lentopelosta kärsivä erakkoluonne, joka on asunut jo liki 20 vuotta Japanissa. Hän viihtyy parhaiten tokiolaisessa Steamroom-studiossaan tai paikalliskiertueilla uudessa kotimaassaan. Viime syksynä suomalaiset O’Rourke-fanit hieraisivat tosin silmiään, kun ruotsalaisen Extravagans-festivaalin esiintyjälistasta löytyi myös O’Rourken nimi. Kävi kuitenkin ilmi, että tapahtumassa vain esitettiin hänen sävellyksensä.

Video ei ole enää saatavilla

#27 Guided by Voices (–11)

Mikä: Kaikkien janoisten sankari Robert Pollard sekoittaa varhaista R.E.M.:iä, The Whota ja miljoonaa unohdettua voimapopbändiä ja julkaisee levyjä useammin kuin sinä vaihdat sukkia.

Kauan odotettu: Ainakin 1990-luvulta lähtien. Vaikka taso vaihtelee, Pollard (ja keitä bändissä nyt sillä viikolla sattuu olemaankin) on yksi suurimpia jenkki-indien sankareita.

Tuleeko: Vaikeaksi menee: kuluvalla vuosikymmenellä bändi on hajoillut ja kasautunut uudelleen ja tehnyt vain yhden keikan Yhdysvaltojen ulkopuolella. Jostain syystä se nähtiin vuoden 2011 Øya-festivaalilla Oslossa. Sitä edeltävänä kahdeksana vuonna se ylitti Kanadan rajan vain kahdesti. Edellisestä Euroopan-kiertueesta on 15 vuotta.

Video ei ole enää saatavilla

#26 Weyes Blood (uusi)

Mikä: Natalie Mering, ihan juuri kolmekymppinen pehmopsykedelikko ja kevytprogeilija Santa Monicasta.

Kauan odotettu: Kiinnostus roihahti vuoden 2016 Front Row Seat to Earth -levystä ja erityisesti sen Do You Need My Love? -huippulaulusta ja on sittemmin ottanut lisäkierroksia Ariel Pinkin kanssa tehdystä ep:stä ja keikkasettiin ilmaantuneista Moonlight Shadow’sta ja Vitamin C:stä.

Tuleeko: Viimeistään seuraavan levyn aikaan Suomen-keikalle ei pitäisi olla esteitä tai hidasteita.

Video ei ole enää saatavilla

#25 Grandaddy (uusi)

Mikä: Indierockyhtye Modestosta Kaliforniasta.

Kauan odotettu: Suomesta löytyy naivistisen indiepsykedelian pikkuklassikosta The Sophtware Slumpista (2000) hullaantunut kiihkomielinen Grandaddy-seuraajakunta, joka on pitänyt käsiään ristissä vuoden 2012 comebackistä lähtien.

Tuleeko: Hetken näytti paremmalta, nyt taas heikommalta. Yhtyeen basisti Kevin Garcia kuoli vuosi sitten vappuna, minkä jälkeen Grandaddy perui tulevat keikkansa, eikä ole antanut ennustetta tulevaisuudestaan.

Video ei ole enää saatavilla

#24 Chance the Rapper (uusi)

Mikä: Chicagolainen hyvästä ja voimauttavasta meiningistään tunnettu räppäri Chancellor Bennett (s. 1993), joka sai aikoinaan urahaaveilleen tsemppiä itseltään Barack Obamalta (Bennettin isä työskenteli tämän avustajana senaatissa). Sittemmin Bennett on kirjoittanut kappaleita muun muassa Kanye Westin Life of Pablo -albumille.

Kauan odotettu: Enemmistö vuoden 2013 Acid Rap -mixtapesta ja loput vuoden 2016 The Colouring Book -debyyttialbumista lukien. The Colouring Book oli ensimmäinen vain striimauspalveluissa julkaistu albumi, joka nousi Billboardin top 10:een ja voitti Grammyn.

Tuleeko: Chance on tyypillinen amerikkalainen räppitähti, jonka saaminen Eurooppaan on kiven takana ja vaivannäöstä kiitos on usein peruminen – kuten Øya ja Way Out West huomasivat vuosi sitten. Flow ei ollut Chancea buukannut ja välttyi perumiselta. Todennäköisin syy on artistin täkäläisen vetovoiman ja keikkapalkkion välinen epäsuhta. Se lienee merkittävä hidaste Suomen-keikoille myös jatkossa.

Video ei ole enää saatavilla

#23 Dead Can Dance (+72)

Mikä: Brendan Perryn ja Lisa Gerrardin yrmystä keskiaikagotiikasta etnisiä ulapoita kohti seilannut taiderockyhtye.

Kauan odotettu: Mustahuulisimmat varmaan jo vuoden 1984 debyytistä saakka, esoteerisempi yleisö kenties 1990-luvulta, jolloin kaksikon ilmaisu karisti viimeisetkin yhteytensä klassiseen rockilmaisuun.

Tuleeko: Voipa hyvinkin tulla! Maailma on pienentynyt siinä missä Dead Can Dancen ilmaisu on laventunut, joten ilmeisesti tänä syksynä uuden albumin julkaiseva yhtye voisi hyvin tulla Suomeenkin. Musiikkinsa puolesta sopisi monen hyvinkin erilaisen festivaalin ohjelmistoon, tosin Kalajoen Juhannuksen tuskin kannattaa tarjouspyyntöä jättää.

Video ei ole enää saatavilla

#22 Eminem (+47)

Mikä: Eminem.

Kauan odotettu: Parikymmentä vuotta.

Tuleeko: Eminemin kesän keikat Skandinaviassa ovat ensimmäiset 17 vuoteen. Seuraava, edes spekulatiivinen mahdollisuus saada Eminem Suomeen lienee siis noin vuonna 2035.

Video ei ole enää saatavilla

#21 King Krule (uusi)

Mikä: Archie Marshall, 23 vuotta, mölinälaulaja, pisamanaama ja ihmelapsi Etelä-Lontoosta.

Kauan odotettu: Pikkuklubeille vuoden 2011 nimettömästä esikois-ep:stä lähtien, isommille areenoille vuoden 2013 esikoisalbumista 6 Feet Beneath the Moon.

Tuleeko: Todennäköisesti ennen pitkää. Etelä-Suomen Krule-fanit rukoilevat Flow’n tai Sidewaysin – tai esimerkiksi Tavastian – ehtivän ennen Ilosaarirockia, jonka monipuoliseen linjaan brittinuorukainen sopisi paremmin kuin hyvin.

Video ei ole enää saatavilla

Jason Lytle hörppää kristallijärven vettä.

”You better get back honky cat
Living in the city ain’t where it’s at
It’s like trying to find gold in a silver mine
It’s like trying to drink whisky from a bottle of wine”
(Elton John – Honky Cat, 1972)

Maalaispoika suurkaupungissa on yksi popin klassisista asetelmista. Nuhjuisessa rippipuvussaan vain matkalaukku ja kitara mukanaan onneaan etsimään lähtevässä kulkurissa on jotain pohjattoman romanttista. Toisinaan reissumiestä kohtaa satumainen menestys, mutta yhtä usein hän päätyy rahattomana torakoiden petikaveriksi hotellimurjuun, jonka ikkunassa välkkyy kaukaisten tähtien sijaan alakerran räkälän neonkyltti. Silloin tulee ikävä kotipirttiä ja sen ympärillä kultaisena lainehtivia viljapeltoja.

Yleensä tällaisessa asetelmassa maaseutu on aitouden, rehellisyyden, perinteiden ja yhteisöllisyyden tyyssija, kun taas kaupunki symboloi paheita, kolkkoa teknologiaa ja persoonatonta eristäytyneisyyttä – yksinäisiä ihmisiä vankeina vierekkäisissä betonikuutioissa.

Populaarimusiikissa teknologian ja ihmisen suhdetta on pohdittu paljon, mutta erityisen suosittua siitä tuli uuden vuosituhannen vaihteessa. Ilmeinen edelläkävijä ja esimerkki oli Radiohead, jonka hymnimäisen surumieliset kappaleet kertoivat usein ihmisistä eksyksissä teknologian täyttämissä kasvottomissa suurkaupungeissa.

Kalifornialainen Grandaddy saattoi näyttää partoineen ja rekkamieslippiksineen enemmän metsureilta tai kaivosmiehiltä kuin herkän taiderockin ystäviltä, mutta toisella levyllään The Sophtware Slumpilla yhtye tutkiskeli samankaltaisia teemoja kuin Oxfordin virkaveljensä. Siinä, missä Radiohead ei tarjonnut varsinaisia ratkaisuja yhä kovempaan vauhtiin kiihtyvän yhteiskunnan ongelmiin, Grandaddy etsi pelastusta samasta suunnasta kuin Jean-Jacques Rousseau jo 1700-luvulla, paluusta takaisin luonnon helmaan.

The Sophtware Slump pelaa teknologian ja ihmisen, maaseudun ja kaupungin sekä puhtaan luonnon ja ihmisen kädenjälkien, välisillä ristiriidoilla. Tästä kielivät jo sellaisten kappaleiden, kuten Broken Household Appliance National Forestin tai Miner at the Dial-a-View’n nimet, mutta erityisen selvästi nämä teemat ovat esillä albumin huippuhetkellä, upealla The Crystal Lakella.

Uuden ja vanhan, juurevan ja modernin, luonnon ja teknologian ristiriidat ovat kuultavissa kappaleesta jo ennen kuin perehtyy sen sanoituksiin. Toisaalta The Crystal Lakella kuuluu perinteinen rocksoundi, klassinen pop, folkahtava melodisuus ja kantrin melankolia, toisaalta taas sen helpoiten päähän tarttuva koukku perustuu kirkkaan vuoristopuron lailla pulputtavalle syntetisaattorikuviolle, ja sen soundin muhkeus ja hieman luonnoton kirkkaus kielivät tuolloin vielä tuoreesta Pro Tools -tietokoneohjelmasta.

Enää musiikintekijöitä eivät sitoneet raitojen rajoitettu määrä, ja äänitysten pienimmätkin virheet oli mahdollista korjata. Tällaisten tietokoneohjelmien ansiosta myös vanha bändiajattelu lensi romukoppaan, kun yksi ihminen saattoi huomattavasti entistä helpommin toteuttaa kunnianhimoisiakin musiikillisia visioita ilman muiden apua. Grandaddyn johtohahmo Jason Lytle olikin nauhoittanut The Sophtware Slumpin käytännössä yksin.

The Crystal Lake kuulostaa tuoreelta, mutta samalla menneisyyden klassiset esikuvat ovat selvästi esillä – kappale kuulostaa hieman siltä kuin Neil Young olisi päätynyt laulamaan Pixiesissä ja tuottajana toimisi ELO:n Jeff Lynne.

The Crystal Laken sanoitukset käsittelevät edellä mainittuja teemoja hyvin selväsanaisesti. Laulun kertoja on jättänyt myyttisen järven, jonka nimi jo kielii sen turmeltumattomasta puhtaudesta. Nyt tämä “moderni mies” asuu tekopuiden, italialaisen nahan, koiranraatojen ja kierojen ihmisten keskellä ja kaipaa takaisin tuolla jossain kaukana kangastuksen lailla häämöttävän vesialueen rannoille. Kun Lytle laulaa ”I gotta get out of here”, toteamuksessa alkaa olla jo epätoivon sävy. Kappaleen melodian surumielisyys tuntuu vihjaavan, että jotain arvokasta on peruuttamattomasti menetetty.

The Crystal Lake ja The Sophtware Slump osuivat oivaan saumaan vuosituhannen vaihteessa, jolloin epäluulot teknologiaa kohtaan olivat huipussaan. Oltiinhan sitä sentään vasta toivuttu pelosta, että vuosituhannen vaihde romahduttaa maailman tietokonejärjestelmät. Etenkin Englannissa Grandaddysta povattiin jopa Radioheadin seuraajaa. Innokkaimpien joukossa oli The Independent -lehti, joka julisti The Sophtware Slumpin painivan samassa sarjassa OK Computerin kanssa.

Grandaddy ei kuitenkaan oikein koskaan pystynyt toistamiseen yltämään The Sophtware Slumpin korkeuksiin. Vuonna 2003 julkaistu Sumday oli virtaviivaisempi, mutta myös tasapaksumpi kokonaisuus, ja kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt Just Like the Fambly Cat jäi yhtyeen viimeiseksi levyksi (Grandaddy on tosin palannut tien päälle viime vuonna, ja eiköhän se uusi levykin ilmesty ennen pitkää). Yleisön tai kriitikoiden kestosuosion sijaan Grandaddyn osaksi jäi rakastetun kulttisuosikin asema. Kiistatonta taitaa olla, että harva enää asettaisi sitä kulttuurisen merkityksensä puolesta samalle viivalle Radioheadin kanssa.

Kun The Crystal Lakea kuuntelee 13 vuotta sen julkaisun jälkeen, maailmassa, jossa ihmisen ja teknologian symbioosi on yhä tiiviimpi, kappale kuulostaa sympaattisen vanhanaikaiselta kuin vuoden 2000 kännykät, joissa uusinta uutta olivat tekstareiden ennakoiva tekstinsyöttö, sisäinen antenni ja netin selaaminen WAPin avulla. Toisaalta taas sen sanoma on lähestulkoon universaali. Nämä samat teemat ovat askarruttaneet ihmistä todennäköisesti jo silloin, kun muinaisen Mesopotamian asukit katselivat epäluuloisina ensimmäistä pyörää ja muistelivat vanhoja hyviä aikoja, kun ei vielä voinut jäädä kärryjen alle.

Video ei ole enää saatavilla

”Tehdäänpä mahdollisimman paska levy… Tästä se lähtee… And a one and a two…”

Kun Eppu Normaali muinoin vitsaili ulkomaisista bändeistä, joiden jäsenet julkaisevat soololevyjä yhtyeen ollessa tauolla, välähti Poko-pomo Epe Heleniuksella. Mikä olisikaan sen järjettömämpää kuin julkaista pino Eppu Normaali -johdannaisia soololevyjä? Ja mikä olisi sen johdonmukaisempaa kuin toteuttaa järjetön ajatus?

Tuumasta toimeen. Kesällä 1980 Eppu Normaalin jäsenet marssivat studioon työstämään soolomateriaaliaan, tosin kukin vain yhden singlen verran. Viisikon musiikillinen sielu, Pantse Syrjä, vastusti kuitenkin hanketta. Vaikka mies suostui lopulta osallistumaan projektiin, ilmaisi hän suhtautumisensa selväpiirteisesti. Miehen single koostui hirtehisistä kappaleista Hautausmaarock ja Ruumisautorock, ja valokuvansa sijasta hän luovutti singlen kanteen Mikko Saarelan laatiman, laulujen teemaa mukailevan piirroksen.

Tämä oli viimeisiä kertoja, kun Epe Helenius pääsi kiinteäksi osaksi Eppujen luovaa prosessia.

Esimerkki on vaatimaton, mutta kuvaa hyvin levy-yhtiöiden ja artistien vuoropuhelua. Kyse on samanlaisesta riippuvuuden ja omaehtoisuuden välisestä tasapainoilusta, joka leimaa murrosikäisen suhdetta vanhempiinsa. Artistit tahtovat korostaa yksilöllisyyttään, vapauttaan ja identiteettiään, mutta ovat samalla riippuvaisia yhtiön kukkarosta. Yleensä tasapaino säilyy ja kumpikin osapuoli hyötyy symbioottisesta suhteesta, mutta välillä salamat leiskuvat intressiristiriitojen purkautuessa. Myräköiden sijaiskärsijöiksi joutuvat usein ne, jotka rahoittavat viime kädessä sekä yhtiöiden että artistien toimintaa – levyjä ostavat musiikin ystävät.

Tässä artikkelissa Nuorgam luo katsauksen levyihin, joilla artistit ilmoittavat levy-yhtiölle jonkin olennaisen rajan ylittyneen. Näitä musiikillisia keskisormia ovat yleensä nostaneet muusikoiden halu suojella taiteellista riippumattomaan tai tarve levyttää itsensä irti kahlitsevasta sopimuksesta, mutta tarinat levyjen taustalla saattavat olla vieläkin monisyisempiä. Kuulijoiden tehtäväksi jää valita puoli, yrittää ymmärtää tai tyytyä ihmettelemään.

Valikoima on kaikkea muuta kuin täydellinen, mutta levyjen pohjimmainen viesti on selvä: levy-yhtiön jätkät, pyyhkikää perseenne sopimuspapereihinne.

(kirjoittajat: Hannu Linkola, Antti Lähde, Mikael Mattila, Juha Merimaa, Sami Sankilampi, Arttu Tolonen)

Mike Oldfield, not a Virgin anymore.

Van Morrison – Bang Masters (1967)

Mikä vitutti? Vuonna 1967 Van Morrisonilla meni hyvin. Hän oli juuri päässyt eroon hankalasta tuottajastaan Bert Bernsista, joka kuoli äkilliseen sydänkohtaukseen vain 38-vuotiaana. Samalla hän vapautui Bersin Bang-levy-yhtiöstä  ja sai levytyssopimuksen Warnerilta, joka ei Bernsin lailla pakottanut laulajaa keinotekoiseen pop-muottiin. Onnen esteenä oli kuitenkin yksi ongelma. Morrisonin Bersin kanssa tekemä kustannussopimus velvoitti häntä kirjoittamaan vielä 36 laulua Bernsin lesken Ilenen kontrolloimalle WEB IV -kustannusyhtiölle.

Mitä tapahtui? Morrison teki uransa keljuimman tempun, marssi Bangin studioon kitaransa kanssa ja improvisoi luvatut 36 kappaletta yhdeltä istumalta. Noin 30 sekunnista puoleentoista minuuttiin ulottuvissa rallatuksissa versiodaan välillä La Bambaa, välillä jammaillaan tekeillä olleen Astral Weeksin (1968) teemoissa. Sanoitusten kutsuminen tajunnanvirraksi antaisi niille liikaa painoarvoa.

Miltä kuulostaa? Ilene Bernsin mielestä kappaleet eivät olleet julkaisukelpoisia ja ne jäivät hyllyyn. Myöhempinä aikoina ne ovat kuitenkin kelvanneet monille epämääräisille kokoelmille, milloin nimellä Bang-Masters, milloin Jam Session, milloin Brown-Eyed Beginnings. Kappaleiden laatua niiden uudelleenpaketointi ei ole valitettavasti nostanut.

Video ei ole enää saatavilla

Marvin Gaye – Here, My Dear (Tamla Records, 1978)

Mikä vitutti? Marvin Gaye meni naimisiin Tamla/Motown-pomo Berry Gordyn vanhemman sisaren Anna Gordyn kanssa vuonna 1964. Gordy oli Tamla/Motownilla töissä biisintekijänä ja muissa tehtävissä. Vuonna 1975 avioliitto oli jo autuaasti karilla ja eropaperit vetämässä. Kiitos Marvinin lukuisten addiktioiden, kuten kokaiinin sekä autojen ja asuntojen ostelun, miehellä ei ollut varaa maksaa Annalle parin yhteisen pojan elatusmaksuja. Niinpä Marvinin lakimies ehdotti, että Anna saisi puolet seuraavan levyn rojalteista. On helppo kuvitella miten rakentavasti pienehkön maan BKT:n verran nokkaansa imuroinut laulaja moiseen suhtautui.

Mitä tapahtui? Marvin aloitti hommat studiossa vuoden 1976 keväällä, tavoitteenaan tehdä paska levy. Hän päätyi kuitenkin uppoutumaan hommaan tosissaan ja puimaan lauluissa tunteitaan Annan kohtaan huomattavan rehellisellä ja paljaalla tavalla. Valmiille levylle tuli nimeksi hiukan katkera Here, My Dear ja sen ilmestyttyä Anna jopa harkitsi Marvinin haastamista oikeuteen yksityisyyden loukkaamisesta.

Miltä kuulostaa? Levy ei menestynyt ilmestyessään eivätkä sen varsin abstraktit melodiat miellyttäneet kriitikkoja. Albumi koki kuitenkin aikamoisen renessanssin uudelleenjulkaisun myötä 1990-luvulla. Nykyään se on tunnustettu soul-klassikko.

Video ei ole enää saatavilla

Monty Python – Contractual Obligation Album (1980)

Mikä vitutti? Toimiminen Monty Python -nimikkeen alla ylipäätään. Hollywood houkutteli elokuvaohjaajan uraa aloittelevaa Terry Gilliamia, John Cleese teki Pitkä-Jussin majataloa ja Michael Palinillakin oli kysyntää näyttelijänä. Sopimus Charisma Recordsin kanssa edellytti kuitenkin vielä yhden albumin tekemistä. Ei olisi niinkään huvittanut, kuten levyn nimestä voi päätellä.

Mitä tapahtui? Koska levyn tekeminen jäi pitkälti koomikkoryhmän musikaalisimman jäsenen Eric Idlen sekä Python-elokuvissa ja The Rutlesissa mukana olleen Neil Innesin (Bonzo Dog Doo-Dah Band) harteille, on Contractual Obligation Album Python-levyistä selvästi musiikkipainotteisin. Ja jos sketsejä mukana onkin, ne ovat pääosin vanhojen ideoiden lämmittelyä.

Miltä kuulostaa? Ihan kohtalaiselta. Levyllä on monia Python-klassikoita, kuten Gracie Fieldsin Sing as We Go -kappaleen sävelmään perustuva Sit on My Face, poliittisen korrektiuden rajoja koetteleva Never Be Rude to an Arab sekä Nuorgamissa aiemminkin esitelty Suomi-postikortti Finland. Hämmentävin kappale on kuitenkin Farewell to John Denver, jossa Lasse Kurjen kaksoisolentonakin tunnettu amerikkalainen folklaulaja kuristetaan hengiltä.

Video ei ole enää saatavilla

Never Be Rude to an Arab kuullaan Monty Pythonin Live at Hollywood Bowlissa Terry Jonesin esittämänä – lähes kokonaan.

Neil Young & The Shocking Pinks  – Everybody’s Rockin’ (1983)

Mikä vitutti? Neil Youngin ja Geffen Recordsin yhteinen taival lienee yksi musiikkihistorian surkuhupaisimmista. Levy-yhtiö ryhtyi ohjailemaan tähteään sopimuksen ensi metreiltä alkaen odottaen häneltä uutta Harvestia tilanteessa, jossa Young halusi lähinnä seurata aikaansa ja kokeilla rajojaan. Young vastasi huutoon peukaloimalla lähes valmiin Crazy Horse -levyn vokoderin ja konemaisten taustojen kirjomaksi Transiksi (1982). Tämän jälkeen hän ryhtyi työstämään perinnetietoista country-albumia. Kun Geffen hylkäsi uuden tarjokkaan ja vaati Youngilta perinteistä rock’n’roll -albumia, tulkitsi mies vaateen pirullisen kirjaimellisesti.

Mitä tapahtui? Young kampasi hiuksensa tötterölle, kasasi taustaryhmäkseen The Shocking Pinks -sekstetin, kirjoitti muutaman puolivillaisen rockabilly-kappaleen ja höysti kokonaisuutta satunnaisilla lainaviisuilla. Miehistö ehti uurastaa studiossa vain tuokion, kun Geffen vihelsi pelin poikki. Valmiiksi tehdyistä kappaleista koostettiin Everybody’s Rockin’, alle puoli tuntia kestävä hömelö tyylikokeilu, jonka sisällöstä kertovat parhaiten sellaiset kappaleiden nimet kuin Jellyroll Man ja Kinda Fonda Wanda. Farssin huipentumana Geffen haastoi Youngin oikeuteen ”epätunnusomaisen” musiikin kirjoittamisesta. Lopulta yhtiö veti syytteensä pois ja David Geffen pyysi Youngilta anteeksi – vain joutuakseen julkaisemaan nipun Youngin uran heikoimpia levyjä.

Miltä kuulostaa? Fiftari-rock kuulostaa fiftari-rockilta, onpa se levytetty millaisissa oloissa hyvänsä. Vaikka levy on kaukana Youngin huippuhetkistä, puoltaa se omituisella tavalla paikkansa kameleonttimaisen taiteilijan katalogissa. Young on tunnustanut albumin täydelliseksi välityöksi, mutta huomauttanut samalla sen olevan eräänlainen kunnianosoitus pinnallisuudessaankin hienolle musiikkiperinnölle. Ja rehellisyyden nimissä – vanhasta kappaleaihiosta työstetty singlelohkaisu Wonderin’ saattaa olla puolivillaisine videoineen jotakuinkin riemukkainta mitä Young on koskaan julkaissut.

Video ei ole enää saatavilla

Mike Oldfield – Amarok (Virgin, 1990)

Mikä vitutti? Multi-instrumentalismin ihmemiehen Mike Oldfieldin ja Virgin-moguli Richard Bransonin kaverillisina alkaneet välit olivat vuosien mittaan tulehtuneet ja alkaneet märkiä. Ihastuttavat arkkiviholliset taide ja raha alkoivat kiristää Oldfieldin ja miljardi-imperiumiksi kasvaneen Virginin suhdetta viimeistään 1980-luvulle tultaessa. Oldfield oli Virginille tärkeä artisti, koska tämän Tubular Bells oli lafkalle vuonna 1973 valtaisa rahasampo ja mahdollisti Bransonin kaikenkarvaisia macho-tempauksia vuosien varrella. Jos Oldfield oli musiikillisesti suuruudenhullu, tuntui Branson elävän erinäisistä maailmanennätyssuorituksista.

Joka tapauksessa, Virgin painosti Oldfieldia tekemään helpompia, kolmen minuutin popkappaleita, joskin hänen annettiin säästää toinen levypuolisko tavaramerkinomaisille parikymmenminuuttisille sävellyksilleen. Virginin liikevaihdon paisuessa myös vaatimukset Oldfieldia kohtaan tiukentuivat ja synnyttivät vuonna 1989 väkinäisen kasaripop-turhakkeen Earth Movingin. Tämähän ei miellyttänyt taiteilijaa alkuunkaan.

Mitä tapahtui? Sen lisäksi, että Oldfieldilta haluttiin lyhyempiä kappaleita, häneltä toivottiin jonkinlaista jatko-osaa Tubular Bellsille. Kun hänen sopimuksensa Virginin kanssa oli myös päättymässä, päätti mies ottaa tilanteesta kaiken irti. Vuonna 1990 ei ilmestynyt Tubular Bells II:ta, vaan Amarok: tunnin kestävä sävellys, jota on kertakaikkisen mahdotonta pilkkoa sinkuiksi.

Trollauksena levy ansaitsee mitä suurimmat aplodit, sillä hengästyttävän mutkikas teemojen viidakko, väkivaltaiset dynamiikanvaihtelut, syntetisaattoreiden minimointi ja itsetarkoituksellisen hölmö soitinarsenaali (kaikkien muiden soittimien lisäksi myös mm. hammasharja, lelukoira ja ovi) kruunautuivat sillä, että levyllä soitettuja putkikelloja ei soitinluettelossa nimetty ”tubular bellsiksi”.

Tämän lisäksi Oldfield jemmaili täkyjä Virginin isokenkäisille pitkin levyä. Niistä tunnetuin lienee 47 minuutin kohdalla kuultava morsekoodi ”FUCK OFF RB” (tosin jostakin syystä juuri tämän kohdan sisältävä pätkä lohkaistiin Virginin julkaisemalle Elements-kokoelmalle). Sen lisäksi levyn pianosta forte fortissimoon hyppivät dynamiikanvaihtelut on kuuleman mukaan omistettu Virginin toiselle pomolle Simon Draperille, jotta tämä ajaisi levyä kuunnellessaan kovaäänisten kohtien soidessa ojaan.

Eikä keskarin heiluttelu tähän loppunut: vuotta myöhemmin ilmestynyt Heaven’s Open, Oldfieldin viimeinen Virgin-levy, päättyy hänen ”fuck off!”-naurahdukseensa. Kuin pisteenä i:n päällä Oldfieldin ensimmäinen Warnerille levyttämä albumi sai nimekseen Tubular Bells II. Valtavan nerokasta vittuilua!

Miltä kuulostaa? Mitä mainioimmalta! Kaikesta raivokkuudestaan huolimatta Amarok on sangen koherentti kokonaisuus, ja pelkän hassuttelun sijaan oikeasti kunnianhimoinen teos. Se kulkee jonkin verran samankaltaisissa tunnelmissa kuin vuoden 1975 Ommadawn, mutta sotkee kelttiperimän lisäksi mukaan afrikkalaista musiikkia, sekä skottilaisen komediennen Janet Brownin erikoisen Margaret Thatcher -imitaation. Ylipäätään Oldfield halusi hylätä koneilla työskentelyn ja keskittyä ”käsin tehtyyn” musiikkiin. Lopputuloksena oli Oldfieldin uran suurin saavutus. Ei huono, noin vittuilulevyksi.

Video ei ole enää saatavilla

Hatusta kiinni ja mukava asento, tässäpä mokoma mötkö kokonaisuudessaan!

Arm of Roger – The Ham and Its Lily (2002)

Mikä vitutti? Kun Grandaddy astui vuonna V2-levy-yhtiön leipiin loisteliaan Under the Western Freeway -debyyttinsä (1997) jälkeen, uskoi yhtiö saaneensa yhtyeestä todellisen kultasammon. Niinpä markkinointiportaassa odotettiin innolla orkesterin seuraavaa liikettä. Yhtiön edeskäyvät eivät kuitenkaan malttaneet kunnioittaa studiossa majailleiden suojattiensa taiteellista rauhaa. Yhtyeelle esitettiin toistuvia vihjailuja siitä, miten paljon paremmin sen musiikki olisi voinut menestyä, jos orkesteri olisi tinkinyt lo-fi-estetiikastaan ja kirjoittanut aidosti hittipotentiaalista materiaalia. Kun Jason Lytlen ja kumppanien sietoraja ylittyi, viisikko päätti toimittaa V2:lle runsaudensarven, jossa riittäisi pureskeltavaa pitkäksi aikaa.

Mitä tapahtui? Viimeisteltyään työn alla olleen albumin Grandaddy alkoi etsiä arkistojensa uumenista pahinta saastaa, mitä studiohumalat olivat saaneet sen välillä tuottamaan. Viattomimmillaan äänitteet koostuivat Signal to Snow Ratio -EP:n (1999) aikaisista raakileista, joilla yhtye etsi itselleen uusia tuotantomuotoja. Ankarimmillaan orkesteri puolestaan tarjoili sietokykyä koetelleita kollaaseja, joilla vuorottelivat hävyttömyydet, luuppimössöt ja muu äänisaasta. Suorimmaksi terveisiksi yhtiölleen miehistö lähetti kappaleen nimeltään I Like Lo-Fi Recordings. Ja vähintään yhtä johdonmukaisena päätöslauseena laulusikermälle soi The Pussy Song:

Goddamn my pussy?
Goddamn that pussy?
Who gets this pussy?
I get that pussy

Kun kokonaisuus oli kasassa, orkesteri viimeisteli sen huolella ja kiikutti levy-yhtiölle kiireisenä Fed-Ex-toimituksena. V2:n konttorissa Grandaddyn uutukaista kuunneltiin huolestuneina. Pohdittuaan muutaman palaverin ajan, millaiseen paskaan käsi tuli upotettua, yhtiön A&R-henkilö Kate Hyman jätti Lytlen vastaajaan viestin: ”Ok, paskiaiset. Missä se oikea levy on?”. Tällä kertaa Grandaddy toimitti yhtiölle hartaasti työstämänsä The Sophtware Slump -kaunokin (2000). Humalaisen koosteensa se julkaisi Sweat of the Alps -levymerkillään ilmoitettuaan albumin tekijäksi kuvitteellisen Arm of Roger -yhteen.

Miltä kuulostaa?  The Ham and Its Lilyn soidessa on helppo kuvitella levy-yhtiön edustajien kauhu. Levyä on vaikea ottaa todesta, mutta samalla se kuulostaa juuri sopivan viimeistellyltä ja tunnusomaiselta, jotta sen voisi kuvitella täysin hakoteille joutuneen yhtyeen suuruudenhulluksi purskahteluksi. Hämäysefektin täydellistämiseksi orkesteri oli vieläpä sijoittanut äänitteen alkupäähän ne kappaleet, jotka muistuttivat eniten oikeaa musiikkia – ja olivat oikeastaan Grandaddyn nerokasta parodiaa omasta itsestään. Nämä satunnaiset myönnytykset eivät tehneet levystä kuitenkaan käyttökelpoista. The Ham and Its Lily on juuri sellainen oksennus, jollaisen pitkä studiokuuri ja sen päättänyt juomaputki tuottaa. Yhtyeen huumori kutkuttaa muutaman kuuntelun ajan ja miehistön pidäkkeetön absurdismi tuottaa satunnaisia neronleimauksia (esim. Seven Days of the Week, Down with Animals), mutta pidemmän päälle levy altistaa suurelle määrälle närää ja turhautumista.

Video ei ole enää saatavilla

Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi – Ruuvimeisseli perseessä (2010)

Mikä vitutti? Yhtye jauhoi omassa kellaristudiossaan pitkään seuraajaa vuoden 2009 levykaksikolle Vade Retro Satanus. Kun hommat olivat paketissa, levy lähetettiin Kioski-levy-yhtiöön. Levy-yhtiö kehui materiaalia loistavaksi – suorastaan klassikoksi. Parin päivän kuluttua lafkasta tuli kuitenkin soitto. Mielipide oli yhtäkkiä vaihtunut täysin päinvastaiseksi. Levy olikin täyttä kuraa ja julkaisukelvotonta paskaa. Levy-yhtiön edustaja ohjeisti bändiä muuttamaan linjaansa muun muassa seuraavin sanoin: ”Ottakaa se ruuvimeisseli pois perseestä!” Levy piti lähettää masterointiin samana päivänä, kun sukset menivät lopullisesti ristiin.

Mitä tapahtui? Pieteetillä tehdyn työn lyttäämisestä kimpaantuneena yhtye otti hatkat Kioskilta. Levy julkaisiin muutaman tapahtuneesta inspiraationsa saaneen lisäbiisin kera omakustanteena. Levymerkin nimeksi valikoitui Sitoutumaton Haistavittu Records. Myös albumin nimi muutettiin: Ruuvimeisseli perseessä. Yhtye kirjoitti tarinan julki lehdistötiedotteissaan. Näin koko sekamelska hyödynnettiin markkinoinnissa, johon bändillä ei ollut penniäkään rahaa.

Miltä kuulostaa? Klassikkomatskua. Yhtye jatkaa tutulla arvaamattomalla ja monisyisellä linjallaan. Materiaali vaihtelee punkista hempeilyyn, kuten aiemmillakin kiekoilla. THJKB:n vahvuus onkin monipuolisuus ja yllätyksellisyys. Olisi luullut levy-yhtiön ymmärtäneen tämän jo aiemman levykaksikon kohdalla. Kioski oli antanut bändille täyden taiteellisen vapauden, joten sen skitsofreenisen vaihtelevat
mielipiteet ihmetyttävät.

Video ei ole enää saatavilla

Moi, saammeko sohia työkaluillamme?