Moshi Moshi

65 Au Revoir Simonea on uhannut sama kohtalo kuin lukuisia ensijulkaisullaan indieyleisön uudeksi suosikiksi nousseita kevyt-elektropop-yhtyeitä: kun tuotanto ja kappaleet eivät tunnu enää esikoista seuraavilla levyillä ottavan kovinkaan kummoisesti uusia suuntia, yleisö menettää mielenkiintonsa ja etsii uuden suosikin, joka on enemmän ajan hermolla. ”Au Revoir Simone, ei jaksa kiinnostaa ketään vuonna 2013”, eräskin nuorgamilainen luonnehti yhtyettä. Aivan näin tyly tilanne ei ole, mutta ankeasti nimetyllä Move In Spectrumsilla se ei kyllä kovin paljon paremmaksikaan muutu. Muutamia perushyviä popkappaleita toki löytyy. Esimerkiksi lennokas Crazy on aivan yhtä menevää rilluttelua kuin vaikkapa kotimainen Burning Hearts parhaimmillaan ja Somebody Who ihan silkkaa Austraa, mutta vain hivenen vähemmän huomiota herättävällä laulajalla. Sympaattisen yhtyeen pitäisi saada pari mojovaa, suoraviivaista hittiä ja tuotantoonsa enemmän rohkeutta, niin näistä aineksista voisi syntyä jotain paljon enemmän, kuin mihin nyt ylletään. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Danny Brown – Old

Fool’s Gold

88 Ei terve, mikä levy! Legendaarisessa The Wire -tv-sarjassa oli sellainen heroiiniaddikti-hahmo kuin Bubbles, joka oli aina vähän sekava ja homssuinen, mutta loppujen lopuksi terävä ja kekseliäs kaveri. Old on kuin tuon miehen sielunmaisema: hektinen ja pakkoliikkeinen, sekopäisestä hedonismista kakofoniseen pelkotilaan hyppivä mutta silti terävästi ympäristöä havainnoiva. Yhteiskunnallinen näköalattomuus, huumeet, yletön bailaaminen ja puhdas riettaus ällikällä lyövällä tarkkuudella kuvailtuna heittävät yläfemmoja biisistä toiseen. Danny Brownin ilmaisun raakuus, verbaalinen taituruus ja koko tuotantojäljen laaja-alaisuus tekevät Oldista yhden vuoden kovimmista suorituksista. 19 biisiä, joiden joukossa notkahduksetkin ovat vielä ihan hyvää keskitasoa. Biitit ovat uhkaavan rupisia tai ylikorostetun muovisesti ja villisti laukkaavia, mutta kummassakin tapauksessa helvetin hyvin Brownin ilmaisun kanssa yhteen pelaavia. Harvoin on toistuvista teemoista rakennettu näin hyvin jännitteensä säilyttävää pakettia. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Cage The Elephant – Melophobia

RCA Records

70 Tältä kentuckylaisyhtyeeltä eivät ideat lopu kesken, se tulee Melophobian vajaan neljänkymmenen minuutin aikana moneen otteeseen selväksi. Albumi on Cage The Elephantin kolmas, ja odotuksia on monelta suunnalta. Myös yhtyeellä itsellään on omien sanojensa mukaan tähtäimessä Melophobialla kasvaa irti vaikutteistaan. Juuriansa on tervettä näyttää ja käyttää, ja paikoitellen Cage The Elephantin musiikki tuo mieleen monet indiesuuruudet, kuten laulaja Matthew Shultzin ihannoiman Pixiesin. The Killsin Alison Mosshartin duetoiman It’s Just Foreverin intensiteetti tuo mieleen mahtavan edesmenneen The Blood Brothersin. Levy on ahdettu täyteen mitä erikoisempia ideoita, mutta parhaimmillaan bändi on suoraan sydänlankoihin tarttuvilla kappaleillaan, kuten singlellä Come A Little Closer. Levyn alkupuoliskon jälkeen monet kappaleet alkavat kilpailla tuotannollaan edellisten laulujen kanssa. Levyn kokonaissoundi leikittelee bändin live-energian ja korkealaatuisen studion erottelevuuden välillä, ja monessa kappaleessa on psykedeelinen surfvire. Paikoitellen tämä tuntuu (soundien puolesta) sekavalta ja ulkokultaiselta jo varsin omalaatuisten sävellysten päälle lapioituna. Cage The Elephant on nuori yhtye, joka uudella levyllään osoittaa kypsymisen merkkejä. Kypsyisivätpä kaikki yhtyeet näin hienosti. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

Clap Your Hands Say Yeah – Little Moments EP

Clap Your Hands Say Yeah

62 Clap Your Hands Say Yeah aloittaa uudella EP:llään käytännössä alusta. Kahta jäsentä köyhempänä laulaja-kitaristi Alec Ounsworth sekä rumpali Sean Greenhalgh vetäytyivät kellariin meditoimaan ja puhdistautumaan. Little Moments on varmasti raju kokemus yhtyeen edellisiin julkaisuihin tutustuneille ja kiintyneille kuulijoille. Pääosissa ovat tiukasti sekvensoidut syna-arpeggiot ja biitit. Ainoat tutut elementit lienevät Ounsworthin tunnistettava ääni sekä paikoitellen nauhalle tarttuneet rummut. Vaikka soundimaailma on hieman geneerinen ja miltei joka kappaleella leikitään viive-efektin feedback-namiskalla, on tämä vaihe yhtyeen historiassa jännällä tavalla raikas ja sympaattinen. Little Moments tuntuu olevan varovainen kokeilu vailla tavoitteita, ja juuri siinä onkin sen vahvuus sekä heikkous. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

Cults – Static

Columbia

66 Ou nou, tässä tulee bändi, jolla on taustallaan vaikeimmin uusinnettava hype hetkeen. Etenkin, kun duon eponyymi debyyttialbumi (2011) oli alkujaankin perin keskinkertaisesti länkyttelevää sixties-pastissia. Oikea lähestymistapa kakkosalbumin koostamiseen: sama resepti, parempia kappaleita, kiinnostavammat soundit. Mitään ylimääräistä levyllä ei tälläkään kertaa ole, mutta tuotanto on ajattomampi ja universaalimpi, välttyen 1960-luvun preservointiin keskittyvän kiiltokuvan keinotekoiselta viattomuudelta. Yläotsikkoja ovat kuitenkin eri aikakausien tulkinnat psykedeliasta, shoegazesta ja orkestraalisesta popista. I Can Hardly Make You Minen ja High Roadin kaltaiset ylpeästi etenevät biisit ovat riemuvoitto debyyttilevyn aneemisimpiin hetkiin verrattuna ja We’ve Got It todistaa entisten perinneheikkouksien korjaamisesta voimapopkirkkauteen. Spectoriaanisen monomanian maailmasta ei silti ole täysin päästy eroon, ja tasapaksuuteen lopulta sortuva kokonaisuus vain alleviivaa sitä tosiseikkaa, että tällaista musiikkia ei aikoinaan kirjoitettu albumimuodossa kuunneltavaksi. Vaikutelmaa ei ainakaan korjaa Madeline Follinin läpi levyn vivahteettoman yksitoikkoisena pysyttelevä lauluääni. Lopputuote on sokerisena helkkyvä albumi, joka suurimman osan ajasta kuulostaa hieman liikaa joululta. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Goldfrapp – Tales of Us

Mute

73 Triphopin jälkitiloissa vuonna 2000 ilmestynyt Felt Mountain kantoi aikansa eteerisimpiä ja samalla kliseisimpiä attribuutteja. Joka tapauksessa Goldfrappin epätasaisen uran käynnistäjänä se myös kuuluu englantilaisduon diskografian parhaimmistoon. Lukuisien muotokokeilujen jälkeen Tales of Us on tämän aikansa kulloisia trendejä state of the art -tronicaan yhdstelevän diivayhtyeen minimalistisin ja yllättäen akustisin levy sitten Felt Mountainin, jonka millenniaaliset trendioikut on hylätty ajattomamman äänimaiseman tieltä. ”Kate Bushin pikkusisar” -rinnastus on niin laiska, että se on pakko tehdä. Toisaalta juurilleen palanneesta yhtyeestä voi vasta tämän levyn jälkeen todeta, että eipä Glass Candyn ja Chromaticsin tapaisia elektroartistejakaan olisi välttämättä koskaan syntynyt ilman Goldfrappin pohjatyötä. Tales of Usin tunnelmissa on mutkaton ja kertakuuntelulla mukanaan vievä pohjavire, mutta tällä reseptillä on myös kaikki edellytykset synnyttää pelkkää apatiaa. Aika tulee paljastamaan, näyttäytyykö Tales of Us viihdyttävänä, atmosfäärillä ladattuna myöhäisenä laatutyönä, vai vain ensimmäisenä laskelmoituna reboottina maneeriksi muuttuneessa, kypsän iän tummasävyisyyden löytäneiden albumien ketjussa. Toivoa sopii, että tässä ei ollut kaikki, mitä duolla on tarjottavanaan. Tietty tyylitietoisuus on silti piirre, jota he tuskin ikinä tulevat menettämään, sillä lavaa pyyhkivä valokeila on Allison Goldfrappille enemmän kuin kohtalo. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Holy Ghost – Dynamics

DFA

61 Kun Holy Ghostin nimetön esikoisalbumi vuonna 2011 ilmestyi, vihelsi juna jo horisontissa. Sinällään levy oli yksi julkaisuvuotensa mainioimmista elektronisen popmusiikin julkaisuista, mutta jotain kertoo, että sen vanhin kappale (Hold On) oli tuolloin jo neljän vuoden ikäinen. Toisella albumillaan amerikkalaisduo ei edes yritä seurata saati luoda trendejä, vaan tyytyy toistamaan viimeisen kymmenen vuoden konepopin meemejä: Dynamicsilla kuullaan siis muun muassa LCD Soundsystemin takapotkubassoa ja lehmänkellonkilkatusta (Dumb Disco Ideas), Thomas Marsin epäortodoksisesti rytmitettyä laulua myöten mallinnettua Phoenix-poppia (Changing of the Guard) ja Driven neonvaloissa väreilevää Miami Vice -tunnelmointia (It Must Be the Weather). Levyn yksitoista kappaletta ovat pääosin aivan kelvollisia, mutta myös mahdottoman harmittomia. Kun kaikki tämä on kuultu jo niin monta kertaa ja niin paljon paremmin tehtynä, jää levyn käyttöarvo pieneksi. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Moby – Innocents

Mute

35 1990-luvun Moby vaikutti suoraan koeputkesta putkahtaneelta ja isäntiään vastaan kapinaan nousseelta kloonilta, jolla oli tinkimätön visio johtaa puutunut sukupolvensa transhumanistiseen vallankumoukseen rakkauden ja musiikin kautta. Sittemmin Moby on pitänyt tuosta tinkimättömyydestä kiinni esiintyen nykyään sängen kasvattaneena androidi-dropottina, joka on kieltäytynyt asentamasta päivityksiä 20 vuoteen. Innocents on päättymätön ysäritrippi ja siitä on laajan vierailijakaartin panoksesta huolimatta vaikeaa löytää mitään tuoreelta tai innostavalta kuulostavaa. On gospel-vaikutteita, tietoisen haavoituvaiselta kuulostavia triphop- ja dream house -koskettimia, valtameren kuohunaa… Oikeastaan jokainen melodia, johon Moby koskee, muuttuu new age -jaarittevaksi rihkamaksi. Jopa Wayne Coynen kevytpäisyys näyttäytyy tässä sokerisessa kontekstissa kaikkein epäedullisimmassa, ehostuksen paljastavassa UV-valossaan. Innocents saa miettimään, että aikoinaan, kun Mobylla oli luultavasti kaikki edellytykset, hänen olisi kannattanut julistautua omaksi uskonnokseen ja alkaa pelolla hallitsevaksi kulttijohtajaksi. Vuonna 2013 on nimittäin hankalaa saada ihmiset kuuntelemaan delfiinien ääniä tooga-asusteissa tarjoamalla palkaksi vain keitettyjä linssejä ja alfafaa. Oikeastaan hän määrittelee uusiksi kelkastaputoamisen käsitteen. Moby on kenties ainoa artisti jonka urakehityksen suurin erhe oli myöhästyä Hale-Boppin komeetan kyydistä. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Someone Still Loves You Boris Yeltsin – Fly by Wire

Polyvinyl

76 Yhtyeet, joiden nimissä on enemmän kuin kolme sanaa, tekevät säännönmukaisesti maalailevaa, elämän synkkyydestä ja tuonpuoleisen vääjäämättömyydestä inspiraationsa ammentavaa instrumentaalimusiikkia, joka vyöryy kuulijan päälle kymmenminuuttisina, dynamiikan ääripäistä voimansa hakevina hyökyaaltoina. Someone Still Loves You Boris Yeltsin soittaa kuitenkin indiepoppia, jossa on yhtä paljon dynamiikkaa kuin 400 gramman Edam-juustokimpaleessa. Fly by Wire on kauhean kiva levy: kuulijan on helppo kuvitella kolme kiharapäistä, kulahtaneissa bändipaidoissaan kyyristelevää ja tyytyväisesti keski-ikäistyvää indie-möhömahaa kompaktiin kellaristudioon, joka on viimeistä neliömetriä myöten pullollaan kirpputoreilta hankittuja vintage-instrumentteja, pienipainoksisilla 7-tuumaisilla ja fanzineilla täytettyjä pahvilaatikoita, 1970-luvun classic rock -mestareiden kellastuneita keikkajulisteita, bändipinssejä ja hiirenkorville luettuja muusikkoelämänkertoja. Trioksi kutistunut missourilaisbändi, joka oli jo kolmanteen albumiinsa mennessä tehtaillut riittävästi b-puolia ja muita harvinaisuuksia 26 biisin kokoelman tarpeiksi, tuntee popmusiikin historian kuin flanellipaitansa rintataskun ja nykäisee sieltä juuri oikeilla referensseillä höystetyn siivun nopeammin kuin ehdit sanoa yo-la-tengo. Rujoja rumpukoneita, aurinkoisia country-sävyjä ja nakuttavaa matikkapoppia yhdistelevän Fly by Wiren kappaleet on suunniteltu insinöörin tarkkuudella, mutta ne esitetään siinä määrin nuhjuisesti, ettei niistä voi olla pitämättä. Field Music tekee tämän kaiken huimapäisemmin ja Sea and Cake hypnoottisemmin, mutta kyllä näille borssikeiton ystävillekin on paikkansa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Yksi Alison Goldfrapp, tuplana, kiitos.

Leffascore-säveltäjä Will Gregory ja ällistyttävän laajan äänialan sopraano Alison Goldfrapp hyökkäsivät puskista debyyttialbumillaan Felt Mountainilla vuosituhannen vaihteessa. Toki bändille sukunimensä lahjoittanut laulajatar oli ehtinyt jättää kuulokuvia vierailemalla Orbitalin Snivilisationilla (1994) ja erityisesti huokailemalla Trickyn tötsyklassikolla Maxinquayella (1995), mutta Felt Mountain oli jotain aivan muuta.

Felt Mountainilla yhdistyivät vintagetuhnu electronica, tuulahdukset John Barryn rakeisista James Bond -tunnareista ja jotenkin vinksahtaneet scifi-teemat; levy voisi olla soundtrack tulevaisuuden dystopiaan sijoitetulle Liisa Ihmemaassa -tarinalle, jota on terästetty LSD:llä. Yksi levyn outoudellaan kiehtovista helmistä on sen loppumetreiltä löytyvä, ihmisten kloonaamisen teemalla leikittelevä Utopia.

Felt Mountain syntyi syrjäisessä vuokra-bungalowissa Wiltshiren maaseudulla, Englannissa syksyllä 1999, ja prosessi oli mitä ilmeisimmin raskas. No, kuvittelepa itsesi työstämään levyä jonnekin brittien perämetsiin syysmonsuunin aikaan. Ehkä tämä osaltaan selittää levyn kolean ja tummasävyisen yleisilmeen.

Levy sai ilmestymisensä aikoihin enimmäkseen positiivisia arvioita, mitä nyt peribrittiläiseen tyyliin osa kriitikoista dissasi bändin agenttijazz-viboja Portisheadin perässä hiihtämiseksi, mikä kyllä oli melkoista liioittelua. Portishead oli bluesia levareilla ja sämplerillä, Goldfrapp on enemmän sukua 1960-luvun viihdemusiikille.

Portisheadin Adrian Utley tosin featuroi levyllä muutamassa biisissä basson varressa ja syntikkasuhinoiden parissa, mutta alavireisen tunnelman, analogifetissien ja vintagen nimeen vannovan tuotannon lisäksi näillä kahdella bändillä ei loppujen lopuksi niin paljoa yhteistä ollut.

Utopia on ehkä levyn ”idyllisin” raita. Se kirvoittaa mielikuvia rotuvalioista jugend-nuorista kirmailemassa vuoristoniityllä kuin varsat kevätlaitumella – lederhosen natisee ja jodlaus raikaa! Tällä(kin) biisillä Alisonin äänijänteet lepattavat melkoisen vaikuttavasti oopperadiivan ylärekisteristä eroottiseen huokailuun. Onhan se nyt jumalauta viisaria värisyttävän hottia, kun näyttävän näköinen pimatsu keimailee kertsissä: ”Fascist baby…”

Utopian videokin pelaa siekailematta bändin laululintusen fotogeenisyydellä. Siinä vannoutuneempikin vastarinnankiiski alkaa sovittaa univormua ylleen ja nostamaan kättä lippaan. Moinen täydellisyys on silkkaa fasismia – vähintäänkin aisteille.

Jotain synkkää näihin täydellisiin idylleihin kuitenkin aina liittyy. Jos ei muuta, niin ainakin tietoisuus siitä, etteivät ne tule kestämään. Tulee mieleen parikin leffaa, jotka eittämättä ovat innostaneet Goldfrapp-pariskuntaa teemojensa ja tunnelmansa puolesta: Blade Runner ja Solaris.

”Too bad she won’t live… but then again, who does?”

Onneksi musiikki sentään elää ikuisesti.

Video ei ole enää saatavilla

Zef Recordz

74 Eteläafrikkalaisen zef-possen kakkoslevy jatkaa tutulla polulla. Ninja, eli Watkin Tudor Jones, lennättää sylkeä etukenossa kuin buurien Eminem. Yolandi Vi$$er huutaa kuin vihainen, afrikaansisti korostaen puhuva heliumpallo. Musiikki löytyy jostain raven ja räpin väliltä. Afrikkalaisia mausteita löytyy, mutta ei siinä määrin kuin vaikka Shangaan Electrolla tai edes Spoek Mathambolla. Ten$sion on tasaisen toimiva levy, mutta yhtään totaalista pankinräjäyttäjää siltä ei löydy. Helmiä on silti useita. Yllättäen gangsta-sävyinen So What toimii. Sinkkubiisi I Fink U Freeky on aika jyrä. Fok Julie Naieersin ghettotech-komppi toimii. U Make a Ninja Wanna Fuck on kuin hyvällä tavalla lobotomisoitu versio jostain Faithlessin oodista. Eli missään vaiheessa ei ala nukuttaa. Watkin Tudor Jones ei ole slummia nähnytkään, mutta maailma söi miehen zef-läpän koukkuineen. Ainakin toistaiseksi. Jännä nähdä kantaako bändi senkin jälkeen, kun mielettömällä myllytyksellä aikaansaatu nettihype on historiaa. Blogisteille koko juttu on jo ”so 15 minutes ago” eli vanhaa kauraa. Sääli. Ten$ion ei vie Die Antwoordia tai Watkin Tudor Jonesia kokonaisteideteoksena eteenpäin tai uusille alueille millään tavalla, mutta onneksi musiikki on paukapäisellä tavalla todella toimivaa.  (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Earth – Angels of Darkness, Demons of Light II

Southern Lord

77 Dylan Carlsonin ja Adrianne Daviesin instrumentaaliyhtye sai maan järisemään ja sisuskalut vellomaan viimevuotisella Angels of Darkness, Demons of Light -albumillaan, joka viiden keskimäärin 12-minuuttisen riffijärkäleen varassa seisova monolitti doom metalin julmuutta, krautrockin jurnutusta, countryn kuolemansairautta ja jazzin kieroutuneisuutta. Albumin jatko-osa ei ole aivan yhtä vaikuttava kokemus; se on edeltäjäänsä seesteisempi ja meditoivampi, ammentaen enemmän folkin ja dronen maailmasta. Kokonaisuudesta nousee esiin Slintin jalanjäljissä kulkeva A Multiplicity of Doors, joka kasvaa raskaanraukeasta askelluksestaan vääjäämättömästi kohti lopun epävireisesti narisevaa viulusooloaan. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Goldfrapp – The Singles

Mute Records

87 Felt Mountain -debyytin kansilehdessä Alison Goldfrapp poseerasi likaisin polvin keskellä metsämaisemaa kumisaappaissa ja Will Gregory istui puupaneloidussa huoneessa nolot retrokuulokkeet päässään. Kaksitoista vuotta myöhemmin alkaa viimein tajuta, kuinka mittavan matkan duo on kulkenut 2000-luvun alun eterisöidystä estetiikasta röyhkeän seksuaalisen glam-vaiheen kautta vapautuneeseen voimapoppiin. Samalla toivottavasti yhä useampi alkaa tajuta sen viehättävän kepeäkenkäisyyden, jolla Goldfrapp on luovinut läpi viime vuosikymmenen sen tomusokerisimpien trendien kanssa flirttaillen. Yhtye, jolta kukaan tuskin odotti mitään vuoden 2005 tummanpuhuvan diskomestariteoksen Supernaturen jälkeen, on edelleen onnistunut tiputtelemaan yksittäisiä hienoja kappaleita. Nämä kappaleet ovat relevantteja. Goldfrapp on relevantti. Tiivistetty kokoelmalevy on täydellinen formaatti suodattamaan sen turhemman hötön, joka saisi epäilemään bändin merkittävyyttä. Ja Goldfrappin kohdalla höttökin on usein sloane-tason höttöä – se on pinkki tekohöyhen, joka leijailee kepeästi hieman rahvaiden electroclash-aikalaisten päiden yläpuolella, äärimmäisen itsevarmana ja sensuaalisena. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Beth Jeans Houghton – Yours Truly, Cellophane Nose

Mute Records

83 22-vuotias Beth Jeans Houghton antaa itsestään ihastuttavan hepsankeikkaisen vaikutelman. Brittilaulajan parhaaseen Monty Python -tyyliin nimetty esikoisalbumi on yhtä aikaa hulvaton ja kurinalainen kokoelma eriskummallisia popkappaleita maailmasta, johon vain harva Houghtonin lisäksi on päässyt kurkistamaan. Ytimekkäällä albumilla on kymmenen huolella puukotettua eksentristä pikkuhelmeä, joiden soidessa Kate Bush, barokkipop, Penguin Café Orchestra, arvoituksilla puhuvat metsäneläimet, Robert Wyatt ja kamarimusiikkiin hurahtanut Mel Brooks kohtaavat Sherwoodin metsän siimeksessä, vain kadotakseen ennen kuin kuulija ehtii sanoa ”Raymond Luxury-Yacht”. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Imperial Teen – Feel the Sound

Merge

83 Vuonna 1996 Faith No Moren kosketinsoittaja Roddy Bottumin sivuprojektina aloittanut Imperial Teen alkaa 16-vuotiaana jo lähestyä täysi-ikäisyyttä. Vaikka sen musiikissa onkin enemmän kuin tarpeeksi elähdyttävää joie de vivreä, on siinä myös kypsää sivistyneisyyttä. Feel the Soundilla ei riehuta kaljatuoppi kourassa, vaan nautitaan elämän hyvistä asioista viinilasi huulilla. Ja nauretaan, vaikka välillä peitelläänkin silmiin kohoavia kyyneleitä. Imperial Teenin terävä ja melodiarikas elektroninen indiepop vie vastustamattomasti mukanaan kuin tuuli, joka puhaltaa sekä lempeänä hiuksiin kesäpäivänä että vaeltelee levottomana öisen kaupungin yllä. Vaikka Feel the Soundia vaivaakin hienoinen yksipuolisuus, sellaiset upeat kappaleet kuin Runaway, Last to Know, All the Same ja Overtaken takaavat, että se on yksi alkuvuoden parhaista poplevyistä. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

My Best Fiend – In Ghostlike Fading

Warp

52 Brooklyniläinen My Best Fiend on elektroniseen puoleen erikoistuneelle Warp-lafkalle harvinaisesti eksynyt rockbändi. Se on jo itsessään yksi kiinnostusta korkealle nostava seikka. Lisäksi bändin debyytiltä ennakkoon tiputetut biisit Higher Palms ja erityisesti säkenöiväksi kitarapsykedeliaksi paisuva Cracking Eggs ehtivät nostaa odotukset lähelle pilviä. Bändin debyyttialbumin soundi nousee Spiritualizedista ja The Vervestä puristettusta tiivisteestä, jonka avaruudelliseen gospelhekumaan ja lääkehuuruihin on kuitenkin huljahtanut aivan liikaa lantrinkia. Odotuksen jälkeen on valtava pettymys, kun In Ghostlike Fadingilta puuttuu kaikki hehku ja paljaana kärvistelevä sielukkuus, mitä tämänkaltainen musiikki tarvitsee elämänsä eliksiiriksi. Esimerkiksi käy jo kakkosbiisi Jesus Christ, jossa on noin miljoonasti nimensä mahtipontisuutta vaatimattomampi esitys. Vaikka bändi kuinka sitä tahtoisi, sen musiikki ei kuulosta sairaalavuoteissa horrostetuilta kuukausilta, huumehöyryisiltä kohtaamisilta jumalan kanssa tai kokemuksilta kuoleman rajamailta. Paremminkin My Best Fiendin inspiraationlähteet tuntuvat olevan tapauskovaisuudessa ja reilussa annoksessa ibuprofeenia. Niistä kumpuavaa itseilmaisuntarvetta ainakaan minä en ihan ensiksi purkaisi psykedeeliseksi indiegospeliksi. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Shearwater – Animal Joy

Sub Pop

91 Jos vuoden parhaan levyn tittelin haluaisi hätäpäissään myöntää jo näin maaliskuun alussa, olisi valintani Animal Joy, Okkervil Riveristä vuosituhannen vaihteessa siinneen teksasilaisyhtyeen seitsemäs albumi. Animal Joy soi häpeilemättömän eeppistä indierockia, jonka pelastaa pompöösiydeltä kaikesta huokuva rosoinen inhimillisyys, joka muistuttaa The Nationalin läpimurtoalbumista Alligatorista (2005). Albumin avaava kappalekaksikko Animal Life ja Breaking the Yearlings hakee vertaistaan: brittifolkin ja -progen hengessä rakentuvat kappaleet huokuvat intensiteettiä, jonka laulaja Jonathan Meiburgin antaumuksellinen tulkinta paisuttaa lähes sietämättömän nautinnollisiin mittasuhteisiin. Mainitun The Nationalin lisäksi Animal Joy herättää assosiaatioita Talk Talkin ja Elbow’n kaltaisista taiderockin mestareista sekä tietysti 1970-luvun originaaleista, kuten David Bowiesta ja Peter Gabrielista, Pushing the Riverin kohdalla jopa Joy Divisionista. Jos levyltä iso hitti lohkeaa, se on You As You Were, jonka kilkattavan pianon kuljettamassa poljennossa on tenhoa, jonka Coldplay tuntuu jossain vaiheessa kadottaneen. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Van Halen – A Different Kind of Truth

Interscope

80 Tämä levy syntyi monenlaisten myrskynmerkkien vyöryessä taivaankannen halki. Toimivien pitkäsoittojen tekeminen ei ollut Van Halenin vahvimpia puolia edes kolmekymmentä vuotta sitten, kun yhtye oli voimiensa tunnossa. Eläkeikää kolkuttelevien ukkojen uudelleen lämmittelemä bailukone ei kuulosta paperilla kauhean houkuttelevalta. Michael Anthony puuttui remmistä ja tilalla hääri Eddien poika Wolfgang. Ja ensimmäisenä maistiaisen maailmalle päästetty avausbiisi Tattoo oli täysi huti. Odotukset olivat nollassa. A Different Kind of Truth osoittautuu kumminkin todella hyväksi levyksi ja menee helposti omalle hernkilökohtaiselle Top 5 Van Halen -pitkäsoitot -listalle 1984:n, Van Halenin, 5150:n ja Women and Children Firstin sekaan. Alkuperäinen David Lee Roth -ajan Van Halen oli pumppuna niin vakuuttava ja Diamond Dave niin nokkamieheksi syntynyt karismakeskittymä, ettei bändin usein tarvinnut edes säveltää biisejä. Biisikynä terottui huomattavasti Sammy Hagarin astuttua remmiin. A Different Kind of Truth noukkii jollain tavalla rusinat molemmista pullista ja heittää Cherone-Halenin kompostiin mätänemään. Onneksi lukuisien isojen riffien ja vielä isompien kertsien mukaan mahtuu myös yksi David Lee Roth -kabareeblues: Stay Frosty on yhtä kova kuin Women and Children Firstiltä löytyvä Take Your Whisky Home. Papat soittavat ankaralla asenteella eikä Michael Anthonya tule lainkaan ikävä. Joko Wolfgang on yllättävän hyvä basisti tai sitten isi on vetänyt nekin. Rytmisektio toimii. Eddie on imenyt itseensä paljon hienoja vaikutteita viime vuosikymmenien kitarasankareilta, mutta kuulostaa vain ja ainoastaan Edward Van Halenilta. David Lee Roth vanhana miehenä toimii. Ajoittain paremmin kuin nuorena. Yllättävää, mutta totta. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Kristofer Åström – From Eagle to Sparrow

Startracks

62 Kristofer Åströmin ääni on aina uponnut poikkeuksellisen syvälle sieluuni. Tämä empaattisen surumielinen elementti on puoltanut paikkansa niin Firesiden myöhäisvuosien rock-paahdon kuin Åströmin folk-henkisten sooloprojektienkin pinnalla. Niinpä hänen levynsä ovat tuottaneet pettymyksiä vain harvoin. Keskinkertaisimmillaankin ne ovat tarjonneet herkkäsointuista lohtua ainakin yhden yksinäisen illan tueksi. Tuore From Eagle to Sparrow osoittaa, että ”Länsipohjan Mark Kozelek” osaa edelleen tulla halutessaan tykö. Esimerkiksi päätösraita Forget About It kietoutuu ympärille kuin ystävän käsi menetyksen hetkellä, ja Come Summerissa laulajan kaiho kuljettaa mukanaan jonnekin kauas. Kokonaisuutena levy on kuitenkin harmillisen vähäverinen. Tunnelma on sympaattisen välitön ja tulkinta omistautunutta, mutta levyn veltto tapa-americana jää monesti kaipaamaan nyanssirikkaampaa toteutusta. Albumin kahdella välisoitolla Åström palaa vuonna 2004 lanseeraamaansa Loupita-teemaan. Viimeistään nämä vaatimattomat viittaukset yhteen miehen hienoimmista kiekoista muistuttavat siitä, miten paljon enemmän tältä levyltä olisi ollut lupa odottaa. (Hannu Linkola)

Suomipopin jättiläiseksi kahdella albumillaan kasvanut Pariisin Kevät julkaisee kolmannen albuminsa Kaikki on satua 22. helmikuuta. Saari on levyltä ensimmäinen maistiainen. Onko Arto Tuunelan hittikynä ollut yhtä viiltävässä terässä kuin Tämän kylän poikii tai Pikku Huopalahtea kirjoittaessa?

Kuuntele kappale tästä.

Tindersticks – Medicine

Noir popin mestarit Nottinghamista julkaisevat yhdeksännen albuminsa The Something Rain 20. helmikuuta. Albumi äänitettiin laulaja Stuart A. Staplesin kotistudiossa. Tindersticks tekee maaliskuussa Euroopan-kiertueen, joka ei ainakaan näillä näkymin ulotu Suomeen.

Video ei ole enää saatavilla

Pop. 1280 – Bodies in the Dunes

Pulp-kirjailija Jim Thompsonin romaanista nimensä napannut newyorkilaisbändi soittaa ilkeää ja väkivaltaista postpunkia, jossa voi kuulla ainakin Sonic Youthin, Birthday Partyn ja Killing Joken vaikutuksen. Esikoisalbumi The Horror ilmestyy 24. tammikuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Alpine – Hands

Alpine on australialainen indiepopyhtye, joka julkaisee ensi vuonna esikoisalbuminsa. Siltä löytyy myös tämä kuumottavalla videolla höystetty Hands. Tähän mennessä bändiltä on julkaistu kourallinen singlejä ja EP nimeltä Zürich.

Video ei ole enää saatavilla

Goldfrapp – Yellow Halo

Viisi albumi julkaissut brittiläinen elektroduo julkaisee uran ensimmäisen kokoelmansa The Singlesin 6. helmikuuta. Yellow Halo on toinen albumin kahdesta uudesta kappaleesta.

Video ei ole enää saatavilla