A Silver Mt. Zion. Onnistunut ja valokuvauksellinen yhtye.

Moni, joka on jossain vaiheessa viitsinyt korvaansa lotkauttaa 1990- ja 2000-lukujen taitteen populaarimusiikille, on todennäköisesti tutustunut myös kanadalaiseen Godspeed You! Black Emperoriin. Ja jos ei ole, löytää pikaisella googlauksella lukuisia selityksiä, miksi tutustuminen montrealilaisten paisutteluun on varsin suotavaa.

Siksi bändin orkestraalinen pauhu, sydäntäsärkevä melankolia, salaperäinen imago ja anarkistinen eetos tuskin kaipaavat enempää esittelyä. Siirretäänpä fokus hetkeksi maailmaan, joka rakentui kitaristien Efrim Menuckin ja Mike Moyan sekä basisti Mauro Pezzenten vuonna 1994 valaman peruskiven ympärille. Siihen kuuluu Constellation-levymerkin (joka on jalomielisesti laittanut koko kataloginsa Soundcloudiin) lisäksi kohtuullinen määrä erinäisiä sivuprojekteja – sikäli kun niitä tällä nimityksellä käy kutsuttavan.

Tämän oheistoiminnan kulta-aika näyttää sijoittuvan 2000-luvun alkuun eli samoihin vuosiin, kun Godspeed jäi vajaan kymmenen vuoden tauolle. Osa niistä jäi syvälle Montrealin undergroundiin, mutta emobändin toisen Suomen-visiitin kunniaksi Nuorgam tonki esille viisi enemmän tai vähemmän olennaista syrjähyppyä, joihin joku Efrim Menuckin, Mike Moyan, Mauro Pezzenten, viulisti Sophie Trudeaun, basisti Thierry Amarin sekä rumpalikaksikko Aidan Girtin ja Bruce Cawdronin muodostamasta ydinseitsikosta on osallistunut. Huomaa myös tarkasti laskettu samankaltaisuusprosentti!

#1 A Silver Mt. Zion

Video ei ole enää saatavilla

Mikä? Godspeedin sivuprojekteista ehkä onnistunein, tunnetuin ja vahvimmin omaa elämäänsä elänyt. Julkaissut vuodesta 2000 lähtien kuusi kokopitkää levyä ja kaksi ep:tä. Käkkäräpää Efrim Menuck perusti bändin tarkoituksenaan työstää ideoita, joita Godspeedin riveissä ei voinut toteuttaa, esimerkkinä kesken kiertueen kuolleen lemmikkikoira Wandan muistaminen. Muista Godspeed-jäsenistä mukana ovat keikkuneet Thierry Amar ja Sophie Trudeau. Heidän lisäkseen myös Aidan Girt on soittanut rumpuja muutamilla raidoilla. On nimennyt levynsä ja kappaleensa pitkin ja värikkäin sanankääntein sekä kiusannut musiikin luettelijoita nimeämällä itsensä uudelleen seitsemästi; esimerkiksi sellaiseksi hirviöksi kuin The Silver Mt. Zion Memorial Orchestra & Tra-La-La Band. Konsertoi Tavastialla syksyllä 2008.

Samankaltaisuus: 68 %. Siitäkin huolimatta, että A Silver Mt. Zionia halutaan pitää Godspeedina, johon on lisätty laulu, on se etenkin myöhemmillä levyillään osoittanut olevansa täysin itsenäinen bändi. Oikeastaan se on käynyt läpi paljon suuremman tyylillisen kehityksen kuin verrokkinsa, minkä takia sen diskografia on kokonaistaideteoksena kiinnostavampi. Se on ollut eräänlainen pitkä crescendo, jonka huipulla kolmen vuoden takainen Kollaps Tradixionales pauhaa rujoine kitaravalleineen. Se on jotain aivan muuta kuin kahden ensimmäisen levyn harras, slaavilainen elokuvallisuus.

ASMZ:ssä erityisintä ja parasta ovat juuri laulut. Efrim Menuckin aavistuksen epävireisessä, välillä Tom Pettyä muistuttavassa käninässä viehättää sen kirkasotsaisuus ja tunteellisuus. Hän on vahvoja kuvia maalaava romantikko, jonka raaoissa visioissa ei koskaan ole ollut turhaa pidättyväisyyttä. Ja kun pelkkä oma ääni ei riitä, otetaan tueksi vielä melskaava kuoro. Lopputuloksessa on melkoista juutalaisen kyläjuhlan henkeä, sillä uskontoa Menuck on taiteessaan auliisti viljellyt. Tämä kaikki ilmenee parhaiten neloslevyllä Horses in the Sky.

#2 Set Fire to Flames

Video ei ole enää saatavilla

Mikä? Kaksi albumia 2000-luvun alussa julkaissut neljätoistahenkinen klaani, jossa soittivat Godspeedin jäsenistä David Bryant, Bruce Cawdron, Sophie Trudeau, Mike Moya ja Aidan Girt. Äänitti kakkosalbuminsa Telegraphs in Negative/Mouths Trapped in Staticin ladossa Ontarion maaseudulla. Kolmannen levynsä hän teki yhdessä friikkifolkkareiden Jackie-O-Motherfuckerin kanssa. Se on toistaiseksi jäänyt pöytälaatikkoon.

Samankaltaisuus: 63 %. Set Fire to Flames kuulostaa useimmiten Godspeedilta diapameissa. Laahaavat viulu- ja kitarakuviot sekä pölyinen ambient ja kokonaisuuden kasassa pitävät kenttä-äänitteet muistuttavat emobändistä. Kuitenkin kappaleiden luonnosmaisuus ja aavemaisen tunnelman yleinen epämääräisyys tekevät SFTF:sta omanlaisensa. Purkautumista odottavat biisit ovat niin horroksessa, että painuvat mieluummin takaisin uneen. Jos Godspeed käytti suvantoja ohikiitävinä hengähdystaukoina, tahtoo SFTF nimenomaan nautiskella niiden pysähtyneissä hetkissä.

Molemmissa levyissä viehättää niiden unelias mystisyys. Kuin öistä kävelyä vanhassa kartanossa tietäen, ettei pelättävää ole. Silti jokainen lattialankun narahdus herättää vaistomaisen odotuksen jostain yllättävästä.

#3 HṚṢṬA

Video ei ole enää saatavilla

Mikä? Vuonna 2001 perustettu Mike Moyan kipparoima viisikko on pitänyt ilmaisunsa tiiviimpänä jo jäsenmääränsäkin puolesta. Sen kolmesta albumista kahdella mukana on myös viulisti Sophie Trudeau ja debyyttilevyllä Bruce Cawdron sekä Godspeedissä pitkään selloa soittanut Norsola Johnson. Muut jäsenensä se on koonnut Montrealin skenestä sekä Constellationille levyttäneistä artisteista. Nimi on sanskritia (lausuttaneen ”hersh-ta”), mutta ei näillä liksoilla googlattuna ilmeisesti tarkoita mitään.

Samankaltaisuus: 57 %. Hitaat tempot, määrätietoiset rakentelut, ambient-jaksot ja tavaramerkinomainen, ruuvimeisselillä soitettu sähkökitaraujellus ovat osana myös HṚṢṬAn soundia. Mutta Moyan laiskalla, välillä Thom Yorkea muistuttavalla androgyynillä äänellä lauletut kappaleet ovat tiiviimpiä ja paljon lähempänä pop-kaavaa. Välillä kirkas melodika tuo soundiin hivenen balkanilaista tunnelmaa, ja Stem Stem Electro-levyllä viittaillaan brittiläisen Canterbury-progen suuntaan. Jotain nerokasta on myös siinä, miten kolmoslevy Ghosts Will Come And Kiss Our Eyes päättyy hienoon tulkintaan Bee Geesin Holidaysta.

#4 Exhaust

Video ei ole enää saatavilla

Mikä? 2000-luvun alussa aktiivisimmillaan ollut Aidan Girtin luotsaama trio, jonka rumpusetistä, bassoklarinetista ja elektroniikasta muodostuva instrumentaatio ei ole kaikkein tavanomaisimpia. Tuloksena on kolkon urbaania, jazziin ja dubiin vivahtavaa trip-hopia. Julkaissut kolme albumia. Niistä uusin, Grenadilla Splinters ilmestyi digitaalisena omakustanteena toissa vuonna.

Samankaltaisuus: 10 %. Jos Exhaustista välttämättä haluaa etsiä joitakin tyylillisiä Godspeed-kytköksiä, löytyvät ne ehkä avarasta soundimaailmasta, synkästä pohjavireestä ja Girtin rumpujensoitosta. Muutoin tämä monotonisesta betonintuijottamisesta levottomaan breakbeat-nykimiseen säntäilevä kaupunkimatkailu muistuttaa enemmän DJ Shadow’n yksinäisimpiä hetkiä sekä Bohren & der Club of Goren kaltaista ”dark jazzia”. Jälkimmäisen tuo mieleen etenkin Gordon Kriegerin klarinetti, joka kuulostaa kutakuinkin rakennustyömaalta: yhtäällä katujyrältä, toisaalla terästä halkovalta rälläkältä.

#5 1-Speed Bike

Video ei ole enää saatavilla

Mikä? Silloin kun Aidan Girt ei soita Godspeedissä tai Exhaustissa, tulee hänestä Harry Potter -hahmolta kuulostava Bottleskup Flenkenkenmike, joka kurvaa Montrealin katuja ajoneuvonaan 1-Speed Bike. Sen seitsemällä levyllä on hassuja nimiä, kuten I’m a Pretzel on a Stealth Mission to Kill the President, mutta vain ensimmäinen niistä on julkaistu Constellationin kautta. Tämän takia suurin osa albumeista on kiven alla, mutta onneksi niistä uusin, Pashto Translator Needed löytyy Girtin omasta Bandcampista.

Samankaltaisuus: 5 %. Girtin musiikillinen fiksipyörä rullaa Exhaustiakin enemmän omilla poluillaan. Rumpukompit on useimmiten ajettu kölin ali tai vaihdettu elektronisiin, ja sotkettu epämääräisten samplejen kanssa. Hauskinta on, että Godspeedin jäsenistä ehkä kaikkein eniten keskiluokkaisen perheenisän näköinen Girt tekee itsekseen kaikkein pervointa musiikkia. Vuonna 2000 ilmestynyt debyytti Droopy Butt Begone! on nuhruista hip-hop-, house- ja breakbeat-nakutuksen dekonstruktiota, varustettuna kierolla poliittisella huumorilla. Uusimmalla levyllä meno ei pahemmin ole muuttunut. Vaan eipä tämä fillari enempää vaihteita tarvitse.

Godspeed You! Black Emperor esiintyy Flow-sununtaina 11.8. klo 18 Nokia Blue Tentissä.

Montrealilaisorkesterin visiitti Kulttuuritalolla tammikuussa 2011 oli ainutlaatuisuudessaan samaa luokkaa kuin Jimi Hendrix tai Led Zeppelin samalla lavalla neljäkymmentä vuotta sitten. (Kuva: Mikael Mattila)

Menneiden aikojen Mustan keisarin paluulevy on maailmanpoliittinen puheenvuoro juuri oikealla hetkellä. Vaan onko se hyvä levy?

Kurkiaurat huutavat Bosnian pyramidien yllä, kun toistakymmentä vuotta karkuteillä ollut Ratko Mladić vihdoin kaivetaan esiin maaseutuhökkelistä. Karu maisema näkyy jo levynkannesta, ja sotilasjohtajaa saatetaan piinaavan monotonisen rumpuhakkauksen säestämänä. Sitten suunnattomat sähkökitarat alkavat mukiloida äänivallilla, joka hetkittäin kuulostaa Tinariwenilta jammailemassa Circlen kanssa rebetikaa, tuota kreikkalaista urbaania folk-punkia. Säälimätöntä svengiä.

Mittasuhteet ovat tosin luonnonvoimien tasolla. Kuin planeettojen verkkainen liike, kuin nuo Visočican auringon, kuun ja lohikäärmeen pyramidit, kuin Danube-, Sava- ja Kupa-jokien valtavat vesimassat. Nekin Godspeed You! Black Emperor patoaa, päästäen virtaamaan valtoimenaan vasta suorastaan raivostuttavan pidättelyn jälkeen. Tämä on tyrmistyttävän suurta musiikkia.

Sinällään tämä elementaalinen, slaavilais-balkanilainen katatonia on helppoa tiivistää nimeen Mladic. Sen lisäksi, että ”Balkanin teurastajan” kiinniotto viime vuoden keväänä oli yksi viime aikojen tärkeimmistä sotaoikeudellisista tapahtumista, juolahtaa tämän musiikillisen historiavyörytyksen aikana mieleen ainakin Arabikevään kansannousu, sekä lukemattomia hirmuhallitsijoja, jotka periksiantamattomalla ja raskaalla työllä lopulta kaadettiin. Kreikan Georgios Papadopoulos, Albanian Enver Hoxha (Mladicia kun soitettiin ennen nimellä Albanian), Libyan Muanmar Gaddafi. Kiitos kuulunee Godspeed You! Black Emperorin sikäläisille hengenheimolaisille. Tämä montrealilaiskollektiivi käy vallankumoustaan tosin vain musiikin kautta. Lopuksi Montrealin kaduilla soivat pannut. Ne 99% ovat vihaisia.

Kampiliirojen, kemence-viulujen ja kitarahälyn huumaava drone, Their Helicopters Sing antaa hetken aikaa miettiä, mikä näissä vajaassa kymmenessä vuodessa, joina myyttinen Godspeed You! Black Emperor oli hajaantuneena pitkin muita musiikkiprojekteja, onkaan muuttunut. Kanadalainen post-rock-pioneeri teki paluunsa pari vuotta sitten yhtä vaivihkaa, kuin saattoi maailmaan uuden pitkäsoittonsa ’Allelujah! Don’t Bend! Ascend!. Puolihuolimaton kädenheilautus, ja musiikkimaailma oli polvillaan. Niin minäkin.

Aina kantaaottavaa eetosta ja maailmantuskaisia dystopioita maalannut orkesteri iskee kieltämättä oikeaan saumaan maailmanpolitiikan näkökulmasta. Näinä Occupyn jälkeisinä aikoina GY!BE:n uusi levy kuulostaa eräänlaiselta antikapitalistisen populaarimusiikin viimeiseltä hätähuudolta, samalla kun Muse tukehtuu omaan massiivisuuteensa ja maailman valveutunein hitti on ehkä Gangnam Style.

Hahmona Godspeed-kollektiivi on eräänlainen Mad Max -tyyppinen älykköhenkipatto yhteiskunnan laitamilta, jonka kitkerät sivallukset varmasti herättävätkin närkästystä meissä keskiluokkaisissa puurtajissa. Ei kanadalaisia tosin käy elintasoanarkisteiksikaan mitätöitävän, pikemminkin he esimerkiksi maannaisensa Naomi Kleinin tavoin pyrkivät todistamaan mielivallan olevan lähempänä kuin kuvittelisikaan. Klein tekee sen kirjojen, GY!BE maksimalistisen äänivirran avulla.

Ajatus karkaa, kun We Drift Like Worried Firen aavemainen kumina hiipii esiin. Ennen Gamelan-nimellä kulkeneen parikymmenminuuttisen ambivalentisti junnaava teema viittaakin vahvasti tuohon indonesialaiseen hovimusiikkiin. Viiltävät sähkökitarat kirskuvat kuin teollinen jousiorkesteri, jonka päällä viulu nykii tunnelmaa pikkuhiljaa kepeämmäksi, kohti suurenmoista rikkinäisten äänien ja säröjen sinfoniaa. Rakentelu on yhtä vavahduttavaa kuin kymmenen vuotta sitten.

Kappaleen puoliväliin aseteltu vastadaktyyli ammentaa samasta gamelan-teemasta, mutta nerokkaasti kääntää tunnelman päälaelleen: se on kuin jo voitetuksi luullun hirviön paluu hornan syövereistä. Kerrontaa on kuin Wagnerilla ja Griegillä konsanaan. Tässä soi Godspeed klassisimmillaan: jylhää rautalankaa ja ruuvimeisselikitaran ujellusta. Yhtymäkohtia tulee kymmenen vuoden takaiseen Yanqui U.X.O.:n militaristiseen takomiseen.

Vapahtavan viulun matkassa nousevan viimeisen taiston duuri-molli-dualismi huipentuu lopulta siihen voitonriemuisaan hetkeen, jolloin viimeisellä heitolla otetaan keihään olympiakultaa. Jos Mladic oli yksiselitteisempi kuvaus ihmisen julmuudesta, on We Driftin kirkkaasti soiva riemukas meteli sen kääntöpuoli. Vaikkei se sisällä yhtä tarttuvaa melodiikkaa kuin Mladic, on se lopulta vivahteikkaampi sävellys kuin lähi-itäteemasta Slow Riot For New Zerø Kanadan Moya-klassikosta muistuttavaan teemaan hyppäävä a-puoli. We Driftin kaltaisia, kauniin kuulaita hetkiä tuodaan turhan harvoin esiin Godspeedin ”synkäksi” väitetyssä musiikissa.

Strung Like Lights At Thee Printemps Erablen itsepintaisesti tihenevä ääniklusteri saa taas ajatukset harhailemaan. Välillä kitaroiden matalat, säröytyneet huudot pyyhkivät yli maiseman ja kokonaisuus kuulostaa planetaarisilta radioaalloilta. Strung… on huomattavasti staattisempaa ja kolkompaa hurinaa, jättäen lopuksi hämmentyneen olotilan. Lopulta kappale tuntuu hieman perusteettomalta hännältä vyörytyksen loppuun. Vaan jääpähän tilaa omalle pisteiden yhdistelylle; viittauksien ja runollisten kappaleidennimien pohdinnalle.

’Allelujah! Don’t Bend! Ascend! on nimeään myöten Godspeedille ominaista julistusta. Konseptillisesti se on yhtä hajanainen kuin F♯ A♯ ∞, muttei aivan tavoita tämän kiehtovaa tilkkutäkkimäisyyttä. Mike Moyan paluu David Bryantin ja Efrim Menuckin rinnalle kitaran varteen tekee suuren ja säröisen äänimaiseman, mikä tosin Mladicissa sortuu liikaa Sophie Trudeaun viulismin päälle. Hälyn niagaran alle hautautuu toisinaan myös Bruce Cawdronin ja Aidan Girtin rummuttelu.

Hyvä kysymys on toki, miten pitkään tämä giganttinen paisuttelu ja dynamiikan laaksot pysyvät kiehtovina. Ehkä ’Allelujahilta syö lopullista suuruutta sen uutuus – se ei ole päässyt kanonisoitumaan samalla tavoin kuin vaikkapa Lift Yr. Skinny Fists Like Antennas to Heavenin yksityiskohtaiset road movie-maisemat. Ehkä olemme tottuneet vaatimaan GY!BE:ltä aina sitä kahdeksankymmenen minuutin sinfonista monoliittia, ja paradoksaalinen onkin se tunne, kun 54 minuuttia tuntuu liian lyhyeltä. Vaikea on tosin ’Allelujahilta paljon suurempiakaan vaatia.

80 Suureellinen julistaminen ei ole vuosien aikana kadonnut minnekään, ja suuret kaaret herättävät yhä suuria tunteita. ’Allelujah! Don’t Bend! Ascend! on joka tapauksessa eräänlainen välitilinpäätös ja itsenäisenä teoksena epäilemättä mallikas, mutta jättää silti pohtimaan, millä tavoin kanadalaiset tästä jatkavat. Siltä ainakin näyttää, että Musta keisari on palannut jäädäkseen.

Video ei ole enää saatavilla

Konsertin tunnelma oli vähintäänkin harras, ja kahdeksanpäisen yhtyeen täysin sanaton, vähäeleinen treenikämppäkäyttäytyminen ruokki sitä kappale kappaleelta.

Puoliympyrässä yleisöä lumonneen bändin ylle heijastettiin kolmella filmiprojektorilla videokuvaa. Se auttoi hitaasti paisuvaa musiikkia voimistumaan niihin korkeuksiin, joihin se olisi toki itsekseenkin yltänyt, muttei yhtä vaivattomasti.

Hope-nimisellä drone-sinfonialla alkanut kaksi- ja puolituntinen oli väkevä tunnekaruselli, jonka päätepysäkilläkin odotti epätoivon sijasta pilkahdus toivosta, usko huomiseen. Maailma ei lopu koskaan.

Video ei ole enää saatavilla

Tältä kuulosti Lift Your Skinny Fists Like Antennas to Heaven Kulttuuritalolla.