Hel-looks soitti ja halusi…

Crazy on Danger Mousen ja Cee-Lo Greenin yhteistyön kirkkain helmi, piirun verran alle kolme minuuttia taydelliseksi hioutunutta poppia.

”Does that make me crazy?
Does that make me crazy?
Does that make me crazy?
Possibly”

Hulluudesta on tehty lauluja maailman sivu, hyviä ja huonoja, mutta hyvin harvoin todentuntuisia. Vallitseva tyyli on lainattu b-elokuvista elokuvista, eli kyseessä on usein jonkinlainen teinikauhuversio aiheesta.

Jos pois lasketaan hullaantuminen, mielenhäiriöt aiheena miellyttävät räppäreitä, hevareita ja punkkareita enemmän kuin poppareita.

Kun ensi kertaa kuulin tämän biisin, se tuntui uskottavalta kuvaukselta mielen järkkymisestä, tiiviisti ilmaistuna.

”I remember when, I remember
I remember when I lost my mind
There was something so pleasant about that place
Even your emotions have an echo in so much space”

Gnarls Barkleyn Cee-Lo värisytteli kesällä 2006 Provinssirockissa. (Kuva: Tomi Palsa)

On vaikea sanoa, mistä vakuuttavuuden tunne syntyy – sanoista vai siitä intensiteetistä, jolla Cee-Lo Green laulaa. Tämä on hyvin näytelty pieni draama. Laulu voi ihan hyvin kertoa myös rakkaudesta, tai ehkä jopa Cee-Lon ja Danger Mousena tunnetun Brian Burtonin yhteistyöstä.

But maybe I’m crazy
Maybe you’re crazy
Maybe we’re crazy
Probably

Tai taiteellisesta työstä yleisesti.

Mutta oma ensimmäinen reaktioni oli ”hulluus”, joka sellaisena kuin se laulussa esiintyy on kuitenkin yksi niitä harvoja asioita, joka voi vapauttaa kypsän ihmisen aikuisuuden taakasta muutenkin kuin hetkellisesti.

Musiikillisesti kyseessä on täysosuma. Se morriconelaisia kielisoittimia hiphop-biittiin ja loistavaa soul-laulua taustalla hurisevaan efektoituun kuoroon, joka tuo mieleen Aphex Twinin Windowlickerin. Se ei kuulosta ajattomalta, vaan nimenomaan sekä eiliseltä ja tältä päivältä. Musiikki vie heti mennessään. Se hurmaa kaikki lapsenlapsista isovanhempiin ja vasta myöhemmin paljastaa melankolisen, ehkä jopa synkän sydämensä.

Tämä oli huima kokemus vuonna 2006 ja on sitä yhä. Kestää toistuvaa soittoa kuin Ave Maria konsanaan.

Ja tietenkin videossa käytetään Rorschachin mustetahroja.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Gnarls Barkleylta äänestettiin myös kappaletta Who’s Gonna Save My Soul.

Brian Burtonin ja Cee-Lo Greenin Gnarls Barkley löi popmaailman sillä kuuluisalla ällikällä. Kuva: Tomi Palsa

Suurin osa meistä kuuli Danger Mousesta ensimmäisen kerran, kun musiikkimedia alkoi keväällä 2004 kohista Grey Albumista – EMIn lakimiehet takajaloilleen nostaneesta mash up -albumista, jolla Jay-Z:n Black Albumin riimit kohtasivat The Beatlesin valkoisen tuplan instrumentaatiot.

Saimme tietää, että hiirimaskin takaa löytyi Brian Burton, 26-vuotias newyorkilaismuusikko, jolla oli takanaan vaatimaton ura Pelican City -nimisenä triphop-artistina ja kulttimainetta nauttivan jenkkiräppärin Jemini the Gifted Onen taustapiruna.

Kuva: Tomi Palsa

Vaikka Grey Album olikin oivaltava ja parhaimmillaan suorastaan nerokas konseptialbumi, harva uskoi kuulevansa herra Burtonista sen jälkeen yhtään mitään.

Vaan ei: Burtonin puhelin alkoi piristä – eikä ihan heti lakannutkaan. Jo seuraavana vuonna hänen taitoihinsa turvautuivat niin Damon Albarn (Gorillazin Demon Days) kuin ug-hiphopin legenda MF Doom (yhteistyöprojekti Danger Doom).

Lopullisen tyrmäysiskunsa Burton antoi kuitenkin vasta vuoden 2006 maaliskuussa.

”I remember when, I remember
I remember when I lost my mind
There was something so pleasant about that place
Even your emotions have an echo in so much space”

Burtonin ja atlantalaisen hiphop-veteraanin Cee-Lo Greenin (Goodie Mob) Gnarls Barkley -projekti rikkoi tukun ennätyksiä esikoissinglellään Crazy, jonka kimmoisan psykedeelinen soul-soundi hämmästytti siinä missä Greenin ilmeikäs evankeliumi mielenterveyden menettämisen iloista.

Video ei ole enää saatavilla

Crazystä tuli ensimmäinen single, joka nousi Iso-Britannian singlelistan ykköseksi pelkästään digitaalisen myynnin perusteella. Kappale pysyi listan kärjessä yhdeksän viikkoa – pidempään kuin yksikään single yli kymmeneen vuoteen – ennen kuin levy-yhtiö päätti poistaa sen markkinoilta yleisön kyllästymisen pelossa.

Crazya seurasi kaleidoskooppinen St. Elsewhere -albumi, jonka julkaisun jälkeen Burtonin nimeen ei voinut yksikään aktiivinen popkuluttaja törmäämättä: hänen utuiset, jonnekin kuvitteelliselle 1960-luvulle sijoittuvat äänimaailmansa kelpasivat niin The Rapturelle, Beckille, The Good, the Bad & the Queenille, The Black Keysille kuin Martina Topley-Birdille, minkä lisäksi kalenterista löytyi tilaa yhteistyöprojekteille The Shinsin James Mercerin (Broken Bells), italialaissäveltäjä Daniele Luppin (Rome) ja edesmenneen Mark ”Sparklehorse” Linkousin (Dark Night of the Soul) kanssa.

Vaikka kaikki Burtonin projektit eivät ole aina olleet napakymppejä – etenkin Broken Bells on ollut lähtökohtiinsa nähden pettymys – on niissä aina ollut jotain oivaltavaa. Ilman perusteita mies ei ole netonnut viittä parhaan tuottajan Grammy-ehdokkuutta seitsemässä vuodessa.

Burtonin projekteista seuraava on kenties kaikkein uhkarohkein: U2:n tuleva albumi Songs of Ascent voi nostaa hänet pysyvästi supertuottajien kastiin. Parempaa piristysruisketta rockin valtavirralle olisi vaikea keksiä.

Video ei ole enää saatavilla