Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 173 Glen Campbell – A Better Place

A Better Place kertoo menneisyyden aaveista, katumuksesta, pelastuksesta ja tuonpuoleisesta. Campbellin ylvään massiivisesti lipuvia klassikkoja muistuttavasta kappaleesta tulee entistä koskettavampi, kun tietää, kuinka läheltä sen teksti liippaa Alzheimerin tautiin sairastuneen kantrilegendan elämää. Tämä mies on elänyt ja rakastanut. Joskus sillä on hintansa. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

# 172 Purity Ring – Ungirthed

Go, Canada, go! Corin Roddick työsti ny-ny-nykivät syntsahoppaavat pohjat Montrealissa. Megan James lauloi heleän viettelevästi Halifaxissa. Yhdessä he tekivät kaunista musiikkia, joka viipyy lautasella kymmentä sekuntia vaille kolme minuuttia ja mielessä pidempään. Unipoppia? Kyllä kai, mutta kavala rytmitys ja nasakat melodiakoukut pitävät silmät ymmyrkäisinä. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 171 Jane’s Addiction – End to the Lies

Muhevan dubahtavasti bassoriffillä starttaava kipale on kierossa yksinkertaisuudessaan perin kiehtova. Sen säväyttävä säe on niin mainio, että biisin nimeä hokeva kertsi jopa latistaa kappaleen tunnelmaa. Kuitenkin erinomaisella bassosoinnutuksella ja sitä oivasti tukevalla kitaraleijutuksella levitoiva kappale on tunnelmaltaan riemastuttava. Sanomakin on naseva. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

# 170 Swedish House Mafia – Save the World

Upea melankolinen biisi vahvoilla melodioilla, joka toimisi millä tahansa tyylillä tuotettuna, ja koira-aiheinen video. Mitä muuta voisi toivoa? Tietenkään ei ole haitaksi, että tuotanto on Swedish House Mafian tyyliin ihastuttavan modernisti säkenöivä yhdistelmä ajatonta kone-estetiikkaa ja vuotta 2011. Käpälät ilmassa viimeistään huikean loppunostatuksen voimin! (Tommi Forsström)

Video ei ole enää saatavilla

# 169 Magazine – The Burden of a Song

Postpunk ei ole kuollut – itse asiassa se tuoksuu vallan tuoreelta. Lajityypin jättiläinen ainakin kykeni pudistelemaan neljännesvuosisadan tomut tamineistaan ryhtymättä dubstepiin. Magazine rakentuu yhä funkbetonisesta sokkelista, piikikkäästä kitaroinnista ja tivoliuruista. Katolla keikkuu Howard Devoto, tuo lyyrikkojen lyyrikko ja pirullinen seremoniamestari. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 168 DJ Kridlokk – Lainaan enkä palauta

Suomiräpin monista mytologioista Kridlokkin, Stöön, Herkon, Supertuottaja Koksu K:n ja muiden ympärillä pyörivä on kokonaisuutena paras. Tarinoiden ja musiikin yhdistelmä on aivan omaa luokkaansa. Tämä todella carpentermaisen pahaenteiseltä kuulostava kappale käsittelee lähinnä bissen, karkin ja sipsien pöllimistä. Se tuntuu tätä kuunnellessa älyttömän tärkeältä. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 167 Katy B – Movement

Brittien klubimusiikin rehevästä perinnöstä ammentavan Katy B:n esikoisalbumi lukeutui vuoden tyylipuhtaimpiin suorituksiin. Movement on vain yksi hieno biisi albumilla, joka on niin täynnä hienoja biisejä, että siltä on vaikea valita yhtä ylitse muiden. Musiikkia voi suositella kaikille, joilla on ikävä sellaista fiksua tanssimusaa, josta Roisin Murphy tunnetaan. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 166 Active Child – Hanging On

Losangelesilainen Pat Grossi kumosi kaikki todennäköisyyden lait ja sai new agen kuulostamaan hyvältä idealta. Tapa, jolla 28-vuotias poikakuorolainen yhdistelee elektroa ja modernia kuoromusiikkia, teki vaikutuksen erityisesti kappaleella Hanging On, jonka kultapisaroina kimaltelevat harpunhelähdykset raottavat verhoa maailmaan, jota hallitsee Enya – ikuisesti. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

# 165 Grouper – Come Softly

Vuoden kaunein juuri ja juuri olemassa ja hereillä oleva popkappale muuttaa minkä tahansa mielialan melankoliaksi, jonka ei toivoisi loppuvan. Hälyutuun ja monofoniaan aina tiukasti verhoutunut Grouper (Liz Harris) ei ole koskaan ennen ollut näin intiimi ja altis. Jos Laura Palmerin ruumista ei olisi koskaan löydetty, Come Softly olisi ollut Twin Peaksin tunnari. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 164 Patrick Wolf – Together

Riikinkukko-Wolf ampui yhdellä laukauksella napakympin tauluun, jonka pienemmille pisteille Hurts sarjatulitti kymmenen kertaa pitkin esikoisalbumiaan. Diskojousilla ja oopperalaululla kuorrutettu Together on menevä, raikas ja viileä pophitti sortumatta lainkaan teennäiseen muovisuuteen. Together suorastaan huokuu lämpöä. Yksin olet hyvä, yhdessä olemme parempia. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

# 163 Dirty Beaches – Lone Runner

Alex Zhang Hungtain Dirty Beaches oli vuoden yllättäjä. Mies, kitara ja looppipedaali saavat aikaan rujoa jälkeä, ja Hungtain projektia on väsymykseen asti kuvailtu lähtökohdiltaan elokuvamaiseksi. Välillä käytetyt tyylikeinot ovatkin pahinta b-leffakrääsää, mutta meno on niin intensiivistä, että Badlands-levy ja Lone Runner -single eivät jää pölyttymään hyllyssä. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 162 The Black Lips – Time

Black Lipsin garage-ronteilta oli oikea neronleimaus palkata Arabia Mountain -levynsä tuottajaksi retrosoundeihin erikoistunut kultasormi Mark Ronson. Hienon albumin loppupuoliskolle piilotetun Timen leppoisasti rullaava folkrock tuo lempeän, mutta sähköisen tuulahduksen 1960-luvun puolivälin Amerikan länsirannikolta. Tästä ei enää retrorokkailu paremmaksi tule. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Proletaareilla ei ole muuta menetettävää kuin eväslaatikkonsa.

Menneiden vuosisatojen englantilaisilla ja amerikkalaisilla aristokraateilla sekä muilla eliitin jäsenillä oli tapana lähteä nuoruusvuosinaan Euroopan turneelle, tarkoituksena usein ammentaa kovassa huudossa olleesta muinaiskreikkalaisesta ja -roomalaisesta kulttuurista. Turneella, jolle lähti usein mukaan palvelija, käytiin läpi joitain tarkoin valikoituja kulttuurikohteita, joista nuori voisi sitten ammentaa voimaa tulevina tukahduttavien erioikeuksien ja ylellisyyden vuosina.

Tällä listalla lähdemme mekin rapakon taakse turneelle, jolla näemme miten erilaiset ryhmät eri aikoina voivat tehdä country-musiikista itselleen ilmaisukanavan.

Aloitamme raffinoidun country-kulttuurin kehdosta Nashvillestä Tennesseen osavaltiossa. Siellä vuoristolaisten ruokoton hillbilly-kulttuuri puettiin paljetteihin ja jousiin, koruommelluihin takkeihin ja taustakööreihin. Laulujen tarinat olivat silti arkipäiväisiä, tavallisten ihmisten tarinoita.

Sliipattua Nashville-soundia vastaan kapinoitiin usealla rintamalla. Yksi oli Kalifornian Bakersfield, jossa uuden riisutun soundin tekijät mielsivät itsensä työväenluokkaisiksi, kuten Merle Haggardin yllä olevasta levykannesta näkee. Takakannessa Hag on kadonnut ja jäljelle jäi vain eväslaatikko. Olen aina miettinyt mitä se merkitsee… Nykyään Bakersfield tunnetaan lähinnä metamfetamiinin käyttäjistään. Jos olet koskaan netissä katsonut poliisien ottamia kuvia kyseisen aineen ystävistä, olet todennäköisesti nähnyt ainakin yhden bakerfieldiläisen.

Bakersfield-countryn korostetun työväenluokkaisesta maailmankuvasta poikkesi jyrkästi hiukan myöhemmin Teksasissa syntynyt hiukan hippeilyyn nojallaan oleva country-ilmentymä. Guy Clark ja kumppanit tekivät lauluja, jotka olivat tekijöidensä sisäavaruutta luotsatessaan kuin runoja ja tarinoita kertoessaan kuin hieno Raymond Carver-novelli. Teksasia leimasi maanläheinen boheemius. Sitä ilmentää nykyään hienosti aikoinaan jo aavekaupunkina pois myyty Luckenbach. Olisi hienoa, jos Helsingin ulkopuolelta löytyisi pieni kaupunki, jonka omistaa paikallisen soittolan omistaja…

Ja Willie Nelson, joka laulaa listan viimeisen kappaleen virtaa kuin rikasravinteista hiekkaa kaikkialle kylvävä joki näiden alueiden läpi. Hän aloitti uransa lauluntekijänä Nashvillessä, kirjoittaen hittejä mm. Patsy Clinelle ja on tehnyt usein yhteistyötä Merle Haggardin kanssa. Willie on myös Teksasin ”hippien” suojelupyhimys ja asuu nykyään Austinin lähellä.

Nyt vain kylmä Shiner Bock käteen ja nauttimaan elämästä…

• George Jones – The Grand Tour
• Charlie Rich – A Sunday Kind Of Woman
• Charley Pride – Does My Ring Hurt Your Finger
• Jim Reeves – Four Walls
• Glen Campbell – Wichita Lineman
• Patsy Cline – I Fall To Pieces
• Floyd Cramer – Drown In My Own Tears – Buddha Remastered – January 16, 2001
• Buck Owens – Streets Of Bakersfield
• Merle Haggard & The Strangers – Cherokee Maiden
• Dwight Yoakam – Nothing
• The Mavericks – Mr. Jones
• Dave Alvin – Sonora’s Death Row
• Merle Haggard – Okie From Muskogee
• New Riders Of The Purple Sage – Up Against The Wall, Redneck
• Ray Wylie Hubbard – Opium
• Waylon Jennings – Only Daddy That’ll Walk The Line
• Joe Ely – Boxcars
• Michelle Shocked – (Making the Run To) Gladewater
• Jimmie Dale Gilmore – Where Is Love Now
• Guy Clark – Desperados Waiting For A Train
• Townes Van Zandt – Snake Song
• Willie Nelson – Time Of The Preacher

Myös näyttelijänä tunnettu Glen Campbell esiintyi muun muassa alkuperäisessä True Grit -elokuvassa, josta John Wayne sai parhaan miespääosan Oscarin.

Alzheimerin tautiin sairastunut popkantrilegenda Glen Campbell jättää hyvästit uransa 52. albumilla.

Glen Campbellin Ghost on the Canvas tulvii aaveita, menneisyyden kaikuja ja jäähyväisiä. Ei ihme, sillä tämä kantripopin legenda on kertonut albumin olevan hänen viimeisensä – vuonna 2008 julkaistun mainion Meet Glen Campbellin aikoihin hänellä todettiin alzheimerin tauti.

Meet Glen Campbellin ilmestyessä näytti vielä siltä, että Campbellin ura saattaisi hyvinkin lähteä uudelleen lentoon yli seitsemänkymppisenä. Albumi oli suunniteltu esittelemään kantritähti uudelle, nuoremmalle yleisölle. Sillä hän versioi sellaisten tuoreiden nimien, kuten Travisin, Green Dayn ja Foo Fightersin kappaleita. Vanhempaa kaartia edustivat muun muassa The Velvet Undergroundin, The Replacementsin ja Jackson Brownen musadiggareille tutut kulttiklassikot.

Hiukan ilmeisestä “nuorison” kosiskelusta huolimatta Meet Glen Campbell oli loistava levy. Sillä vuosia laimeita joululevyjä ja hengellisiä albumeja vääntänyt Campbell löysi jälleen sen muusan, jonka vallassa syntyivät sellaiset 1960- ja 1970-lukujen klassikot, kuten Guess I’m Dumb, Galveston, Rhinestone Cowboy ja Wichita Lineman.

Isossa osassa oli tuottaja Julian Raymond, joka valitsi Campbellille sopivia kappaleita ja onnistui voitokkaasti toistamaan laulajan klassikkojen dramaattisen ilmavan soundin massiivisine orkesterisovituksineen. Soittohomissa huhkivat muun muassa Jason Falkner, Roger Manning Jr., Wendy Melvoin ja Rick Nielsen. Soittipa studiomuusikkona aloittanut Campbell pitkästä aikaa itsekin kitaraa levytysstudiossa.

Pitkälti sama tiimi palaa töihin orginaalimateriaalista koostuvalla Ghost on the Canvasilla. Uusia supertähtiävierailijoitakin piisaa: on Billy Corgania, Chris Isaakia, Brian Setzeriä, Dick Dalea ja The Dandy Warholsia. Suurimmasta osasta kappaleita vastaavat Campbell ja Raymond, mutta apuaan tarjoavat myös Paul Westerberg, Jakob Dylan, Robert Pollard ja Teddy Thompson.

Ghost on the Canvas on hyvin selvästi jäähyväislevy. Sen kappaleissa Campbell katsahtaa taaksepäin ja pohtii elettyä elämäänsä, juhlii nykyhetkeä ja maailman kauneutta sekä pohtii suurta tuntematonta. A Better Placessa hän käsittelee suorasukaisesti sairauttaan:

“Somedays I’m so confused, Lord
My past gets in my way”

Vaikka jäähyväisiä heitetäänkin, Ghost on the Canvas ei ole masentava tai makaaberi. Surumielinen se on, eikä nopeampia kappaleita In My Armsin kantri-ilottelua lukuun ottamatta juuri kuulla. Uljaat, muhkeilla jousilla koristellut balladit ovat kuitenkin aina olleet Campbellin vahvuus ja tällä levyllä hän pysyy siinä, minkä parhaiten osaa.

Etenkin albumin alkupuolisko on poikkeuksellisen vahva. A Better Place, Paul Westerbergin loistokas nimikappale, majesteetillinen A Thousand Lifetimes ja ylväästi lipuva It’s Your Amazing Grace ovat vaikuttava paluu Campbellin kulta-aikojen soundiin. Levyn loppupuolella etenkin Guided By Voicesista tutun Robert Pollardin Hold on Hope ja dramaattinen Strong ihastuttavat.

Varsinaisia huteja levyltä ei löydy, mitä nyt levyn päättävä There’s No Me… Without You eksyy reitiltään supertähtikitaristien pöhöttyneeksi soolokimaraksi. Loppua kohden Ghost on the Canvas alkaa kuitenkin käydä hiukan raskaaksi. Kenties syynä on levyn jatkuva melankolisuus ja välillä yli tyrskyävä sentimentalisuus. Kumpikin piirre on jäähyväislevyssä ymmärrettävä, mutta ne tekevät lopputuloksesta paikoitellen raskassoutuisen.

Alavireisistä lähtökohdistaan huolimatta Ghost on the Canvas on erinomainen levy ja kunniallinen päätös Campbellin uralle. On hienoa, että legendan ura päättyy duurissa, vaikka toki on sääli, että sen täytyy päättyä ollenkaan.

85 Kuinka pisteyttää tällainen levy? Annetaan vaikka yksi piste Campbellin jokaisesta ikävuodesta ja 10 päälle hienosta urasta.

Video ei ole enää saatavilla