Girls, eivät oikeasti tyttöjä.

Kaksi ja puoli minuuttia, jossa ei ole mitään ylimääräistä.

”Oh, I wish I had a boyfriend
I wish I had a loving man in my life
I wish I had a father
Maybe then I would’ve turned out right
But now I’m just crazy, I’m totally mad”

Lust for Life vaikutti jo ensimmäisellä kuuntelukerralla elviscostellomaisen nostalgiselta ja tuoreelta, kuin olisin kuunnellut sitä vanhasta radiosta enkä Youtubesta. Girlsin musiikin tunnelma muistutti sekavuudessaan Ariel Pinkiä, sillä erotuksella, että länsirannikkokollegan tekeleisiin verrattuna sen kappaleet ”pysyivät kasassa”, eivätkä poukkoilleet kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Videosta julkaistiin sekä perusversio, jossa tytöt tanssivat näteissä vaatteissa, että ”NSFW”-versio, jonka alastomuus oli ”liian rajua” Youtubeen.

Kuten kaikki Girlsin parhaat biisit, Lust for Life vaikuttaa päällepäin hyvän mielen popkappaleelta. Aurinkoisen pinnan alta paljastuu kuitenkin synkempiä tunteita – yksinjäämisen pelkoa, traumoja ja epätoivoa.

Christopher Owens sanoi thenewgayn haastattelussa kirjoittaneensa biisin, koska häntä riivasi hänen ex-tyttöystävänsä onnelliselta vaikuttava elämä. Hän listasi, että poikaystävä, rusketus, pizza, viinipullo ja rantatalo tekisivät varmasti hänenkin olostaan hienompaa, mutta ”hulluuden” vuoksi nämä unelmat eivät voi koskaan toteutua.

Pitääkö selitys paikkaansa, sillä ei ole väliä, mutta Christopher kuulostaa koko kappaleen ajan sekä vilpittömän haaveelliselta että ironisen vittuilevalta. Biisi on kuin revitty high school -leffan kesälomakohtauksesta, jossa nuoret juoksevat sydänsuruistaan huolimatta rannalle, hiukset hulmuten ja mielet päihteistä keveinä. Tai kohtauksesta, jossa nistirokkari makaa verhojen takana unelmoiden tällaisista kesäisistä visioista.

Lust for Lifen kahteen ja puoleen minuuttiin ei mahdu sekuntiakaan ylimääräistä – ne ovat täynnä juuri sellaista elokuvallista eskapismia, jota ihmiset pophiteiltä yleensä odottavat.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

Girlsiltä äänestettiin myös kappaletta Hellhole Ratrace.

Chris Owens, sukkahousut jalassa kohti umpikujaa.

Girlsin kuopanneen amerikkalaislaulajan ensimmäinen soololevy – mitä siitä pitäisi ajatella?

Nyt jo kuopatun Girlsin materiaali onnistui odotusten vastaisesti löytämään sen mitä pienimmän mahdollisuuden alueen, jossa yksinkertaisuus ja avoimuus kääntyi syvälliseksi. Ongelmia vailla se ei kuitenkaan ollut, ja epäilijät tarttuivat aika nopeasti arkaluontoiseen totuuteen: Girlsin lähestymistapa oli pitkälti yhden tempun varassa. Mutta jos sanat eivät koskettaneet, niin suuri osa kyynikoistakin myönsi, että musiikillisesti Owensin umpinaiivit ja sinisilmäiset narratiivit oli aina rikastutettu suloisilla melodioilla.

Ja se juuri puuttuu Lysandrelta, joka on laadullisesti päinvastainen ja puhtaasti surkea levy. Pahimmillaan – eli lähes koko levyn keston ajan – se kuulostaa kuvitelmalta, jossa emon vaikutteet olisivat olleet renessanssi- ja kevytjazz-festivaaleilta. Sukkahousut jalkaan. Se vie lähes kaiken terän Owensin avautumisilta, ja uhkaa tehdä umpikujan miehen soolourasta kertaheitolla.

Toinen ongelma tulee siitä, että tässä vaiheessa Owens ei ole kehittänyt esittämistapaansa yhtään pidemmälle. Hän yrittää hurmata kuulijansa samoilla soinnuilla, jotka ovat latistuneet neljänteen julkaisuun mennessä jo pahemman kerran. Levyn hyvät hetketkin löytyvät eloisampina versioina Albumilta, Broken Hearts Clubilta ja Father, Son & The Holy Ghostilta.

Ymmärrän toki miksi tuota taikaa haetaan: yksinkertainen ja yhtä aikaa syvällinen on aina vakuuttavaa ja Owens hieno esimerkki siitä, kuinka hienoa musiikkia niin voi syntyä. Mutta sille vaadittavaa tasapainoa on turha odottaa Lysandren kiduttavan pitkältä tuntuvan 28 minuutin aikana. Tämä on pelkästään yksinkertaista, ei syvällistä – ja sen taustalla ei ole hyvää musiikkia. Näistä kahdesta asiasta riisuttuna Owens muuttuu todella ärsyttäväksi läpsyttelijäksi.

Avatakseni musiikin kamaluutta: Here We Gon nopeasti ohimenevät huuliharppu- ja särökitaratauot (ensin mainittu varastetaan huomattavasti paremmasta biisistä, joka on Wilcon She’s a Jar) ovat pelkkiä huijauksia trubaduurihuilujen ja latteusten kavalkadiin. Ja tämä on levyn selkeästi parempaa tarjontaa. Meno ei parane pitkään aikaan: seuraavaksi epätoivo kasvaa, kun huilu tuo kaverinsa, Kenny G:n saksofonin, mukaan New York Cityyn ja antaa mokoman sooloilla parin minuutin verran täysin mielikuvituksetonta tuuttausta.

Nimikappale on raivostuttava, selkärangaton lässyttely, joka saisi vihasta kiehuvat kylänasukkaat jahtaamaan kiertävää trubaduuria kreivikunnan rajalle, minkä jälkeen nihdit lähetettäisiin lahtaamispuuhiin.

Suuret riskit kantavat hedelmää vain muutamia kertoja. Here We Go Againin ensimmäiset kaksi minuuttia ovat todella lupaavia, mutta sitten Owens törmää seinään ja tyytyy soittamaan yhdellä kuuntelulla vaivaannuttavaa Lysandre’s Themeä… joka toistuu vielä useita kertoja. Sitä seuraa Riviera Rock, joka on helposti surkein tuotos tekijänsä portfoliossa. Kenny G:n henki kävelee pitkin rantabulevardia. Tällainen musiikki sopisi paremmin Fort Polioon, joka on kiertävien laulajien tyrmä.

Kerran Owens osuu napakymppiin, johon Kari Salmelainen ei liity. (Muuten, on vahvoja syitä uskoa pianisti Kaitsun soololevyn olevan huomattavasti vahvempi teos kuin Lysandre.) Se täysosuma on levyn lopettava Part of Me, joka onnistuu kuulostamaan ikivanhalta kantriballadilta. Avainlyriikka ”you were a part of me/that part of me is gone” aiheuttaa nopeasti epätoivoisen pyynnön: Christopher, kerro meille, että tarkoitat noilla sanoilla uutta musiikillista suuntaustasi!

Lopulta en edes tiedä mitä Lysandre yrittää olla. Destroyerin Kaputtin kaltainen uudelleenarviointi kammotusta herättäneistä musiikkityyleistä? Kaputt on mestariteos ja todellista neroutta, mutta Dan Bejar tiesi missä kohtaa korniuden kaivon raja kulki. Trubaduuri Christopher vaeltelee puolestaan aivan liian kauas umpinaiivin ja uhkarohkean nuorukaisen elkein. Mielikuva on kuin ikivanha myytti: sen kaltaisessa tarinassa päähahmo joutuu törmäämään omiin rajoihinsa saamiensa henkisten haavojen vuoksi.

Owens on usein puhunut opiaattien käytöstään. Jos hän päätyi tykittämään kamaa levyä tehdessään, niin lopputulos seuraa tekijäänsä – se todellakin onnistuu ampumaan itseään jalkaan. Sillä välin suuri osa ihailijoista lienee juossut toisen Owensin, nimittäin Jessen, vauhdilla jo kauas näiltä kyläjuhlilta.

22 Christopher Owens on pelannut ennenkin riskialtista peliä, mutta nyt se johtaa nuoralta tipahtamiseen ja luutun kaulan katkeamiseen. Kysymys kuuluu: Jaksaako kukaan kannatella turvaverkkoa Owensin alla näin huonon levyn jälkeen? Matka takaisin maan päälle Lysandren kaivamasta kuilusta on pitkä.

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 29 Elbow – Birds

Kaikki lähtee pienestä ja kasvaa mykistävän suureksi ‒ tietenkin. Birds on kuin kaavakuva Elbow’n musiikista: tasainen mutta kuohuva, lohduttava mutta arvaamaton. Laulu venyy sellaisiin mittoihin, ettei rajojen uskoisi enää ylittyvän, mutta samalla se leikkii ilmalla kuin linnun siipi. Niinpä musiikin syliin mahtuvat niin taivaankansi kuin ihmisten talloma maakin. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 28 Panda Bear – Last Night at the Jetty

Noah Lennox tuntuu olevan usein epävarma siitä, mitä hän haluaa olla ja edustaa. Tummasävyisesti ja toiveikkaasti pulppuileva Last Night at the Jetty on samaa sarjaa kuin Person Pitch -levyn Comfy in Nautica tai Animal Collectiven My Girls, tutkiskelu siitä, mikä on oikeasti hauskaa ja aitoa. Lennoxin musiikkia ei onneksi tarvitse kuunnella sanoitusten takia, koska rytmit ja äänimaailmat ovat niin rikkaita ja valloittavia. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 27 Matti Johannes Koivu – 80-luvun lapset

”Tässä lauletaan 60-luvun virkamiehistä, ei tähän samaistu kukaan! Tee uusi teksti ja laula oikeista asioista jos haluat saada tästä hitin.” Näin Kauko Röyhkä neuvoi Matti Johannes Koivua kuultuaan tämän kappaleen demoversion yhteiskiertueellaan. Onneksi Matti jätti tekstin ennalleen. Se ilmestyi vuotta myöhemmin ja on tehnyt pesän monen 80-luvun lapsen sydämeen. (Tomi Palsa)

Video ei ole enää saatavilla

# 26 Chisu – Kohtalon oma

Kun valaistun -albumin upean alkupuolen parhaiten päähän soimaan jäänyt hetki hytkyttää riemastuttavasti ensimmäisistä huumaavista syntetisaattoritahdeista alkaen. Kertosäkeen ”hei kohtalo, oon iso tyttö jo” lienee kaikunut pikkujoulussa halki valtakunnan vuoden lopulla. Entä montako Emma-palkintoa laulaja rohmuaa? Ja voisiko mies laulaa ”mä katkon sun peukalon”? (Aleksi Kinnunen)

Video ei ole enää saatavilla

# 25 Austra – Lose It

Katie Stelmanisin ansiot vokalistina tiedettiin entuudestaan, mutta Austran debyytti yllätti silti täysin omintakeisella sekoituksellaan tummaa karnevalismia ja heleää syntikkapoppia. Nykyindien vavahduttavimpiin kuuluvaa ääntä voisi kliseitä viljellen kuvata sekä väkeväksi että eteeriseksi, eikä ärsytyskynnys ylity missään vaiheessa. Päihittää björkit ja knaiffit. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 24 Girls – Love Like a River

Hyvät taiteilijat lainaavat, suuret varastavat. Girls on vielä toistaiseksi pysytellyt lain oikealla puolen, mutta Love Like a Riverin velka Sam Cookelle ja A Change Is Gonna Comelle on selviö ensimmäisistä urkunuoteista alkaen. Alkuperäisen kappaleen yhteiskunnallinen sanoma ei sovi hedonististen rokkareiden suuhun, mutta katkeransuloinen haaveilu on ikuista. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 23 Destroyer – Kaputt

Se ui lempeän haikeasti korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta välissä tapahtuu valtavan sykähdyttäviä asioita. Kanadalaisyhtye Destroyerin Kaputt oli yksi vuoden ilahduttavimmista ja hyväilevimmistä levyistä. Nimiraita nousi vinhan videon vanavedessä indiesuosikiksi. Vietteleviä bikinityttöjä, ihku nörttipoika, saksofonia, kitaraa, kuplivuutta. Vastustamatonta. (Aleksi Kinnunen)

Video ei ole enää saatavilla

# 22 Rubik – Laws of Gravity

Nyt kelpaa olla suomalainen! Rubik saa olon kovin ylpeäksi, vaikka vaarana olisikin leimautua persuksi: meidän pojat! Laws of Gravity on vuoden 2011 tanssittavin biisi. Nuorgamissakaan ei nähdä niin pimeää kaamospäivää, ettei tämän tahtiin jaksaisi nousta ylös ja tanssia. Up and down and all the way around, up and down and all the way around. Kaikki mukaan! Up and… (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

# 21 Britney Spears – I Wanna Go

On aina yhtä riemukasta huomata vanhan suosikkinsa löytäneen jälleen punaisen langan. Popikoni Britney Spears palasi keväällä kuin uudestisyntyneenä. I Wanna Go todistaa Max Martinin ja Shellbackin pistämättömät kyvyt kirjoittaa tutun tarttuvia ja sopivan särmikkäitä poplauluja europopbiitteineen sekä vihellyskoukkuineen. Eittämättä vuoden kovimpia tanssibiisejä. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

# 20 Gang Gang Dance – MindKilla

MindKilla kuulostaa siltä kuin Gang Gang Dance olisi sekakäyttänyt kaikkia vaikutteitaan ja saanut kahdeksanminuuttisen aivastelukohtauksen. Sen kuunteleminen on kuin pelaisi happopäissään Segalla Mortal Kombatia ja söisi samalla 400 gramman pussillista kirpeitä irtokarkkeja. Ylivireässä tilassa tekisi mieli myös tanssia – jos vain uskaltautuisi nousemaan tuolista. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 19 Adele – Rolling in the Deep

”There’s a fire starting in my heart / Reaching a fever pitch and it’s bringing me out the dark”. Täydelliset popkappaleet vangitsevat ensi säkeillään, vaikkei niissä olisi mitään sinänsä omaperäistä. Adelen kipinöivää vihaa ja kiihkeää kaipuuta naittava täysosuma johdatti 21-albumin ansaittuun megamenestykseen. Helposti samastuttavaa suurten tunteiden musiikkia. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 18 The Pains of Being Pure at Heart – Heart in Your Heartbreak

The Pains of Being Pure at Heartin toinen levy kuulosti Smashing Pumpkins -vaikutteiden kaltaisista soundipäivityksistä huolimatta harmillisen väsyneeltä ja epätasaiselta kokonaisuudelta. Singlejen kirjoittajana yhtye ei silti pettänyt taaskaan, ja Heart in Your Heartbreakin kaltaisissa osumissa tanssitennari juuttuu kiinni tuttuun vaaleanpunaiseen tweepurkkaan. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

Girls poseeraa, Google kiittää.

Kaksi vuotta sitten arvelin hiukan kyynisesti, että debyytillään valmiiksi kehäraakin elkein vetelehtinyt Christopher Owens ei tulisi koskaan saamaan yhtyeineen toista albumia aikaan. Broken Dreams Club -ep: n ja Father, Son, Holy Ghost jälkeen on kuitenkin todettava, että Girls elää ja… voi.

Father, Son, Holy Ghost kantaa alaotsikkoa ”Record 3”, mikä vuoden 2009 ensilevytyksen (Album) tavoin tuntuu viittaavan tiedostettuun imagonlatistamiseen. Samaa anonymiteetin tavoittelua voi havaita jo yhtyeen itsensä nimivalinnassa. Harvassa ovat kriitikot, jotka eivät muistaisi mainita geneerisesti kastetun bändin vaikeasta googlattavuudesta.

Lieneekö Girlsin taustalla laskelmoidusti maailman arkisin hakusana? Vai onko kyse siitä, mitä Christopher Owens itse kuumeisimmin hakee elämäänsä?

Varmaa on, että pyrkimys tiettyyn matalaprofiilisuuteen on Girlsin kohdalla perusteltua. Owensin ego tihkuu hänen henkilökohtaisissa tilityksissään sen verran vahvasti läpi, että nyttemmin viisihenkiseksi kasvaneen kokoonpanon muiden jäsenten läsnäolo tuntuu hyvin marginaaliselta.

Father, Son, Holy Ghostilla laventunut bändisoitanto vaikuttaa jopa entisestään alleviivaavan Owensin yhä pelkistetymmäksi karsiutuneiden sanoituksien tyhjyyden kuvausta ja hyiseltä kalskahtavaa popromantiikkaa.

Teemoiltaan Father, Son, Holy Ghost on suoraa jatkumoa Albumille, joskin Lust for Lifen kaltaisia joviaaleja hittejä on turha odottaa. Jos Album olikin kaikessa melankoliassaan myös toivonkipinöiden, nuoruudenriemukkaan hedonismin ja hauskanpidon kuvausta, saa nokturnaalinen ilottelu nyt arkirealistisemman viitekehyksen.

When tomorrow hits, kun aamu saapuu arkana. Paikoitellen levy on illuusioton ja jopa nihiili tilitys. Pitsa ja viinipullo eivät tätä kohmeloa enää lämmitä.

Onneksi Father, Son, Holy Ghost ei kuitenkaan vello pelkissä negatiiviväreissä raidasta toiseen. Anteeksiannon ja nostalgian teemat ovat läsnä. Levyn aloittaa romanttinen Honey Bunny, joka nikottelee rennonkuuloisesti ensijulkaisulta tutuissa tunnelmissa. Owens kuulostaa Rauli Baddingin Amerikan-serkulta.

Singleksi lohkaistu kappale kuitenkin alkaa kuulostaa liiankin yhdentekevästi taaksepäin katselevalta, kun sitä vertaa perässä seuraavaan kakkosraitaan. Pixiesmäisin kitaroin taivaallisesti eteenpäin soljuva Alex on levyn todellinen helmi. Vamppaavan riffin päälle asetettu lyijykynänhentoinen teksti on tinkimättömyydestään huolimatta ensin miltei huomaamaton:

“Alex has a band, so who cares about war?
If somebody somewhere dies, well who cares? No you don’t
Could we fall in love? Well, who cares about love”

Alexin hahmo pidetään tahallisen etäisenä. Kyseessä voi olla saavuttamattoman poikarakkauden kohde tai omakuva. Tulos on luonnosmaista poissaolevuutta, suurten tunteiden kutistamista ulkoisesti vaatimattoman näköisiksi riveiksi, jotka ovat pelkistettyjä ja lakonisen toteavia:

“Oh well
I’m in hell”

Kappale on myös todiste siitä, että monipuolisempi instrumentaatio pukee Girlsiä. Kun varhaisesta Mercury Revistä muistuttava huilu tulee mukaan kuvaan, bändi kuulostaa vakuuttavasti 1990-lukulaiselta alternativelta. Yhtä yllättäen seuraava raita, Die, saa farkunlahkeet levenemään kohti 1970-luvun protoheviä. Angstia riittää: tässä biisissä kaikki kuolevat ja taas kuuluu huilu!

Girlsin suoraviivainen tunneilmaisu saa häiritsevimmän kontekstinsa levyn keskuskappaleessa: Vomit on teini-ikäisen päiväkirjaraapustusta muistuttava lemmensairas tuotos, joka tiivistyy noin kymmeneen riisuttuun säkeeseen. Teksti on sitä itseään ja tulee kuorrutetuksi massiivisella classic rock -taustalla.

Voi vain arvailla, kuinka tietoinen Owens on katkeranmakean kermakakkunsa perverssistä luonteesta. Kuusiminuuttinen valitusvirsi on nimittäin sietämättömän tarttuva. Viimeistään pirstaleiksi räjäyttävään c-osaan päästessään kuulija on koukussa:

“Cause there’s something that I get for myself
And there’s something that you give to me
Well, I got one without the other
Well, it’s not enough to be – I need your love”

Video ei ole enää saatavilla

Vomit on häiritsevä kenties siksi, että se antaa nautinnon tunteen protagonistinsa kustannuksella. Haluamme uskoa mielikuvaan kärsivästä taiteilijasta mittaamassa Kalifornian loputtomia valtateitä Ford Mustangissa vailla matkustajia. Haluamme ammentaa Sunny Staten sadoista tuhansista uima-altaista, joihin rocktähdet hukkuvat ja kuulla balladeja hotellikuolemista halvoissa tienvarsimotelleissa. Popmuusikon sielunelämä tuntuu ajatuksena yhtä epärealistiselta kuin saippuaooppera.

Tiedostaako Owens tämän roolin? Tuntuisi vaivaannuttavalta yrittää oikeuttaa hänen tunteidenvuodatustaan aitoudella, lihallisuudella tai muilla esoteerisilla rockmystiikan kliseillä. Ehkä hän on vain pakotettu pelaamaan kiiltokuvamaisella sijaiskärsijäroolillaan, johon on tullut vangituksi.

Biisinkirjoittajana Owens on kiistaton popnero ja Vomitin kaltaista laulua on vaikea olla näkemättä demonstraationa populaarimusiikin syvimmän olemuksen hallitsemisesta ja sen hedelmällisestä manipuloinnista. ”Sä et haluu mua mutta mä haluun sua” -premissin ympärille voidaan kehittää henkeäsalpaavan eeppisiä rakennelmia, mutta päästääkö sanahelinä esittäjäänsä vapaaksi tuskaisuudesta?

Father, Son, Holy Ghostin sanoitukset löytyvät alusta loppuun painettuina levyn etukannesta – koko teoksen lyyrinen substanssi kutistettuna koristeelliseksi objektiksi. Toisiinsa sulautuvia fraaseja Girls-nimisen yhtyeen levyllä numero 3.

“Love, love, love – It’s just a song”, toistelee Owens. Onko hänen ilmaisunsa muuta kuin instrumentaalisiksi muuntuneita kliseitä ja pop-ruminaatioita vailla kykyä todelliseen tuntemiseen? Pakonomaista seiniin riipustamista kuolemantuomitun päänsisäisessä sellissä?

Pystyykö musiikki lopulta pelastamaan meistä ketään vai johdattaako Father, Son, Holy Ghostilla suoritettu armoton rakkauslaulun ruumiinavaus entistä syvemmälle kurimukseen?

87 Girls on edennyt lähtöpisteensä alituotetusta ilmaisusta vanhan liiton konsteilla pelaavaksi ison soundin rockyhtyeeksi. Myös sanoituksista löytyy paatosta ja ajoittain albumi käykin tuskastuttavan laahaavaksi, ellei kuulija ole valmis eläytymään sataprosenttisesti häiritsevän suoraviivaisiin sydämenavauksiin.

Video ei ole enää saatavilla