2000-luvun paras brittiläinen popyhtye?

2000-luku on musiikillisesti outo jakso Iso-Britanniassa. Se on ehkä ensimmäinen vuosikymmen, jona maan parhaiten myyvä musiikki on laadullisesti parempaa kuin pinnan alle jäävä. Tämä johtuu brittipopin jälkeisestä sisäsiittoisuudesta ja kummallisesta patrioottisesta suojamuurista, joka tuntuu karsivan kaikki saarivaltakunnan ulkopuolelta tulevat vaikutteet pois. Tällä hetkellä henkihievereissään oleva brittiläinen indieskene on ymmärrettävästikin tyhjää täynnä, ja kiintoisimmat artistit operoivat aivan toisissa tyylilajeissa.

Jos vuosikymmen rakentui osittain valitettavan landfill indien, kuten Fratellisin, Wombatsin, Kooksin ja muiden turmion iljetysten, julkaisuista, monet muut tyylilajit onneksi kukoistivat – eivät pelkästään konemusiikin puolella, vaan välillä jopa suunnitelluissa tuotteissa. Girls Aloud on täysin markkinakoneiston rakentama idea, mutta jo sen ensisingle onnistui vääntämään alkuperäiset suunnitelmat kieroon upeimmalla mahdollisella tavalla. Sen siitä saa, kun antaa vapauksia sätkynukeiksi suunnitelluille.

Popstars: The Rivals -ohjelman finaaliin asti edenneen projektin suunnitelmissa oli muutama single ja kiertue, joiden jälkeen Girls Aloud olisi parin vuoden päästä lähipubin tietovisan jokerikysymyksen vastauksena.

Toisin kuitenkin kävi: pahaa-aavistamaton kansa joutui Sound of the Undergroundin armoille. Jouluviikon 2002 ykköspaikalle hypännyt single on mielisairas surf n’ bass -revittely, joka kuulostaa vieläkin paperilla liian sairaalta yhtään minnekään.

Tästä alkava jakso tuntuu yhdeltä musiikin historian käsittämättömistä rags to riches -tarinoista. Ei niinkään menestyksen takia, koska viisi nuorta laulajaa tekemässä listapoppia on harvoin johtanut mihinkään muuhunkaan, vaan laadun vuoksi.

Selitys tähän löytyy studion lasiseinän takaa. Tuotantotiimi nimeltä Xenomania otti viisikon heti siipiensä suojaan, ja Girls Aloudista tuli heidän lippulaivabändinsä. Yhdessä he ovat nyt vuosikymmenen ajan tehneet musiikkia, joka on yleensä ennalta-arvaamatonta. Popsinglejä, totta, mutta yhtä aikaa mielenterveyden rajoja koettelevaa pyrotekniikkaa niin äänimaailman kuin rakenteenkin kannalta. Kaiken lisäksi nämä vaikutteet hiipivät kaikuen takaisin nuutuneeseen indie-musiikkiin – The xx on tästä selvin esimerkki, ja niin Franz Ferdinand kuin Pet Shop Boys ovat ylistäneet ryhmän kokeellista lähestymistapaa.

Ei huonosti musiikkiohjelmaa varten kasatulta ryhmältä. Ainoastaan Kylie Minogue ja toinen Xenomanian suojattiryhmä Sugababes pystyvät tarjoamaan haastetta Tenin aarreaitalle.

Kuvitelkaa Spice Girlsin uskaliain single, vuoden 1997 Say You’ll Be There mittapuuna uusille luomuksille ja arvaatte mitä seuraa. Cheryl, Sarah, Nadine, Kimberley ja Nicola eivät ole ehkä maailman tunnistettavimpia laulajia, mutta juuri se tarjoaa joustavuuden, jonka varassa Xenomania pystyy tarjoamaan villeimmät ideansa julkisuuteen.

Hittikone meinaa hieman yskiä uuden kokoelman alussa, eikä koskaan saavuta vuoden 2006 The Sound of Girls Aloudin tylyä tarkkuutta. Sexy! No No No… ja Can’t Speak French ovat Xenomaniallekin rutiinisuorituksia, vaikka ne erottu(i)vatkin edukseen minkä tahansa radion soittolistalta. Ja parhaimmillaan biisit ovat loistoa täynnä – tästä esimerkkeinä oudon ambientmainen The Loving Kind ja haikea Call the Shots, jotka pakenevat määrittelyä ihailtavan hyvin.

Myyntivalttina toimiva Something New on sen sijaan selkeästi heikoin single Girls Aloudin uralla. On the Metro ja Every Now and Then pelastavat tilanteen: ensimmäinen on täynnä yllättäviä rytmejä, ja jälkimmäistä piinaavat oudot kosketinarpeggiot.

Ja vaikka uran toinen puolisko onkin tuonut paljon hyvää, ensimmäiset neljä vuotta olivat Girls Aloudin parasta aikaa. Hieman alle puolet Tenistä kattaa tuon ajan, ja se on suoraan sanottuna liian vähän. Etuna on se, että osumatarkkuus on järjettömällä tasolla: Something Kinda Ooooh vie Bananaraman pussauskoppiin Transvision Vampin kanssa ja No Good Advicen vyöryviin kertosäkeisiin purkautuva jännite myy hupaisan teinityttökärttyilysanoituksen. Villiä ja toimivaa missä tahansa.

Sitten on vielä neljä kappaletta, jotka asettavat riman minkä tahansa lauluyhtyeen kannalta julmiin korkeuksiin. The Show osuu alitajunnan kohtaan, jossa ajatus Stock-Aitken-Watermanista kaveeraamassa SST Recordsin Gren Ginnin kanssa kuulostaa hyvälle. Biology kierrättää kymmenisen ideaa eri ajanjaksoilta lasershowmaiseksi rytinäksi. Vihoviimeisen niitin lyö kuuntelijaa kaulapannasta kiskova Love Machine, joka on alusta loppuun puhdasta hurmosta.

Ainoa laaksovaihe Tenillä on cover-hittien I’ll Stand by Youn ja Jumpin kohdalla. Eivät nekään huonoja ole, mutta mitään uutta ne eivät tarjota.

Something Kinda Oooohista Love Machineen kulkeva neljän timantin nauha tekee aika karmeaa jälkeä levyn kokonaisuuden kannalta – se saa alkupuolen tuntumaan kenraaliharjoitukselta, ja kun uran heikoimmat hitit seuraavat perässä, kyydissä on huomattavia töyssyjä.

Kappalevalikoimassa on myös suuri miinus. Metallinen dissonanssidisko Wake Me Up ja tuotannon kaksi parasta balladia, Girl Overboard ja Whole Lotta History, löytyvät vain deluxe-painokselta, vaikka niiden läsnäolo vahvistaisi Tenin selkärankaa huomattavasti.

Tästä voimmekin palata alkuperäiseen ihmettelyymme. Kiistelemme nyt siis siitä, mitä loistovetoja puuttuu Popstars-ryhmän kokoelmalta. Se kertoo ihan tarpeeksi.

87 Kymmenen vuotta sitten ajatus siitä, että Girls Aloud kestäisi tähän päivään saakka, olisi herättänyt kikattelua. Sen sijaan kaikki meni ihanasti väärin, ja Ten on vakuuttava argumentti sen puolesta, että tässä on Britannian paras popyhtye tällä vuosituhannella – oli tyylilaji mikä tahansa.

Video ei ole enää saatavilla

Seppo ”Steen1” Lampela kiteytti Tiedonantajassa kaiken mitä meidän tarvitsee hänen uudesta yhtyeestään tietää: ”Tarjotaan rokkia räppäreille ja räppiä rokkareille. Räppiä satunnaiskäyttävästä rockmiehestä voi tulla hiphopin suurkuluttaja ja päinvastoin. Porttiteoria.” Videon on ohjannut Miika Hakala.

Video ei ole enää saatavilla

Palma Violets – Last of the Summer Wine

Palma Violets on nuori brittiyhtye, jota Rough Traden Geoff Travis on hehkuttanut jokaisessa mahdollisessa välissä. Kenties siksi, että bändi on signattu Rough Tradelle? Alkuvuodesta esikoisalbuminsa julkaisevan indierock-kvartetin videon on ohjannut Gina Birch.

Video ei ole enää saatavilla

Girls Aloud – Something New

Roskapopin mestariyhtyeeltä julkaistaan 26. marraskuuta kokoelmalevy Ten, jolla kuullaan bändin suurimpien hittien lisäksi neljä uutta biisiä, joista Xenomanian tuottama Something New on yksi. Ai kuinka monta Britannian top 10 -hittiä Girls Aloudilla on? Kaksikymmentä!

Video ei ole enää saatavilla

Adele – Skyfall

Bond-tunnari, tiedätte kyllä. Adele, tiedätte kyllä. Videon on ohjannut kaikista maailman ihmisistä Nick Chappell, eikä esimerkiksi Allan ”Rölli” Tuppurainen tai Pierre Nkurunziza.

Video ei ole enää saatavilla

Kendrick Lamar – Swimming Pools (Drank)

25-vuotiaan kalifornialaisräppärin major-debyytti Good Kid, M.A.A.D City on ollut yksi syksyn odotetuimmista hiphop-albumeista. Ylistäviä arvioita haravoineen albumin kakkossinglellä ovat Lamarin apuna tuottaja T-Minus ja muun muassa Drakelle ja Nicki Minaj’lle biisejä kirjoittanut Nikhil Seetraham.

Video ei ole enää saatavilla

Sophie Ellis-Bextor ja popin kauneimmat kasvot.

Aluksi mainittakoon, että termi roskapop on hyvin harhaanjohtava – mikään hyvä musiikki ei ole roskaa. Käsitän roskapopin tarttuvaksi ja rakenteeltaan helpoksi, mutta tuotannoltaan loppuun asti hiotuksi popmusiikiksi ja käytin tässä termiä rajaamaan pois Pinkin kaltaiset rockin suuntaan kumartavat artistit, kaikki pehmeät radiopopsuosikit sekä Lady Gagan ja Madonnan tyyppiset renessanssitähdet, jotka hyppivät tyylilajista toiseen.

Hyviä roskapopalbumeita eksyy kuunneltavaksi oikeastaan varsin harvoin, sillä tyylilaji on ja pysyy hyvin singlevetoisena. Albumikokonaisuus on toissijainen – hyvä albumi tarkoittaa mahdollisimman montaa hyvää singlekelpoista kappaletta yhden otsakkeen alla. Nämä viisi ovat onnistuneet säilyttämään charminsa kokonaisuuksina ja kestämään kulutusta jo pidempään.

#5 Girls Aloud – Tangled Up (2007)

Surullisenkuuluisassa Popstars: The Rivals -sarjassa koottu Girls Aloud nousi 2000-luvun alussa Xenomanian muusiksi. Parhaimmillaan loistavia sinkkuja tehtaillut porukka oli alusta lähtien selvää tähtiainesta, mutta heidän studioalbuminsa jäivät laadullisesti pettymyksiksi. Tangled Up -nelosalbumilla kaikki muuttui: Xenomanian kynä oli kokemuksen teroittama ja Girls Aloud ryhmänä rutinoituneempi. Albumille tuupattiin ehkä muutama täyteraita, mutta täysosumat ovat sitäkin upeampia. En ole koskaan ymmärtänyt, miksei viisikko breikannut toden teolla manner-Euroopassa. Esimerkiksi ainoa meillä kunnolla radiosoittoa saanut kappale taitaa olla debyyttisingle Sound of the Underground (2002). Jopa tytöistä ensimmäisenä soolouralle lähtenyt Cheryl Cole on otettu meillä vastaan lämpimämmin.

Kolme parasta kappaletta: Girl Overboard, Call the Shots, Close to Love

Video ei ole enää saatavilla

#4 Dannii Minogue – Neon Nights (2002)

Dannii Minogue on aina joutunut kurkkimaan Kylie-siskonsa varjosta, mutta toisaalta Kylien menestyksestä on ollut hyötyäkin: Danniin onnistui palata listojen kärkeen huokailemalla Rivan Who Do You Love Now -kappaleen vokaalit vuonna 2001, samoihin aikoihin kun Kylie oli kuumempi kuin koskaan. Kylie ei kuitenkaan julkaissut viime vuosikymmenellä Neon Nightsin kaltaista poptimanttia – toki pääsi lähelle X-albumillaan. Neon Nightsilla hedonistiset klubirytmit törmäävät aikakauden osaavimpien hömppätehtailijoiden näkemyksiin täydellisestä popkappaleesta. Lopputulos on parhaimmillaan huikea ja keskinkertaisimmillaankin toimivaa elektronista purkkaa.

Kolme parasta kappaletta: Push, Put the Needle on It, I Begin to Wonder

Video ei ole enää saatavilla

#3 Ke$ha – Animal (2010)

Herätessään krapulaisena Kesha tuntee itsensä P. Diddyksi ja sänkyyn mielivän miehen kannattaa näyttää Mick Jaggerilta. Tik Tok on ehkä kuluvan vuosikymmenen riemastuttavin kappale. Animalin sen sijaan odotettiin jäävän muutaman valopilkun sävyttämäksi kertakäyttöiseksi poplevyksi, mutta toisin kävi – minä kuuntelen sitä yhä kaksi vuotta ilmestymisen jälkeen vähintään kerran kuussa. Keshan paikoin käsittämättömässä autotune-mongerruksessa on jotain hurmaavaa ja kierolla tavalla aitoa eivätkä biisitkään ole mitenkään kehnoja. Ne kasvavat kunnon popanthemeiksi, joita on pakko fiilistellä volyymit kaakossa mukana laulaen. Kesha Sebert on paitsi erinomainen poptähti, niin myös lahjakas biisintekijä, minkä todistaa vielä Cannibal-laajennusosalla julkaistu taivaallinen Blow, jonka kertosäe lähtee kuin alkuräjähdys.

Kolme parasta kappaletta: Tik Tok, Backstabber, Chain Reaction

Video ei ole enää saatavilla

#2 Sophie Ellis-Bextor – Trip the Light Fantastic (2007)

Hömpän leidi numero uno, yläluokkainen Rimmelin mainoskasvo Sophie Ellis-Bextor sai hiteistään huolimatta juonesta toden teolla kiinni vasta kolmannella albumillaan. Trip the Light Fantasticistä tuli huiman tasokas poplevy, joka huokuu Ellis-Bextorin nonsaleeraavaa eleganssia ja seikkailee elektron, laajakangaspopin ja puhtaan euroviisudiskoilun maailmassa. Albumi nousi useiden maiden listoilla ihan kivoille sijoille, mutta täydellisellä kasvojen luustolla siunattu popkaunotar hukkasi silläkin kertaa momentuminsa. Seuraavaa, melko onnistunutta Make a Scene -albumia saatiin odottaa neljä vuotta.

Kolme parasta kappaletta: China Heart, Catch You, New York City Lights

Video ei ole enää saatavilla

#1 Rachel Stevens – Come and Get It (2005)

Mahtavan S Clubin jäsenistä Rachel Stevens ei ehkä ollut kaikkein lahjakkain, mutta ehdottomasti viehättävin, suorastaan häiritsevän kaunis. Sen, minkä laulunlahjoissa hävisi, hän voitti ulkonäössä. Lienevätkö popin kultasormet Hannah Robinsonista ja Rob Davisistä Richard X:n kautta Pascal Gabrieliin ja Xenomaniaan häikäistyneet Stevensin jumalaisista sääristä, sillä sen verran komeita napakymppejä albumille eksyi, ei pelkästään kaksi tai kolme vaan peräti kymmenkunta. Levy tietenkin floppasi. Stevens ei sittemmin ole julkaissut mitään, mutta Come and Get It on ehkä maailmanhistorian aliarvostetuin popalbumi – sellaisenaan suoritus, josta kaunottaren kannattaa olla ikuisesti ylpeä. The Guardian nimesi lätyn tuhannen ennen kuolemaa tsekattavan albumin joukkoon. Minä sanon, että se on ihan viiden kärjessä.

Kolme parasta kappaletta: Some Girls, So Good, Negotiate with Love

http://www.dailymotion.com/video/x2v4r2_rachel-stevens-some-girls_music

Bonus!

Jos roskapop kiinnostaa, kannattaa näiden levyjen lisäksi tutustua ensisijaisesti kokoelmiin, muun muassa BWO:n fantastiseen Pandemonium-koosteeseen. Tässä heidän Melodifestivalen-tyrkkynsä vuodelta 2008.

Video ei ole enää saatavilla