”Diskoinnovaattori Giorgio Moroder oli 72-vuotias ja jossain määrin unohdettu, kun Daft Punk kutsui hänet kertomaan tarinansa.”

Tarina Giovanni Giorgiosta, jota kaikki kutsuvat Giorgioksi – ja elektronisen tanssimusiikin synnystä.

”Nobody told me what to do and
there was no preconception of what to do”

Vanhahko mies pitää monologia saksalaiskorosteisella englannilla, kertoo elämästään. Retrodiskobiitti pumppaa leppoisasti taustalla. Kahden minuutin kohdalla tullaan diskomusiikin keksimiseen.

Ihmisääni luovuttaa tilan suosiolla kuplivalle, yksinkertaiselle syntikkamelodialle ja edelleen leppoisalle biitille. Päälle improvisoidaan kitaralikkejä ja jazzahtavia kosketinkuvioita. Varioidaan ja toistetaan parin minuutin ajan.

Ääni palaa kertomaan täydellisestä vapauden ja yksinolon tunteesta studiossa, kartoittamattomien polkujen avautuessa. Musiikki äityy yhä riehakkaammaksi, corollabiitti vaihtuu jonkinlaiseen progerumpalointiin ja siitä saumattomasti breakbeatiin. Sama syntikkamelodia pitää kokonaisuutta kasassa samalla, kun kaaoksen, musiikillisen vapauden sokeat voimat yrittävät hajottaa sitä.

Kakofonia kasvaa, kitara ja hälytyssireeniä muistuttava soundi ujeltavat. Sitten nopea fade out sähköiseen tyhjyyteen.

Tähän kaikkeen on kulunut yhdeksän minuuttia ja kolmetoista sekuntia. Giorgio by Moroder on epäilemättä ilahduttava ja musiikillisesti mielenkiintoinen progediskobiisi, mutta oikeastaan se ei ole listalla näiden ominaisuuksiensa takia. Se tuntuu suhteellisen kunnianhimoiselta yritykseltä mallintaa yhteen biisiin kaikki se, mitä seurasi puheosuudessa kuvattujen tapahtumien jälkeen: elektronisen tanssimusiikin historia.

Diskoinnovaattori Giorgio Moroder oli 72-vuotias ja jossain määrin unohdettu, kun Daft Punk kutsui hänet kertomaan tarinansa ranskalaisduon voittoisalla Random Access Memories -paluulevyllä. Myös Daft Punk edusti tässä vaiheessa jo tanssimusiikin veteraanisarjaa, ja niinpä albumi kokonaisuudessaan on eräänlaista elektronista AOR:ää, mitä duo alleviivasi vierailijoidensa valinnalla. Myös vaikkapa Nile Rodgersin läsnäolo edustaa samanlaista tanssimusiikin historialle kumartamista.

Moroderille lankeaa kuitenkin tässä hankkeessa suoranainen luojajumalan rooli. Giorgio by Moroder pyrkii kuvittelemaan myyttisen alkupisteen, jossa Giorgio studiossaan keksii Biitin ja lahjoittaa sen sitten kaikille jälkeen tulleille toistettavaksi ja varioitavaksi. Kappaleen musiikillisessa toteutuksessa Daft Punk ikään kuin esittää taustamusiikkia montaasikohtaukselle kaikesta noiden neljän vuosikymmenen mittaan tapahtuneesta.

Se on suuruudenhullua, hieman naurettavaa ja ehdottoman toimiva idea.

Video ei ole enää saatavilla

Turkkilaisvankilaan sijoittuvan trillerin tunnusmusiikki on Moroderin omissa nimissään julkaiseman tuotannon ehdoton huipentuma. Jos Kraftwerkin Trans-Europe Express oli maisemien katselua ajatellen ihanteellisen rauhallista tahtia eteenpäin puksuttava paikallisjuna, kiitää Chase raiteilla kuin turboboostattu pendolino.

Keskiyön pikajunan soundtrack toi Moroderille ensimmäisen hänen kolmesta Oscar-palkinnostaan. Muut hän sai säveltämistään kappaleista elokuviin Flashdance (Irene Cara: Flashdance… What a Feeling, 1983) ja Top Gun (Berlin: Take My Breath Away, 1986).

Video ei ole enää saatavilla

”Ooh / it’s so good, it’s so good, it’s so good, it’s so good /
it’s so… good”

”Diskon kuningattaren” edistyksellisin kappale sai David Bowien kanssa Berliini-trilogiaa äänittämässä olleen Brian Enon intoilemaan: ”Olen kuullut tulevaisuuden soundin!” Soundin takana oli monessa liemessä keitetty elektronisen klubimusiikin esi-isä Giorgio Moroder.

Ja kyllähän Eno oikeassa oli: I Feel Love on niitä levytyksiä, jotka yhdessä Kraftwerkin kanssa loivat pohjaa seuraavan vuosikymmenen alussa siinneille house- ja teknomusiikille – puhumattakaan sitä seuranneista kahden dimen diskokopioista.

Monen suomalaisen musadiggarin muistama Kingston Wallin bändiversio kadottaa I Feel Lovesta jotain olennaista: se tehtiin kokonaan syntikoilla aikana, jolloin oikeastaan kukaan ei käyttänyt syntikoita popmusiikissa. Kappaleen eteeris-futuristisen konepsykedelian on täytynyt kuulostaa vuonna 1977 päihdyttävän uudelta ja erilaiselta. Eikä se hassummalta kuulosta nykyäänkään.

Video ei ole enää saatavilla