<?xml version="1.0" encoding="UTF-8"?>


<rss version="2.0"
  xmlns:content="http://purl.org/rss/1.0/modules/content/"
  xmlns:dc="http://purl.org/dc/elements/1.1/"
  xmlns:atom="http://www.w3.org/2005/Atom"
  xmlns:sy="http://purl.org/rss/1.0/modules/syndication/"
  xmlns:media="http://search.yahoo.com/mrss/"
  >

<channel>
  <title>Nuorgam — Giant Robot</title>
  <atom:link href="https://www.nrgm.fi/artisti/giant-robot/feed/" rel="self" type="application/rss+xml" />
  <link>https://www.nrgm.fi</link>
  <description>Verkkomedia, jossa rakkaus musiikkia kohtaan kukoistaa ja voi hyvin.</description>
  <lastBuildDate>Wed, 18 Mar 2026 13:17:32 +0000</lastBuildDate>
  <language>fi</language>
  <sy:updatePeriod>hourly</sy:updatePeriod>
  <sy:updateFrequency>1</sy:updateFrequency>
  <generator>https://wordpress.org/?v=6.9.4</generator>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/g/i/a/giantrobot1e1384942731632jpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/g/i/a/giantrobot1e1384942731632jpg-500x500-non.jpg" />
    <title>Hajoavan täydellisyyden taidetta – rakkauskirje Giant Robotille</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/artikkelit/hajoavan-taydellisyyden-taidetta-rakkauskirje-giant-robotille/</link>
    <pubDate>Wed, 20 Nov 2013 11:00:42 +0000</pubDate>
    <dc:creator></dc:creator>
    		<category><![CDATA[Artikkelit]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=49721</guid>
    <description><![CDATA[Giant Robot syntyi muutoksen rytmistä ja oli tämä rytmi. Nyt se voisi olla jo nostalgiaa, ellei vaatisi kuulijaltaan edelleen enemmän.]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/d1SPsk8NuaQ" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/d1SPsk8NuaQ</a></p>
<p style="text-align: left;"><img fetchpriority="high" decoding="async" class="alignleft size-full wp-image-49738" alt="Giant Robot 1" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2018/11/giant-robot-1-e1384942731632.jpg" width="213" height="320" /></a>Kun olin noin kahdeksanvuotias, oli naapurissa asuvalla ikätoverillani muovinen leikkirobotti. Härveli ei osannut muuta kuin piipittää, välkkyä, nostella käsiään ja rullata päämäärättömästi pitkin lattiaa. Silti olin siitä kateellinen. Ihailin sen kiiltävää polymeerikuorta, avaruudellista ulkoasua ja konepään laella pyörinyttä punaista loistoa. Pyrin leikkimään robotilla aina kaverini luona käydessäni ja suunnittelin jopa sen varastamista. Joulupukilta toivoin tuota lelua muutamanakin vuonna.</p>
<p>En saanut omaa robottia koskaan. Kaikki korvikkeet tuntuivat vuosien ajan risukimpuilta.</p>
<p>Pettymyksen yli johdatti musiikki, johon muodostin hataraa mutta intohimoista suhdetta jo tuolloin. Aina kun viikkorahamme antoivat myöten, ostimme ystäväni kanssa uuden <strong>Kiss</strong>-kasetin, jonka toinen sitten kuuliaisesti kopioi kokoelmiinsa. Hetken aikaa pyöritimme kokonaista Kiss-fanikerhoa. Kerhon jäsenmäärä oli suurimmillaan kaksi henkeä.</p>
<p>Noina vuosina musiikkimakuuni määrittyi tiedostamaton rajalinja. Kun <strong>Run-D.M.C.</strong>:n ja <strong>Public Enemyn</strong> kaltaiset kokoonpanot alkoivat suodattua koulunpihakeskusteluihin vastapoolina Kissin, <strong>W.A.S.P.</strong>:n ja <strong>Twisted Sisterin</strong> kolmiyhteydelle, valitsin puoleni vankkumattomasti. Vaikka hylkäsin syvimmät poterot melko varhain ja annoin kuuntelutottumusteni laajentua milloin minnekin – varhaiset suosikkini nopeasti hyläten – en osannut koskaan ylittää yhtä fundamentaaliseksi muodostunutta rajaa. Rap ja hiphop johdannaisineen, kulttuureineen ja vaikuttimineen jäivät minulle vieraiksi. Lyhyt innostukseni <strong>Raptorin</strong> debyytistä ei ollut suoranainen sukellus alan aarrearkkuun.</p>
<p>Jakolinja oli näkymätön, mutta vaikutusvaltainen. Niinpä en ollut valmis<strong> Giant Robotillekaan</strong> silloin kun ensimmäisen kerran tapasimme. Vuosi oli 1999, paikkana Ilosaarirockin jatkoklubi töin tuskin kaksi metriä korkeassa kellariluolassa. Kärsin kolmepäiväisen festivaaliliidon laskuhumalasta, kohtuuttomasta lämpötilasta, ihmissuhdeongelmista ja klaustrofobiasta. En ymmärtänyt ympärilläni soinutta musiikkia. Se venkoili vailla tarttumapintaa, se kuulosti sisäpiirivitsiltä. Keikka oli epäilemättä hyvä, mutta minä olin huono. Esiintymiskuopassaan myhäillyt bändi lähinnä ärsytti.</p>
<p>Pian tuon jälkeen alkoi kuitenkin tapahtua. Törmäsin Giant Robotin musiikkiin yhä useamman ystäväni luona, ensin pakotettuna ja solidaarisuudesta, sitten enenevissä määrin vapaaehtoisesti. Ja niin se kävi. <em>Helsinki Rock Cityn</em> poljento alkoi tarttua jalkaan, <em>Konevitsan</em> mantramainen rytmi selkärankaan, <em>Soundcheckin</em> rynnivä basso sydämeen. Ja, kuin sattumalta, eräänä iltana aukesi myös <em>Spelling Robotin</em> kauneus kuin hiljaiseen lumisateeseen valpastunut aamuyön taivas.</p>
<p>Olin ylittänyt rajan.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/T57RoHUsQwo" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/T57RoHUsQwo</a></p>
<p><em>Helsinki Rock City</em> -EP:stä tuli nopeasti yksi rakkaimmista äänitteistäni. En tuntenut Giant Robotin musiikillisia juuria, en ymmärtänyt mahdollisia kulttuurisia viittauksia. Niinpä kaikki oli uutta ja odottamatonta, ilotulitusta vailla viitekehyksiä tai ennakkoluuloja. Kuulin musiikissa viestejä Euroopan öistä, Laatokan rannoilta, autiosta Merihaasta, täysin uudesta Helsingistä. Ihmettelin tuota kaikkea hiljaa kotonani, hämmentyneenä mutta innoissani. Musiikki synnytti mielikuvia ja tuntemuksia, joihin en ollut aiemmin törmännyt.</p>
<p><img decoding="async" class="alignleft size-full wp-image-49732" alt="crushingstyle" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2018/11/crushingstyle.jpg" width="199" height="179" /></a>Kun rakkaus syttyi, sen liekit saavuttivat nopeasti huiman korkeuden. Giant Robotista tuli ääniraita opiskeluvuosilleni, ja oikeastaan vielä enemmän. Siitä tuli kasvutarinani. Otettuani yhtyeen sydämeeni muutuin äärimmäisen lojaaliksi sitä kohtaan. Innostuin vähäisimmästäkin asiasta, jonka yhtye elämääni toi. Kulutin <em>Urban International</em> -singlen avausraidan puhki muutamassa viikossa, hahmottelin loukkaantunutta vastinetta <em>Crushing You With Style</em> -debyytin ylimielisesti lytänneeseen brittilehteen, ostin mieluummin Giant Robot -t-paidan kuin ruokaa, nostin yhtyeen monituntisen Tavastian-keikan parhaaksi koskaan näkemäkseni konsertiksi.</p>
<p>Intoiluni ei ollut aiheetonta. Ensilevynsä aikaan Giant Robot oli pitelemätön orkesteri, jossa urbaanin hillitty tyylitaju yhdistyi typerästi naureskelleeseen poikamaisuuteen vastaansanomattomasti. <strong>Zarkus Poussan</strong> sydämelliset rumpukompit, <strong>Tuomas Toivosen</strong> hajamielisesti agitoineet iskulauseet, <strong>Aleksi Tolosen</strong> jyrkänpehmeät dub-bassot, <strong>Kasio Rantalan</strong> ilmavasti svenganneet koskettimet, <strong>Arttu Tolosen</strong> ja <strong>Petro Niiniluodon</strong> vähäeleisen tyylikkäät kitarat – kaikesta huokuivat niin näkemys, kunnioitus kuin pieni anarkiakin. Tuon kokonaisuuden edessä olin aseeton; aina syvemmin vanhaan rakastumassa, aina enemmän uutta löytämässä.</p>
<p>Miten paljon pidinkään tuosta kurinalaisuuden ja kurittomuuden balanssista, joka tuotti samaan aikaan täydelliseltä kuulostavia äänitteitä ja nyanssitasolla täysin arvaamattomia keikkoja! Giant Robotista huokui perfektionismi, joka saattoi kuitenkin lavalla murentua täydellisesti. Ammattimaisesta kombosta oli kutkuttavan lyhyt matka amatöörimäiseen hihittelyyn ja tunteiden paiskomiseen. Kun Zarkuksen rytmi hyppäsi Vanhan ylioppilastalon keikalla nanosekunnin, kääntyi koko yhtye vaistomaisesti katsomaan rumpaliaan piruilevasti. Kun tekniikka ei toiminut, Toivonen saattoi kiukutella kuin pieni lapsi. Kun jamivaihe lähti käyntiin, saattoi jokainen yleisössä arvata että perille ei päästä kunnialla.</p>
<p>Ja vastaavasti, kun kaikki osui kohdalleen, olin kokolailla varma että silmieni edessä oli maailman paras ja omaleimaisin yhtye.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/UcaVcCS9dKM" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/UcaVcCS9dKM</a></p>
<img decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-49735" class="size-full wp-image-49735 " alt="Giant_Robot3" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2018/11/giant_robot3.jpg" width="620" height="305" srcset="https://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2018/11/giant_robot3.jpg 620w, https://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2018/11/giant_robot3-460x226.jpg 460w, https://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2018/11/giant_robot3-480x236.jpg 480w" sizes="(max-width: 620px) 100vw, 620px" /></a><p id="caption-attachment-49735" class="wp-caption-text">Giant Robot vm 200X: Petro, Arttu, Mamba, Tuomas, Aleksi ja Kasio.</p>
<p style="text-align: center;">Tietenkin Giant Robotin kulmat hioutuivat vuosien aikana. Eikä muutos ollut aina kivutonta. Kun Zarkus jätti rumpujakkaran <strong>Mamba Assefalle</strong>, luulin hetken aikaa pyhän liiton murtuneen. Keikoilla esiintyi iloton ja jäykkä orkesteri, jonka varhaisesta ilottelusta ja notkeasta etsimisestä oli jäljellä vain irvikuva.</p>
<p>Kyse oli kuitenkin jostakin paljon fundamentaalisemmasta, koteloitumisesta ennen todellisen perhosen syntymää. Se, mitä arvostelin tuolloin, oli keskeneräinen työ. Ja se, millä yhtye sivalsi minua lopulta kärsimättömille sormilleni, oli uutta aikaa osoittanut viisari.</p>
<p><img loading="lazy" decoding="async" class="alignleft size-full wp-image-49737" alt="Superweekend" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2018/11/superweekend.jpg" width="225" height="225" srcset="https://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2018/11/superweekend.jpg 225w, https://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2018/11/superweekend-220x220.jpg 220w" sizes="auto, (max-width: 225px) 100vw, 225px" /></a>Epäilykseni keskelle putosi <em>Superweekend</em>, huikea, kunnianhimoinen, linjakas, järjettömänkin viimeistelty levy, Giant Robotin ylpeä askel aikuisuuteen. Varhaisvuosien hulvattomuus oli ehkä kadonnut matkalla, mutta nyt koneiston jokainen elementti oli valettu paikoilleen. Musiikki kiilsi kuin lentokenttä, mutta tulvi sielua. Se iskeytyi tiukasti kiinni aikakauden globaaliin sykkeeseen, se tikitti kuin tarkin kello. Ja silti sillä oli varaa olla tunteikkaampi kuin koskaan aiemmin. Musiikissa oli haikeutta, kaihoisaa kiimaa, kaupunkiin kiinni kasvaneen ihmisen eksistentiaalista etsintää.</p>
<p>Ja Assefan soitto – omaa luokkaansa. Pyydän edelleen polvistuen anteeksi, että epäilin hetkenkään ajan miehen kykyä täyttää Zarkuksen paikka.</p>
<p><em>Superweekendin</em> sinfoniaalinen huipentuma oli päätösraita, nimikkolaulu itse. Vain harvoin, jos koskaan, on millään levyllä käytetty runsasta 11 minuuttia yhtä perustellusti. Edes yhtye itse ei ole kyennyt toistamiseen yhtä aukottomaan nyanssien ja kokonaisuuden samanaikaiseen hallintaan. Tämä oli kaiken lakipiste, piste joka toi yhteen jokaisen Giant Robotin kulkeman polun.</p>
<p>Täydellisyyttä alusta loppuun.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/hoGV0k3tSuI" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/hoGV0k3tSuI</a></p>
<p><em>Superweekend</em> oli monumentti, jollaisten alle monet yhtyeet ovat musertuneet. Giant Robotin virtaa levy ei syönyt, mutta jotakin sen jälkeen tapahtui. <em>Superweekendia</em> seurannut <em>Domesticity</em> oli jo moneen eri suuntaan vetänyt laulukokoelma, joka tuntui pyrkivän konseptuaalisuuteen olematta kuitenkaan täysin varma konseptin sisällöstä. Levyn kohokohdat olivat uljaita (<em>Breaking Bones</em>), tummia (<em>Please Be Here</em>), herttaisen akateemisia (<em>Public = Shopping</em>) tai viileän tunteikkaita (<em>Best Match</em>), mutta albumille mahtui myös paljon kohinaa. Monin paikoin vaikutteet eivät sulautuneet värikylläiseksi ja omaleimaiseksi sekoitukseksi. Yhä useammin juonteet törröttivät musiikin seassa omillaan.</p>
<p>Pidin levystä, mutta en enää innostunut siitä järjettömästi. Epäilin aiheellisesti ikääntyneeni. Mutta niin oli ikääntynyt yhtyekin. Siinä me seisoimme, toisiamme tuijottaen, mutta suoria katseita vältellen. Musiikki ei ollut enää meitä suoraan yhdistävä sidos, se oli pikemminkin tila jonka jaoimme, mutta josta saatoimme kumpikin astua ulos halutessamme. Aikaa oli kulunut.</p>
<p><em><img loading="lazy" decoding="async" class="alignleft size-full wp-image-49733" alt="Domesticity" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2018/11/domesticity.jpg" width="160" height="160" /></a>Domesticityllä</em> kaikui taustasävy, jonka tajusin vasta paljon myöhemmin, vaikka johtolanka roikkui jo levyn kannessa. Yhtyeen takki alkoi tyhjentyä, se tyytyi toistamaan kuulemaansa sen sijasta että olisi luonut jotakin aivan uutta. Kyse ei ollut mistään muutamaa nyanssia dramaattisemmasta asiasta, mutta pienetkin vihjeet olivat merkitseviä. Niinpä tuntui pikemminkin luontevalta kuin odottamattomalta, että yhtye hajosi <em>Domesticityn</em> jälkeen maailmalle. Toivonen kanavoi arkkitehtonisen tilakäsityksensä kahdeksi soololevyksi, muu yhtye valjasti kotimaan rap-artistit <strong>Giant Räbät</strong> -hankkeensa puhemiehiksi. Uudet bändit ja uudet pestit kuljettivat soittajat omille teilleen, irralleen Giant Robotista. Luomisvoima ei tarvinnut enää yhtyekollektiivia roihutakseen.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/oCdK5ZNpgTU" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/oCdK5ZNpgTU</a></p>
<img loading="lazy" decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-49734" class="size-full wp-image-49734 " alt="Giant Robot 2" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2018/11/giant-robot-2.jpeg" width="600" height="421" srcset="https://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2018/11/giant-robot-2.jpeg 600w, https://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2018/11/giant-robot-2-460x322.jpeg 460w, https://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2018/11/giant-robot-2-480x336.jpeg 480w" sizes="auto, (max-width: 600px) 100vw, 600px" /></a><p id="caption-attachment-49734" class="wp-caption-text">Kasio ja Arttu. Erilaiset.</p>
<p style="text-align: center;">Niin siinä kävi. Giant Robot lakkasi vaivihkaa olemasta <em>Domesticityn</em> hiljaisilla, haastavilla ja hapuilevilla päätösminuuteilla. Äänen vaiheittainen katoaminen ei ollut ristiriidatonta, mutta katoaminen oli ainoa vaihtoehto. Giant Robot oli nimittäin symbioottisesti kiinni ajassaan; niissä 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun vuosissa, jolloin Helsingissä kaikui uusi rytmi. Siihen imeydyin itsekin huomaamattani mukaan, tuohon avoimen kansainvälistymisen, luovan kaupunkikulttuurin, teknologisen hyvinvoinnin ja postindustrialististen tilojen kepeään kuplaan, joka tuntui kuljettavan koko Suomen keskelle uutta aikaa.</p>
<p>Tämä rytmi piti Giant Robotin hengissä, tämä rytmi oli Giant Robot. Yhtyeen musiikissa soi koko se luova eetos, jonka varassa Suomi tuntui laman jäljiltä avautuvan maailmalle. Tuon suhteen symboleita olivat ne luovasti muokatut kaupunkitilat, joiden vaihtoehtoisuus nakersi totunnaisia yhteiskunnallisia roolijakoja ja järjestyksiä. Giant Robot tunsi näiden tilojen hengen ja kielen, se loi näitä tiloja. Siksi sillä oli hetkensä, edelläkävijänä ja viestinviejänä. Osana alakulttuuria, mutta samaan aikaan valtavirran kirittäjänä.</p>
<p>Tietenkin tuolloisen kulttuurisen ja mentaalisen muutoksen yhtenäisyys oli illuusio. Menestykselle kehittyi oma nopeasti ikonografiansa ja oma kielensä, ja ne jotka eivät tätä kieltä ymmärtäneet, putosivat ulkopuolelle. Syntyi uusi jakolinja, joka väreilee vahvana ajassamme näivettäen kaikki ne, jotka koettavat kurottaa rajojen yli. Tällainenkin aika synnyttää ilmiöitä, mutta ei mitään Giant Robotin kaltaista. Yhtäkkiä leireistä on tullut taas tärkeitä ja kansainvälisyydestä hallitusohjelmalta maistuva pakkomielle. Tiloista on kadonnut idealismi, sielu on hävinnyt minälle.</p>
<p>Tällaisessa ajassa Giant Robotia ei voi olla, vaikka yhtyettä tarvittaisiin enemmän kuin koskaan.</p>
<p>Onneksi muistoja ei näivetä mikään. Niiden kautta rakennan vielä itsekin ihanteeni. Minulle Giant Robot on paitsi viipale nuoruuttani myös ajankuvaa maailmasta, jonka arvaamattomuus näyttäytyi mahdollisuutena, ei uhkana. Usein suhde tällaiseen musiikkiin on nostalgiaa, mutta Giant Robot vaatii suhteeltamme edelleen enemmän. Yhtyeen musiikki ei suostu kaipuun välikappaleeksi, siitä huokuva optimismi pakottaa jatkuvasti katsomaan myös toiseen suuntaan.</p>
<p>Siinä tiivistyy usko siihen, että asiat voivat kestää ja jatkua, että on olemassa jotakin hetkeä ikuisempaa. Tilojen maailma, ilman rajoja.</p>
<p>Rakas Giant Robot. Kun kiipeätte taas lavalle – olipa kyse yhdestä kerrasta tai pitkästä paluusta – lupaan olla luonanne. Kannamme muistoja mukanamme, te yhtyeenä, minä kuulijana, me yhdessä, mutta ennen kaikkea kohtaamme siinä hetkessä, siinä ja seuraavassa. Ja minä aion olla jälleen kaikelle avoin, sillä siihen minut opetitte.</p>
<p><em>You passed it to me, microphone and the open hand.</em></p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/DY0AdDWS5tU" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/DY0AdDWS5tU</a></p>
<p style="text-align: center;"><img loading="lazy" decoding="async" class="aligncenter size-full wp-image-49736" alt="Helsinkiback" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2018/11/helsinkiback.jpg" width="400" height="403" /></a></p>
<p><span class="loppukaneetti">Giant Robot esiintyy Nuorgamin päätösbileissä Kuudennella linjalla 22. marraskuuta 2013. Tapahtuma on loppuunmyyty.</span></p>
]]></content:encoded>

    </item>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/n/r/g/nrgmlogojpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/n/r/g/nrgmlogojpg-500x500-non.jpg" />
    <title>Tällä sivulla voi ilmoittautua Nuorgamin lopettajaisiin</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/artikkelit/talla-sivulla-voi-ilmoittautua-nuorgamin-lopettajaisiin/</link>
    <pubDate>Wed, 23 Oct 2013 16:57:05 +0000</pubDate>
    <dc:creator></dc:creator>
    		<category><![CDATA[Artikkelit]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=48816</guid>
    <description><![CDATA[Ilmoittaudu vuoden parhaisiin musiikkimedian lopettajaisbileisiin!]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<img loading="lazy" decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-41272" class="size-large wp-image-41272" alt="SE ON RIP. " src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2013/02/nrgm-logo-700x245.jpg" width="640" height="224" srcset="https://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2013/02/nrgm-logo-700x245.jpg 700w, https://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2013/02/nrgm-logo-460x161.jpg 460w, https://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2013/02/nrgm-logo-480x168.jpg 480w, https://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2013/02/nrgm-logo.jpg 850w" sizes="auto, (max-width: 640px) 100vw, 640px" /></a><p id="caption-attachment-41272" class="wp-caption-text">SE ON RIP.</p>
<p>Jos et jo tiennyt, <a title="Nuorgam lopettaa toimintansa" href="http://www.nrgm.fi/artikkelit/nuorgam-lopettaa-toimintansa/"><em>Nuorgam</em> lopettaa</a>.</p>
<p><em>Nuorgamin</em> lopettajaiset järjestetään perjantaina 22.11.2013 Helsingin <a href="http://www.kuudeslinja.com/" target="_blank">Kuudennella linjalla</a>. Noin 21.00–04.00. K-18.</p>
<p>Tapahtuman sisäänpääsy on ilmainen.<em> Nuorgamin</em> lopettajaisten kaikki liput tarjoaa <em>Heineken</em>.</p>
<p>Tilaisuudessa esiintyy ensimmäisen kerran vuosiin upea yhtye nimeltä <strong>Giant Robot</strong>. Tässä laulu, joka heiltä tuli ensimmäisenä vastaan <em>YouTubesta</em>:</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=UcaVcCS9dKM" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/UcaVcCS9dKM</a></p>
<p><strong>Kutsumme teidät kaikki juhlimaan <em>Nuorgamin</em> kaunista ruumista.</strong></p>
<p>Valitettavasti käytännössä ihan kaikki halukkaat eivät intiimeihin lopettajaisklubiolosuhteisiin kuitenkaan mahdu. Arvomme tuvan täyteen kaikkien ilmoittautuneiden kesken. Jos voitat arvonnassa lipun, voit ottaa mukaan myös kaverisi.</p>
<p><a href="https://docs.google.com/forms/d/1_ogbzlruH1XKmO3an03tEs4xb0OKsty-__aBfzGarBc/viewform" target="_blank">I</a>LMOITTAUTUMINEN ON PÄÄTTYNYT! Kiitos kaikille juhlista kiinnostuneille. Olemme lippujen saajiin yhteydessä viimeistään viikolla 46.</p>
]]></content:encoded>

    </item>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/g/r/l/grlivewebjpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/g/r/l/grlivewebjpg-500x500-non.jpg" />
    <title>#17 Giant Robot – Superweekend (2002)</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/artikkelit/17-giant-robot-superweekend-2002__trashed/</link>
    <pubDate>Mon, 03 Sep 2012 08:07:50 +0000</pubDate>
    <dc:creator>Tommi Forsström</dc:creator>
    		<category><![CDATA[Artikkelit]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=32974</guid>
    <description><![CDATA[Giant Robotin kunnianhimoisin kappale antaa mielikuvituksen harhailla yrittämättä väkisin pommittaa kuulijaa ylimääräisillä aistiärsykkeillä, vääjäämättä määränpäähänsä viileän itsevarmasti soljuen.]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<img loading="lazy" decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-33627" class="size-full wp-image-33627 " title="ilosaari_promo" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/09/ilosaari_promo.jpeg" alt="Fibonaccia ja sisäänpäinkääntynyttä funkkausta (kuva: Pasi Räsämäki)" width="600" height="421" /></a><p id="caption-attachment-33627" class="wp-caption-text">Fibonaccia ja sisäänpäinkääntynyttä funkkausta (kuva: Pasi Räsämäki)</p>
<p class="ingressi">Giant Robotin kunnianhimoisin kappale antaa mielikuvituksen harhailla yrittämättä väkisin pommittaa kuulijaa ylimääräisillä aistiärsykkeillä.</p>
<blockquote><p>“Bring you back my keys, love<br />
I wanna sleep in your room tonight<br />
we can leave the world unseen<br />
fade away into the forest dim&#8221;</p></blockquote>
<p>Tiedän varsin hyvin tämän listan käsittelevän biisejä, mutta Giant Robotin <em>Superweekendin</em> kohdalla on lähes mahdotonta irroittaa samannimistä kappaletta ja levykokonaisuutta toisistaan.</p>
<p>Muistan törmänneeni Giant Robotiin jossain itselleni aivan liian trendikkäissä bileissä Helsingin Teatrossa joskus vuoden 1997 tienoilla. Ensihetkistä oli selvää, että Helsingissä varovaisesti pitkin 1990-lukua kuplinut, lähes kansainvälistä tasoa edustanut urbaanin musiikin aalto <strong>RinneRadiosta Cool Sheiksiin</strong> oli saanut merkittävän uuden edustajan, jolla oli kaikki edellytykset lyödä läpi isomminkin.</p>
<p>Ostin toki välittömästi aaltopahvikantisen ep:n, joka lupaili paljon, ja jahka ensilevy <em>Crushing You With Stylestä</em> alkoi tihkumaan ep-mittaisia otoksia, oli selvää että odotukset ollaan lunastamassa.</p>
<p>Niin myös kävi. Debyyttialbumi<em>, Helsinki Rock City</em> -sinkun johdolla, teki varsin selvää jälkeä kesällä 1999. Tuntui selvältä, että edessä olisi vähintään kansainvälinen läpimurto.</p>
<p>Sitten iski vaikean kakkoslevyn syndrooma.</p>
<img loading="lazy" decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-33629" class="size-full wp-image-33629" title="gr_live-web" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/09/gr_live-web.jpg" alt="Livenä Superweekendin teon aikoihin (kuva: Laura Turkki)" width="600" height="387" /></a><p id="caption-attachment-33629" class="wp-caption-text">Livenä Superweekendin teon aikoihin (kuva: Laura Turkki)</p>
<p>Kolmisen vuotta myöhemmin ensikuuntelussa <em>Superweekend</em>-levy tuntui järkyttävimmältä pettymykseltä koskaan. Levy tuntui samalta kuin lentokentillä kuvatut kantensa: kliiniseltä, tyhjältä, keinotekoiselta – inhimillisyyden läpikulkupaikalta.</p>
<p>Toki kuten monissa levyissä, ensivaikutelma voi pettää. Vaikka <em>Superweekend</em> ei lukuisillakaan kuunteluilla paljastanut bilekansan villitsijöitä tai radioaaltojen valloittajia sisältään, eikä kovan ulkokuoren alta löytynyt pehmeää lämmintä sydäntä, jokin tuossa loputtoman viileän älyllisyyden suohon upotetun äänimaailman vieraantuneisuudessa viehätti. Yhä uudestaan ja uudestaan.</p>
<p>Onkin oireellista, että nostamme levyltä tälle listalle sen nimibiisin, joka yli 11 minuutin eeppisen mittansa, teennäisyyttä hipovien ranskankielisten osiensa ja patetiaa tihkuvan loppunsa kanssa on kaikkea muuta kuin &#8221;popklassikko&#8221;.</p>
<p>Mutta <em>Superweekend</em>-albumi on ehdottomasti kanonisoinnin ansaitseva työ 2000-luvun suomalaisen musiikin historiassa ja sen nimibiisi albumin ehdoton kiintopiste. Laulun verkkaisesti kasvava tunnelma ei tunnu olevan menossa mistään mihinkään. Se antaa mielikuvituksen harhailla yrittämättä väkisin pommittaa kuulijaa ylimääräisillä aistiärsykkeillä, vääjäämättä määränpäähänsä viileän itsevarmasti soljuen. Kuin mystinen digitaaliajan humanoidi-Fonzie, jonka ei tarvitse yrittää ollakseen cool.</p>
<p>Harmi vain, että bändi meni lyhentämään sen alkuperäisestä noin 20-minuuttisesta mitastaan.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=hoGV0k3tSuI" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/hoGV0k3tSuI</a></p>
<h2>BONUS!</h2>
<p><em>Superweekendiin</em> tekoon merkittävästi vaikuttanut teos: merkittävästi hitikkäämpi, lyyrisiltä teemoiltaan maanläheisempi, mutta esteettisesti samoista lähteistä ammentava <strong>Sisqon</strong> <em>Thong Song</em>.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=Oai1V7kaFBk" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/Oai1V7kaFBk</a></p>
<h2>SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA</h2>
<p>Yhdistyneet kansakunnat nimesi vuoden 2002 kansainväliseksi ekoturismin vuodeksi.</p>
]]></content:encoded>

    </item>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/m/a/r/mariachielbronxjpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/m/a/r/mariachielbronxjpg-500x500-non.jpg" />
    <title>OTO-pohjalta – 25 yhtyettä, joita vaivaa skitsofrenia</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/artikkelit/oto-pohjalta-25-yhtyetta-joita-vaivaa-skitsofrenia/</link>
    <pubDate>Mon, 12 Dec 2011 08:15:49 +0000</pubDate>
    <dc:creator></dc:creator>
    		<category><![CDATA[Artikkelit]]></category>
		<category><![CDATA[Wanha!]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=19510</guid>
    <description><![CDATA[Kumikamelilla on Eläkeläiset ja Sonic Youthilla Ciccone-sellainen. Sukellus persoonansa jakaneiden yhtyeiden valtamereen paljastaa monta tapausta lisää.]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<img loading="lazy" decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-19512" class="size-full wp-image-19512" title="MariachiElBronx" alt="The Bronx vaihtoi hc-punkin akustisiin kitaroihin ja trumpetteihin – pysyvästi?" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2011/12/MariachiElBronx.jpg" width="600" height="405" /></a><p id="caption-attachment-19512" class="wp-caption-text">The Bronx vaihtoi hc-punkin akustisiin kitaroihin ja trumpetteihin – pysyvästi?</p>
<p>Tänään maanantai-iltana Helsingin Nosturissa esiintyvä <strong>Mariachi El Bronx</strong> on hyvä esimerkki yhtyeestä, joka ei oikein tiedä, mihin musiikintekemisessään keskittyä. Losangelesilaisen <strong>The Bronxin</strong> jäsenten perustama rinnakkaisyhtye soittaa meksikolaista mariachi-musiikkia, jolla on emoyhtyeen hardcorepunkin kanssa hyvin vähän tekemistä – jos senkään vertaa. Terapiaprojektina Mariachi El Bronxia ei voi enää sivuuttaa: The Bronxin viidestä albumista kaksi tuoreinta on julkaistu sen mariachi-inkarnaation nimissä.</p>
<p>Skitsofreenisten kalifornialaisten konsertin kunniaksi <em>Nuorgam</em> esittelee kaksi tusinaa muutakin yhtyettä, joiden persoona on enemmän tai vähemmän jakautunut. Aloitamme lievemmistä tapauksesta kohti vakavampia persoonallisuushäiriöitä edeten.</p>
<p>Tekstien kirjoittamiseen osallistuivat <strong>Tommi Forsström</strong>, <strong>Jarkko Immonen</strong>, <strong>Jani Järvinen</strong>, <strong>Joni Kling</strong>, <strong>Samuli Knuuti</strong>, <strong>Hannu Linkola</strong>, <strong>Antti Lähde</strong>, <strong>Juha Merimaa</strong>, <strong>Arttu Tolonen</strong>, <strong>Mikko Valo</strong> ja <strong>Anton Vanha-Majamaa</strong>.</p>
<h2>Harmittomat</h2>
<h3>Parliament vs. Funkadelic</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=0eR4aQrYozY" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/0eR4aQrYozY</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Vuonna 1956 New Jerseyssä 15-vuotias <strong>George Clinton</strong> perusti doowop-lauluyhtye <strong>The Parliamentsin</strong>. 1960-luvun lopulla hän pestasi yhtyeen kiertueille viiden hengen taustabändin, joka sai pian nimekseen Funkadelic.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Vuoteen 1970 mennessä tyyli oli vaihtunut rasvaiseen rytmiriehaan, ja Clintonin funkpartio levytti yhtä aikaa kahdella nimellä. Samana vuonna ilmestyivät sekä Funkadelicin että Parliamentin debyyttialbumit, jotka tyylillisesti osuivat jonnekin <strong>Sly Stonen</strong> ja <strong>James Brownin</strong> funkjamien ja <strong>Jimi Hendrixin</strong> happokitaroinnin väliin – tosin alusta asti Funkadelicin levyillä valkoinen rock oli aavistuksen suuremmassa roolissa kuin Parliamentin tuotoksissa. Livenä bändi käytti yleensä nimeä Parliament-Funkadelic ja esitti sekaisin kummallakin nimellä levytettyä materiaalia. Sama meno jatkui aina 1980-luvulle asti, ja kollektiivin sisällä muodostui useita spin-off-yhtyeitä, ehkä nimekkäimpinä <strong>Bootsy’s Rubber Band</strong> ja <strong>Brides of Funkenstein</strong>. Tyylillisesti kaikki eri aktit olivat kuitenkin omaksuneet Clintonin doktriinit niin täydellisesti, että tyylillistä irtautumista P-Funk-eetoksesta ei yrittänyt näistä yksikään.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Biitit ja tyylit. Jos tykkää yhdestä, niin tykkää periaatteessa kaikista, hiuksenhienoja makueroja lukuun ottamatta. Psykedeelinen karnevaalitunnelma, loputtomat jamit, b-luokan scifi-huumori ja aikuisvaipat joko iskevät tai sitten eivät iske.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Funkadelic, mutta vain sätkän mitalla. Alkuaikojen Funkadelic-psykedelia on kestänyt aikaa hitusen paremmin kuin jotkut Parliamentin karkkijamit. Kilpailu paremmuudesta käydään reiluuden nimissä vain Funkadelicin ja Parliamentin välillä, sillä kollektiivin lukuisat spin-off-bändit ovat vain alaviitteitä P-Funk-ensyklopediassa kaukana kahden pääotsikon alapuolella.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 0 %. Vaikka hiuksia voi halkoa loputtomiin Funkadelicin tai Parliamentin paremmuudesta, ei bändejä voi hyvällä tahdollakaan pitää kovin erilaisina. Varsinkin sen jälkeen, kun valtaosa James Brownin bändistä hyppäsi Clintonin kelkkaan vuonna 1972 (muun muassa basisti <strong>Bootsy Collins</strong> ja <strong>Maceo Parkerin</strong> johtama puhallinsektio <strong>Horny Horns</strong>), bändi(e)n tyyli ja soundi hioutui niin tunnistettavaksi, että oksat ja housut pois.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=0JbUP-skb7E" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/0JbUP-skb7E</a></p>
<h3>Supergrass vs. The Hotrats</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/Q8w81AAK7to" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/Q8w81AAK7to</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Oxfordin kolmesta brittipopsuuruudesta (<strong>Ride</strong>, <strong>Radiohead</strong>, Supergrass) se leikkisin. Palkittiin jo esikoislevynsä aikaan vuoden parhaalle brittiläiselle popsävellykselle myönnettävällä Ivor Novello -palkinnolla <strong>Monkees</strong>-henkisestä <em>Alright</em>-jättihitistään. Julkaisi kuusi albumillista punkista ja klassisesta rockista ammentavaa kitarapoppia tasaisesti laskevalla menestyskäyrällä ennen kuin laittoi pillit pussiin vuonna 2010.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> <strong>Gaz Coombes</strong>, <strong>Danny Goffey</strong> ja tuottaja<strong> Nigel Godrich</strong> muodostivat The Hotratsin vuonna 2009. Yhtyeen esikoisalbumi <em>Turn Ons</em> julkaistiin vain kuukausia ennen kuin Supergrass tiedotti hajoamisestaan. Ensimmäiset keikkansa The Hotrats teki vasta Supergrassin hajoamisen jälkeen.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> The Hotratsin esikoisalbumilla kuullaan covereita muun muassa <strong>The Velvet Undergroundilta</strong>, <strong>The Kinksiltä</strong>, <strong>Roxy Musicilta</strong>, <strong>David Bowielta</strong> ja <strong>Gang of Fourilta</strong>. Saman litanian voisi löytää Supergrassin biografian “influenced by” -osiosta.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Supergrass tietysti. The Hotrats on tekemässä toistakin albumia, mutta kovin monia se tuskin kiinnostaa.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 1 %. Jos Supergrass olisi tehnyt coveralbumin, sillä olisi luultavasti täsmälleen samat kappaleet kuin Turn Onsilla.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/2sNtBH2lW1k" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/2sNtBH2lW1k</a></p>
<h3>Saint Etienne vs. Cola Boy</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=vZAajrxvDs4" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/vZAajrxvDs4</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Saint Etienne on kahden soittotaidottoman popnörtin pystyyn laittama yhtye, joka teki tanssimusiikista hyväksyttävää indie-piireissä.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Tarinan mukaan <strong>Bob Stanley</strong> ja <strong>Pete Wiggs</strong> halusivat testata kuinka heiltä luonnistuisi klubihitin väsääminen ajalle tyypillisen pianoriffin ympärille. <strong>Sarah Cracknellin</strong> kanssa purkitetusta demosta prässättiin whitelabeleita, joita kärrättiin levykauppoihin. <em>7 Ways to Love</em> -kappale osoittautui heti massiiviseksi lattiantäyttäjäksi, ja levy-yhtiöt jäljittivät kilpaa kappaleen tekijöitä. Stanley ja Wiggs eivät halunneet julkaista kappaletta Saint Etienne -nimellä, koska pelkäsivät, että se olisi romuttanut yhtyeen lupaavasti alkaneen uran. Laulajaksi pestattiin <strong>Janey Lee Grace</strong>, koska Sarah Cracknell ei saanut laulaa muilla kuin ET-julkaisuilla.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Kuten ET-tuotannoissakin, Cola Boyssa on vahvaa baleaarista vibaa ja estetiikassa selkeitä lainauksia 1960-luvulta.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Etienneä on mahdoton voittaa. Cola Boyn kakkossingle <em>He Is Cola</em> kannattaa jättää divarin ale-laariin; sen &#8221;bändi&#8221; teki puhtaasti täyttääkseen sopimuksen levy-yhtiön kanssa. Cola Boy oli toisaalta yhdellä mittarilla emobändiään menestyneempi: Saint Etienne on yltänyt Iso-Britannian singlelistalla parhaimmillaan sijalle 11, kun <em>7 Ways to Love</em> singahti vuonna 1991 suoraan sijalle 8.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 2 %. Näin jälkikäteen katsottuna <em>7 Ways to Love</em> sopisi saumattomasti emobändinsä diskografiaan, löytyyhän sieltä <em>He&#8217;s on the Phonen</em> tapaista eurojuustoakin.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=ygZQQjDWpUQ&#038;feature=related" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/ygZQQjDWpUQ</a></p>
<h3>Hardy Nilsson vs. Tommy 16</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=X9WmoiWgL3Y" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/X9WmoiWgL3Y</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Ruotsalaisen jääkiekkolegendan mukaan itsensä nimennyt skellefteålaiskuusikko Hardy Nilsson ilahdutti maailmaa kolmen albumin verran vuosina 1993–97. Ruotsin kieleen tutustumiseen sopivilla sokerihuurretuilla powerpop-kappaleilla lauletaan sydämen asioista niin vilpittömästi, että synkkämielisimmänkin otsakurttu siliää.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Vuonna 1995 ilmestyi tismalleen samoista herroista koostuvan Tommy 16:n debyyttialbumi <em>Shauna</em>. Laulukieli vaihtui englanniksi, ja Hardy Nilssonissa pääasiallisena laulajana toimineen <strong>Jan Pettersonin</strong> sijaan äänessä oli enimmäkseen <strong>Urban Holmberg</strong>.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Kerrasta tarttuvat melodiat, voimasoinnut sekä kotimaisen <strong>Pennilessinkin</strong> julkaisijana pitkään toiminut maineikas ja omaehtoinen levy-yhtiö A West Side Fabrication.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Koska musiikillisesti yhtyeiden välillä on vain hienoisia sävyeroja,  tehdään tästä kielikysymys ja palkitaan Hardy Nilsson rohkeudesta esiintyä äidinkielellään.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 3 %. Kielisyydestä.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/BU8f-gmunDw" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/BU8f-gmunDw</a></p>
<h3>22-Pistepirkko vs. The Others</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=Kp7C4uDKkoE" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/Kp7C4uDKkoE</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong>  Maailmalla väreilleet rhythm and bluesin, autotallirockin ja psykedelian kaiut kantautuivat 1970-luvun lopulla Utajärvelle asti. Siellä ne sekoittuivat omaperäiseksi keitokseksi kolmen lähes soittotaidottoman muusikonalun tulkitessa niitä kykyjensä ja mielikuvituksensa puitteissa. Kukapa olisi tuolloin uskonut, että konsepti poikisi yhden Suomen hienoimmista, mielenkiintoisimmista ja omaehtoisimmista yhtyeistä, joka löytää uusia näkökulmia musiikkiinsa vielä 30 vuoden ikäisenäkin?</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Parikymmentä vuotta myöhemmin nuo kaiut lilluivat kiiltäväpintaisessa elektroliemessä. Ruotsalaisvoimin tuotettua <em>Rally of Love</em> -levyä (2001) saattoi pitää  soinniltaan 22-Pistepirkon ajantasaisimpana levynä, vaikka yhtyeen musiikillinen tausta pilkotti puleeratun tuotannon välistä kiinnostavina ruosteläikkinä. Yhdistelmä oli kiehtova, mutta määritti samalla pisteen yhdelle kehityskululle. Myöhemmillä 2000-luvun levyillään 22-Pistepirkko on vannonut jälleen pelkistetymmän, spontaanimman ja rupisemman soiton nimeen. Paluunsa juurille yhtye kiteytti viemällä studioon myös sivuprojektinsa The Othersin, jonka nimissä kolmikko purkitti vuonna 2006 levyllisen <strong>Link Wrayn</strong>, <strong>The Kinksin</strong> ja muiden vaikuttajiensa musiikkia.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> <strong>Reino Helismaan</strong> legendaarinen huomio siitä, että kaikessa soi blues. The Others vie niiden äänilähteiden äärelle, joiden parissa kaikki kerran alkoi. Mitä tarkemmin The Othersia kuuntelee, sitä terävämmin Pistepirkkojen vaikutteet alkavat erottua niiltäkin levyiltä, joilla on ulkoisesti vain vähän tekemistä autotallin ja läpikulkemattomien rämeiden kanssa.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> 22-Pistepirkko, joskaan kilpailuasetelmasta ei ole ollut kyse alkujaankaan. On eri asia toistaa samoja lauluja vuosikymmenien ajan kuin viedä noiden laulujen viestiä eteenpäin mitä omapäisimpien ja välittömimpien musiikillisten synteesien muodossa.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 3 %. The Others on oikeastaan kuin paineeton kuvaelma Pistepirkkojen treeneistä, joissa lyödään sähköt seinään, avataan muutama olut ja annetaan musiikin mennä minne se haluaa. Yhtyeen kunnianosoitus vanhoille suosikeilleen on vilpitön ja muistuttaa, että rockin sukupuu on kaikkine haaroineenkin versonut yhdestä vahvasta juuresta.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=iS_jaFP76mQ&#038;feature=related" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/iS_jaFP76mQ</a></p>
<h3>Modest Mouse vs. Ugly Casanova</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/CTAud5O7Qqk" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/CTAud5O7Qqk</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Modest Mouse on kotimaassaan vaan ei juuri missään muualla valtavan suosittu kitarabändi, joka on tehnyt äkkiväärää ja surrealista, juurevaa americanaa avantgardeen sekoittavaa indierockia vuodesta 1993 asti ja myynyt kahdella tuoreimmalla albumillaan platinaa.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Tarinan mukaan mies nimeltä <strong>Edgar E. Graham</strong> ilmestyi Modest Mousen takahuoneeseen erään Denverissä soitetun keikan jälkeen vuonna 1998 ja teki bändiin vaikutuksen kirjoittamillaan lauluilla. Pian tämän jälkeen Graham katosi – lopullisesti. Lopulta Modest Mousen <strong>Isaac Brock</strong> päätti levyttää albumillisen Grahamin kappaleita Ugly Casanova -nimellä (<em>Sharpen Your Teeth</em>, 2002), jotta saisi houkuteltua jäljettömiin kadonneen miehen elävien pariin. Tarina on tietenkin täyttä kukkua: hermoheikko Brock vain halusi keksiä tekosyyn olla antamatta haastatteluita uuden albuminsa tiimoilta.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Ihan kaikki, vaikka Brock onkin ainoa Modest Mousen jäsen, joka soittaa <em>Sharpen Your Teethillä</em>. Vuonna 2010 ilmestyneen luontodokumentin <em>180° South</em> soundtrackilla kuultiin kahdeksan uutta Ugly Casanova -kappaletta. Nyt kokoonpano oli lähes täsmälleen saman kuin Modest Mousessa.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Tasapeli. Ugly Casanovan <em>Barnacles</em> on yksi Brockin hienoimpia kappaleita ja <em>Sharpen Your Teeth</em> kaikkea muuta kuin kuriositeetti</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 4 %. <em>Sharpen Your Teeth</em> on sielultaan Modest Mouse -albumi siinä missä muutkin.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/F_aDAKlaEOw" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/F_aDAKlaEOw</a></p>
<h3>XTC vs. The Dukes of Stratosphear</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=hk41Gbjljfo" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/hk41Gbjljfo</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Live-esiintymisiä vierastanut XTC sekoitti new wavea ja psykedeliaa omaksi leimallisen englantilaiseksi ja pastoraaliseksi keitoksekseen. Kriitikkojen rakastama, ostavan yleisön enimmäkseen hyljeksimä.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> XTC perusti The Dukes of Stratosphearin kunnianosoituksena 1960-luvun pop- ja psykedeliabändeille, kuten <strong>Jefferson Airplanelle</strong>, <strong>The Zombiesille</strong> ja <strong>The Small Facesille</strong>.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> The Dukes of Stratosphear teki pastisseja siitä musiikista, jota XTC:n jäsenet kuuntelivat nuorena. The Dukes of Stratosphear on kuin yksi XTC:n moduuleista kokonaisuudesta irrotettuna.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> XTC on ehdottomasti parempi. The Dukes of Stratosphear on kuriositeetti, jonka tuotanto ei yksinkertaisesti kykene kilpailemaan <em>Dear Godin, Making Plans for Nigelin, Mayor of Simpletonin</em> tai <em>Senses Working Overtimen</em> tasoisten kappaleiden kanssa.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 7 %. Bändeillä on paljon yhteistä, mutta sivuprojektissa musiikkia ei ole suodatettu 1970- ja 1980-lukujen, vaan 1960-luvun vaikutteiden läpi.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=X-fL68DbcQ0" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/X-fL68DbcQ0</a></p>
<h3>Green Day vs. Foxboro Hot Tubs</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=OYU2ZPTJnh4" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/OYU2ZPTJnh4</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Green Day perustettiin Kaliforniassa 1987. Bändin nykyinen kokoonpano vakiintui vuonna 1990, kun rumpali <strong>Tré Cool</strong> liittyi bändiin vähän ennen debyyttialbumi <em>Kerplunkin</em> julkaisua. Bändi oli 1990-luvun pop-punk-villityksen terävimpiä kärkiä samoilta kulmilta tulevien <strong>Rancidin</strong> ja <strong>The Offspringin</strong> ohella.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Vuonna 2007 edellisestä Green Day -levystä oli kulunut jo kolme vuotta, eikä uuden levyn julkaisu häämöttänyt edes ihan lähitulevaisuudessa. Vuoden 2004 <em>American Idiot-</em> albumilla bändi oli jo tehnyt ”rasmukset”, eli astunut finninaamaisesta pop-punkista suureellisen stadion-sentimentaalisuuden puolelle. Liekö syynä pääbändin suunnanmuutos, pitkäksi venynyt levytystauko vai mikä, mutta vuonna 2007 Green Dayn faniklubin jäsenille alkoi tihkua maistiaisia uudelta Foxboro Hot Tubs -projektibändiltä, joka koostui Green Dayn kiertuekokoonpanosta kitaristi <strong>Kevin Prestonilla</strong> höystettynä. Tyylillisesti bändi edusti rosoista garagerockia, ja tarjosi Green Dayn mukaan väylän spontaaniin tekemiseen, joka pääbändistä oli tuolloin päässyt katoamaan. Foxboro Hot Tubs julkaisi debyyttialbuminsa vuonna 2008 ja kiersi sen tiimoilta länsirannikon klubeja.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Vaikka Foxboro Hot Tubs onkin sinänsä hikisempi, riehakkaampi ja garagempi kuin nykyinen Green Day, ei sointi ja meininki ole äänitysteknistä pseudo-retroilua lukuun ottamatta kovinkaan kaukana emobändin maneereista.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Pre-1995 Green Day voittaa kaikki. Foxboro Hot Tubs on ihan jees ja nykyinen Green Day voisi lakata olemasta.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 8 %. Foxboro Hot Tubs varmaan tarjoaa Green Daylle henkireiän ja väylän ilon kautta tekemiseen, mutta musiikillisesti ei kovin vieraille vesille ole lähdetty seilaamaan.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=M9igM1dH_NY" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/M9igM1dH_NY</a></p>
<h3>Black Keys vs. Blakroc</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=iOdBy_eiDXM" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/iOdBy_eiDXM</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Black Keys -duo aloitti räkäisellä blues-mätöllä, mutta on kehittynyt 2000-luvun mittaan funkyksi soulia, bluesia ja rockia sekoittavaksi jyräksi.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Blakroc perustettiin, kun bändin jätkät halusivat tehdä yhteistyötä hoppareiden kanssa.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Blakroc kasaa biisinsä aika pitkälle samoista aineksista kuin emobändikin. Merkittävin ero on, että <strong>Dan Auerbachin</strong> sijaan äänessä ovat räppärit, kuten <strong>Mos Def</strong>, <strong>Raekwon</strong> ja <strong>Pharaohe Monch</strong>.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Black Keys on ehtinyt tehdä paljon enemmän hyvää kuin tämä toistaiseksi yhden levyn pituiseksi jäänyt kokeilu. Mutta myös Blakroc on parhaimmillaan älyttömän kova.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 9 %. Blakroc soittaa ehkä hiukan luuppimaisemmin. Muuten bändeissä sykkii sama sydän.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=Sl8cDaj1BLU" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/Sl8cDaj1BLU</a></p>
<h3>Sielun Veljet vs. Kullervo Kivi &amp; Gehenna</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=302UgYUo4Xs" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/302UgYUo4Xs</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Vuonna 1982 perustettu Sielun Veljet on suomirockin kulmakivi. Tunnettu erityisesti maanisista live-esiintymisistään. Tekee parhaillaan comebackia – ihan kuin ette sitä tietäisi.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Yhtyeen joka suuntaan sinkoileva ideamylly loi jo vuonna 1986 sivuprojektin, englannikielisen garagerock-yhtyeen <strong>Leputation of Slavesin</strong>. Vuonna 1988 sivuprojektit laajenivat kokonaiseksi kiertueeksi, jolla yhtye arpoi lavalla olevalla onnenpyörällä seuraavan kappaleen esittävän identiteettinsä. Leputation of Slavesin lisäksi yhtye esiintyi r&amp;b-yhtye <strong>Pimpline &amp; the Definitesina</strong> ja natsiparodia <strong>Adolf und Die Frei Scheissena</strong>. Kaikki yhtyeet päätyivät EP:lle <em>Onnenpyörä</em> (1985). Kestävimmäksi sivuprojektiksi muodostui iskelmämusiikkia soittanut Kullervo Kivi &amp; Gehenna, jonka kokonainen livelevy julkaistiin Sielun Veljien uran päättäneellä <em>Mustalla laatikolla</em> (1991).</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Itse asiassa varsin moni asia. Sielun Veljien juuret olivat bändiprojektissa, joka soitti iskelmämusiikkia rankkoina sovituksina. Gehennan voi ajatella sulkeneen ympyrän yhtyeen kehityksessä.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Sielun Veljet. Mutta ei 6–0 vaan enintään 4–2.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 11 %. Kun yhtyeeltä sopii odottaa mitä tahansa, siltä myös odottaa mitä tahansa.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/4Ed1ByHqLhA" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/4Ed1ByHqLhA</a></p>
<h3>Anthrax vs. S.O.D.</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/9rVFi6qkPHE" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/9rVFi6qkPHE</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Anthrax perustettiin vuonna 1981 ja on yksi maailman tunnetuimmista thrash metalia soittavista yhtyeistä. Sen perustaja ja sielu on kaljusta päästä, pukinparrasta ja taskukokoisesta mitastaan tunnistettava kitaristi <strong>Scott &#8221;Not&#8221; Ian</strong>.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> S.O.D. koostuu Scott Ianin lisäksi Anthraxin toisesta perustajasta (<strong>Danny Lilker</strong>), rumpalista (<strong>Charlie Benante</strong>) ja alkuaikojen roudarista (<strong>Billy Milano</strong>). Ideansa yhtye sai Scott Ianin poliittisesti epäkorrektista piirroshahmosta Sargent D.:stä, jonka raflaavista kannanotoista etenkin yhtyeen ensimmäinen albumi <em>Speak English Or Die</em> (1985) koostuu. S.O.D. on aktivoitunut vuosien varrella useampaan otteeseen. Vuoden 1999 <em>Bigger Than the Devil</em> -albuminsa kiertueella bändi nähtiin jopa hikisellä keikalla kesäisessä Provinssirockissa. S.O.D. vaikutti merkittävästi crossover-genren syntyyn yhdistämällä metallisen soundin hardcoreen.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Scott Ian on yksi historian tappavimmista rytmikitaristeista ja Charlie Benante rumpalina melkoinen höyryjyrä, joten molempien bändien peruspoljento tuo mieleen lekaharkkolastissa ajavan 18-pyöräisen rekan. Vaikka Anthrax onkin perusteemoiltaan vakavampi yhtye, yhtyeiden ilkikurisissa maailmankuvissa on tiettyä yhteneväisyyttä. Suurimmat erot ovat laulussa: Anthraxin kappaleissa laulu on ollut aina melodista, mutta S.O.D.:n Billy Milano nojaa ilmaisussaan klassiseen huutolauluun – jolle miehen yli 150-kiloinen ruho antaa arvoisensa kaikupohjan.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Anthraxin 30-vuotista uraa on vaikea pistää samalle viivalle yhdenkään muun yhtyeen kanssa tällä planeetalla. Mutta jos arvioidaan musiikin laatua per äänitetty sekunti, vain kaksi kunnollista studioalbumia nauhoittanut S.O.D. vie pelin mennen tullen, sillä yhtyeen levyille ei heikkoja hetkiä juuri mahdu.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 13 %. S.O.D. on varsin looginen jatke Scott Ianin luomisvimmalle tilanteissa, joissa Anthrax ei kykene olemaan raskaampi.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/o7rpVRnuAcQ" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/o7rpVRnuAcQ</a></p>
<h3>Sonic Youth vs. Ciccone Youth</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/RIIEbrMXs20" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/RIIEbrMXs20</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Mikään ei ole ikuista, paitsi Sonic Youth – eikä välttämättä sekään. Vaihtoehtorockin ikonisin yhtye näyttää tulleen tiensä päähän, kun rakkaus ei enää yhdistä <strong>Thurston Moorea</strong> ja <strong>Kim Gordonia</strong>. Kiitos 1981–2011.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Viiden vuoden ja neljän albumin jälkeen Sonic Youth perusti sivuprojektin, jonka se nimesi <strong>Madonnan</strong> sukunimen mukaan. Ciccone Youth ei koskaan esiintynyt livenä, mutta julkaisi yhden singlen (<em>Into the Groovy</em>, 1986) ja yhden albumin (<em>Whitey Album</em>, 1988), jolla se hullutteli muun muassa Madonnan ja <strong>Robert Palmerin</strong> hittien sekä hiphopin parissa (<em>Making the Nature Scene</em>).</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Ciccone Youth on Sonic Youth vahvistettuna <strong>Minutemenin Mike Wattilla</strong>. Se kertoo paljon siitä, kuinka lähellä emobändi ja sivuprojekti ovat henkisesti toisiaan.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Sonic Youth, tietenkin. Ei Ciccone Youth kuitenkaan pelkkä vitsi ole. <em>Whitey Albumin</em> kappaleista esimerkiksi <em>Macbeth</em> on täsmälleen sitä missä Sonic Youth on vahvimmillaan: mykistävää noiserockia.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 14 %. Sonic Youth oli jo vuoteen 1986 mennessä saavuttanut maineen yhtyeenä, joka voi tehdä lähes mitä vain. Siksi <em>Whitey Album</em> olisi hyvin voitu julkaista Sonic Youthin nimissä ilman, että kenenkään aivo olisi nyrjähtänyt.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/VcKfsfEurY8" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/VcKfsfEurY8</a></p>
<h3>bob hund vs. Bergman Rock</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=0x02lymFSx8&#038;feature=related" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/0x02lymFSx8</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Hulvatonta ilosanomaansa jo kolmella vuosikymmenellä levyttänyt bob hund on kasvanut uransa aikana räyhäkkäästi räksyttäneestä pennusta sekarotuiseksi ja aistinsa laajentaneeksi hurtanretkuksi, jonka kollaaseissa kaikuvat niin varhaisvuosien anarkia kuin musiikkiavaruuden sattumanvarainen samoaminenkin. Yhtyeen omintakeinen huumori ja kategorioita kaihtava mielenlaatu ovat kuitenkin säilyneet muuttumattomina vuosien kuluessa, riippumatta siitä miten pinnassa kitarat ovat kulloinkin olleet.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Vuonna 2001 ilmestynyt <em>Stenålder kan börja</em> tuntui kuivattavan musteen bob hundin historiikin ensimmäisessä osassa. Yhtye katsoi rasavillien kitaroiden reunustaman tien kuljetuksi, kaivoi sanakirjan käteen ja kanavoi energiansa 1990-luvun lopulla hahmottuneeseen englanninkieliseen rinnakkaisorkesteriinsa Bergman Rockiin. Kansainvälisille kentille jonkin aikaa tähyillyt Bergman Rock levytti kaksi albumia, joiden raidoilta bob hundin pitkä varjo oli helpompi tunnistaa kuin <strong>Thomas Öbergin</strong> vahvasti skooneen murtunut englannin kieli.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Musiikillisesti Bergman Rock tuntuu luontevalta välivaiheelta bob hundin varhaisen ja nykyisen ilmaisun välillä. Bergman Rockin riemukkaimmat kappaleet kohkaavat samalla lailla kuin emäkoira parhaimmillaan ja sen sanoitukset pulppuavat samasta näsäviisaasta kynästä kuin bob hundin nerokkaimmat lausahdukset. Toisaalta Bergman Rock toi yhtyeen ilmaisuun hidastetun haahuilun ja päämääräänsä etsivät äänikokeilut, jotka ovat jääneet soimaan hukkaminuutteina bob hundin uusimmille levyille.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Alkuperäinen vie kilvan kotiin muutamalla kirsunmitalla. Vaikka Bergman Rock sai varsinkin ruotsalaislehdistöltä paikoin tylyn vastaanoton, voi yhtyeen musiikin sijoittaa huoletta bob hundin laatuasteikon puoliväliin. Varsinkin <em>I’m a Crabin</em> ja <em>Jimin</em> kaltaiset täsmäiskut kalpenevat bob hundin klassikoille vain persoonallisesti lauletun skoonen ja skoonelaisittain äännetyn englannin välisen erotuksen verran.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 17 %. Kieli-identiteetti on niin olennainen osa bob hundia, että täydelliseen täyttymykseen on vaikea päästä ilman sitä. Kyse ei ole vain kielestä kommunikaatiovälineenä, vaan siitä miten kieli soi musiikin päällä ja miten se saa musiikin soimaan. Niinpä yhtye on englanniksi operoidessaan monen koirankuseman päässä itsestään silloinkin, kun se kuulostaa prikulleen itseltään.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=jzFovaslaXM&#038;feature=related" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/jzFovaslaXM</a></p>
<h3>NoMeansNo vs. Hanson Brothers</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/zPyAii6f-hc" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/zPyAii6f-hc</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> NoMeansNo on kanadalainen, vuodesta 1979 musiikillista buffet-pöytäänsä pyörittänyt trio, jonka ydin on <strong>Wrightin</strong> veljespari <strong>Rob</strong> (basso) ja <strong>John</strong> (rummut). Yhtyeen äkkiväärä ja arvaamaton venkoilu on loksauttanut leukoja auki ympäri maailmaa sekä keikkalavoilla että yhtyeen kahdellatoista äänilevyllä.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Hanson Brothers on NoMeansNon älyllisen ja monimutkaisen musiikin täydellinen peilikuva: <strong>Ramones</strong>-covereilla aloitellut sivuprojekti, jossa sointujen määrä on kolme ja lyriikat pyörivät huomattavasti vähemmän älyllisissä aiheissa – lähinnä jääkiekossa ja kanadalaisen perusmiehen elämässä.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Vaikka Hanson Brothers tekee parhaansa ollakseen sivistyneen NoMeansNon moukkamainen ja räkänokkainen pikkuveli, eivät bändin jäsenet voi soittotaidolleen mitään. Siksi Hanson Brothersinkin soitto on tiukkaa kuin majavan sulkijalihas.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Hanson Brothers on ratkiriemukas yhtye, joka tuo tarvittavan raikkaan tuulahduksen NoMeansNon vakavahenkiseen jyystöön. Silti NoMeansNon huikea ura ja lukuisat klassikkolevyt vetävät pisteet pääyhtyeen suuntaan selvin numeroin.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 19 %. Vaikka NoMeansNo ja Hanson Brothers ovatkin kovin erilaisia yhtyeitä, ponnistaa kumpikin suoraan punk-estetiikasta, eikä sivuprojektia voi näin ollen pitää erityisen hätkähdyttävän omituisena.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/O6jwyMiilgE" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/O6jwyMiilgE</a></p>
<h2>Huolestuttavat</h2>
<h2>U2 vs. Passengers</h2>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=JFM7Ty1EEvs" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/JFM7Ty1EEvs</a><br />
<strong>Ensin?</strong> Kaikkihan nyt tuntevat U2:n, tuon Dublinin oman soitin-, laulu- ja<br />
veronkiertoyhtyeen. Piinattuaan ensiksi Jumalaa muutaman levyn verran,<br />
rakastuttuaan amerikkalaiseen rockmytologiaan ja keksittyään ironian yhtye<br />
päätti kahdeksan studiolevyn jälkeen sukeltaa <em>Zooropaakin</em> syvemmälle<br />
taiderockin uumeniin.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Nelikko päätti värvätä hovituottajansa <strong>Brian Enon</strong> Passengersin<br />
viidenneksi vakiojäseneksi. Kuten Passengersin ainoaksi jääneen albumin<br />
<em>Original Soundtracks 1</em> nimi kertoo, tavoitteena oli tehdä – *haukotus* –<br />
&#8221;musiikkia kuvitteellisiin elokuviin&#8221;, U2-levyjä maalailevampaa ja<br />
instrumentaalisempaa materiaalia. &#8221;Menossa mukana&#8221; olivat myös tuottaja <strong>Howie</strong><br />
<strong> B.</strong> ja <strong>Luciano Pavarotti</strong>, joka kailotti albumin singlellä, eniten U2:ta<br />
muistuttaneella <em>Miss Sarajevo</em> -kappaleella. Albumi myi odotuksiin nähden<br />
kehnosti, ja <strong>Adam Clayton</strong> ja <strong>Larry Mullen Jr</strong> ovatkin myöhemmin teilanneet<br />
projektin tekotaiteellisena räpiköintinä.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Tietty <strong>Bonon</strong> ääni, niillä kappaleilla joilla on laulua, sekä<br />
muutenkin suureellinen ote. Ero <em>Zooropaan</em> ei loppujen lopuksi ollut kovin<br />
huikea.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> U2 tuotantonsa laajuuden ansiosta. Passengers-albumi kuuluu<br />
aivan yhtyeen tuotannon kärkipään tuntumaan, mutta yhdellä purrella on<br />
vaikea sotia laivastoa avstaan.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 20 %. Jos levylle olisivat päässeet japanilaisen<br />
<strong>Holi</strong>-laulajan kanssa äänitetyt kappaleet, prosentti voisi olla paljon<br />
suurempi.<br />
<p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=xS4hJabqRc4" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/xS4hJabqRc4</a></p>
<h3>Yo La Tengo vs. Condo Fucks</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/ZtBDlNEME48" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/ZtBDlNEME48</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong><em> &#8221;37 levykauppiaan pelätään kuolleen Yo La Tengon konsertissa sattuneessa onnettomuudessa”</em>. Satiirisen uutislehden <em>The Onionin</em> otsikko saa edelleen tyrskähtelemään. Sen paremmin ei vuonna 1984 perustetun kitararockyhtyeen maksimaalista “indieyttä” ole kukaan tähän päivään mennessä pystynyt kiteyttämään.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Maaliskuussa 2008 Yo La Tengo teki salakeikan Condo Fucks -nimellä brooklyniläisellä Magnetic Field -klubilla. Seuraavana vuonna ilmestyi yhtä ruokottamasti nimetty albumi <em>Fuckbook</em>, jolla newjerseyläisveteraanit soittivat lapsuutensa ja nuoruutensa suosikkibiisejä muun muassa <strong>The Small Facesilta</strong>, <strong>Richard Helliltä</strong>, <strong>The Kinksiltä</strong>, <strong>Sladelta</strong> ja <strong>The Beach Boysilta</strong>.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> <em>Fuckbookin</em> paskainen lofi-soundi ja rujo protopunk-paahto saattaa hämmentää Yo La Tengon hienostuneempaan materiaaliin ihastuneita, mutta bändin noise-juuret tunteville levyssä on paljon tuttua ja turvallista.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Yo La Tengo tietysti. <em>Fuckbook</em> on toki hauska kuriositeetti.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 23 %. Indierockyhtye soittamassa punkia ja 1960-luvun garagerockia ei ole ideana sieltä kreiseimmästä päästä. Lisäprosentteja heruu kuitenkin yllättävistä F-sanoista sivuprojektin ja albumin nimissä sekä huiman ankeista salanimistä (<strong>Kid</strong> ja <strong>Georgia Condo</strong>).</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/PxzRmnV9q3s" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/PxzRmnV9q3s</a></p>
<h3>Giant Robot vs. Giant Räbät</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/dBteE1EKWMI" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/dBteE1EKWMI</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Giant Robot oli 1990-luvun puolivälin jälkeisen Helsingin jazzia, dubia, hiphopia, soulia, r&amp;b:tä ja konemusiikin eri lajeja sekoittelevan bilekulttuurin tulos: sekalainen ryhmä säästeliäästi soittavia rytmimusiikin virtuooseja, jotka loivat arvoisensa tekstuurin <strong>Tuomas Toivosen</strong> älykkäälle valkoisen miehen puhelaululle. Yhtye oli tuhota itsensä kunnianhimoisella kakkoslevyllään <em>Superweekend</em>, joka on yksi komeimmista suomalaisista elektronisen musiikin levyistä koskaan. Bändin vaikutukselta ei voi suomalaisilla keikkalavoilla välttyä, sillä käytännössä jokaisen hiphop- tai reggae-johdannaista musiikkia soittavan artistin taustabändissä soittaa joku Giant Robot -taustainen.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Giant Räbät herätti nukkuvan pedon vuonna 2008 ilman Tuomas Toivosen osanottoa. Toivosen sijaan mikrofonivastuuta kierrätettiin hiphopin perinteiden mukaisesti kädestä käteen Suomen eturivin MC-kastin (<strong>Asa</strong>, <strong>Pyhimys</strong>, <strong>Jontti</strong>, <strong>Hannibal</strong>, <strong>Jodarok</strong>) kesken.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> <strong>Kim Rantalan</strong> svengaavat koskettimet, <strong>Tolosen</strong> veljesparin ja <strong>Petro Niiniluodon</strong> maltilla maalailevat kielisoittimet sekä<strong> Mamba Abdissa Assefan</strong> täsmällisen säästeliäät rytmit muodostavat leimallisen yhteiselementin, joka yhdistää Robotin verkkaisesti etenevän rytmin saumattomasti Räbätin aggressiivisempaan otteeseen. Räbät-levyllä kuullaan varsin perinteiseen rap-tyyliin ääntään käyttäviä vokalisteja, joten ero Tuomas Toivosen omintakeiseen resitatiiviin on varsin selkeä.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> <em>1. erä</em> on erinomainen ja aikaa hyvin kestävä levy, mutta jo pelkkä <em>Superweekend</em> vie pelin helposti Robotille. Ja jos se ei riittäisikään, löytyisi <em>Crushing You With Styleltä</em> ja <em>Domesticityltä</em> niin paljon valttikortteja, ettei Räbätillä ole lukuisista ansioistaan huolimatta mahdollisuuksia.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 27 %. Tavallaan erot ovat pienet ja ymmärrettävät, mutta Räbätin vierailijoiden mukanaan tuomat lyyriset teemat Asan hämmentävästä uusrunoudesta Jontin, <strong>Shakan</strong> ja <strong>Lännen Jukan</strong> kuvaukseen myyttisestä kuokkavierashahmosta nostavat skitsofreniatasoa suhteessa Toivosen modernin urbaaneihin tutkielmiin kaupunkisuunnittelusta ja elintilasta.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/gV0BFawLBYk" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/gV0BFawLBYk</a></p>
<h3>Nick Cave &amp; the Bad Seeds vs. Grinderman</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=QzmMB8dTwGs" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/QzmMB8dTwGs</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Australialainen Nick Cave perusti yhtyeensä Melbournessa vuonna 1983. Cave ja <strong>Mick Harvey</strong> tunsivat toisensa <strong>The Birthday Partysta</strong> ja muodostivat vuonna 1996 mukaan tulleen <strong>Warren Ellisin</strong> kanssa ryhmän ytimen. Laatulevyjä syntyi debyytti <em>From Her to Eternitystä</em> aina uusimpaan albumiin<em> Dig, Lazarus, Dig!!!</em>:iin<em>.</em></p>
<p><strong>Sitten?</strong> Grinderman syntyi Bad Seedsin jäsenistä vuonna 2006. Yhtyeen nimi oli alkuun <strong>Mini Seeds</strong>, ja motiivina oli paeta emoyhtyeen valtavaa taakkaa. Ensimmäisen albumin biisit Cave oli säveltänyt Bad Seedsin kiertueella vuonna 2005 kitaralla, jota hän harvoin käytti. Syntynyt materiaali oli raakaa ja The Birthday Partyn kolkkoudesta paikoin muistuttavaa. Yhtye on lämpännyt Caven soolokeikkoja, mutta vetää yleisöä yksinkin. Viimevuotinen <em>Grinderman 2</em> sai ylistystä laajalti, ja yhtyeen esityksissä on sellaista likaisen vanhan miehen pitelemätöntä panovoimaa, jollaista Bad Seedsiltä on kai turha odottaa.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Grindermanin muoto on garagempi, psykedeelisempi ja likaisempi, mutta ytimestä löytyy sama lyyrinen kultakaivo.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Epäreiluun kysymykseen epäreilu vastaus. Bad Seeds on pakahduttavan hieno orkesteri, mutta Grinderman yksinkertaisesti hauskempi.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 30 %. Grinderman on skitsofreenistä musiikkia, mutta Caven hahmon tuntien se ei liene valtava yllätys.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=vKznZUtKntg" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/vKznZUtKntg</a></p>
<h3>Future Sound of London vs. Amorphous Androgynous</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=GCoCTkC0oL0" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/GCoCTkC0oL0</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Pitkän linjan konemusiikki-instituutio Future Sound of London on vuodesta 1988 lähtien työntänyt lusikkaansa jos jonkinlaiseen soppaan, ambientista triphopiin ja breakbeateihin sekä elokuvasta tietokoneanimaatioihin.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Koska varsinkin alkuaikojen brittiläisessä rave-kulttuurissa oli vahva annos psykedeliaa, olivat kokeilut psykedeelisen rockin parissa aika luonnollinen kehitysaskel. Tätä tarkoitusta varten syntyi Amorphous Androgynous.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Amorphous Androgynous imee vaikutteensa bongista, johon on tungettu psykedeelistä rockia 1960-luvulta 1990-luvun Manchesteriin. Sen musiikillinen arvo onkin ehkä suurimmillaan psykedelian arkistoijana ja saarnamiehenä, eli muiden tekeleitä ihmisten tietoisuuteen savuna puhaltavana kollektiivina.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Future Sound of London on kahdesta projektista monella tapaa vakuuttavampi.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 40 %. Vaikka nämä kaksi projektia tulevatkin selkeästi samasta, valtavasta, stratosfäärissä kuplivasta päästä, musiikillisesti niillä on usein varsin vähän yhteistä.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=Nc2qDGrEGgE" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/Nc2qDGrEGgE</a></p>
<h3>Ozric Tentacles vs. Eat Static</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=4f52hgmPAbw" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/4f52hgmPAbw</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> 1980-luvun lopun vagabondin uushippeyden olennainen inkarnaatio. <strong>Steve Hillagen</strong> kaikki aviottomat crusty-lapset samassa keikkabussissa. Loputtomia kitarajameja ja loputtomia kiertueita. Progeilustaan huolimatta Ozrics ei ole koskaan täysin istunut retroilevan pitkätukkarokkibändin muottiin: vuoden 1991 albumi <em>Strangeitude</em> ja single <em>Sploosh!</em> jopa flirttailivat elektronisen tanssimusiikin ja dubin kanssa.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Vuonna 1994 rumpali <strong>Merv Pepler</strong> ja kosketinsoittaja <strong>Joie Hinton</strong> jättivät bändin omistautuakseen kokopäiväisesti hauskanpitoprojektilleen Eat Staticille, joka aiemmin oli hoitanut keikoilla lämppäriaktin virkaa. Kaksikon intohimona oli luoda mahdollisimman härskiä psytrancea. Ideoita on tuntunut riittävän: esimerkiksi kornit samplet ja maailmanmusiikkivaikutteet kuuluivat repertuaariin jo ennen kuin <strong>Simon Posfordin</strong> kaltaiset artistit aloittivat genrekliseiden yliviljelyn.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Molemmat yhtyeet istuvat yhtä hyvin hippikommuunin rantajuhliin Goalla kuin Stonehengessä järjestettäviin talvipäivänseisausbileisiinkin. Tilannetajuttomuus ratkaisee – mahtoiko yleisökään erottaa keikkojen alkuja ja loppuja Eat Staticin vielä lämmitellessä Ozricsia?</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Eat Static pärisee, mutta Ozric Tentaclesilla on kliinisten tutkimusten mukaan jonkin verran vähemmän neurotoksista potentiaalia. Kohtuullisina annoksina yhtyeen musiikin käytön pitäisi vielä olla turvallisuuden rajoissa, mutta tarkkaile silti hygieniaasi.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 48 %. Avaruusrock ja metsätrance eivät lopulta ole henkisesti niin kaukana toisistaan, vaikka yhdistelmä omituiselta kuulostaakin. Jo 1980-luvulla Egeanmeren beachpartyjen taustalla soivat  sekaisin <strong>Hawkwind</strong> ja syntsapop ennen kuin kukaan oli edes kuullut acid housesta. Eat Staticin sikiäminen emobändistään oli vain ajan kysymys.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=qibXSyX9g-U&#038;feature=related" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/qibXSyX9g-U</a></p>
<h3>Front Line Assembly vs. Delerium</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=KRGPAqiL-e8" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/KRGPAqiL-e8</a></p>
<p><strong>Ensin? Bill Leebin</strong> perustama kanadalainen industrial- ja<br />
EBM-projekti, jonka 1990-luvun alun albumit vaikuttivat oleellisesti vuosikymmenen<br />
teolliseen metelöintiin.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Vastapainona Front Line Assemblyn ahdistavalle räimeelle Leeb alkoi<br />
bändikollegansa <strong>Rhys Fulberin</strong> kanssa julkaista rinta rinnan emobändin<br />
levyjen kanssa ambienteja instrumentaalilevyjä, joiden pohjavire oli<br />
kuitenkin genren valtavirtaa goottisempi ja synkempi. Vuoden 1997<br />
<em>Karma</em>-albumilla Delerium muutti linjaansa ottamalla mukaan nimekkäitä<br />
naisartisteja, kuten <strong>Lisa Gerrardin</strong> ja <strong>Sarah McLachlanin</strong> kujertamaan<br />
levyilleen. Tulos muistutti masennusdiagnoosin saanutta <strong>Enigmaa</strong>.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Elektroninen ja kokeellinen soundi, varsinkin<br />
varhaislevyillä.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Front Line Assemby, sillä Deleriumin albumeita on vaivannut<br />
aluksi itsetarkoituksellinen kokeellisuus ja myöhemmin taipumus<br />
hissimusisointiin.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 49%. Jos Leeb ja Fuller olisivat yrittäneet<br />
yhdistää musiikissaan kunnianhimonsa eri puolet, kyseinen projekti olisi<br />
varmasti tehnyt Front Line Assemblyä ja Deleriumia parempia levyjä.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=X5S76oKO6NM&#038;feature=related" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/X5S76oKO6NM</a></p>
<h3>Kumikameli vs. Eläkeläiset</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/OhWcCT7QBmo" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/OhWcCT7QBmo</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Kumikameli perustettiin vuonna 1986. Joensuulaisyhtye ei suinkaan keksinyt äkkiväärää, kimuranttia suomirockia, jonka perinnettä ovat sittemmin jatkaneet muun muassa <strong>YUP</strong>, <strong>Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi</strong> ja <strong>Eläin</strong>, mutta kitaroita välttelevällä instrumentaatiollaan ja häiriintyneillä teksteillään se löi siihen oman, jäljittelemättömän leimansa.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Kumikamelin jäsenet perustivat Eläkeläiset vuonna 1993. Yhtyeen konsepti oli yksinkertainen: soittaa suomenkielisiä versioita kansainvälisistä jättihiteistä humppaversioina. Vei noin kahdeksan sekuntia ennen kuin Eläkeläisistä oli tullut suositumpi kuin Kumikamelista voisi milloinkaan tulla.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Äkkiväärä, pohjoiskarjalainen &#8221;huumori&#8221; ja tietty hermoja raastava vittumaisuus on ollut aina oleellinen osa molempia orkestereja. 2000-luvun mittaan bändit ovat kasvaneet musiikillisesti kauemmas toisistaan, kun Kumikamelin musiikkiin on hiipinyt yhä enemmän metallisia sävyjä.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Kumikamelilla on vannoutuneet faninsa, mutta Eläkeläiset on aina Eläkeläiset. Vaikka umpikännistä jenkkarekkaa pitäisi miten junttimaisena ja väljähtyneenä vitsinä, ei sille voi olla hykertelemättä harrastamatta ankaraa itsepetosta.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 52 %. Vaikka yhtyeissä on henkisesti paljon samaa, nostaa Eläkeläisten odottamaton maailmanmenestys skitsofreniaprosentin kunnioitettaviin lukemiin.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/GX-RHTLSXL8" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/GX-RHTLSXL8</a></p>
<h3>Kari Peitsamo ja Ankkuli vs. Kari Peitsamo Revival</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=CMAvU1OiEzQ" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/CMAvU1OiEzQ</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Vuosina 1977–81 vaikuttanut Kari Peitsamo ja Ankkuli oli yhtyeenä enemmän idea kuin todellisuutta. Bändi keikkaili harvoin, ja monilla Ankkulin nimiin laitetuilla levyillä esiintyi yksin Kari soittaen akustista kitaraa. Tämä ei kuitenkaan estänyt <strong>Pelle Miljoonaa</strong> pyytämästä yhtyettä lämppärikseen <em>Matkalle tuntemattomaan</em> -kiertueelle talvella 1981–82.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Kahden keikan jälkeen Peitsamo huomasi, ettei punkia odottanut yleisö jaksanut yhtyeen hajanaisia ja sisäänpäinkääntyneitä kappaleita. Niinpä suunta muuttui lennosta kesken kiertueen: Peitsamo käänsi nipun <strong>Creedence Clearwater Revivalin</strong> klassikoita suomeksi ja treenasi kappaleet yhtyeen kanssa. Jo kiertueen kolmannella keikalla lavalle asteli Kari Peitsamo Revival. Revivalista kasvoi nopeasti suosittu yhtye ja toisena singlenä julkaistu <em>Onnenpoika</em> (<em>Fortunate Son</em>) toi Peitsamolle hänen uransa ainoan listaykkösen. Myöhemmin yhtyeen repertuaari laajeni myös <strong>Status Quon</strong> ja <strong>Led Zeppelinin</strong> versiointiin. Kolmen vuoden intensiivinen kiertäminen kuitenkin poltti loppuun sekä Karin että yhtyeen. Vuonna 1984 Peitsamo hajotti yhtyeen pysyvästi ja palasi omaan, vapaampaan ilmaisuunsa.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Ankkulilla ja Revivalilla olivat samat soittajat, vaikka sitä ei levyltä aina uskoisi. Eikä Creedencen versioiminen ollut ihan uutta: jo <em>Jatsin syvimmällä olemuksella</em> (1977) ollut yhtyeen nimikkobiisi <em>Ankkuli</em> oli versio CCR:n <em>Walking on the Waterista.</em></p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Kari Peitsamo Revival oli varmasti armoitettu keikkajyrä, mutta kuka valitsisi <em>Onnenpojan</em> yli <em>Kauppaopiston naisten</em>?</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 76 %. Vaihdos omaehtoisesta taideyhtyeestä jytäpumpuksi oli suuri askel niin yleisölle kuin yhtyeelle.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/5i_Idz9TRIU" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/5i_Idz9TRIU</a></p>
<h3>The Bronx vs. Mariachi El Bronx</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/n-IPjZwDCbI" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/n-IPjZwDCbI</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> New Yorkin pohjoisimman kaupunginosan mukaan nimetty The Bronx perustettiin mantereen toisella puolella, Los Angelesissa vuonna 2002. Kolmella ensimmäisellä albumillaan kvartetti opittiin tuntemaan pätevänä, <strong>Black Flagin</strong>, <strong>Stoogesin</strong> ja <strong>Motörheadin</strong> hengessä kaahaavana hardcorepunkyhtyeenä.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Elokuussa 2006 The Bronx kutsuttiin televisio-ohjelmaan soittamaan akustisia versioita kappaleistaan. Vastentahtoinen yhtye halusi tehdä jotain erilaista ja ryhtyi sovittamaan kappaleitaan erilaisiin tyyleihin – muun muassa meksikolaiseen mariachiin. Kipinä syttyi, ja jo huhtikuussa 2007 The Bronx tiedotti julkaisevansa kolmannen albuminsa yhteydessä myös neljännen, joka julkaistaisiin Mariachi El Bronx -nimellä ja sisältäisi mitäpä muutakaan kuin mariachi-musiikkia. Tämän vuoden elokuussa ATO Records julkaisi jo toisen Mariachi El Bronx -albumin, joka oli edeltäjänsä ja kolmen The Bronx -albumin tapaan nimetön.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Länsimaisen popmusiikin ystäville mariachi-torvien sydämeenkäyvä sointi lienee tullut tutuimmaksi <strong>Loven</strong> folkpsykedeliaklassikosta<em> Alone Again Or</em> tai arizonalaisen <strong>Calexicon</strong> levyiltä. Yhteyden löytäminen mariachin ja hardcorepunkin välille edellyttää siis poikkeuksellista mielikuvitusta.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Mariachi El Bronx, trumpetin tai sombreron etureunan mitalla. The Bronx on toki kelpo punkbändi, mutta kuitenkin vain yksi tuhansista.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 83 %. Kovin paljon arvaamattomammin ei major-levy-yhtiön kiinnittämän punkbändin ura voi kehittyä. Pari prosenttiyksikköä on tosin rankaistava siitä, että bändi on sentään Kaliforniasta, joka on vain kivenheiton päässä mariachi-musiikin syntysijoilta.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/S1uihI8UOM4" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/S1uihI8UOM4</a></p>
<h2>Erikoistapaus!</h2>
<h3>The KLF vs. The Justified Ancients of Mu Mu, The Timelords, The JAMs</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=aqxtBggVsi0" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/aqxtBggVsi0</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> The KLF oli yksi viime vuosituhannen lopun suuria kokonaistaideteoksia, jonka seikkailut musiikin, tekijänoikeuksien, metasekoilun, pilanteon ja käsitetaiteen viidakossa tuottivat lukuisia kuolemattomia kappaleita.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Kukaan ei tiedä, miksi The KLF perustettiin. Vielä vähemmän kukaan tietää, miksi tavaraa julkaistiin niin monella nimellä.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> The KLF:n ja sivuprojektien selvin ero lienee, ettei jälkimmäisten biiseissä musta nainen koskaan laula kirjaimia K, L ja F. JAMs on kenties teknompi kuin muut <em>nom de guerret</em>. Ei voi tietää!</p>
<p><strong>Mikä voittaa?</strong> Kaikki ovat osa yhtä suurta kudelmaa.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 0–100 %. Sellaiselle ihmiselle, joka osaa luokitella dubstepin eri alalajit bpm:n perusteella, KLF-projektien tavoissa prosessoida acid housen, teknon ja hiphopin soundeja on varmasti suuriakin eroja, mutta… niin: kaikki ovat osa yhtä suurta kudelmaa.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=BlkjhJEgoUY" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/BlkjhJEgoUY</a></p>
]]></content:encoded>

    </item>
  </channel>
</rss>
