Turun VPK:n talo brankku. Täällä äänitettiin ensimmäiset kokonaan Suomessa valmistetut äänilevyt.

Suomalainen levyiskelmä teki läpimurtonsa 1920-luvun lopussa, ja 1930-luku oli suomalaisen iskelmän ensimmäinen kultakausi, jonka vaikutus suomalaiseen pop-musiikkiin on jatkunut näihin päiviin saakka. Nuorgamin Suomi-iskelmän ensitahdit -sarjassa palataan juurille ja tutustutaan 1930-luvun suurimpiin hitteihin.

1930-luvun viimeiset vuodet muistettiin Suomessa pitkään ”vanhoina hyvinä aikoina”. Elintaso nousi ripeästi, ja poliittiset jännitteet olivat lientyneet vuosikymmenen alun hurjien vuosien jälkeen. Maassa odotettiin jo kuumeisesti vuoden 1940 olympialaisia: Helsingin uusi stadion vihittiin käyttöön kesällä 1938. Jopa kesät 1938 ja 1939 olivat poikkeuksellisen lämpimiä.

Myös suomalaisessa iskelmässä vuodet 1938 ja 1939 jäivät historiaan todellisena kulta-aikana. Levyjä tehtiin paljon ja ne myivät hyvin. Iskelmän kirjo vaihteli laidasta laitaan: kansanmusiikista ammentava haitarivetoinen iskelmä kukoisti edelleen, mutta toisaalta swing alkoi olla valtavirtaa etenkin kaupungeissa.

Swing kytkeytyi myös yhteiskunnallisiin teemoihin: amerikkalaiset vaikutteet, musta rytmimusiikki ja epämääräinen improvisointi eivät oikein pudonneet kansallismielisiin oikeistopiireihin. Näitä miellytti enemmän jo vakiintunut, mieluiten Saksasta vaikutteita ammentava iskelmämusiikki.

Vuosikymmenen alkupuolella Dallapén haitarijazz oli nauttinut suurta kansansuosiota, olihan laulujen aiheetkin usein poimittu kansallisesta kuvastosta. Nyt Dallapékin näytti kääntäneen selkänsä vanhalle yleisölleen. Edistyksellinen, swingiä diggaileva kaupunkilaisnuoriso piti luonnollisesti kunnia-asianaan halveksua rahvaanomaiseksi katsomaansa kansanmusiikki-iskelmää.

Tulevaisuus näytti vielä valoisalta, mutta horisontissa häämötti synkkiä pilviä.

GEORG MALMSTÉN & ODEON-TANSSIORKESTERI: HEILI KARJALASTA (1938)

Video ei ole enää saatavilla

Kesäkuussa 1937 Georg Malmstén oli viettämässä lomaansa Viipurin lähellä, kun häntä pyydettiin esiintymään paikallisille juhannusjuhlille. Malmstén otti kutsun vastaan ja päätti kyhätä juhlien kunniaksi uuden laulun, johon hän halusi liittää jonkinlaista paikallisväriä. Säe ”hei Karjalasta heilin minä löysin” juolahti hänen mieleensä, ja sävellys syntyi helposti.

Sanoissa Malmstén tarvitsi ystävänsä Roine Rikhard Ryynäsen apua. Hän lähetti sävellyksen ja jo kirjoitetut sanat postitse Ryynäselle ja edellytti tältä nopeaa toimintaa. Ei mennyt kuin kolme päivää, ja Malmstén sai sanat paluupostissa. Foksi Heili Karjalasta sai ensiesityksensä juhannuksena 1937. Yleisö piti laulusta, joten seuraavana vuonna Malmstén päätti levyttää sen Berliinissä.

Heili Karjalasta oli välitön menestys. Levy myi noin 5 000 kpl ja oli siten suuren iskelmävuoden 1938 toiseksi myydyin savikiekko Matti Jurvan Savonmuan Hiliman jälkeen. Laulun aikalaismenestystä on edelleen helppo ymmärtää: melodia on tarttuva, Malmsténin tulkinta on jylhä, ja Odeon-levymerkin studio-orkesteri soittaa dynaamisesti ja tarkasti.

Meneväksi haitarifoksiksi tarkoitettuun lauluun alettiin liittää tummempia sävyjä vasta syksyllä 1939 Neuvostoliiton aluevaatimusten myötä.

ARVI TIKKALA & HMV-TANSSIORKESTERI: SÄ KAUNEHIN OOT (1938)

Video ei ole enää saatavilla

Vuoden 1936 hitti-iskelmä Vaimokkeen jälkeen Arvi Tikkala oli käynyt teatterityönsä ohessa ahkerasti levytysmatkoilla Tukholmassa ja Kööpenhaminassa. Tikkalan repertuaari oli erittäin laaja: hän lauloi levylle fokseja, jenkkoja, polkkia, tangoja ja valsseja. Foksiosastoa leimasi kotimaisilla levymarkkinoilla poikkeuksellisen voimakas swingpainotus, josta käy esimerkiksi menestysfoksi Sä kaunehin oot.

Sä kaunehin oot oli alun perin jiddishinkielinen musikaalisävelmä Bay mir bistu sheyn. Vuonna 1937 amerikkalainen lauluyhtye Andrews Sisters teki laulusta kansainvälisen hitin swingversiollaan Bei Mir Bist Du Schön. Kappale levytettiin uudelleen lähes kaikissa teollisuusmaissa aina Neuvostoliittoa ja Saksaa myöten. Saksassa laulu tosin kiellettiin välittömästi, kun natsipuolueen propagandaosasto oivalsi sen juutalaisen alkuperän. Suomessa kappaleen levyttivät sekä Georg Malmstén että Arvi Tikkala.
Malmsténin tulkintaa säestää Dallapé, ja tunnelma vivahtaa jonnekin swingin ja juutalaisen perinnemusiikin välimaastoon. Tikkalan versio on selvästi swingpainotteisempi. Levy-yhtiön tanskalainen orkesteri säestää varmasti, ja Tikkalan tyylikkään lauluosuuden ansiosta levytys kiilaa laulun saamien kotimaisten tulkintojen kärkipaikalle.

Tikkalan vauhdikkaasti käynnistynyt ura katkesi sotaan. Hän kaatui Kollaanjoella kymmenen päivää ennen talvisodan loppua.

HARMONY SISTERS & DALLAPÉ: O JOSEF, JOSEF (1939)

Video ei ole enää saatavilla

Maire, Raija ja Vera Valtosen muodostamaa Harmony Sistersiä verrattiin Suomessa usein amerikkalaiseen Andrews Sistersiin, joka teki läpimurtonsa samoihin aikoihin. Valtosen sisarukset eivät tunteneet yhtyettä uransa alkuaikoina, mutta kuultuaan Andrews Sistersin musiikkia hekin saattoivat todeta, että tyylillinen yhteys oli ilmeinen. Se oli toki vain luonnollista, sillä molemmat pitivät esikuvinaan varhaisempia swinghenkisiä lauluyhtyeitä.

Andrews Sistersin Bei Mir Bist Du Schön oli ollut maailmanlaajuinen menestys, joten yhtye päätti jatkaa hyväksi havaitulla linjalla. Edeltäjänsä tavoin juutalaiseen musikaalisävelmään perustuva single Joseph, Joseph menestyi jälleen hyvin. Tällä kertaa hittiin tarttui ensimmäisenä Suomessa Harmony Sisters.

Harmony Sistersin ja Dallapén levytys O Josef, Josef toukokuulta 1939 on suurin piirtein tyylikkäintä swingiä, mitä Suomessa on äänitetty. Valtosen sisarusten laulusoundi on hieno, vähän tumma, ja Dallapé on löytänyt 1930-luvun viimeisinä vuosina vaalimansa hienostuneen swingtyylin. Klarinettia soittaa orkesteriin kesällä 1938 liittynyt amerikansuomalainen Bruno Laakko, joka oli pitkälti vastuussa Dallapén uudesta sweetiksi luonnehdittavasta soundista.

Sota-aikana Harmony Sistersistä tuli Suomen ensimmäinen kansainvälistä menestystä saavuttanut yhtye. Sisarukset kiersivät ahkerasti Ruotsissa ja Keski-Euroopassa, esiintyivät radiossa ja levyttivät eri kielillä. Menestyksestä huolimatta kotimaassa kuultiin myös moitteita: esiintyminen Saksassa antoi aihetta kritiikkiin saksalaismielisyydestä, kun taas äärioikeistolaisen IKL-puolueen Ajan Suunta -lehti syytti Harmony Sistersiä ”eroottisesta bolsevismista”.

Sodan jälkeen sisarukset asettuivat Ruotsiin, jossa Harmony Sisters teki useita menestyslevyjä 1950-luvun alkupuolella.

A. AIMO & SOINTU-ORKESTERI: KAUNIS ON LUOKSESI KAIPUU (1939)

Video ei ole enää saatavilla

Vuoteen 1938 asti kaikki suomalaiset äänilevyt, myös Suomessa äänitetyt, oli painettu ulkomailla. Tilanteeseen tuli muutos, kun turkulainen Sointu-yhtiö hankki Saksasta käytetyn levyprässin. Levy-yhtiö sai puuhamiehekseen monitoimimuusikko Usko Hurmerinnan, jonka osaksi tuli päävastuu kappaleiden sävellyksistä, sanoituksista ja sovituksista. Ensimmäiset kokonaan Suomessa valmistetut äänilevyt äänitettiin Turun VPK-talolla helmikuussa 1938.

Soinnun varhaiskauden menestyksiä oli kansansuosikki A. Aimon laulama valssi Kaunis on luoksesi kaipuu. Laulun luoja, iskelmänikkari Eino Partanen oli kokenut kesällä 1938 tuskallisen eron. Sävelmä ja sanat syntyivät henkilökohtaisesta kokemuksesta: ”Muistosi on mulle kallis / muuta kun jäljel ei oo”. Partasen järkytys oli suuri, kun hän kuuli sanoja spontaanisti usein muutelleen Aimon laulaneen säeparin levylle muodossa ” Muistosi on mulle kallis / mutta kun jäljet ei oo.

Kaunis on luoksesi kaipuu oli vuoden 1939 suurimpia hittejä ja se myi hyvin, noin 3 000 kpl. Laulussa on erittäin kaunis melodia, jonka ansiosta se erottuu edukseen muista ajan slaavilaisista kaihovalsseista. Aimon tulkinta on korjauksista huolimatta uskottava, ja Hurmerinnan johtama, turkulaisista ravintolamuusikoista koottu Sointu-orkesteri soittaa tutulla ja turvallisella haitarityylillä. Seuraavina vuosina laulun suosio vain kasvoi, ja A. Aimosta tuli Georg Malmsténin rinnalla sota-ajan suosituin laulaja.

MATTI JURVA: VÄLIAIKAINEN (1939)

Video ei ole enää saatavilla

Vuoden 1938 ykköshitiksi nousseen Savonmuan Hiliman jälkeen Matti Jurva ja hänen sanoittajaparinsa Tatu Pekkarinen toistivat samaa kaavaa varioiden menestyksensä useaan otteeseen. Hyvin myyneitä humoristisia jenkkoja ja polkkia syntyi 1930-luvun viimeisinä vuosina kuin liukuhihnalta.

Iskelmäuransa ohessa Jurva ehti näytellä elokuvissa. Vuoden 1939 alussa sai ensi-iltansa Nyrki Tapiovaaran ohjaama musikaali Kaksi Vihtoria, jossa Jurva esiintyi ravintolan seremoniamestarin roolissa. Tässä roolissa hän esitti ensimmäisen kerran sittemmin ikivihreäksi nousseen ja lukuisia eri tulkintoja poikineen jenkan Väliaikainen. Jurva itse ei levyttänyt laulua koskaan, joten oheinen versio on poimittu suoraan elokuvan ääniraidalta.

Taustahälystä, sekavasta soitosta ja mahdollisesti ääniraidan venymisestä johtuvista häiriöistä huolimatta Väliaikaisen potentiaali käy selvästi ilmi. Jurvan kappaleille ominainen elämänmyönteinen humoristisuus on tiessään, mutta huumoria ei ole korvattu väsyneellä melankolialla, vaan Väliaikaisessa on suomalaiselle iskelmälle harvinaista melodraamaa ja suuruuden tuntua. Pekkarisen sanoitus on yksi hänen parhaistaan, ellei jopa paras:

”Elo ihmisen huolineen, murheineen se on vain väliaikainen
ilon hetki myös helkkyvin riemuineen se on vain väliaikainen
tämä elomme loisto ja rikkaus sekä rinnassa riehuva rakkaus
ja pettymys tuo, totta tosiaan, väliaikaista kaikki on vain”

Sotavuosina Jurva pääsi levyttämään vain harvoin. Viimeisistä vuoden 1942 sessioista muistetaan erityisesti hänen propagandalaulunsa Niet Molotoff. Jurva joi itsensä hengiltä Helsingissä vuonna 1943.

BRUNO LAAKKO & LEPAKOT: KISSA VIEKÖÖN (1939)

Video ei ole enää saatavilla

Dallapén johtaja Martti Jäppilä oli lähes koko 1930-luvun ajan pyrkinyt hillitsemään yhtyeen nuorempien jäsenten jazzinnostusta. Pieniä myönnytyksiä tehden hän oli onnistunut tavoitteessaan aina vuoteen 1938 asti, jolloin Dallapén jäsenet valitsivat äänestyksessä puhallinvirtuoosi Bruno Laakon kapellimestariksi ksylofonisti Eino Katajavuoren tilalle. Erimielisyydet Dallapén musiikillisesta linjasta repivät yhtyettä, ja lopputuloksena Katajavuori ja haitaristi Viljo Vesterinen päättivät lähteä lätkimään. Jäppilä ajautui lopulta sivuun orkesterin johdosta, ja Laakko saattoi keskittyä tekemään Dallapésta täysin modernia swingbändiä.

Samoihin aikoihin tapahtui myös toinen merkittävä muutos: Dallapén oli lähdettävä Heimolan talosta, jossa se oli soittanut vuodesta 1933 lähtien. Yhtye joutui kiertolaiseksi ja se oli jatkuvassa käymistilassa. Keväällä 1939 Laakko sai kiinnityksen vakituiseksi kapellimestariksi Kaisaniemenkatu 7:ssä sijaitsevaan Lepakko-ravintolaan ja kokosi mieleisensä kokoonpanon Dallapén soittajista.

Laakon ohjauksessa Dallapén ohjelmisto oli huomattavan jazzpitoista. Hänen esikuvanaan oli swingkuningas Benny Goodman, ja hän oli itsekin taitava improvisoija. Joidenkin mielestä Laakko jopa pilasi Dallapén viedessään sen kokonaan anglosaksiselle swinglinjalle. Jäppilän vaikutuksen hellittäessä jazzpainotus pääsi myös levylle, kun yhtye kävi levyttämässä Käpylän työväentalolla nuoren Olavi Virran kanssa kesällä 1939. Sopimussyistä johtuen yhtye levytti vakipaikkansa pohjalta keksityllä nimellä Lepakot.

Käpylän sessioiden tunnetuin levytys lienee käännösfoksi Kissa vieköön, Louis Armstrongin hitti vuodelta 1938. Virran alkuspiikin jälkeen avautuu suomalainen swingtaivas. Lepakkojen soitto on Laakon ihailemaa hienostunutta ja notkeaa sweetiä. Levy kuuluu niihin harvinaisuuksiin, joilla Laakko laulaa itse, ja vieläpä suomeksi. Amerikansuomalaisella aksentilla vedetty lauluosuus on kerrassaan hurmaavan laiska ja rento, ja lopun legendaarinen huudahdus ”mistä sä ne sait?” kruunaa koko komeuden.

Levyä on monesti arvioitu menetettyjen mahdollisuuksien kautta. Sota katkaisi suomalaisen tanssimusiikin kehityksen, eikä mikään jazziin vivahtava ollut poliittisen johdon suosiossa sotavuosina. Eugen Malmstén sai sentään kiertää rintamalla johtamansa Bunker Boys -swingbändin kanssa. Jatkosodan sytyttyä Yhdysvallat kutsui kansalaisensa kotiin, ja niin Bruno Laakkokin palasi Yhdysvaltoihin viimeisellä Petsamosta lähteneellä laivalla.

Kaikesta huolimatta Kissa vieköön ja sen kaltaiset levyt kertovat edelleen siitä korkeasta tasosta, jonka suomalainen iskelmämusiikki oli saavuttanut 1930-luvun loppuun mennessä. Liikkeelle oli lähdetty Emmasta, ja vain kymmenessä vuodessa oli kuljettu todella pitkä matka.

”Seurasaaren uimarannalla ei oikein voinut kävellä, ettei olisi astunut grammarin päälle”.

Suomalainen levyiskelmä teki läpimurtonsa 1920-luvun lopussa, ja 1930-luku oli suomalaisen iskelmän ensimmäinen kultakausi, jonka vaikutus suomalaiseen pop-musiikkiin on jatkunut näihin päiviin saakka.

Nuorgamin uudessa, viisiosaisessa sarjassa Suomi-iskelmän ensitahdit palataan popkulttuurimme juurille ja tutustutaan 1930-luvun suurimpiin hitteihin.

Ensimmäinen suomenkielinen äänilevy tehtiin Pietarissa vuonna 1901, mutta suomalaisen äänilevyn varsinainen läpimurto tapahtui 1920-luvulla. Sisällissodasta toipuvassa maassa ihmiset muuttivat työn perässä maaseudulta kaupunkeihin, ja uudenlainen ympäristö tarjosi uudenlaisia huvituksia. Rahtilaivojen mukana satamakaupunkeihin kulkeutui kaikuja suuresta maailmasta, konkreettisimmin grammareiden ja savikiekkojen muodossa. Kansainvälisten vaikutteiden osalta käännekohdaksi muodostui vuosi 1926.

Alkukesästä yhdysvaltalainen laiva nimeltä s/s Andania toi Helsinkiin 600 amerikansuomalaista turistia ja näitä matkalla viihdyttäneen, niin ikään amerikansuomalaisista muusikoista koostuneen Andania Yankees -orkesterin. Laivabändi palkattiin kesäkaudeksi Svenska Teaternin Oopperakellariin eli Oprikseen, joka sijaitsi nykyisen Teatterin paikalla. Tuolloin Suomessa kuultiin ensimmäisen kerran aitoa amerikkalaista jazzia, joka villitsi helsinkiläisnuorisoa ja kauhistutti heidän vanhempiaan. Osa soittajista jäi pysyvästi Suomeen, ja heidän monista yhtyeistään sai alkunsa suomalainen jazz.

Suurten kaupunkien ulkopuolella jazzia ei ymmärretty eikä arvostettu, joten amerikkalaisen jazzin vaikutus jäi vielä 1920-luvulla vähäiseksi. Suuri yleisö suosi saksalaisilla marssivaikutteilla höystettyjä slaavilaisia mollisävelmiä. Saksan vaikutuksesta kielii jopa sana ”iskelmä”: vastikään perustetun Yleisradion kamreeri Roine Rikhard Ryynänen keksi kääntää saksalaisen ”schlagerin” suomalaisittain ”iskusävelmäksi”, josta alettiin käytössä viljellä lyhyempää muotoa. Englanninkielinen ”hit” juontaa toki juurensa samasta ajatuksesta eli alussa kyse ei ollut niinkään laulujen genrestä kuin niiden suosiosta.

Iskelmät tulivat koko kansan ulottuville vuosikymmenen loppupuolella, kun Suomeen alettiin tuoda halpoja kannettavia gramofoneja. Säveltäjä ja sanoittaja Usko Hurmerinta, jonka edesottamuksiin palataan tuonnempana, muisteli myöhemmin, että ”Seurasaaren uimarannalla ei oikein voinut kävellä, ettei olisi astunut grammarin päälle”.

Levyjen myynti alkoi kasvaa tullimaksujen pudottua vuonna 1928, ja huippuvuonna 1929 myytiin yli miljoona äänilevyä. Samaan päästiin seuraavan kerran vasta 1970-luvulla. Levyiskelmän läpimurto perustui halpoihin soittimiin ja levyihin, mutta myös tarttuviin kappaleisiin, joita nyt ensimmäisen kerran tehtailtiin suoraan suomalaisyleisölle.

Ture Ara & Suomi-tanssiorkesteri – Emma (1929)

Video ei ole enää saatavilla

Ture Aran Emma eli Surkea rakkaustarina on Suomen ensimmäinen megahitti, joka ilmestyessään 1929 merkitsi suomalaisen levyiskelmän lopullista läpimurtoa. Levyä myytiin yli 30 000 kpl ja lyhyen ajan kuluessa siitä äänitettiin Suomessa ja Yhdysvalloissa kaikkiaan kahdeksan uutta versiota. Englantilaiselle, Suomen levymarkkinoita pitkään hallinneelle Gramophone-yhtiölle Emman menestys merkitsi hurjaa myyntipiikkiä muuten alavireisesti kuluneeseen vuoteen.

Laulun melodia perustuu vanhaan suomalaiseen rekilauluun ja mutkan kautta perinteisiin slaavilaisiin valsseihin, mutta Evert Suonion kirjoittama tarina petollisesta Emmasta ja Ture Aran komea tulkinta antoivat vanhalle sävelmälle uuden elämän. Kappale oli juuri sopivan laskelmoitu suomalaiseen makuun, ja siihen ihastuttiin niin maaseudulla kuin kaupungeissakin.

Itsensä Aino Acktén johdolla laulua opiskellut Ture Ara oli alun perin aikonut oopperaan ja sinne lopulta päätyikin, mutta levytti myös iskelmämusiikkia vielä myöhempinä vuosinaankin. Tuskin yksikään Aran iskelmä on kuitenkaan jäänyt elämään siinä määrin kuin juuri Emma.

Georg Malmstén & Odeon-orkesteri – Särkynyt onni (1929)

Video ei ole enää saatavilla

Emman menestystä ihmetellessään kilpaileva Parlophon-yhtiö päätti yrittää jotakin samantapaista, joten sen myyntipäällikkö etsi käsiinsä niin ikään oopperaa opiskelevan nuoren miehen. Haaviin tarttui Georg Malmstén, joka oli Ture Aran opiskelukaveri Aino Acktén oopperaluokalta.

Saatuaan hyvät arvostelut ensikonsertistaan keväällä 1929 Malmstén kutsuttiin Parlophonin koelauluun, ja pian 26-vuotias laulaja oli jo matkalla Berliiniin levyttämään. Hän oli joitakin vuosia aiemmin esiintynyt Helsingissä Esplanadin lavalla laivaston soittokunnan kanssa ja oppinut tuntemaan suomalaisen yleisön musiikkimakua sen verran, että tiesi surumielisten slaavilaistyylisten mollivalssien vetoavan kansaan parhaiten. Pelatakseen varman päälle Malmstén pyysi ystäväänsä sanoittaja Roine Rikhard Ryynästä tekemään laulun sanoista ”niin surulliset kuin mahdollista”.

Parlophon ei lämmennyt Malmsténin tuotokselle, vaan levymogulit pyörittelivät päitään ja toivoivat Malmsténilta jatkossa hieman hilpeämpää tuotantoa. Nuori laulaja piti kuitenkin pintansa, ja lopulta kävi selväksi, että hänen arvionsa oli osunut oikeaan: lopputuloksena Särkynyt onni, noin 17 000 myytyä levyä ja koko iäksi jäänyt lempinimi Molli-Jori.

Valter Eloranta – Ilta Viipurissa (1929)

Video ei ole enää saatavilla

Helsinki oli nuoren tasavallan pääkaupunkina ja sen suurimpana kaupunkina luonnollisesti myös musiikkielämän keskus, mutta ei sen ainoa keskus. Viipuri maan toiseksi suurimpana kaupunkina veti puoleensa muusikkoja, sillä kaupungin yöelämällä oli kansallisesti varsin riehakas maine. Pianisti Asser Fagerström muisteli myöhemmin:

”Helsingin ja Viipurin ravintolaelämä olivat aivan erilaisia. Täällä Helsingissä ravintola Opriksessa sai tuskin puhuakaan kun hovimestari tuli sanomaan: sshhh – häiritsette asiakkaita. Lähdin 1930 veljeni yhtyeeseen Viipurin Pyöreään torniin. No, ensimmäinen iltamme oli vapaa ja menimme ravintola Lehtovaaraan. Se oli kuin nuijalla täynnä väkeä, meteli niin kova kuin olisi ollut vähintäinkin tuhat ihmistä, ja ne lauloi ja ne puhui. Se oli niin hurja vastakohta Helsingille että olisi luullut että ollaan Pariisissa tai jossain ulkomailla. Mutta Viipurissakin soitettiin vielä saksalaisia kappaleita ja ruotsalaista meriväen musiikkia.”

Myös Georg Malmsténin veli, jazzpioneeri Eugen Malmstén soitti orkesterinsa The Flapper’s Dance Bandin kanssa yhden talven Viipurin Pyöreässä tornissa. Fagerströmin tavoin hän harmitteli Viipurin laahaavan musiikkimakunsa puolesta edistyksellisemmän Helsingin jäljessä. Orkesterin tyylikkäitä jazzsovituksia ei siellä ymmärretty, vaan yleisö toivoi vanhoja fokseja.

Vapaamielisen kaupunkielämän ja vanhoillisen musiikkimaun ristiriita tulee hauskasti esille Valter Elorannan laulussa Ilta Viipurissa, saksalaisesta suosikki-iskelmästä Abends in dem kleinem Städtchen tehdyssä käännösversiossa. Jazzista kyllä lauletaan, mutta musiikillisesti siitä ollaan vielä varsin kaukana. Laulun sanoitus oli kuitenkin niin uskallettu kuin 1920-luvun Suomessa oli ylipäänsä mahdollista:

”Jatsata saa siellä aina, arkena ja sunnuntaina
kahviloissa siellä löytää jatsityttö tiensä pöytään
alussa voi vastustella ’ei ei ei’
myöhemmin hän kuiskaa mulle ’hem till mig’”

Ture Ara & Suomijazz-orkesteri – Asfalttikukka (1929)

Video ei ole enää saatavilla

Emman menestyksen johdosta Gramophone-yhtiö halusi uusia saman reseptin. Fazerin musiikkikaupassa, joka edusti Gramophonea Suomessa, työskenteli lahjakas Pietarissa syntynyt säveltäjä Ernest Pingoud, joka askarteli joutoaikanaan iskelmän parissa. Modernismista ja urbaaneista aiheista vaikuttunut Pingoud hallitsi myös slaavilaisen melankolian, ja (keihäänheiton olympiamitalisti) Väinö Siikaniemen sanoituksen tuella nämä teemat kohtasivat toisensa haikeasti valssissa Asfalttikukka.

Levy myi noin 27 000 kpl jääden siis vain vähän jälkeen Emman menestyksestä. Sävellys on jälleen lainaa venäläisestä valssista, mutta sinällään sievää melodiaa mielenkiintoisempi on laulun sanoitus. Kaupunkimaisemaan sijoittuva Asfalttikukka lienee nimittäin suomalaisen iskelmän ensimmäinen aiheeltaan urbaani hitti:

”Laulu kaupungin, yllä asfaltin
kesäiltana huumaten soi
neito armahin, sulo parmahin
sinut sattuma tielleni toi”

Asfalttikukan myötä Ture Ara sai nimiinsä uuden menestysiskelmän, joskin laulajaksi mainittiin tällä kertaa Topi Aaltonen. Ilmeisesti oopperauraansa aloitteleva Ara halusi erottaa vakavan ja kevyen puolensa, joten kevyttä puolta varten oli keksittävä salanimi. Syystä tai toisesta Ara päätyi supisuomalaiseen Topi Aaltoseen. Aaltosen henkilöllisyydestä poiketen laulussa mainittu ”sulo parmahin” on jäänyt merkitykseltään arvoitukselliseksi jo useammalle sukupolvelle.

Veli Lehto & Dallapé – Petsamo (1930)

Video ei ole enää saatavilla

Kaikkien aikojen maineikkain suomalainen tanssiorkesteri lähti pitkälle matkalleen 1920-luvun puolivälissä Helsingin Sörnäisistä. Yhtyeen perustajajäsen, haitaristi Martti Jäppilä johti Sörnäisten kommunistinuorten Rajamäen pojat -nimistä työväenlauluyhtyettä. Rajamäen poikien kautta Jäppilä tutustui samanhenkisiin nuoriin muusikoihin ja alkoi esiintyä näiden kanssa vuonna 1926 illanvietoissa ja päivätansseissa Jäppilän italialaiselta harmonikalta lainatulla nimellä Dallapé.

Vuosikymmenen vaihteessa Dallapélle ominainen suomalaista kansanmusiikkia ja Saksan kautta suodattuneita ragtime-vaikutteita yhdistelevä haitarijazz alkoi vakiintua Suomen suosituimmaksi iskelmätyyliksi ja Dallapé genren suosituimmaksi yhtyeeksi. Esiintymiskutsuja sateli myös porvarillisille tanssipaikoille, ja orkesterin reviiri laajentui käsittämään koko Suomen. Jäppilän ja trumpetisti Valto Tynnilän yhteistyöstä muodostui Suomen ensimmäinen hittitehdas, joka tuotti tuhansia levyjä myyneitä menestysiskelmiä kuin liukuhihnalta.

Dallapén kiertueet tuottivat Jäppilä-Tynnilä-duolle roppakaupalla materiaalia lauluihin, minkä seurauksena yhtyeen varhainen katalogi muistuttaa Suomen maantieteen oppituntia: vuonna 1929 oli tutustuttu Aavasaksaan ja Lappiin, ja seuraavana vuonna oli Imatran, Valamon ja Petsamon vuoro. Petsamo oli Dallapélle tyypillinen Eino Katajavuoren ksylofonisoololla höystetty foksi, jota leimasi kadehdittavan mutkaton näkemys maamme eksoottisimman kolkan asukkaiden rakkauselämästä:

”Rakkaus Petsamossa on sangen ihanaa
Petsamolaiset lempivät laihaa, lihavaa
Kansalla siellä yllä on turkispakkaus
Vain turkiksissa hehkuu rakkaus”

Petsamon laulajaksi mainittu Veli Lehto oli teologian ylioppilas Viljo Lehtisen salanimi. Turkulaistaustainen Lehtinen rahoitti teologisia opintojaan laulamalla Dallapén säestyksellä ja kilpaili kansansuosiosta jopa Malmsténin veljesten kanssa. Hän oli 1930-luvun tunnetuin turkulainen iskelmäsolisti, mutta suurelle yleisölle hänen todellinen henkilöllisyytensä paljastui vasta 1970-luvulla.

Yrjö Haapanen & Rajamäen poikain orkesteri – Laulu tulipunaisesta ruususta (1930)

Video ei ole enää saatavilla

Rajamäen poikain orkesterin nimellä levytetty Laulu tulipunaisesta ruususta on todellisuudessa sekin Dallapén esittämä. Orkesterilla oli sopimus Pohjoismaisen Sähkö Oy:n Homocord-merkin kanssa, ja levyttääkseen toiselle merkille sen oli esiinnyttävä salanimellä. Vanhalta kantaorkesterilta lainatulla nimellä Dallapé äänitti Varsovassa liudan kappaleita, joiden joukkoon lukeutuu myös Laulu tulipunaisesta ruususta.

Sittemmin nimellä Tulipunaruusut tunnetun foksin säveltäjä ja sanoittaja Usko Hurmerinta oli monipuolinen kulttuurin sekatyöläinen, joka tunnetaan nykyisin lähinnä iskelmäklassikoistaan kuten Silmät tummat kuin yö, Lennä mun lempeni laulu ja Pustan poika. Hurmerinta ajautui musiikkialalle oikeastaan sattumalta näytettyään tuotoksiaan vanhemmille muusikoille Brondan taiteilijakahvilassa Helsingissä. 1930-luvun vaihteessa Hurmerinta lähes asui Brondalla, ja ilmeisesti siellä syntyi iskelmänikkarin läpimurtoiskelmä, Laulu tulipunaisesta ruususta.

Unkarilaisaiheet viehättivät Hurmerintaa yli kaiken: jos kuulet iskelmässä liikuttavan pustan maisemissa, on todennäköistä, että kyse on Hurmerinnan luomuksesta. Itse hän selitti Unkari-mieltymystään kansallisella sukulaisuudella, olihan heimoaate voimissaan sotien välisenä aikana. Myös Hurmerinta puuhasteli oikeistolaisten liikkeiden parissa sen verran, että katsoi parhaaksi muuttaa nimensä Kempiksi vuonna 1943.

Tulipunaruusuista on myöhempinä vuosikymmeninä tullut eräs Suomen soitetuimmista humppaiskelmistä, mutta alkuperäinen versio ei ollut mikään suurmenestys. Laulua tulipunaisesta ruususta myytiin joitakin tuhansia levyjä, ja vasta myöhempi suosio synnytti legendan huikeasta aikalaismenestyksestä. Nopea foksi äänitettiin kiireessä, mikä ehkä kuuluukin innokkaassa mutta osin sekavassa soitossa. Huomion varastaa tällä kertaa rumpalina toimineen Martti Jäppilän lähinnä ennakkoluulottomaksi luonnehdittava lautastyöskentely.