Mitä vittua nyt taas? Peter Gabriel Slipperman-iltapuvussaan.

Ah, progressiivinen rock! Istukaapa lapset tähän isoisän polvelle, niin kerron teille ajasta, jolloin musiikkimaailmaa hallitsivat ylväät soturikuninkaat aseinaan monimutkaiset kappalerakenteet, äkilliset tahtilajivaihdokset, futuristiset syntetisaattorit ja jylhät fantasiavisiot.

Lukemattomia olivat armottomat taistelut, joita nämä kuninkaat kävivät kullatut viitat hulmuten yksikertaista ja muovista poppia vastaan, ja voitokkaina he lopulta ajoivat vihollisensa kauas maailman ääriin. Näin vallitsi pax progena monen monituista vuotta.

Mikään hyvä ei kuitenkaan kestä ikuisesti, ja niin lopulta tuhoutuivat myös progekuninkaat. Ahneuden, ylimielisyyden ja mässäilyn käärmeet luikertelivat paratiisiin, ja valtakunnan rajojen ulkopuolelta hyökänneet verenhimoiset barbaarit tuhosivat pöhöttyneet hallitsijat.

Progen soturikuninkaiden muisto ei kuitenkaan kuollut, vaan se elää yhä tänäkin päivänä. Ei pelkästään perinteenvaalijoiden hämähäkinseittien peittämissä opuksissa, vaan kirkasotsaisten nuorten kuulaissa lauluissa.

Palatkaamme siis muistelemaan aikoja, jolloin nuo korskeat kuninkaat hallitsivat, saappaidensa alla vihollistensa luut ja korvissaan alamaistensa hurraus. Perehtykäämme noiden mahtimiesten suurimpiin saavutuksiin. Vincit qui patitur!

#1 ”Ja saanko esitellä viimeisimmän luomukseni… räkäklimpin”, eli Peter Gabrielin esiintymisasut

Proge-yhtyeiden laulusolistien osa ei aina ole ollut se kaikkein helpoin. Normaalisti popyhtyeiden kiistattoman nokkahahmon roolista nauttiva laulaja on näet usein progessa vaarassa jäädä yhtyetoveriensa virtuoosimaisen soiton ja pitkien instrumentaaliosuuksien varjoon.

Genesis-yhtyeen Peter Gabriel ratkaisi pulman tavalla, joka varsin onnistuneesti anasti huomion hänen rasvatukkaisilta ja nuhjuisesti pukeutuvilta bändikavereiltaan. Tarinan mukaan Gabriel marssi eräällä keikalla lavalle sekä yhtyetovereidensa että yleisön hämmästykseksi yllään Foxtrot-levyn kannen piirroshahmon punainen mekko ja kettunaamari.

Tästä sai alkunsa toinen toistaan eriskummallisempien esiintymisasujen kavalkadi, joka hakee vertaistaan populaarimusiikin historiassa. Genesiksen kappaleiden sanoituksia symboloidessaan Gabriel pukeutui muun muassa kukaksi, vanhaksi mieheksi ja roomalaiseksi sotilaaksi.

Joistain hänen asuistaan oli hiukan vaikea päätellä mitä ne esittivät Gabrielin ilmestyessä lavalle päässään geometrinen hökötys tai sukkahousut. Sekopäisyyspalkinnon voitti kuitenkin ylivoimaisesti Slipperman-asu, joka muistutti huolestuttavan paljon turpoavilla ilmapallokiveksillä varustettua ihmismuotoista räkäklimppiä.

Video ei ole enää saatavilla

#2 ”Oottakaa jätkät, mä vedän tän kuminauhalla”, eli Pink Floydin Household Objects -levy

Mikä eteen progeyhtyeellä, joka haluaa katkoa viimeisetkin siteet perinteiseen popilmaisuun? Pink Floydin ratkaisu tähän kysymykseen oli The Dark Side of the Moonin jättimenestyksen jälkeen tehdä levy käyttäen perinteisten instrumenttien sijaan soittimina arkipäiväisiä joka kodin esineitä. Näin yhtye ryhtyi luomaan seuraavaa mestariteostaan aseinaan kuminauhat, käsikäyttöiset vatkaimet, spray-maalitölkit, teippirullat, pullot ja juomalasit. Brian Wilsonin nerouden ja hulluuden tasapainoilua muistuttavalla tyylillä yhtye jopa lähetti apulaisensa rautakauppaan testaamaan eripituisista harjoista lähteviä soundeja.

Pink Floyd työsti tätä Household Objects -nimiseksi ristittyä levyä pari kuukautta talvella 1973, mutta sai loppujen lopuksi aikaiseksi vain pari kolme luonnosmaista kappaletta. Lopulta yhtye tuli siihen tulokseen, että ehkä olisi sittenkin helpompaa tehdä levy käyttäen perinteisiä instrumentteja.

Pitkään oli epäselvää, säilyikö Household Objectsista mitään jälkipolville, mutta viimein The Dark Side of the Moon ja Wish You Were Here -albumien 2011 julkaistuilla “Immersion”-boksiversioilla kuultiin sessioissa syntyneet fragmentit The Hard Way ja Wine Glasses (jälkimmäinen löytyy myös Wish You Were Heren ”Experience”-versiolta).

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

#3 Fokus kohti sekoilun hillitöntä ydintä, eli Focuksen Hocus Pocus

Harva yksittäinen kappale symboloi niin täydellisesti progressiivisen rockin naurettavimpia (mutta ah, niin ihania) puolia kuin hollantilaisen Focuksen Hocus Pocus. En tiedä, enkä oikein edes halua tietää, kuinka tosissaan yhtye oli tehdessään tätä hillitöntä jodlauksen, poikkihuilun, vihellyksen, urkujen, rumpusooloilun ja murskaavan protometalliriffin kuolematonta sekoitusta. Hocus Pocus on sen laatuinen kappale, ettei se tarvitse selityksiä. Riittää vain käsky ”kuuntele tätä”. Tarpeetonta kai lisätä, että tämä kappale pitäisi kuulua jokaisten kotibileiden vakio-ohjelmistoon ja jokaisen kapakan jukeboksiin.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Kaikki yhdessä: ”Lah wortz reïšfünk dëh wehreštëhgeuhntzur”, eli Magman koko tuotanto

Monet progressiivista rockia soittaneet yhtyeet ja artistit pyrkivät viemään kuulijansa fantasian ja sci-fin inspiroimiin vieraisiin maailmoihin. Harva kuitenkaan ryhtyi hommaan sellaisella pieteetillä kuin ranskalainen Christian Vander ja hänen johtamansa yhtye Magma.

Magman syntyyn vaikuttivat sekä Vanderin järkytys jazzlegenda John Coltranen kuolemasta vuonna 1967 että hänen näkemänsä pelottava näky ihmiskunnan henkisestä ja ekologisesta tulevaisuudesta. Tuo visio muodosti pohjan kokonaiselle mytologialle, josta Magman levytykset kertoivat. Tarina alkoi yhtyeen 1970 julkaistulla nimettömällä ensilevyllä (myöhemmin albumi julkaistiin uudelleen nimellä Kobaïa), joka kertoi tarinan joukosta ihmisiä, jotka pakenivat maapallon tuhoa kaukaiselle Kobaïa-planeetalle.

Jos tämä ei ollut jo tarpeeksi erikoislaatuista, Vander päätti kertoa tarinan itse kehittämällään kobaïan kielellä. Toisin sanoen slaavilaisia ja germaanisia kieliä jazzin scat-laulutyyliin sekoittelevan kielen saloihin vihkiytymättömän on hieman hankala ymmärtää Vanderin mystistä tarinaa. Vaikka yhtyeen fanit ovat yrittäneet kääntää Magman sanoituksia ja jopa laatineet kobaïan sanakirjoja, kieli on musiikkikriitikko Ian MacDonaldin sanoin enemmän foneettinen kuin semanttinen.

Selvää on, ettei näin suurellisia visioita voi esittää millään tavanomaisella musiikkityylillä, ja Magma loikin myös oman genrensä zeuhlin, jonka kobaïankielinen nimi merkitsee ”taivaallista musiikkia”. Magman musiikki kehittyi vuosien varrella, mutta esimerkiksi yhtyeen kenties parhaalla levyllä Mëkanïk Dëstruktïẁ Kömmandöhilla se kuulostaa kiehtovan sekopäiseltä yhdistelmältä villiä jazztuuttausta, oopperaa, sotilasmusiikkia, gospelia ja avaruusrockia. ”Rï sï sündï siwëhn dö loï siwëhn dö”, etten sanoisi!

Video ei ole enää saatavilla

#5 Soikean kaukalon ritarit, eli Rick Wakemanin King Arthur on Ice -jääshow

Yes-yhtyeestäkin tuttua kosketinsoittajaa Rick Wakemania voi näkökulmasta riippuen joko kiittää monista progen ylväimmistä hetkistä tai syyttää rockin historian pahimmista rikoksista musiikkia vastaan. Harva Yesin ihailijakaan voi kieltää, että yhtyeen mammuttimainen vuonna 1973 julkaistu Tales from Topographic Oceans jää historiankirjoihin hetkenä, jolloin progressiivinen rock vietiin pisteeseen, josta ei ollut enää tietä eteenpäin. Vaikka levyllä on hienotkin hetkensä, proge oli turvonnut sillä groteskiksi hirviöksi, joka alkoi murskautua oman painonsa alla.

Tales from Topographic Oceans oli liikaa myös Wakemanille, jonka sanoin levy oli ”kuin topatut rintsikat: päältä katsoen näytti hyvältä, mutta sisällä ei ollut mitään”. Kosketinsoittaja ei kuitenkaan vaihtanut tyyliään rakkaudesta kertoviin kolmen minuutin popkappaleisiin vaan julkaisi seuraavina vuosina useita kunnianhimoisia konseptilevyjä aiheinaan muun muassa Henrik VIII:n kuusi vaimoa, Jules Vernen Matka maan keskipisteeseen ja luomistaru.

Wakemanin vuonna 1975 julkaistu kolmas soololevy The Myths and Legends of King Arthur and the Knights of the Round Table kertoi nimensä mukaisesti Kuningas Arthurista ja hänen pyöreän pöydän ritareistaan. Jos levy itse ei ollut jo tarpeeksi suureellinen, Wakeman järjesti sen tiimoilta yhden progressiivisen rockin hämmentävimmistä spektaakkeleista: King Arthur on Ice -jääshow’n.

Wakeman esitti albuminsa livenä Wembley-stadionilla, jossa perinteisen rockyhtyeen lisäksi häntä säestivät sinfoniaorkesteri ja kuoro. Musiikin pauhatessa orkesteria ympäröivällä jäällä näyttelijät esittivät luistellen Kuningas Arthurin ja pyöreän pöydän ritareiden tarinan. Ja miksipä ei: kukapa ei haluaisi nähdä luistelevan Sir Lancelotin ja mustan ritarin miekkailevan samalla, kun Wakeman tiluttelee syntetisaattorilla hillitöntä sooloa?

Kovimmankin proge-vihaajan täytyy myöntää Wakemanille ainakin yksi ansio: tällaisten ylilyöntien takia punkin oli yksinkertaisesti pakko syntyä.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Rahmaninovia massoille, eli Keith Emersonin lentävä flyygeli

Nykypäivänä on vaikea uskoa, kuinka suosittua progressiivinen rock parhaimmillaan oli. Se ei ollut vain muutaman pitkätukkahämyn suosimaa kulttimusiikkia, vaan – niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin – ihan oikeaa valtavirtarockia.

Yksi esimerkki progen suosiosta oli englantilainen superbändi Emerson, Lake & Palmer, joka myi miljoonia levyjä ja konsertoi loppuunmyydyillä stadioneilla. Sen kimurantit albumit, kuten Trilogy tai Modest Musorgskin pianosarjaa versioinut Pictures at an Exhibition, nousivat albumilistan top 10:een sekä Englannissa että Amerikassa. Pitkälti syynä tosin olivat basisti Greg Laken säveltämät herkät balladit, joita yhtye muisti aina ripotella progepaahdon lomaan.

Yhtyeen mammuttimaiset kiertueet jyräsivät halki Amerikan kuin Tarkus-albumin kannen puoliksi vyötiäisen, puoliksi tankin muotoinen hirviö. Laitteistoa yhtyeellä oli mukanaan 40 tonnia, muun muassa progressiivisen rockin ylettömyyden yhdeksi symboliksi noussut Greg Laken 5 000 dollarin persialainen matto.

Iso yleisö vaati ison show’n, ja Emerson, Lake & Palmerhan osasi sellaisen järjestää. Korviahuumaavan äänenvoimakkuuden ja näyttävän valoshow’n lisäksi se turvautui temppuihin, kuten Carl Palmerin pyörivään rumpusettiin. Kaiken huippu oli kuitenkin Keith Emersonin lentävä ja vertikaalisesti ilmassa pyörivä flyygeli, jonka äärellä istuen kosketinvelho soitteli tyynesti Rahmaninovin pianopreludia.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Musiikkia, luonnonvoimia, pyramideja, salatieteitä ja numero 17 eli Godley & Cremen Consequences

Kuten kaikkein hirviömäisimmätkin pedot, Godley & Cremen Consequences syntyi maailmaan pienenä ja söpönä. Lopulta tripla-albumiboksina julkaistu levy sai alkunsa 45-tuumaisena esittelylevynä Kevin Godleyn ja Lol Cremen kehittämälle The Gizmo (tai Gizmotron) -efektilaitteelle, jolla soittaja saattoi emuloida kitarallaan orkesterisoundeja. Idea oli syntynyt Godleyn ja Cremen ollessa vielä 10cc-yhtyeen jäseniä – bändillä ei ollut varaa palkata levyilleen oikeaa orkesteria, joten heidän oli turvauduttava kekseliäisyyteensä.

The Gizmoa kuultiin 10cc:n klassisilla levytyksillä, kuten Sheet Music, The Original Soundtrack ja How Dare You?, mutta vuonna 1976 Godley ja Creme jättivät 10cc:n paitsi niiden kuuluisten taiteellisten erimielisyyksien takia, myös, jotta he voisivat keskittyä äänittämään The Gizmon ympärille syntynyttä massiivista levyprojektia.

Duo äänitti Consequences-nimellä ristittyä levyä 18 kuukautta, josta suurin osa kului Godleyn, Cremen ja äänittäjä Martin Lawrencen nysvätessä tuskallisen hitaasti erilaisia instrumenttisoundeja The Gizmon avulla. Esimerkiksi saksofonisoundi syntyi äänittämällä kitarasoolon jokainen nuotti erikseen ja feidaamalla ne raitaan, jolloin päästiin eroon instrumentin perkussiivisesta soundista. Sen jälkeen raita soitettiin kaiuttimesta, josta lähti kumiletku, jonka päässä oli rei’itetty tupakkapaperi. Aikaa koko hommaan kului kolme päivää.

Ensimmäinen Consequencesin kolmesta levystä on omistettu suurimmaksi osaksi instrumentaalimusiikille. Tämän jälkeen homma menee kunnolla oudoksi. Loppulevyllä kuullaan popkappaleiden ja instrumentaaliraitojen seassa eriskummallinen kuunnelma, jossa yhtä lukuun ottamatta kaikkia hahmoja esittää koomikko Peter Cook – vahvassa humalatilassa tietty. Mukana sopassa on myös legendaarinen jazz-laulaja Sarah Vaughan.

Sekava tarina kertoo Walter Stapletonista ja tämän ranskalaisesta vaimosta Lulusta, jotka setvivät avioeroaan asianajajiensa kanssa. Heidät keskeyttää toistuvasti asianajotoimiston alakerrassa asuva säveltäjä Mr. Blint, jonka kanssa muut hahmot keskustelevat lattiassa olevan reiän kautta. Pian hahmot saavat huomata, että riehuvat luonnonvoimat uhkaavat tuhota maapallon. Vain Blint voi pelastaa maailman musiikkinsa ohella tiedoillaan pyramideista, salatieteestä ja numerosta 17.

Kriitikot murskasivat Consequencesin, ja ostava yleisö jätti boksit lojumaan levykauppojen hyllyille. Jätetään viimeinen sana kuitenkin Lol Godleylle, joka on kommentoinut Consequencesia näin: “Lopputulos on kummallinen sekoitus silkkaa neroutta ja täyttä paskaa. Saatan tosin olla väärässä. Se voi olla kokonaan neroutta tai kokonaan paskaa tai jopa nerokasta paskaa. Joka tapauksessa se käristi aivomme vähäksi aikaa, ja on mahdotonta olla objektiivinen sen suhteen.”

Video ei ole enää saatavilla

Acid house auttoi meitä. Mikä sinua auttaa?

Hektisessä ”nyt kaikki mulle heti” -maailmassa oletuksena on, että bändi joko breikkaa pian tai sitten ei koskaan. Viimeistään silloin kun ensimmäinen levy on ulkona, mutta listasijoitus vain kaukainen kangastus, yhtyettä lasketaan jo kuoppaan ja innokkaimmat ripottelevat multaa päälle. Samalla menestyneitä bändejä pidetään lähinnä onnekkaina.

Vaikka onnella on osansa, yleensä menestyksen takaa löytyy pitkä ura, näännyttäviä rundeja ja paljon vastoinkäymisiä. Tämä juttu onkin omistettu bändeille, joiden matka maailmanmaineeseen oli pitkä ja monesti kivinen.

Genesis – Myydyin levy 19 vuotta perustamisen jälkeen

Vuonna 1967 perustetun Genesiksen alku ei ollut lupaava, sillä ensimmäinen levy (From Genesis to Revelations, 1969) myi aikanaan vaivaiset 650 kappaletta. Bändi tarvitsi lopulta 13 vuotta ja 9 levyä puskeutuakseen suuren yleisön korviin. Voidaan puhua myös aikamoisesta työvoitosta, kun 19 vuotta yhtyeen perustamisen jälkeen julkaistusta, uran 13:sta levystä, tuli bändin myydyin.

Video ei ole enää saatavilla

Elbow – Kun levy-yhtiö jätti julkaisematta debyytin

Kuinka sopivaa onkaan, että nallemaisen Guy Garveyn luotsaama Elbow aloitti uransa vuonna 1990 nimellä Mr Soft. Nimi vaihtui ennen ensimmäistä levyä, joka jäi arkistojen uumeniin Universalin ahmaistaessa sisäänsä silloisen Island Recordsin. Onneksi bändi ei jäänyt naftaliiniin, vaan tästä sisuuntuneena äänitti kolmen EP:n ja albumin suoran, joka sai kiitosta kriitikoilta. Suuren yleisön suosiota nämä ansiokkaat äänitteet eivät kuitenkaan tuoneet.

18 vuotta bändin perustamisen jälkeen julkaistu The Seldom Seen Kid muutti kuitenkin kaiken. Vaikka albumi ei sinkoutunut räjähdysmäisesti listakärkeen, levy on myynyt tasaisen varmaan tahtiin tähän päivään mennessä yli miljoona kappaletta. Osaltaan menestystä ovat tukeneet albumin ”sivutuotteet”, kuten Mercury-palkinto, esiintyminen Wembleyllä ja Coldplayn kanssa kiertäminen. The Seldom Seen Kidia seuranneella Build a Rocket, Boys! -kiekolla (2011) Elbow pääsi ensimmäistä kertaa brittien albumi-listan kakkoseksi.

http://vimeo.com/15736825

Pulp – 17 vuoden matka huipulle rullatuolissa, pyllistellen ja nenä valkoisena

Vaikka Pulp tuli suurelle yleisölle tutuksi 1990-luvun brittipop-buumin yhteydessä, aloitti bändi taipaleensa jo 1978. Oman tyylin lisäksi hakusessa oli myös miehistö. Tätä nykyä bändin entisten jäsenten määrä on kasvanut jo yli parinkymmenen. Pulpin alkumetreille mahtui myös ulkomusiikillisia vastoinkäymisiä. Huvittavin lienee Jarvis Cockerin hämähäkkimies-episodi. Tehdäkseen vaikutuksen erääseen tyttöön hän esitti supersankaria ikkunanlaudalla ja huonostihan siinä kävi. Herra kopsahti kuudesta metristä alas ja vietti seuraavat pari kuukautta pyörätuolissa.

Myös musiikkibisnes heitti kapuloitaan Pulpin rattaisiin. Yhtyeen kolmas levy (Separations, 1992) nauhoitettiin viikossa levy-yhtiön painostuksesta, mutta sen julkaisun kanssa viivyteltiin vuosi. Seuraava levy-yhtiö ei tarjonnut juurikaan sen parempaa kokemusta; yhtiö jätti orkesterin purkittaman singlen kokonaan julkaisematta.

17 vuotta bändin perustamisen jälkeen julkaistu Different Class nosti Pulpin lopulta maailmanmaineeseen. Mainetta tuli ehkä enemmän kuin oli hyväksi, sillä pian menivät liitot karille, Kolumbian vientituote maistui ja omaa sarjaansa oli tietysti Jarvisin hyökkäys BRIT Awardseissa Michael Jacksonin keikalle, lapsikuoron keskelle pyllistelemään.

Tällä hetkellä Pulp on kuitenkin jälleen kasassa. Ja ehtipä Cocker joukkioineen esiintymään Ruisrockissakin päättyneenä kesänä.

Video ei ole enää saatavilla

Primal Scream – Kun masteri haihtui savuna ilmaan

Vuonna 1982 perustetun Primal Screamin alku ei ollut helppo. Bändin ensimmäinen kesken jäänyt nauhoitussessio oli sellaista galaksien räjähtelyä, että sinkun masteri ilmeisesti poltettiin ihan varmuuden vuoksi. Sitten laulaja Bobby Gillespie liittyi hetkeksi The Jesus and Mary Chainin riveihin ja jäi melkein sille tielle. Keikoilla homma ei myöskään toiminut, rumpalille näytettiin ovea ja vihdoin kun saatiin ensimmäinen levy valmiiksi, se lytättiin lehdistössä. Paremmin ei käynyt toisenkaan levyn kanssa, kun fanikunta ei pitänyt tyylin vaihdoksesta, eivätkä arvostelijatkaan olleet sen armollisempia.

Mikä pelasti sitten ryhmän? Innostuminen acid housesta. Bändi tapasi reiveissä DJ Andrew Weatherallin, joka työsti uudelleen kakkoslevyn kipaleen I’m Losing More Than I’ll Ever Have. Tuloksena oli Loaded, josta tuli yhtyeen ensimmäinen hitti. Nousukiidon aikana orkesterin jalat eivät kuitenkaan pysyneet maassa ja heroiinia alkoi kulua summattomasti. Loistavan Rocks-kipaleen sisältävän  Give Out But Don’t Give Upin ilmestymisen jälkeen bändi melkein hajosi, mutta pysyi kuitenkin pystyssä ja  24 vuotta perustamisen jälkeen julkaistu Country Girlistä tuli ryhmän myydyin sinkku.

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M. – viidennellä levyllä tärppäsi

Vaihtoehtorockin suuri nimi R.E.M. perustettiin vuonna 1980, mutta bändi pääsi suosion syrjästä kiinni vasta viidennellä albumillaan Document vuonna 1987. Tämä varsin kantaanottava albumi sisälsi mm. hitin The One I Love ja oli ilmestymisen jälkeisenä vuonna myynyt jo yli miljoona kappaletta. Tämä oli kuitenkin vasta alkusoittoa, sillä 1990-luvulla bändi loisti listoilla Shiny Happy Peoplen, Man on the Moonin ja Losing My Religionin kaltaisilla biiseillä.

Video ei ole enää saatavilla

Screaming Trees – Kun edes Chris Cornell tuottajana ei auttanut

Vuonna 1985 perustetun Screamin Treesin neljä ensimmäistä levyä eivät ottaneet tulta alleen. Vaikka monet Seattle-bändit saivat sekä näkyvyyttä että myyntiä, ei yhtyeen viidennestäkään yrityksestä, Uncle Anesthesiasta, tullut kuin korkeintaan kulttiklassikko. Ei, vaikka tuottajana hääri Chris Cornell. Vasta kuudes levy, Sweet Oblivion, iski kultasuoneen. Osakiitos menestyksestä kuuluu Cameron Crowen ohjaamalle Singles-elokuvalle, jonka soundtrackille kiinnitetty Nearly Lost You pääsi X-sukupolven soittolistoille.

Video ei ole enää saatavilla

Soundgarden – Kun isolle levy-yhtiölle siirtyminen ei ollutkaan avain onneen

Kun cover-bändi The Shemps jammaili 1980-luvun alussa, ei kukaan vielä osannut arvata, että neljä vuotta myöhemmin sen jäsenistä Chris Cornell ja Kim Thayil perustaisivat yhden seuraavan vuosikymmenen tärkeimmistä bändeistä.

Soundgardenin uran alku ei kuitenkaan mennyt ihan putkeen. Yhtyeen ensimmäisen levyn (Ultramega OK, 1988) tuottajalla ei ollut hajua, mitä Seattlessa oli tapahtumassa. Vaikka Soundgarden kirjoitti debyyttilevynsä jälkeen ensimmäisenä grunge-bändinä sopimuksen ison levy-yhtiön kanssa, ei se päässyt kaupalliselle aallonharjalle yhtä nopeasti kuin esimerkiksi Nirvana ja Pearl Jam. Sen sijaan suurelle levy-yhtiölle siirtyminen herätti närää faneissa.

Bändi löysi oman soundinsa vasta kolmannella levyllään, Badmotorfingerillä (1991). Myös kokoonpano asettui tällöin lopulliseen muotoonsa. Avaimia täydelliseen läpimurtoon ei tämäkään kiekko antanut, eikä MTV:n päätös lopettaa Jesus Christ Posen näyttäminen ohjelmissaan auttanut asiaa. Vasta kymmenen vuotta bändin perustamisen jälkeen ilmestynyt Superunknown toi kultaa ja kunniaa.

Video ei ole enää saatavilla

The Black Keys – Hiljaa hyvä tulee

Vaikka atleettinen Dan Auerbach ja syrjäänvetäytyvä Patrick Carney ovat tunteneet toisensa alle kymmenenvuotiaista lähtien, he eivät koskaan ole viettäneet vapaa-aikaansa yhdessä. He eivät tee sitä vieläkään, vaikka yhteinen bändi on ollut kasassa yli kymmenen vuotta. Kaksikon sovittivat aikanaan yhteen veljet ja olosuhteiden pakko, mutta myös yhdessä soittamisen ilo.

Yhtyeen matka maineeseen oli niin hidas, että Carney mietti kolmannen levyn jälkeen (Rubber Factory, 2004) vakavissaan paluuta koulun penkille. Vähitellen maine alkoi kuitenkin kasvaa ja bändin kappaleita käytettiin runsaasti TV-sarjoissa ja mainoksissa. Nyt tiukkaakin tiukempi seitsemäs albumi El Camino on myynyt kultaa Englannissa ja päässyt Yhdysvaltain albumilistan kakkoseksi. Tulevaisuus näyttää kuinka isoksi bändi vielä kasvaa.

Video ei ole enää saatavilla

Refused – Kun paras tapa saada hypeä on lopettaa bändi

Ruotsissa vuonna 1991 perustettu hardcorepunk-bändi Refused ehti tehdä viisi EP-levyä ja kolme albumia ennen kuin se pisti pillit pussiin vuonna 1998. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että tänä aikana bändillä ehti olla kolmetoista basistia. Viimeiseksi levyksi jäänyt Shape of Punk to Come oli ryhmän kohdeyleisölle liikaa, sillä se yhdisteli ennakkoluulottomasti muun muassa hardcorea, teknoa, progea ja hitusen jazzia.

Levyn yhteydessä tehty rundi oli henkisesti musertava ja pari viikkoa kiekon ilmestymisen jälkeen pojat pistivät pillit pussiin kesken kiertueen. Hyvän fiiliksen maksimoimiseksi poliisi keskeytti viimeisen keikan neljännen biisin jälkeen. Eipä siis ihme, että viimeinen katkera lehdistötiedote oli otsikoitu nasevasti ”Refused are fucking dead!”

Vuosia bändin hajoamisen jälkeen alkoi kuitenkin tapahtua. Vähitellen sana alkoi kiiriä ja  mm. Kerrang! listasi viimeiseksi jääneen levyn kaikkien aikojen 13:ksi vaikutusvaltaisemmaksi levyksi.  Innostus kasvoi kun Epitaph julkaisi deluxe-version, joka sai lehdistöltä rakkautta, ja lopulta fanien vinkuna sai bändin kasaamaan rivinsä. Tänä vuonna startannut paluukiertue kiertää sellaisia suuria festareita kuin Coachella, Primavera ja Roskilde. Vetipä bändi loistavan keikan myös Ruisrockissa.

Video ei ole enää saatavilla

Bad Religion – DIY-meiningillä maailmanmaineesen

Vuonna 1979 perustettu Bad Religion on merkittävä bändi monellakin tavalla. Yhtyeen levyjä myydäkseen kitaristi Brett Gurewitz perusti legendaarisen punk-lafka Epitaph Recordsin, ja yhtye on toiminut esikuvana lukemattomille ryhmille AFI:sta The Offspringiin. Kuten aina, yhtyeen paras julkaisu on makuasia, mutta bändi breikkasi isosti vasta vuonna 1993 ilmestyneellä Recipe for Hatella. Seuraavan vuonna ja 15 vuotta bändin perustamisen jälkeen julkaistu Stranger Than Fiction oli puolestaan yhtyeen kaupallisesti menestynein levy. Vaikka tänä päivänä Bad Religion ei olekaan ehkä se kovin juttu, on 16. albumi jo tuloillaan.

Video ei ole enää saatavilla

The Flaming Lips – Häröjengi iskee kultasuoneen 19 vuoden jälkeen

Muusikot ottavat yleensä tekemisensä vakavasti ja fanit ovat usein vielä tosikkomaisempia.  Vuonna 1983 perustettu The Flaming Lips on kuitenkin tehnyt alusta asti selväksi, että se on moisen yläpuolella. Niinpä sen häröilyt, kuten Christmas on Mars -leffa, eivät ole saaneet fanikuntaa kääntämään selkäänsä. Oikeita vastoinkäymisiä on kuitenkin tarjoillut varsinkin multi-instrumentalisti Steven Drozdilla, jonka taistelu heroiinin kanssa sai aika surullisia piirteitä.

The Flaming Lips saavutti kohtalaista suosiota Yhdysvalloissa jo vuonna 1993 julkaistulla She Don’t Use Jelly -kappaleellaan, mutta stadionluokkaan oli tuolloin vielä matkaa. Uransa taiteellisen lakipisteen yhtye saavutti vuonna 1999 julkaistulla The Soft Bulletinilla, ja 19 vuotta bändin perustamisen jälkeen ilmestynyttä Yoshimi Battles the Pink Robotsia pidetään bändin läpimurtolevyinä.

Video ei ole enää saatavilla

Soul Asylum – Bändi, joka melkein lopetti ennen läpimurtoaan

Useimmille Soul Asylum tuli tutuksi vuoden 1992 Runaway Train -hitin myötä. Bändi aloitti kuitenkin jo vuonna 1981 nimellä Loud Fast Rules; Soul Asylumina yhtye tunnettiin vuodesta 1983 lähtien. Yhtyeen 1980-luvun vähäinen levymyynti ei ole suuri ihme, sillä ryhmän alkuaikojen räkäinen punk oli kaukana hittilistojen kasari-meiningistä, jota hallitsivat tukkahevi ja Culture Club. Niinpä esimerkiksi yhtyeen sinänsä hieno debyytti Say What You Will, Clarence… Karl Sold the Truck myi alle 10 000 kappaletta. Homma toimi livenä, mutta kun pari vuotta ennen läpimurtolevyä ilmestynyt viideskään albumi ei myynyt, bändi harkitsi vakavissaan lopettamista. Se olisi ollut virhe, sillä heidän kaksi seuraavaa levyään myivät vähintään platinaa.

Video ei ole enää saatavilla

Goo Goo Dolls – Punkista mainstream-siirappiin

Soul Asylumin tavoin myös Goo Goo Dolls aloitti punkilla. Muun muassa The Replacementsilta kuulostanut bändi perustettiin ilman suurempia suunnitelmia ja yhtyeen nimikin poimittiin muuatta keikkaa varten lelumainoksesta. Kymmenen vuotta perustamisensa jälkeen bändi löi läpi viidennellä levyllään A Boy Named Goo. Tähän päivään mennessä yhtyeen albumeita on myyty jo yli 10 miljoonaa kappaletta.

Video ei ole enää saatavilla

Nick Cave and the Bad Seeds – Luolamiehen heroiinihöyryistä Kylie-duetolla maailmanmaineeseen

Nick Cave and the Cavemen perustettiin vuonna 1983 The Birthday Partyn vielä savuaville raunioille. Myöhemmin Bad Seeds -nimen omaksuneen australialaisbändin matkaan mahtuu kaikenlaista; ongelmia ovat tuottaneet muun muassa Caven 1980-luvun sekoilu alkoholin ja huumeiden kanssa, joka on jatkunut vieroituksen jälkeenkin. Bändi rantautui listoille vuonna 1996 Kylie Minoguen kanssa nauhoitetun Where the Wild Roses Grow -dueton julkaisun myötä.

Video ei ole enää saatavilla

Ministry – Synapopista raskassoutuisille vesille

Trent Reznorin tapaan myös vuonna 1981 perustetun Ministryn menneisyys on kirjoitettu synapopin ihmeellisessä maailmassa. Vasta vuonna 1992 julkaistu viides levy Psalm 69: The Way to Succeed and the Way to Suck Eggs avasi yhtyeen tien listoille Jesus Built My Hotrod -hitin siivittämänä.

Video ei ole enää saatavilla

Rumpalin kädet muodostavat kirjaimen. Onko se a? Onko se i?

Phil Collins on yksi popkulttuurin suuria mysteerejä. Miten lyhyestä ja kaljuuntuvasta rumpalista tuli 1980-luvun suosituin sooloartisti ja yli 100 miljoonaa levyä maailmanlaajuisesti myyneen, sangen harvalukuisen jengin jäsen? Vieläpä sellaisen joka on myynyt yli 100 miljoonaa sekä sooloartistina että bändin olennaisena jäsenenä. Heitä on vain kolme: Phil, Michael Jackson ja Paul McCartney. Kaiken tämän lyhyehkö rumpali teki ulkonäköfiksoituneella 1980-luvulla, vuosikymmenellä jolloin esimerkiksi Andie McDowellista ei olisi koskaan voinut tulla elokuvatähteä.

Collins vei entisen progebändin Genesiksen pop-listojen huipulle laulaja Peter Gabrielin lähdettyä soolouralle. Hänen oma soolouransa on ollut kulkua voitosta voittoon ja sitä kautta uskomattoman menestyväksi elokuvasäveltäjäksi ja Disney Legend-tunnustuksen vastaanottajaksi.

Miten tässä näin kävi?

Ei aavistustakaan, mutta ehkä tämän luettuasi sinulla on asiasta teoria. Ehkä vastaus löytyy aakkosista.

A niin kuin Against All Odds (Take a Look at Me Now), yksi historian hienoimpia elokuvajohdannaisia powerballadeja.

Video ei ole enää saatavilla

B niin kuin Buster, jossa Phil näytteli junaryöstäjä Buster Edwardsia. Buster oli Philin ensimmäinen aikuisiän rooli.

Video ei ole enää saatavilla

C niin kuin CR-78. Rolandin klassikkorumpukone soittaa muun muassa In the Air Tonightin peruskompin. Tässä Phil esittelee miten myös Hand in Hand rakentuu CR-78:n päälle.

Video ei ole enää saatavilla

D niin kuin Duke eli Genesisin ensimmäinen levy joka meni brittilistan ykköseksi. Yhdysvalloissa levyn korkein listasijoitus oli 11. Duke äänitettiin Abban Polar-studiossa Tukholmassa.

E niin kuin ero. Philillä on kolmas vaimo menossa. Ero kanadalaisesta Andrea Bertorellistä inspiroi miehen tekemään Face Value -levyn. Pariskunnalla on yksi poika ja yksi adoptoitu tytär. Jill Tavelmanin kanssa Phil oli naimisissa vuodesta 1984 vuoteen 1996. Heillä on yksi tytär. Orianne Ceveyn kanssa Phil avioitui vuonna 1999 ja heillä on kaksi poikaa.

F niin kuin Face Value, Philin kriittisesti arvostetuin levy ja ensimmäinen soolo, jolla hän potee vahvasti ikävää avioeroaan. Levy sisältää tyylejä laidasta laitaan, intialaisvaikutteisesta fuusiojazzista afroiluun ja kevyt-funkkin sekä huikeaan Beatles-versiointiin. Levy oli valtava menestys vuonna 1981.

G niin kuin Grand Theft Auto: Vice City Stories, jossa voi In the Air Tonight -tehtävän läpäistyään ostaa 6 000 dollarin hintaisen lipun Phil Collins -konserttiin ja nauttia täysin rinnoin, kun polygoni-Phil vetää kyseisen biisin.

Video ei ole enää saatavilla

H niin kuin Hello, I Must Be Going, Philin väliinputoajalevy, joka ei ole yhtä taiteellisesti onnistunut tai kriittisesti arvostettu kuin Face Value eikä yhtä suosittu kuin valtavaksi hitiksi noussut No Jacket Required.

I niin kuin In the Air Tonight eli yksi popin historian yllättävimpiä ja hienoimpia globaaleja megahittejä.

Video ei ole enää saatavilla

J niin kuin Howard Jones. Phil tuotti hittibiisi No One Is to Blamen.

Video ei ole enää saatavilla

K niin kuin katumus. Uudemmissa haastatteluissa Phil on ilmaissut katumusta pidemmälle vietyjen huumoripläjäystensä johdosta, joihin oletan esimerkiksi tämän kuuluvan:

Video ei ole enää saatavilla

L niin kuin Live Aid, jossa Phil soitti oman konsertin kahdella eri mantereella ja lisäksi rumpuja Led Zeppelinin sekä Eric Claptonin taustalla ja törmäsi Concordessa kahden mantereen väliä lentäessään Cheriin.

M niin kuin Mama, jossa Phil vetää yhden popin komeimmista laulusuorituksista ja joka on huippuluokan freudilaista potemista, kuten Policen Mother. Vai mitä sanotte kertojasta, joka kutsuu lempiprostituoituaan äidiksi? Joskus sikari on niin paljon muutakin kuin vain sikari.

Video ei ole enää saatavilla

N niin kuin numero yksi! Philillä on seitsemän jenkki- ja kolme brittiykköstä. Sinkkuja siis. On harvinaista, että brittiartistilla on enemmän listahittejä Yhdysvalloissa kuin Britanniassa.

O niin kuin Oliver!, jossa lapsinäyttelijä Phil esitti Artful Dodger -hahmoa. Mockney kuuluu yhä miehen bravuureihin näyttelijänä. Philin vaikutus esimerkiksi Jamie Oliveriin on ollut valtava.

P niin kuin paratiisi, josta Phil laulaa hittibiisissään.

Video ei ole enää saatavilla

Q niin kuin Queen, jonka taustalla Phil soittaa kuningatar Elisabethin 40-vuotista taivalta Englannin valtaistuimella juhlittaessa. Roger Taylorin, Brian Mayn ja Will Youngin laulusuoritukset taltioinnilla ovat niin vaikeaa kuunneltavaa, että katsokaa mieluummin Tony Iommin ja Ozzy Osbournen kanssa taltioitu Paranoid samasta tilaisuudesta.

Video ei ole enää saatavilla

R niin kuin Ronald Reagan, jolla on aika suuri rooli Genesiksen loistavan Land of Confusionin vähintään yhtä loistavalla videolla.

Video ei ole enää saatavilla

S niin kuin Sussudio, massiivisen No Jacket Required -albumin ensimmäinen single ja kunniakasta jatkoa hölynpölykoukkua hyödyntävien hittibiisien perinteelle. Patrick Batemanin ja monen oikeankin ihmisen lempikappale Philin tuotannosta. Videolla heilumassa myös maailman makeimman näköinen basisiti Leland Sklar, joka ei soita biisillä.

Video ei ole enää saatavilla

T niin kuin terveysongelmat. Vuonna 2000 Phil menetti kuulonsa infektion seurauksena. Monien brittiläisiin musiikkilehtiin kirjoittavien miespuolisten toimittajien harmiksi kuulo palasi. Vuonna 2009 Philin yläselän nikamia täytyi korjata kirurgisin keinoin, koska Genesis-kiertueen aikana alkaneet vaivat haittasivat käsiä siinä määrin, ettei rumpujen soitto ollut mahdollista.

U niin kuin Uzi Lover, Brass Eye -sarjan rap-satiiri, jonka kertsi on pöllitty Phil Collinsin ja Philip Baileyn Easy Loverista.

Video ei ole enää saatavilla

V niin kuin veropakolaisuus. Phil viettää eläköitymispäiviään Sveitsissä. Mutta tiedot hänen eläköitymisestään ovat hyvin ristiriitaisia.

W niin kuin Stephen Bishopin Walking on Air, jonka Phil tuotti. Täydellisesti amerikkalaiseen kuvavirtaan sopivan biisin ainoa heikkous on, ettei se soinut elokuvassa, jossa näyttelee John Cusack, Emilio Estevez tai Molly Ringwald.

Video ei ole enää saatavilla

X niin kuin Brand X, fuusiojazzorkesteri, jossa rumpuvirtuoosi-Phil pääsi soittamaan pahoja kikkelifillejä 1975–1980 ja 1992–1999.

Y niin kuin Paul Young, jonka kanssa Phil vetäisi tämän soul-medleyn vuonna 1987. Toisella olisi tukkaa vaikka toiselle jakaa…

Video ei ole enää saatavilla

Z niin kuin Zeppelin. Live Aidin keikka oli hirveä. Jimmy Pagen mielestä ongelma oli rummuissa (Phil Collins ja Tony Thompson), Philin mielestä Pagessa.

Kaljuuntuva supertähti.

Ollakseen omalla, aika sattumanvaraisella tavallaan musiikiksi muuttunut psykofyysinen impulssi, In the Air Tonight muutti monta asiaa maailmassa.

Se muutti lyhyen ja kaljuuntuvan, kohti keski-ikää hapuilevan muusikon supertähdeksi.

Se muutti yhden 1970-luvun keskeisistä progebändeistä yhdeksi 1980-luvun keskeisistä stadionpopbändeistä.

Se muutti tavan, jolla rumpuja omana aikanaan äänitettiin – ja vain siksi, että miksauspöydän talkback-mikrofoni oli jäänyt auki sessioissa, joissa Phil Collins soitti rumpuja Peter Gabrielin kappaleeseen Intruder. Samaa karusti kompressoitua rumpusoundia hyödyntävä In the Air Tonight oli paljon suurempi hitti.

Osana Miami Vicen ensimmäistä jaksoa se oli mukana muuttamassa tapaa, jolla tv-sarjat tehdään. Sarjaa tehtiin 111 jaksoa viiden vuoden aikana ja silti yksi sen mieleenpainuvimmista kohtauksista löytyy ensimmäisestä jaksosta:

Video ei ole enää saatavilla

Collinsin hiteistä In the Air Tonight on soinut eetterissä enemmän kuin muut. Toivon, että se vielä muuttaa mahdollisimman monen ihmisen suhtautumisen Phil Collinsiin. Joissain osissa teollistunutta maailmaa hänestä on tullut jonkinlainen musiikin ongelmakäyttäjien inhon ukkosenjohdatin.

Collinsin tuotanto sekä soolona että Genesiksen nokkamiehenä on täynnä helmiä. Kirkkaimmin mies loistaa tukahdutetun raivon ja sitä seuraavan katarsiksen tulkkina. Kahdesti hän on onnistunut tallentamaan tämän raivon purkautumisen täydellisyyttä hipovalla tavalla.

In the Air Tonightilla se tehdään vielä lähinnä soittamalla, ei huutamalla. Yksi maailman kuuluisimmista rumpufilleistä vapauttaa kuuntelijan siitä ahdistavasta taakasta, jota hän on edelliset 3 minuuttia ja 40 sekuntia kantanut.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Toinen esimerkki Collinsin raivon täydellisestä purkautumisesta on In the Air Tonightin sisarteos, Genesiksen Mama.

Video ei ole enää saatavilla

Giotto Scrovegni: Kiss of Judas

Kaksi Nuorgamin toimittajaa väittelevät pääsiäisen kunniaksi siitä, kummasta raamatullisesta hahmosta on tehty parempia biisejä.

Tai niin oli alkuperäinen tarkoitus. Lopputuloksesta tuli jotain aivan muuta.

Sinisessä kulmassa Jeesuksen parran pukee päälleen Hannu Linkola. Punaiseen kulmaan Juudaksen kaapuun asettuu Matti Markkola.

Genesis – Jesus He Knows Me vs. Killing Joke – Judas Goat

Video ei ole enää saatavilla

Hannu Linkola: Nykymaailmassa menestys perustuu suhdeverkkoon ja sen hallintaan. Ei riitä, että on jotain. Pitää myös tuntea joku, jonka tarjoama sosiaalinen pääoma on helppo muuttaa taloudelliseksi.

Jeesus tekee ystävistään rikkaita. Hänen arvonsa määrittyy niiden kautta, jotka luovat hänelle merkityksiä luodakseen itselleen merkityksiä. Uskonnon ja pyrkyryyden suhde on tiivis. ”Taivaan isä ja poika Oy rakkautta tänään halvalla myy.”

Genesis kritisoi tv-evankelistoja aiheesta. Ovathan ne iljettäviä. Mutta jos on tekopyhää tehdä raamatusta rahaa, onko sen jalompaa tehdä rahaa kritisoimalla niitä, jotka tekevät raamatusta rahaa? Ketkä ovat lopulta varsinaisia paimenia ja ketkä vain vuohia paimenen kaavussa?

Video ei ole enää saatavilla

Matti Markkola: On kilttejä ja hyvin koulutettuja paimenkoiria. joiden tehtävä on suojella lampaita. On pahoja ja hyvin koulutettuja paimenvuohia, joiden tehtävä on ohjata autuaan tietämättömät lampaat kohti varmaa kuolemaa teurastamoissa.

Jälkimmäisestä laulaa Killing Joke yli kuusiminuuttisessa maailmanlopun-julistuksessaan. Siis siitä kuinka me, autuaan tietämättömät ihmiset, seuraamme omaa petollista vuohipaimentamme, joka ohjaa meidät tuhoon. Ihanaa.

Tuomari: Pääsiäisen viettäminen alkaa kovin kyynisissä merkeissä. Ottelijat kiertelevät toisiaan kehässä, ja iskut viuhuvat ilmassa, mutta erä jää ratkaisemattomaksi. 0-0.

Depeche Mode – Personal Jesus vs. Depeche Mode – Judas

Video ei ole enää saatavilla

HL: Jos Jeesus olisi täällä tänään, hänet olisi helppo kuvitella Maarit Tastulan kaltaiseksi ymmärtäväiseksi ja empaattiseksi kuuntelijaksi. Hän esittäisi kiperiäkin kysymyksiä, mutta aina toista kunnioittaen ja tämän lähtökohtia arvostaen. Itselleen hän ei pyytäisi mitään.

Kukapa ei haluaisi istua vastapäisessä tuolissa? Kukapa ei haluaisi kertoa huolistaan, uskoutua traumoistaan ja esittää toiveitaan? Martin Goren kauniin ajatuksen mukaan tällainen palvelu on puhelinsoiton päässä, kunhan numero vain on oikea. Armahdukseen riittää toinen ihminen.

Jokainen meistä on vähän Jeesus.

Video ei ole enää saatavilla

MM: Jos Juudas olisi täällä tänään, hänen olisi helppo kuvitella esittävän mukavaa miestä saippuaoopperassa, jonka juonen kaikki arvaisivat ennalta. Tuo hirveä mies tulee pettämään vaimonsa ja tuhoamaan perheensä! Mutta miksi? Se katsojia jännittäisi. Niin mukavan oloinen mies. Katsojat tunnistaisivat Juudaksesta itsensä.

Ihminen on aina lopulta yksin. Kuten Martin Gorekin on aina yksin, kun hän esittää livenä Judaksen sanat:

”Cheating Judases / Doubting Thomases /
Don’t just stand there and shout it / Do something about it”

Mutta mitään ei voi tehdä.

Tuomari: Ottelija sinisessä kulmassa ottaa ylivoiman kauniilla puheillaan, mutta vastustajan torjunta pitää. Hieman kulunut klassikkokappale häviää vähemmän tunnetulle Depeche Mode -helmelle. Juudakselle 1-0.

Kanye West – Jesus Walks vs. Lady Gaga – Judas

Video ei ole enää saatavilla

HL: Populaarimusiikissa sallitaan uskonnon kritisointi. Sen sijaan omaa uskoa ei parane tunnustaa. Usko on tabu, joka ei kuitenkaan vavisuta normeja. Suuren yleisön on vaikea suhtautua sellaiseen.

Listamenestystä tavoittelevassa musiikissa aiheiden pitää olla selkeitä ja provosoinnin räikeää. Tämä lainalaisuus tuottaa omituista arvomaailmaa. Aseet, väkivalta, päihteet tai synnillinen elämä eivät hätkäytä, mutta tasa-arvon ja tasa-armon sanoma hätkäyttää.

Onko siis rohkeutta harjoittaa haureutta Juudaksen kanssa vai lähteä paljain mielin Jeesuksen matkaan? Vai tekeekö postmodernin ajan merkitysvirta kummastakin ratkaisusta vain identiteettipeliä, jossa lopullisen merkityksen antaa tarkastelukonteksti?

Video ei ole enää saatavilla

MM: Ei ole sattumaa, että Lady Gaga hyppää Juudaksen kelkkaan tulevalla levyllään. Juudas oli Jeesuksen lapsista se, jonka tehtävä oli rahakukkaron hallinta. Juudas oli se, joka auttoi Jeesusta pesemään Maria Magdaleenan, likaisen naisen, jalat.

Gagan Judas-kappaleessa Gagalla on meneillään kolmiodraama hänen, Juudaksen ja Jeesuksen välillä. Juudas pettää Gagaa, mutta Gaga ei pysty olemaan rakastamatta häntä:

”Jesus is my virtue, Judas is the demon I cling to”

Kappale ei ole Gagan parhaita, mutta se tekee tärkeän kulttuuriteon tuomalla Juudaksen 2010-luvulle populaarimusiikissa.

Tuomari: Edellisen erän hävinnyt partasuu nousee hallitsemaan rakkauden voimalla. Rakkaus voittaa vihan ja Kanyen hurmoksellinen hiphop-eepos Gagan halvan kierrätyshitin. 1-1.

Pelle Miljoona Oy – Jos Jeesus olisi täällä tänään vs. Juice Leskinen – Suutele, Juudas

Video ei ole enää saatavilla

HL: Jeesusta pidetään usein latteana hahmona – jeesustelijana, joka saarnasi pehmeitä arvoja ja puhui isänsä puolesta. Luonteeton mies.

Kapinallinen tuntee kuitenkin kapinallisen. Pelle Miljoona näkee Jeesuksessa aikansa radikaalin toisinajattelijan, anarkistin. Nasaretilainen vapaustaistelija oli valmis korostamaan itsekeskeisyyden sijasta ihmistenvälisyyttä, silläkin uhalla että tie veisi ristille.

Pellessä ja Jeesuksessa on paljon samaa. Kummassakin hahmossa on karikatyyrin piirteitä, kummankin muotokieli kaipaisi päivitystä – mutta sopivasti valikoituna heidän sanomassaan on edelleen paljon kuuntelemisen arvoista. Eikä kenestäkään ole heidän sijaisikseen. Ei edes Juicesta.

Video ei ole enää saatavilla

MM: Uskonnon irvikuva on kuin jatkuva Juudaksen suudelma. Yhä uudestaan Juudas suutelemalla kavaltaa aidon uskonnon:

”Suutele Juudas / sen tänään jo siedän /
kun sinun laillasi totuuden tiedän /
Suutele Juudas / ja hymysi viekkaan /
voit ikuistaa jokaisen areenan hiekkaan”

Tätä sanoitusta korostaa karnevaalitunnelma, posetiivimusiikki, joka tulee kuin karusellikentältä, tivoli on täynnä yleisöä. Onko uskonto vain leipää ja sirkushuveja sekin?

En tiedä. En ole äskeisen kirjoittaja. Googlasin pätkän netistä. Olen heikko ihminen. Saatana meni korvastani sisään. Kuten Juudaalla.

Tuomari: Ottelun kiivainta erää säestävät suomirockin ikonit. Sinisestä kulmasta hyökätään vahvalla Juicen kyseenalaistamisella, ja vastustaja joutuu turvautumaan hakukoneeseen! Rakkaus voittaa taas. Jeesukselle 2-1.

The Velvet Undergroud – Jesus vs. Current 93 – Judas as Black Moth

Video ei ole enää saatavilla

HL: Kun ihminen on eksyksissä itsensä kanssa, hän kaipaa lohdutusta ulkopuolelta. Hän haluaa kääntää katseensa pois itsestään, mutta lohdun tarve vangitsee itsekeskeisyyteen.

Tällaista tilaa ihminen haluaa paeta. On sattumasta kiinni, mikä valikoituu todellisuuspaon väyläksi. Lou Reedille kaikki suunnat ovat tuttuja. Yhden tien päässä hän anoo apua Jeesukselta, toisaalla hän tekee itsestään heroiinilla Jeesuksen pojan.

Uskonto on oopiumia ja oopiumi uskontoa. Kumpikin on avunpyyntöä, rohkeuden keräämistä tai rohkeuden katoamisen peittelemistä.

”Help me find my proper place.”

Video ei ole enää saatavilla

MM: Viisi minuuttia eteeristä pianonsoittoa. Se on kaunista, mutta tuntuu ajanpeluulta, rohkeuden keräämiseltä ennen puhumaan uskaltautumista.

Kun pato murtuu, puhetta tulee. Seitsemän minuutin kohdalla uskalletaan kysyä olennaiset kysymykset:

”Do you believe in God? Do you believe in Christ?”

Ja sen jälkeen tunnustaa:

”What monsters we have become”

Tähän tunnukseen tarvittiin tarvittiin gnostilaisena tunnettu lyyrikko David Tibet.

Tuomari: Ottelu saa yllätyskäänteen! Ottelijat laskevat nyrkkinsä ja syleilevät toisiaan veljellisesti, partasuu saa jopa poskelleen suudelman. Mutta mitä – sen seurauksena hän tuupertuu maahan, ja Juudas on ottamassa tyrmäysvoiton. Sinisen kulman ottelija lupaa kuitenkin nousta vielä, ja ottelu päättyy ratkaisemattomaan. 2-2.

Bonuskierros!
Junior Murvin – Judas and Jesus vs. !!! – Even Judas Gave Jesus a Kiss

Video ei ole enää saatavilla

HL: Jumalan ja saatanan välisestä kilvoittelusta on laulettu kautta kristikunnan historian. Junior Murvinin taistelupari on kuitenkin paljon kiinnostavampi.

Kyse ei ole mustavalkoisesti hyvästä ja pahasta, vaan jatkuvasta inhimillistä moraalia määrittävästä ristiriitaisuudesta. Miksi ihminen on valmis toimimaan tavalla, jolla hän ei tahdo toimia?

Asetelma on tuttu jokaiselle. Jos tällaisista kiusauksista onnistuu luopumaan ja jos samalla osaa antaa anteeksi niille, jotka ovat itseä vastaan rikkoneet, ei ole Jeesusta vähäisempi.

Mutta huono ei ole sekään, joka osaa ottaa anteeksiannon vastaan. Oikeastaan vasta siinä punnitaan todellinen rakkaus.

Video ei ole enää saatavilla

MM: Tähän on hyvä lopettaa. Rakkauteen. Uskon, että Juudas tiesi, mitä oli tekemässä, kun hän luovutti Jeesuksen roomalaisille. Hän tiesi tapattavansa Jeesuksen.

Jonkun se oli tehtävä. Kuka muu sen olisi tehnyt? Sinä?

Kuuntele pääsiäisen huippujännittävään otteluun liittyvä soittolistamme täällä:

Jeesus vs. Juudas