Genesis P-Orridge ja Lady Jaye Breyer P- Orridge – yksi ja sama.

Häntä voi halutessaan verrata muusikoihin, jotka ovat häntä lahjakkaampia, tai taiteilijoihin, jotka ovat häntä lahjattomampia. Joka tapauksessa varmaa on, että hänen läsnäolonsa on aina statement, ja hän on viimeinen ihminen jota mielipiteesi kiinnostaa. Genesis P-Orridgen hahmo on käänteisessä valovoimaisuudessaan kenties jopa mahdoton tarkasteltava henkilönä, mutta artistin gravitaation aiheuttamia vaikutuksia tutkimalla voi kukin poimia laaja-alaisesta luomisvimmasta sen itselleen tutuimman maskin keskustelukumppaniksi.

Neil Andrew Megsonina 1950 Manchesteriin syntynyt P-Orridge hämmensi jo nuoruudessaan kiinnostuksellaan okkultismia, kaaosmagiikkaa ja psykedeelisiä äärikokemuksia kohtaan. Brittikollegoidensa David Tibetin ja Douglas Pearcen tavoin P-Orridge kuuluukin siihen eksentrikkojen kerhoon, joka muokkasi 1970-luvun lopulta lähtien kaupallisen potentiaalinsa löytäneen avantgardemusiikin toista aaltoa punkin jälkimainingeissa, industrialia, noisea ja poikkitaiteellisia esitystapoja kohti. Toisaalta kollegoitaan hieman iäkkäämpi P-Orridge on ehtinyt nähdä saman kehityksen toisenkin sukupolven kanssa.

Jo 1960-luvulla David Medallan oppilaana ollut P-Orridge oli liittynyt transsendentaaliseen Exploding Galaxy -liikkeeseen ja pettynyt sen toimintaan, minkä jälkeen hän perusti oman COUM Transmissions -performanssikollektiivinsa. Provokatiiviseen ryhmään kuului tulevia Throbbing Gristlen jäseniä ja se operoi useilla median osa-alueilla aiheuttamassa konfrontaatioita aikana, jolloin punk odotti vielä sikiämistään ja psykedeelinen vastakulttuuri oli mennyttä.

Nuoremmista kollegoistaan poiketen P-Orridge kuitenkin ehti ammentaa paljon 1960-luvun psykedeelisen vallankumouksen ideoista, transhumanismista ja estottoman seksuaalisuuden manifestaatioista – nämä teemat ovat seuranneet häntä läpi uran. 1960-lukulaisen mind engineering -mentaliteetin rinnalle on tullut body engineering, okkultismi rinnastuu P-Orridgen lausunnoissa kompleksiin psykiatriaan, ja mm. Brion Gysiniltä ja William S. Burroughsilta vaikutteita ottaneesta, selkeästi modernistisesta Thee Temple ov Psychick Youth -liikkeestä erottuaan P-Orridge on ollut tekemisissä internetissä operoivan, mikrovaltiohallintoa ajavan ja yleensäkin post-kaikkea olevan The Process -ryhmän parissa. Jos P-Orridgen ulkomusiikilliset vaiheet tuntuvat liian vikkeliltä seurata – niin on tarkoituskin – ne ovat olennainen osa hänen kutomaansa kokonaisteosta. Massiiviseen musiikilliseen antiin perehtyessä jäsentely taas kannattanee aloittaa kronologisesti alusta.

#1 Throbbing Gristle

Jos COUM olisi kasvanut enää yhtään isommaksi, nelikkoa olisi kutsuttu perustamisensa aikaan superbändiksi: Genesis P-Orridge, Cosey Fanni Tutti, Peter Sleazy Christopherson ja Chris Carter – siis noisemusiikin Biitles. Ja tietysti 20 Jazz Funk Greats – oman genrensä Sgt. Pepper. Vertaus on perusteltu, koska kiinnostavimmillaan Throbbing Gristle oli kuitenkin alkuaikojensa räjähtävän energisessä ilmaisussa ja signatuurimaisia shokkitaktiikoita viljelleessään. Slugbait ICA, Maggot Death, Zyklon B Zombie ja Hamburger Lady ovat niminä syöpyneet noisefanien kollektiiviseen tajuntaan olleen yhtä aikaa riemastuttavan debiilejä ja samalla uhkaavia artefakteja tartuttaviksi, kun kuulija alkaa ensitaipaleellaan yrittää hahmottaa P-Orridgen valtavaa tuotantoa.

Jos Throbbing Gristle onkin nimenä jo inflaatiosta kärsinyt, ja jos Jazz Funk Greats hioi tyylin täydellisyyteen ja kohti uusia mahdollisuuksia, markkeeraavat bändin alkutaipaleen antiklassikot avantgarden ja punkin yhteisen perimän leikkauskohtaa keskisormella osoittaen. Esimerkiksi vuoden 1975 First Annual Report -bootleg on Gristleä arkaaisimmilaan kuulostaen joltain mitä SPK julkaisisi vasta pari vuotta myöhemmin.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Psychic TV

Genesis P-Orridgen ja Peter Christophersonin seuraava projekti alkoi 1980-luvun myötä ”informaatioajalle” tyypillisenä mediakokeiluna ja cv-projektina. ”Videobändinä, joka teki myös albumeita.” Yhtyeen disko- ja videografia on yhtä sekava kuin jatkuvat miehistönvaihdokset. Onkin vaikea sanoa, missä kollektiivimainen yhtye päättyi ja P-Orridgen perustama TOPY (Thee Temple ov Psychick Youth) -kultti alkoi, ja vaihtuvien muusikoiden ohella myös P-Orridgen ensimmäinen vaimo sekä kaksi tytärtä olivat välillä mukana lineupissa.

Jos formaattikokeilun, konemusiikin ja neofolk-ympyröiden esoteerismystisismin kanssa flirttailun, sekä pienjulkaisujulkaisuilla Guinness-ennätyksien tehtailemisen ja happo-orgiaperformanssit sivuuttaa harhauttavina tekijöinä, pääsee myös käsiksi siihen ydinseikkaan, että P-Orridgella on myös oikea viehtymys popmusiikin perinteisiin, mistä todistaa vaikkapa vannoutuneen Brian Jones -fanin oodi idolilleen, Godstar. Tavallaan Psychic TV levottomuudessaan ja outoudessaan olikin siis P-Orridgelle eräänlainen seestymisen projekti, joka nuoruuden performanssiryhmä- ja Throbbing Gristle -vaiheiden jälkeen sopi hyvin 1980-luvun keskiluokkaisempiin arvoihin, tietenkin samalla mahdollisimman kaoottisella logiikalla operoiden.

Jos TG oli ravistellut 1970-luvun umpijunttia musiikkitarjontaa rajummin kuin Bowien ja Roxy Musicin vaatekaappikapina, tarjosi Psychic TV äkkiväärää lääkettä niille, joiden mielestä myöskään 1980-luvun uusromantikot ja syntetisaattoripop eivät tuoneet parannusta brittiläisen popmusiikin tasapaksuuteen. Seuraavien kymmenen vuoden ajan heidän henkireikiään olivat Cabaret Voltairen, The Fallin ja Psychic TV:n kaltaiset popin laitapuolet.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Jack the Tab/Tekno Acid Beat

P-Orridge on levyttänyt noin 200 nimikkeen verran ja oman lisänsä diskografiaan antavat Psychic TV:n, Richard Norrisin ja Bam Caruso -psykedelialevymerkin muusikoiden kanssa kuvitteellisten artistien salanimillä julkaistut Jack the Tab -raidat. Kappaleet julkaistiin sekä sinkkuina että pseudokokoelma-albumilla Jack the Tab vuonna 1988.

Pohjoisamerikkalaista tekno- ja house -skeneä lokalisoinut materiaali osoitti, että myös Iso-Britannian perukoilta löytyi verevä konemusiikkikulttuuri. Paitsi että koko egotrippailevan vedätyksen taustalla oli P-Orridgen ja kollegoiden halu koota kappaleita lähinnä kaaottisella samplesalattiperiaatteella hassutellen. Jack the Tab kuitenkin herätti yllättävää huomiota ja perässä seurasi jatko-osia. P-Orridgen ja Psychic TV:n rooli brittiläisen acid house -tarjonnan kehityskaaressa ja paikka genren sukupuussa tuskin on vähättelemisen arvoinen, vaikka kieltämättä projektin luonteen huomioiden hyvin hämärä.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Thee Majesty

Kun Psychic TV hajosi, P-Orridge alkoi työskennellä sooloprojektin parissa. Thee Majesty oli spoken word -akti, joka esiintyi performassitaiteen festivaaleilla vaihtelevien yhteistyökumppanien kanssa ja levytti myös ajoittain World Serpent Distributionille.

Thee Majestyn ”albumeista” koherentein lienee Mary Never Wanted Jesus -teemalevy, joka on kenties synkin ja nihilistisin koskaan tehty joulualbumi. Kun I Love the Holidays -monologi piirtää samppanjakuplista kimaltavan ja kokaiinista kuulaanvalkean aikuisen lapsen täydellisen joulun nostalgiatripin seimikuvaelmineen ja kuusineen, P-Orridge on syvällä siinä hirtehisen julman huumorin ja äärimmäisen kauneuden ytimessä, jonka hän täydellisesti hallitsee: ”The plastic silver tinsel tree, I know it’s not the most natural looking tree, but nature… is dirty… I have allergies.”

Video ei ole enää saatavilla

#5 PTV3

Genesis P-Orridge kokosi Psychic TVn uudelleen lähes vuosikymmenen tauon jälkeen. Uuden inkarnaation nimi oli PTV3 ja sen keulahahmona oleva entiteetti Genesis Breyer P-Orridge – Genesiksen ja tämän toisen vaimon Lady Jaye Breyer P-Orridgen pandrogyyni rakkauslapsi. Avioiduttuaan 1990-luvulla pari oli läpikäynyt sarjan kehonmuokkauksia, joiden tarkoituksena oli muuttua kahdesta henkilöstä yhdeksi, jaetuksi persoonaksi. Breyerin kuoltua syöpään 2008 Genesis on jatkanut Genesis Breyer P-Orridge -nimen käyttämistä. Breyerin perintö jää elämään myös hänen kontribuutiossaan ensimmäiselle PTV3-albumille Hell Is Invisible… Heaven Is Here, joka on poplevynä paljon vahvempi julkaisu kuin monet Psychic TV:n hajanaisista albumeista.

Video ei ole enää saatavilla

Psychic TV / PTV3 Helsingin Tavastia-klubilla 22.2.2014.

Boyd Rice. Ostaisitko tältä mieheltä käytetyn barbien?

Jos olet sitä mieltä, että neofolkilla tarkoitetaan Bon Iverin tai Fleet Foxesin kaltaisia 2000-luvun indiefolk-inisijöitä, voit lopettaa lukemisen samantien. Nyt ei ole tarkoitus puhua mistään parrankasvatukseen keskittyvästä mainstream-ilmiöstä, vaan jostain marginaalisemmasta ja vaikeaselkoisemmasta.

Kun kuulin Boyd Ricen saapuvan Helsinkiin marraskuussa ja Death In Junen joulukuussa, halusin välittömästi kirjoittaa artikkelin heidän erikoisesta artistiperheestään. Tuo perhe on neofolk – palaneen Euroopan raunioilla lämmittelevä antimoderni yhteisö, jonka sotaisa leirinuotioromantiikka on suututtanut antifasismi-järjestö Antifan ja poikinut syytteitä kolmannen valtakunnan ihannoimisesta. Natsimusiikkia, sanoisi ”liberaali” vasemmistolainen ja missaisi koko pointin. Mystiikkaan ja ambivalenssiin verhottua kansallisromantiikkaa, sanoisi neofolk-artisti, jos viitsisi tai jaksaisi.

Mitä neofolkilla sitten oikein tarkoitetaan? Aluksi on tärkeä ymmärtää, että kyseessä ei ole mikään yhtenäinen musiikillinen suuntaus, vaan samalla tapaa ajattelevien ihmisten esoteerinen yhteenliittymä. Liikkeen juuret ovat 1980-luvun alun englantilaisessa post-punkissa ja etenkin post-industrialissa. Kun Current 93:n kaltaiset yhtyeet vähensivät musiikkinsa industrial-sävyjä ja hurahtivat kansantarujen kuvastoon, neofolkin ensimmäinen aalto oli syntynyt.

Englannin lisäksi neofolk sai nopeasti jalansijaa Saksassa, Italiassa, Itä-Euroopassa ja Pohjoismaissa. Kuten maantietoa taitavat ehkä älysivätkin, neofolkille oli keskeistä nimenomaan eurooppalaisen historian, kulttuurin, kansantaruston ja kielten vaaliminen. Kun Death In June -nokkamies Douglas Pearcelta kysyttiin, miten hän luonnehtisi neofolkin syvintä olemusta, Pearce vastasi: ”Whatever it may be, the term euro-centric should be in it”. Ehkä José Manuel Barroson kannattaisi alkaa soittaa neofolkia liitoksissaan natisevan EU:n jäsenmaille?

Musiikillisesti neofolk ammentaa paitsi edellä mainituista post-punkista ja post-industrialista, myös dark wavesta, ambientista, 1960-luvun klassisesta folk-perinteestä ja Wagnerin militaristisesta pauhusta. Yleisimpiä soittimia ovat metallikielinen akustinen kitara, viulu, huilu, perkussiot ja torvet. Laulun sijaan moni artisti luottaa omalla äidinkielellä artikuloituun puhelauluun, jonka kantavia teemoja ovat spengleriläinen ajatus länsimaiden perikadosta, nietzscheläiset yli-ihmiskuvitelmat, kansallisromantiikka, okkultismi ja maailmansotien tapahtumat. Usein biisit sisältävät myös kirjallisuusviitteitä tai sämplejä aidoista historiallisista tapahtumista. Esimerkiksi Blood Axisin biisi Lord of Ages perustuu Rudyard Kiplingin runoon ja Death In Junen biisi Runes & Men sämplää natsi-Saksan aikaisen Münchenin aluejohtajan Adolf Wagnerin puhetta.

Jep, natsit mainittu! Miksi ihmeessä oikeistolainen ikonografiikka kiehtoo niin monia neofolk-artisteja? Ja miksi se herättää niin paljon vastustusta näin pientä musiikki-ilmiötä kohtaan?

Räjähdysherkimmillään tilanne on (luonnollisestikin) Saksassa, jossa neofolk-artistit ovat joutuneet jatkuvan syynin ja kriitikin kohteeksi. Erityisen ongelmalliseksi asian tekee se, että Saksan historiallinen omahäpeä heijastelee myös laajempaa populaarikulttuurista tendenssiä, jonka mukaan mikään yhtye ei saisi esittää Saksan kansakuntaa positiivisessa valossa. Jos näin tekee, on automaattisesti sikaniskanatsifasisti, joka paistaa makkaraa holokaustin jättämällä hiilloksella. Mikäli Saksasta kuitenkin haluaa laulaa, se pitää vetää näkyvästi läskiksi, kuten Rammstein konsanaan. Ongelma on vain siinä, ettei ketään järkevää ihmistä kiinnosta, mitä Rammstein tekee.

Miksi saksalaiset neofolk-yhtyeet sitten haluavat ylistää Saksaa? Siitä yksinkertaisesta syystä, että he ovat kiinnostuneita juuristaan ja maansa kansantarustosta. Neofolk on aina vierastanut valistusajan aatteita ja niiden mukanaan tuomaa modernismia, ja halunnut palauttaa mystiikan nykyaikaan. Mitä taas tulee muunmaalaisiin neofolk-yhtyeisiin, fasististen symboleiden käytössä on usein kyse estetiikasta tai provokaatiosta. Toki mukaan mahtuu myös aidosti epäilyttävää materiaalia, mutta missäpä musiikkigenressä sitä ei olisi?

Seuraavaksi esittelen viisi neofolk-artistia, joita ilman neofolk olisi tuskin koskaan syntynyt.

Boyd Rice (NON) Helsingin Kuudennella linjalla 6.11. ja Death in June Helsingin Semifinalissa 4.12.

DOUGLAS PEARCE (DEATH IN JUNE)

Homoseksuaalin Douglas Pearcen ympärille rakentuva englantilainen Death In June (tai DI6) on täysin aiheesta neofolkin suosituin ja vaikutusvaltaisin yhtye. Itse asiassa bändin soundi on niin tunnistettava, että siitä on rakentunut miltei standardi sille, miltä neofolk-bändin täytyy kuulostaa. Sama pätee genren lyyrisiin teemoihin ja esteettiseen kuvastoon.

Marxilaisesti orientoituneen punk-bändin Crisisin raunioille perustettu Death In June soitti aluksi ah niin lontoolaista post-punkia. Kun tyyli vaihtui 1980-luvun loppupuolella neofolkiin, kasassa olivat kaikki draaman ainekset. Aluksi Death In June herätti pahennusta ottamalla logokseen SS-divisioona Totenkopfin pääkallotunnuksesta muokatun symbolin. Sitten bändi alkoi esiintyä maastokuvioiduissa camouflage-univormuissa, joiden tyylit vaihtelivat toisen maailmansodan aikaisista SS-kuoseista modernimpiin Saksan puolustusvoimien asusteisiin. Toisinaan Pearcen olkavartta koristi myös hakaristi, mikä johti siihen, että Death In Junen keikkoja peruttiin muun muassa Sveitsin Lausannessa ja Chicagossa.

Eniten nillitystä aiheuttivat kuitenkin Death In Junen lyriikat ja samplet, joissa Pearce hyödyntää Natsi-Saksan inspiroimaa kuvastoa ja kielikuvia. Räikein esimerkki lienee vuoden 1987 Brown Book -albumi, jonka nimi on napattu Länsi-Saksan sota- ja natsirikollisista kertovasta propagandajulkaisusta. Saksassa myyntikieltoon asetetulta Brown Book -levyltä löytyy muun muassa mukaelma natsien rynnäkködivisioona SA:n tunnuslaulusta Horst-Wessel-Lied.

Melankolisesti sovitetun biisin kohdalla on (täysin tosissaan) spekuloitu esimerkiksi sitä, onko kyseessä natsiaikakautta romantisoiva nostalgia-anthem. Tämä siitäkin huolimatta, että ennen Horst-Wessel-Liediä kuullaan sample holokaustia käsittelevästä antifasistisesta televisio-ohjelmasta. Myös kappale Runes & Men on herättänyt keskustelua, koska siinä Pearce laulaa ”paremmista ajoista” samalla kun taustalta kuuluu puhe, jossa puolustellaan vuoden 1934 Pitkien puukkojen yön massamurhaa.

Kun Pearcelta kysyttiin hänen kiinnostuksestaan kolmatta valtakuntaa kohtaan, vastaus oli lyhyt ja tyhjentävä: ”I’ve an interest in all aspects of the Third Reich. It has had such a huge influence on the world, who could fail to be intrigued by it? However, I’ve still read more pages of Das Kapital than Mein Kampf”. Siinäpä se, Death In Junen ideologia pähkinänkuoressa. Faktaperäisen julistuksen sijaan bändi on aina rakastanut ristiriitoja ja rakentanut biisinsä ambivalenssin varaan. Oli kyse sitten natseista, eurooppalaisesta kulttuuripessimismistä, S&M-leikeistä, Jean Genet’n homokirjoista, rakkaudesta tai yksinäisyydestä, Death In June ei varmasti lähesty aihettaan suorasti. Miksikäs muuten Pearce olisi esimerkiksi tehnyt yhteistyötä lukuisten juutalaisartistien kanssa?

Video ei ole enää saatavilla

BOYD RICE (NON)

Vaikka kalifornialainen Boyd Rice tuli suosituksi ja epäsuosituksi aivan toisenlaisella musiikilla kuin neofolkilla, hänen vaikutuksensa genren luonteeseen ja leviämiseen on kiistaton. Ilman Riceä neofolk olisi tuskin koskaan rantautunut Pohjois-Amerikkaan saati kokeillut rajojaan yhtä estottomasti. Ricen suosiota neofolk-piireissä selittänee myös se, että hän on tehnyt yhteistyötä Death In Junen, Current 93:n ja Sol Invictuksen kaltaisten neofolk-artistien kanssa.

Industrialin, post-punkin ja noisen pioneereihin kuuluva Boyd Rice aloitti uransa 1970-luvun puolivälissä tekemällä äänikokeiluja NON-nimikkeellä. Yksi näistä varhaisista kokeiluista oli äänikollaasi, jossa teinitähti Lesley Gore toistaa sanaa cry. Toiseen 7” vinyyliinsä Rice porasi ylimääräisiä reikiä ja kannusti kuulijoitaan tekemään samoin, jotta fanit muuttuisivat passiivisista kuluttajista aktiivisiksi musiikintekijöiksi. Rice harrasti myös skrätsäystä ja julkaisi useita surrealistisia noise-kollaaseja, joita oli mahdollista soittaa millä tahansa kierrosnopeudella.

Vaikka Rice harjoittaa muusikon pestinsä lisäksi kuvataiteita, valokuvausta, elokuvantekoa, näyttelemistä ja kirjoittamista, parhaiten hänet tunnetaan provokaattorina. Massojen hämmentäminen alkoi jo vuonna 1976, jolloin Rice yritti ojentaa presidentti Fordin vaimolle nyljetyn lampaanpään hopealautasella. 1980-luvun puolivälissä Rice ystävystyi Charles Mansonin ja Saatanan kirkon perustajan Anton LaVeyn kanssa. Myöhemmin Rice ylennettiin Saatanan kirkon papiksi ja aina valtuuston magisteriksi saakka.

Kuten LaVey, myös Rice oli kiinnostunut misantropiasta ja vahvimpien selviytymiseen nojaavasta sosiaalidarwinismista. Tästä johtuen hän perusti yhdessä Nikolas Schreckin kanssa The Abraxas Foundation -nimisen ajatushautomon, joka ajoi totalitarismin, antidemokratian ja elitismin kaltaisia aatteita. Osa näistä aatteista päätyi NON:n vuonna 1995 julkaisemalle Might!-levylle, jolla kuullaan katkelmia vuoden 1890 sosiaalidarwinistisesta Might is Right -kirjasta.

Kiristääkseen moralistien pinnan äärimmilleen Rice on toistuvasti flirttaillut myös natsismin ja fasismin kanssa. Vuonna 1989 hän poseerasi ”läpällä” valkoisten ylivaltaa ajavan American Front -järjestön Bob Heickin kanssa Sassy Magazinen kannessa. Paheksunnasta piittaamatta Rice osallistui myös äärioikeistolaisen Tom Metzgerin isännöimään Race and Reason -tv-ohjelmaan ja julkaisi Total War -nimisen kappaleen, jonka avainsäe ”do you want total war?” viitannee Goebbelsin kuuluisaan urheilupalatsipuheeseen vuonna 1943. Kun Riceltä kysyttiin myöhemmin, katuiko hän vehtailuaan uusnatsien kanssa, mies vastasi: ”I don’t care. I don’t think I ever made a wrong move. The bad stuff is just good.”

Näinhän se on nähtävä. Douglas Pearcen tapaan myös Boyd Ricen taide elää ristiriidoista, jotka yleisö joko tajuaa tai ei tajua. Provokatiisen roolinsa vastapainoksi Rice on humoristinen ja pidetty seuramies, joka lesoilee isolla Barbie-kokoelmallaan (jota hänellä ei oikeasti edes ole), intoilee tiki-kulttuurista ja kirjoittaa toimintakykyisen alkoholistin elämäntapaa ylistävään Modern Drunkard Magazineen. ’Nuff said?

Video ei ole enää saatavilla

GENESIS P-ORRIDGE (THROBBING GRISTLE, PSYCHIC TV, THEE MAJESTY)

Manchesterilaissyntyinen performanssitaiteilija, artisti, okkultisti ja kulttijohtaja Genesis Breyer P-Orridge vaikutti suuresti neofolkin ensimmäisen aallon syntyyn. Vuosina 1975–1981 hän soitti ja lauloi industrial-kulttuurin ehkä tärkeimmässä ja sekopäisimmässä yhtyeessä Throbbing Gristlessä. Throbbing Gristlen ponnahduslautana toimi dadaistinen COUM Transmissions -taiteilijakollektiivi, jonka provokatiiviset perfomanssit herättivät pahennusta muun muassa siksi, että niissä nähtiin natsisymboleita, alastonkuvia, strippareita, käytettyjä tamponeita, transuvartijoita ja milloin mitäkin.

Vuonna 1981 P-Orridge perusti technon ja trancen edelläkävijöihin lukeutuvan Psychic TV:n. 1980-luvun puolivälissä Psychic TV otti tavoitteekseen julkaista livelevyn joka kuun 23. päivä 23:n kuukauden ajan. Syynä oli beat-kirjailija William S. Burroughsin popularisoima 23-uskomus, jonka mukaan suuri osa maailman tapahtumista kytkeytyy numeroon 23. Vaikka Psychic TV epäonnistui tavoitteessaan ja julkaisi vain 14 levyä 18 kuukaudessa, yhtye onnistui pääsemään Guinnessin ennätyskirjaan. Tämän jälkeen P-Orridge liittyi löyhähköön artisti- ja magiakollektiiviin Thee Temple ov Psychick Youthiin ja perusti englantilaista hippipsykedeliaa kanavoivan Thee Majesty -yhtyeen.

Myös siviilissä P-Orridge on vähintäänkin erikoinen persoona. 1990-luvun alussa hänet karkotettiin Englannista radikaalien aktiviteettiensa ja konservatiivisen lehdistökampanjansa vuoksi. Muutettuaan Brooklyniin P-Orridge aloitti vartalonsa rajun muokkaamisen yhdessä toisen vaimonsa Jacqueline ”Lady Jaye” Breyerin kanssa. Useita plastiikkakirurgiaoperaatioita sisältäneen prosessin tarkoituksena oli luoda yksi sukupuolineutraali hahmo nimeltä Breyer P-Orridge. Kun P-Orridgelta kysyttiin syitä hänen yhä jatkuvaan ihmiskokeeseensa, vastaus kuului: ”We started out, because we were so crazy in love, just wanting to eat each other up, to become each other and become one.”

Mitä tekemistä tällä kaikella on neofolkin kanssa? Musiikillisesti ei paljoakaan, mutta impulssien tasolla aivan valtavasti. P-Orridgen tapa haastaa auktoriteetteja, tehdä muotokieleltään vapaata kokeellista taidetta ja käsitellä sosiaalisia tabuja vailla mustavalkoisuuden kahleita toimi suurena innoituksena useille tuleville neofolk-artisteille. Yksi heistä oli Current 93:n johtohahmo David Tibet.

Video ei ole enää saatavilla

DAVID TIBET (CURRENT 93)

Malesiassa syntynyt mutta Englannissa varttunut David Michael Bunting alias David Tibet sai lempinimensä Genesis P-Orridgelta, jonka on väitetty olleen osasyyllinen myös Current 93:n perustamiseen. Neofolkin ensimmäiseen aaltoon kuuluva Current 93 aloitti uransa industrialin parissa, mutta siirtyi 1980–1990-lukujen taitteessa kristillis-gnostilaisia visioita maalailevan apokalyptisen folkin pariin. Sittemmin Tibet on tehnyt yhteistyötä lukuisten eri artistien kanssa, joista mainittakoon Douglas Pearce, Steven Stapleton (Nurse with Wound), Steve Ignorant (Crass), Boyd Rice, Nick Cave, Björk, Andrew W.K., Will Oldham, Rose McDowall, Tony Wakeford (Sol Invictus), Marc Almond, Antony Hegarty ja Ian Read (Fire + Ice).

Maaliskuussa Suomessakin piipahtaneen Current 93:n lyriikan keskiössä on lähes fetissinomainen kiinnostus maailmanloppua kohtaan. Jo teini-iässä Tibet kiinnostui Uudesta Testamentista, buddhalaisuudesta, kabbalasta ja Aleister Crowleysta. Näistä jälkimmäinen teki nuoreen Tibetiin niin suuren vaikutuksen, että hän nimesi bändinsä crowleylaisen käsitteen mukaan ja kiinnostui Ordo Templi Orientis -järjestön toiminnasta.

Viime vuosina Tibet on kuitenkin tehnyt pesäeroa crowleylaiseen filosofiaan ja osoittanut suurempaa kiinnostusta kristillistä eskatologiaa, Tiibetin buddhalaisuutta ja gnostilaisuutta kohtaan. Toisin kuin monet kollegansa, Tibet on tunnustautunut kristityksi.

Video ei ole enää saatavilla

IAN READ (FIRE & ICE, SOL INVICTUS)

Riimukirjoitukseen ja kaaosmagiaan vihkiytynyt Ian Read on todellinen vanhan koulun neofolk-artisti. Siinä missä esimerkiksi Death In June hakee inspiraationsa kirjallisuudesta ja lähihistorian tapahtumista, Readin jäkäläiset silmälasit näkevät suurempien asiakokonaisuuksien taakse.

Hyvä esimerkki on miehen vuonna 1991 perustama Fire + Ice, joka viittaa jo nimessään pohjoismaisen mytologian käsitykseen maailman synnystä. Itse biisit ovat anglosaksiseen folk-perinteeseen nojaavia tarinatuokiota, joiden pääosaa näyttelevät niinkin vaatimattomat teemat kuin keskiaikainen indoeurooppalainen traditio, pohjoismaalaiset myytit, okkultismi ja purismi. Tai kuten Read asian ilmaisee: ”Fire + Ice takes the purity and philosophy of early music and melds it into a message redolent with powerful seeds of honour, truth, loyalty and the bond of true friendship.”

Ennen Fire + Icen perustamista Read vaikutti neljän vuoden ajan Tony Wakefordin johtamassa Sol Invictuksessa. Lisäksi hän oli mukana Current 93:n albumilla Swastikas for Noddy (1987) ja Death In Junen albumilla Brown Book (1987). Viime vuosina englantilainen Read on myös laulanut saksankielisissä Forsetissa ja Sonne Hagalissa, mikä ei sinänsä yllätä, koska Read kiinnostui Saksan kielen, historian ja pakanismin opiskelusta jo teini-ikäisenä.

Siviilissä Read toimittaa uuspakanallista Rûna-lehteä ja on arvostettu hahmo niin kaaosmagian kuin aasainuskon kannattajien keskuudessa. Kaaosmagialla tarkoitetaan 1970-luvun lopulla syntynyttä järjestelmää, joka pyrkii löytämään olennaisen uskontojen rituaaleista ja toisista maagisista järjestelmistä. Aasainusko on puolestaan uuspakanallinen uskonto, joka pyrkii elvyttämään vuosina 800–1050 Skandinaviassa vallinneen pohjoismaisen uskonnon.

Ei mitään ihan perinteistä muusikkojen meininkiä. Ei, vaan neofolkia.

Video ei ole enää saatavilla