Genessä oli alusta asti himmeää hehkua.

Jos oletetaan rohkeasti, että musiikkilistojen perusteella voi sanoa jotain niitä ympäröivästä yhteiskunnasta ja aikakaudesta, on brittien singlelistan kärki vuodelta 1997 tyrmäävää luettavaa. Spice Girls valtasi piikkipaikan peräti neljä kertaa, Elton Johnin tuulikynttilä myi järjettömiä määriä ja juhlakansaa tanssittivat Hanson ja Aqua. Kitarapopin kruunusta mittelivät edelleen Oasis ja Blur, joiden kärhämää häiritsi ainoastaan lääketokkurainen The Verve. Senkin aika listaykkösenä kesti vain puolet siitä mitä Teletappien.

Mutta tuollaistahan silloin oli. 1990-luvun alun taantuma oli kääntynyt nousukaudeksi, jota Tony Blairin kelkkaan noussut uusrahvas juhli Wonderwallia hoilaten ja olut läikkyen. Britannia oli taas kaikkien huulilla. Trenditietoisen maailman katseet tapittivat Lontoota, Union Jackia painettiin jos jonkinlaisen vaatteen kuosiksi ja 1960-lukua elettiin uudelleen hedonistiseksi estetiikaksi pinnallistettuna. Prinsessa Dianan tapaturmainen kuolema järkytti saarivaltakuntaa, mutta surun laajuus osoitti samalla että ajassa oli tilaa kollektiivisille kokemuksille. Brittipopkin voi hyvin. Vaikka ruumis oli muuttunut turpeaksi, ei kukaan vielä oivaltanut että valtaosa tärkeistä elintoiminnoista oli lakannut.

Kun noita vuosia ajattelee jälkikäteen, on helppo päätellä miksi Genen Where Are They Now? ei ollut singlelistan kärjessä. Se oli aivan liian elegantti, pehmeän melodinen, avoin, vailla uhoa. Siinä oli enemmän piilevää tuskaa kuin humalaista yhteislaulupotentiaalia, sen muotokielessä ei ollut mitään uutta tai innovatiivista, se vetäytyi herkkänä syrjään pikemmin kuin kerjäsi huomiota.

Sirpaleiseksi käyneessä ja yhä räikeämpiä elämyksiä janonneessa populaarikulttuurin ilmapiirissä tällaiselle laululle ei ollut tilausta.

Oikeastaan Genellä ei ollut paljoakaan tekemistä oman aikansa kanssa. Yhtye toki nousi pinnalle brittipopin hulluina vuosina, mutta sen musiikillinen perimä ei ollut noiden vuosien tuote. Orkesteri ei yrittänytkään flirttailla 1960-luvun kanssa ja siltä puuttuivat sekä työväen uhma että suurkaupunkidekadenssin mukanaan tuoma karisma. Keskellä hedonismiinsa ja nokkeliin merkitysleikkeihinsä hukkuvaa maailmaa Gene jatkoi The Smithsin viitoittamaa musiikillista polkua, jota reunustivat helisevät kitarat ja aavistuksen lakonisesti jaettu elämäntuska.

Mutta ei Gene ollut edes uusi The Smiths. Vaikka varsinkin sen debyytti Olympian (1995) yhdistettiin kärkkäästi Morrisseyn ja Marrin perintöön, oli vertaus vain osin osuva. Genen ahdistus ei ollut niin poseeraavaa ja tavoitehakuista kuin The Smithsilla. Vaikka orkesterin otteista paistoi musiikillinen herkkähipiäisyys, kuulsi sen rinnalla peribrittiläinen mutkattomuus. Yhtyeen jäsenet saattoi helposti kuvitella oluelle paikkoihin, jotka olisivat saaneet Morrisseyn kiemurtelemaan vaivautuneena. Samalla nelikko oli kuitenkin liian runollinen, liian romanttinen, liian ivaton niihin karkeloihin, joissa 1990-luvun suuret nimet kanonisoitiin.

Kunnianhimoinen Gene joka tapauksessa oli. Kun se pääsi purkittamaan debyytilleen seuraajaa entistä paremmin resurssoituna, kasvatti se musiikkinsa vaikeustasoa roimasti. Yhtyeen kakkosalbumista, Drawn to the Deep Endista, tuli orkesterin laaja-alaisin levy, jolla nelikko osoitti osaavansa iskeä kovaa, mutta jonka jälkimaku oli pitkä ja viipyilevä. Genen kitaravetoinen sointi sai levyllä tukea koskettimista ja jousista, ja laulusolisti Martin Rossiter lisäsi tulkintaansa värisevää teatraalisuutta, joka osoitti että mies alkoi tiedostaa ilmaisuvoimansa laajuuden, mutta ei ollut vielä aivan sinut sen kanssa. Vaikka levyn ytimessä olivat yksinkertaiset ja kauniit melodiat, suli kokonaisuus yllättävän raskaasti.

En osaa vieläkään sanoa, missä määrin tuosta levystä todella pidän.

Where Are They Now?, levyn kolmas singleraita, lävisti sen sijaan sydämeni kertalaakista. Laulun muodokkaaseen syliin uppoaa kuin vanhan teatterin kauhtuneenpehmeään istuimeen, mutta kompromisseja se ei tarjoa. Siinä missä levyn kaksi aiempaa singlelohkaisua, Fighting Fit ja We Could Be Kings, olisivat voineet olla ne stoutin makuiseen kuoromölinään houkuttelevat hitit, jotka olisivat nostaneet Genen valioliigaan, Where Are They Now? oli tunnelmaltaan hauras ja mieleltään herkkä kaunokainen. Laulu rullasi kuin kepeä pop-helmi, mutta sillä oli balladin sielu.

Niin vetoava kuin kappaleen melodia olikin ja niin kovaa kuin sen kliimaksikohdan sähköisyys ravistelikin, puhutteli teos ennen kaikkea sanoituksillaan. Rossiter kuljetti muutamalla rivillä tuolloisen masennuksensa itsekeskeiseen ja perspektiivittömään ytimeen. Laulu on kuin sulosävelin naamioitu hätähuuto siitä ahtaasta tunnetilasta, josta ihminen haluaa päästä pois, mutta johon hän on tuomittu jäämään, sillä hänellä ei ole voimaa saada itseään liikkeelle. Surussa ja ahdistuksessa välähtää petollinen turvallisuuden illuusio.

”You said that I
Should look to the future
I’ve seen and I stay here”

Kappaleen sisällä on yhtä monta ristiriitaa kuin kirjoittajan tunteissakin. Sen säkeistöt ovat hellää anelua, myötätunnon kerjäämistä – ja samalla ilmeisen lähellä olevasta avusta kieltäytymistä. Niiden vierestä ilmoille nousee epätoivoinen käsky, hukkuvan vaatimus, pinnalle nostettu käsi, johon voi vielä hetken aikaa tarttua, mutta jonka seuraava yö vie pois. Ruvelle hankautuva kitara alleviivaa sanomaa. Rossiter jättää kohtalonsa muiden käsiin, sillä ei enää itse jaksa pidemmälle.

Mikä siinä onkin, että ihminen tarvitsee toista ihmistä eniten juuri silloin, kun ei kykene ottamaan muilta vastaan yhtään mitään?

”You see I cannot stand alone
I’m incapable of breathing
Incapable of love
In my world
Make it safe
Take me home
I’m incapable of breathing
Incapable of love”

Perspektiivin massiiviselle tunnustukselle antaa ensimmäisen säkeistön vaatimaton toive, joka osoittaa miten pieniä ovat ne kiintopisteet, joihin ihminen turvautuu silloin kun maailma on liian hahmoton käsitettäväksi.

”All I needed was a word
Where are they now?”

Todellisuudessa Gene ei ollut vuonna 1997 yksin. Vaikka orkesteri ei terävimpään kärkeen noussutkaan, oli vuosi sen menestyksekkäintä aikaa. Yhtye soitti loppuunmyydylle Royal Albert Hallille, Drawn to the Deep End kapusi albumilistan kärkikymmenikköön ja singletkin pääsivät yrittämään läpimurtoa. Keulakuvia ja sensaatioita rakastava brittimedia heräsi jopa kokeilemaan, josko saisi Rossiterista suorasanaisen ja sopivasti skandaliöösin myyntimagneetin. Ei saanut.

Eikä Genestä tullut koko kansan aarretta. Kun yhtye yritti pari vuotta myöhemmin puhua työväenluokan puolesta erinomaisella Revelations-levyllään, ei yleisö ollut kiinnostunut brittiläisen yhteiskunnan taudinkuvasta, olipa epikriisi kuorrutettu miten houkuttelevilla sävelillä hyvänsä. Revelationsin juututtua mäkeen Gene levytti vielä omakustanteena Libertine-joutsenlaulunsa (2001), kunnes laittoi pillinsä pussiin osin taloudellisista syistä, osin taiteellisen kipinän hiivuttua. Yhtyeen lopetuspäätös vuonna 2004 sai vain pienen viulun parkaisemaan.

Mutta ne, joita yhtye oli todella koskettanut, eivät voineet unohtaa. Kun Rossiter julkaisi viime vuonna pitkän hiljaisuuden jälkeen vaikuttavan soololevynsä The Defenestration of St. Martin, sai levy Genen vanhoilta ystäviltä lähes hurmosmaisen vastaanoton. Levy veti mielen nöyräksi ja puhtaaksi, sen henkilökohtaisuus ei päästänyt otteestaan. Tiedän, koska vietin itsekin täyspitkän yön itkien albumin turvallista kauneutta. Albumin saama harras huomio kosketti myös sen tekijää. Kun Rossiter kirjoitti vähän aikaa sitten kotisivuilleen tunteikkaat kiitossanat saamastaan palautteesta, tuntuivat ajalliset kaaret muuttuvan symmetriseksi ja ehyeksi ympyräksi.

Hän oli tullut takaisin, häntä ei unohdettu, hänellä oli ystäviä, hänen ei tarvinnut seistä yksin.

Ja me kaikki todella rakastimme Geneä. Ehdoitta.

Vihdoinkin Rossiter oli saanut kaipaamansa sanan.

“I wanted to just say thank you to everyone for the affection you have showed towards my record and me. I have never experienced in twenty years of making records such a wave of love for the songs I’ve written. What I find so astonishing is that so many people have taken the time to let me know what the record means to them, for that alone I am grateful for life. Add on top of that the number of people who have seen it as their own personal mission to promote the record and you now find this normally cynical and hope free shell humbled and forcing a smile.”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Kaiken kirjoittamani jälkeen on pakko myöntää, että valehtelin. Kun väitin, että Where Are They Now? ei sopinut humalaisen yleisön suuhun yhteislauluksi, olin tietenkin väärässä. Vaikka Genen viimeisenä toimintavuonna tallennettu keikkatallenne ei nouse visuaalisesti tai äänentoistollisesti ikimuistoiseksi, kertoo se lähtemättömästi, miten paljon orkesteri ja yksi sen hienoimmista lauluista ystävilleen merkitsi.

Video ei ole enää saatavilla

Jokainen ihminen on laulun arvoinen. Myös ralliautoilun maailmanmestari Hannu Mikkola.

Muistatko vielä ajan, kun Suomen maininta jossain elokuvassa, televisiosarjassa tai muunmaalaisbändin biisissä tuntui pieneltä mediatapaukselta? Eipä valehdella; siltä se saattaa tuntua vieläkin. Kansallinen itsetuntomme on kyllä parantunut tai tullut vähemmän tärkeäksi, mutta olemme silti vain 5,4 miljoonan ihmisen maa, joka on englanninkielisissä komediasarjoissa se paikka, jossa aurinko ei koskaan paista. Terveisiä vaan Communityn käsikirjoittajille.

Yksi Nuorgamin tehtävistä on kollektiivinen musiikkiterapia. Siksi kaivoimme tällä kertaa esiin 16 (okei, oikeasti 15) ulkomaalaisten tekemää kappaletta, jossa Suomi tai suomalaiset mainitaan. Jos näkemys maastamme on negatiivinen, niin sellaisellekin on välillä hyvä tirskua. Joskus Suomeen viittaus jää vain turhan maininnan tasolle ja herää kysymys, miksei sanoittaja olisi voinut käyttää jotain muuta maata. Sanoitussitaattia seuraa Nuorgamin kirjoittajan tulkinta tapauksesta.

Helsinki tuli vääjäämättä etsintätyössämme esiin jonkin verran. Kelpuutimme tähän juttuun lopulta kuusi pääkaupunkimme mainitsevaa laulua. Yritimme rajata ulkopuolelle spesifit suomalaiset julkkikset, mutta pari livahti salavihkaa mukaan. Myös lähinaapurimaiden suomiretostelut jätimme pois, niitä nimittäin piisaa.

Nyt ei kun Amerikan legendaarista Finglish-muusikkoa Bobby Aroa siteeraten: ”We have a time that’s gay when the nurkka rekoord-masiin starts to play!”

Laurie Anderson – Finnish Farmers (1984)

”During WWII, the Russians were testing their parachutes. Sometimes they didn’t open at all and a lot of troops were lost this way. During the invasion of Finland, hundreds of troops were dropped during the middle of winter. As usual, some of the chutes didn’t open and the troops fell straight down into the deep snow, drilling holes fifteen feet deep. The Finnish farmers would then get out their shotguns, walk out into their fields, find the holes, and fire down them.”

Laurie Andersonin tunnetuin albumi Big Science on koostettu monta vuotta tekeillä olleesta, normityöpäivän mittaisesta United States I–IV -järkäleteoksesta. Koko teoksen ensi-ilta oli helmikuussa 1983. Esitykset äänitettiin ja julkaistiin 4½-tuntisena boksina United States Live, jonka kakkososan päättää Finnish Farmers. Sotatarina ei ole pelkkää legendaa. Rintamalinjan taakse pudotettujen desanttien laskuvarjojen pakkolaukaisimet eivät aina toimineet. Lumikerrokset lienevät teoriassa vaimentaneet syöksykiitoa niin, että jotkut desantit saattoivat jäädä vakavasti loukkaantuneina henkiin. Maatiloilleen jääneiden eläkeikäisten taipumusta ammuskella näitä kaloja tynnyreissä on varmaankin liioiteltu.

Biisissään Anderson vertaa tätä maavuokriin, joita amerikkalaiset maanviljelijät tarjosivat valtiolle kuivuuden aikana. Tälle keskilännen maalle rakennetut ohjussiilot naamioitiin normaaleiksi viljasiiloiksi, jotka yhdistettiin maanalaisella rautatiellä. Kylmän sodan kontekstissa aivan normaalia paranoiaa. United States alkaa uskonnollisen kultin teorialla siitä, kuinka Nooan arkin lähtösatama oli New Yorkin osavaltiossa. Vietetäänpä hetki 30 vuoden takaisessa mielialassa, jolloin vainoharhateorioita saatettiin sovitella yhteen jälkimainittujen huuhaateorioiden kanssa. Miltä vaikuttaa ajatus Pohjanmaan lakeuksista lähitaisteluohjusten sijoituspaikkana? (Gaius Turunen)

Kuuntele Finnish Farmers Spotifysta.

Asia – Countdown to Zero (1985)

”Do you realize what’s happening in Western Europe?
Norway, Finland, Scotland, England
We’ll be the first to go
Don’t do it”

Ja tässä ydintuho on juuri toteutumassa. Geoff Downesin, John Wettonin ja Carl Palmerin superbändin kolmas albumi on niin päihtynyt isosta soundistaan, että Laurie Andersonin jäätävä pahaenteisyys unohtuu saman tien. Suomi on räiskinnän keskellä vain jätemaata muiden joukossa ja tämä puhesitaatti väliosassa voisi tulla kenen tahansa mitättömän pikkuvaltion päämiehen suusta. Vaihda valtioiden nimiä ja ketään ei kiinnosta. Suuren tuotantokoneiston leffaa koko biisi, alkaahan se vielä alkuperäänsä alleviivaten THX:n ”deep notella”. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

Bee Gees – Odessa (City on the Black Sea) (1969)

”I just can’t understand why you just moved to Finland
You love that vicar more than words can say
Ask him to pray that I won’t melt away
And I’ll see your face again”

Kovatasoinen aloitus Bee Geesin arvostetuimmalle alkupään albumille: seitsemän minuuttia kamaripopsoutua ja kuorolaulua, kunhan olet avannut allergisoivan vanuvinyylikannen. Nimibiisissä toistetaan merenkulkumyyttejä ja uskaltaudutaan Itämerelle rakastetun perään, vaikka peräti Suomeen asti pitäisi jäävuorella ajelehtia. Päähenkilömme on selvästi houreissaan, kun puhuu sanoituksessa välillä Mustanmeren satamakaupungille Itämeren sijaan. Ja miksikö rakkaudenkohde muutti Suomeen? Ehkä Scott Walkerin perään, hänelläkin kun oli 1960-luvulla vahva halu muuttaa Fennoskandiaan. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

The Clash – London Calling -albumin kansiteksti (1979)

”Howard McNee is living in Finland”

Vaikka The Clash oli lyriikoissaan kiinnostuneempi Casbahista kuin Kajaanista, on yhtyeen monumentaalisen London Calling -tuplan kansiteksteistä löytyvä julistus ihmetyttänyt pieniä punkkareita vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Kuka Howard McNee? Ja mitä teki Suomessa?

Opetti englantia, kuuluu vastaus. The Clash törmäsi opettaja-maanmieheensä vuoden 1979 Ruisrockissa. McNee pyysi tulla mainituksi tulevan levyn kansissa ja kohtelias yhtye toteutti toiveen. Joskus 1990-luvulla muistan lukeneeni The Clash -artikkelin, joka päättyi toteamukseen: Howard McNee is still living in Finland. Ilmeisesti tilanne on kuitenkin muuttunut, sillä ainakaan numerotiedustelu ei tunne Suomesta ainoatakaan McNee-nimistä henkilöä. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

CSS – Left Behind (2008)

“Baby you’ve got me thinking
’Bout things I left behind
A suitcase in Helsinki
Full of things I wanna set on fire“

Cansei de Ser Sexy eli ytimekkäämmin CSS lämmitteli lokakuussa 2007 Hartwall Areenalla Gwen Stefania. Keikan jälkeen brasilialaisyhtye järjesti Bar Nollassa jatkobileet, joiden aikana ihmiskunta riemastui ja tanssi muun muassa pöydillä Scatman Johnin tahtiin. Tapahtuman pääkohdat olisivatkin olleet jotakuinkin siinä, jollei kohtalon sormi olisi puuttunut peliin tuona muuten ei-niin-kohtalokkaana lokakuun yönä. Kävi nimittäin niin, että Suomesta jo poistuttuaan eräs CSS-henkilö havaitsi unohtaneensa maamme kamaralle yhden matkalaukuistaan. CSS-henkilön epäonni oli valitettavaa, mutta koitui lopulta maailman kaikkien klubimusiikin ystävien iloksi: matkalaukun unohtuminen muodostaa lyyrisen selkärangan (ja melko köykäisen metaforan menneisyyden painolastista, jonka yksilö voi jättää taakseen) yhtyeen kakkosalbumin ensimmäisellä singlellä Left Behindillä. Singlestä ei ollut hitiksi, kuten ei siitä seuranneesta Donkey-albumistakaan – paitsi Helsinki-maininnasta vauhkoontuneessa Suomessa, jossa CSS nettosi listasijat #18 (single) ja #22 (albumi). (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Damon & Naomi – Helsinki (2011)

”A private time we find
In moments lost all kind
Watching birds that fly
Through unknown skies
On these streets too cold to be called a paradise

And no one knows
This time we share
All the thoughts we have
But never dare

Tell them nothing
Just you and me feeling free
In the leaves of grass”

Galaxie 500:n rytmisektiona tunnettu, pari vuosikymmentä duouralla ollut pariskunta käväisi ensimmäisellä Suomen-keikallaan toukokuussa 2010. Tutut Keski-Euroopan ja Iso-Britannian mestat olivat jo takana. Ennen Bostoniin paluuta oli enää jäljellä matka kauas itään pelkkää Kuudennen Linjan keikkaa varten. Kuulijoille tarjoiltiin erinomaisten soolobiisien ohella vanhan bändin Blue Thunder ja tämä vuotta myöhemmin False Beats and True Hearts -albumilla julkaistu lämmittävä äänikirje. Siinä ei kuulla stadiontähdille ennen Helsingin-keikkaa yleisön kosiskelemiseksi opetettavaa suomea, eikä siinä mainita Helsingin maamerkkejä. Sen sijaan tiedämme nyt, että määränpäässään Damon ja Naomi saivat kokea jotain niin yhteistä ja kaunista, ettei siitä voi kertoa kuin sen, että se tapahtui. Sydämellisempää tapaa kiittää helsinkiläisiä ei liene montaa. (Gaius Turunen)

Kuuntele Helsinki Spotifysta.

Brian Eno – Seven Deadly Finns (1974)

”The first is a freak with a masochistic streak
And the second is a kitten up a tree
The third is a flirt with an awful print skirt
And the fourth is pretending to be me
The fifth wears a mac and never turns his back
And the sixth never shows his eyes
But the Seventh Deadly Finn is so tall and slim
He shouldanever been with those guys”

Brian Peter George St. John le Baptiste de la Salle Enon uran alkupään glam-outoiluihin kuuluu myös tämä singlehelmi, joka on uusintajulkaisun puutteessa jäänyt vähemmälle huomiolle. Eno seurusteli 1970-luvulla valokuvaaja Ritva Saarikon kanssa, ja tämän kuvat pääsivät klassikkoalbumien Another Green World ja Before and After Science kansiin. Voi myös olla, että seitsemän kuolemansyntiä vääntyivät suomalaisiksi juuri Saarikon myötävaikutuksesta. Tietäen Enon tuonaikaisen pornografiaharrastuksen ei meillä ole syytä epäillä tätä kuvausta suomalaisten seksuaalisesta kyltymättömyydestä Ranskassa. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

Gene – From Georgia to Osaka (2001)

”From Georgia to Nevada
Helsinki to Ann Arbour
Bring me wonder
Bring me laughter
From Tooting to Osaka”

Musiikkimaailman mittakaavassa Gene-yhtyeen Libertine-levyn (2001) Yhdysvaltain-painos edustanee Hyrynsalmen kaltaista periferiaa. Kuitenkin, kuten syrjäseuduilta aina, albumin uumenista löytyy tarkoin piilotettu kaunokki, katkeransuloinen From Georgia to Osaka. Laulun syntiä janoavissa, mutta pikemminkin alistuneissa kuin alistavissa sanoituksissa kuljetaan ristiin rastiin anglosaksista maailmaa, kunnes matka vie odottamatta Osakaan ja Helsinkiin. Mutta miksi Helsinkiin? Mitä tekemistä kaupungilla on Watfordin, Cardiffin, Ann Arborin ja laulussa käsiteltyjen lääkärileikkien, lihanhimon ja rakkaudenkaipuun kanssa? Genen nokkamies Martin Rossiter vastaa kysymykseen kohteliaasti kierrellen: ”Nautin Helsingistä suunnattomasti niinä kahtena kertana, kun kaupungissa vierailin. Mutta syyt kaupungin mainitsemiseen saavat puolestani kadota ajan sumuun”. Olkoon tulkinnan rajana siis pelkkä mielikuvitus. (Hannu Linkola)

Kuuntele From Georgia to Osaka Spotifysta.

Half Man Half Biscuit – Architecture, Morality Ted and Alice (1986)

”The wonderful dexterity of Hannu Mikkola
Makes me want to shake hands with the whole of Finland
But the horrible sincerity of Miriam Stoppard
Makes me wanna go out and commit mass murder”

Merseysiden punk- ja folksurrealistit ovat noin 30 vuoden aikana sohineet sanoituksissaan moneen suuntaan. Suomen kohdalle käsi sattui bändin toisella EP:llä The Trumpton Riots. Joensuun rallisuuruuden mainitsemisen kohdalla teemme listassamme poikkeuksen, sillä sitä seuraava halu kätellä koko Suomea on jo jotain muuta. Hannu Mikkolan ralliura oli tuolloin jo jäähdyttelyvaiheessa vuoden 1983 maailmanmestaruuden jälkeen. Vaan kukapa ei mieluummin seuraisi hänen rattikättään kuin Tom Stoppardin tuolloisen vaimon terveysneuvoja. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

JJ72 – October Swimmer (1999)

“The grey coats of the infantry
Victims looking for sympathy
The splash of October swimmers
The cheers of Helsinki winners”

JJ72 oli hetken ajan yksi vuosituhannenvaihteen suurimmista indierock-lupauksista. Dublinilaistrion resepti oli yhdistää Smashing Pumpkinsin surisevat kitarat Joy Divisionin kohtalokkuuteen, Sueden romanttisuuteen ja Jeff Buckleyn teatraalisuuteen. Se poiki kaksi top 20 -albumia ennen kuin yhtye hajosi vuonna 2006 ennen kolmannen ja lopulta julkaisematta jääneen albuminsa ilmestymistä. October Swimmer on yhtyeen esikoissingle ja todennäköisesti paras kappale. Sen mahdottoman teennäistä sanoitusta – avaussäe: “The dreams of dying mothers / I awoke my insides shuddered” – ei tarvitse kuin vilkaista tietääkseen, ettei sen kirjoittaja voi olla juuri yli kahdenkymmenen. Miksi Mark Greaney päätti sisällyttää tekstiin “Helsingin voittajien hurraa-huudot”, siitä tuskin hänellä itselläänkään on edes harmaata aavistusta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Monty Python – Finland (1980)

”Finland, Finland, Finland
The country where I want to be
Pony trekking or camping
Or just watching TV
Finland, Finland, Finland
It’s the country for me”

Michael Palinin vaatimaton ylistyslaulu vaatimattomalle maalle nimeltä Suomi on yksi sympaattisimpia kädenojennuksia, joita ”mitä ne meistä ajattelee” -ahdistuksen parissa painiskelevalle kansallemme on osoitettu. Suomessa voi tehdä mitä vain: ratsastaa ponilla, katsella televisiota, haukata välipalaa tai ihailla esimerkiksi korkeita puunlatvuksia. Ja siitäkin huolimatta: lomakohteita vertailtaessa jäämme jopa Belgian varjoon. Kappaleen on säveltänyt André Jacquemin, brittiläinen tuottaja, jonka cv voisi olla hämmentävyydessään suoraan Monty Python -sketsistä: hänen palveluksistaan ovat saaneet nauttia niin Spandau Ballet -laulaja Tony Hadley, kristillisyyteen herännyt Classix Nouveux’n Sal Solo, espanjalainen death metal -yhtye Golgotha, skottilainen indiealisuorittaja BMX Bandits – sekä tietenkin Girlschool. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Mountain Goats – Million (1996)

”When I came back from Finland
the taxi took me down the street”
[…]
”And you had questions only a masochist would ask
written all over your big brown eyes”

Maininta John Darniellen johtaman bändin 1990-luvun lofi-tuotoksella ei paljoa suomalaisia lohduta, koska Millionin sisältävää Nothing for Juice -albumia edelsi kokonainen albumi nimeltään Sweden. Jälkimmäisellä Darnielle ei kuitenkaan suoraan käsittele Ruotsia itseään. Ehkä vedämmekin lyhyemmän korren, kun Millionin laulajahahmon läheinen ystävä haluaa välttämättä kuulla Suomesta. Meistä lottohäviäjistä kun ovat kiinnostuneet vain itsensä kiduttajat. Lopussa Darnielle paikkailee suhteitaan tänne päin kuitenkin mukavasti: ”And I brought you a blanket, hand woven, hand dyed” ei voi olla muuta kuin ylistys suomalaiselle käsityöläisyydelle. (Gaius Turunen)

Kuuntele Million Spotifysta.

Cole Porter – Let’s Do It, Let’s Fall in Love (1928)

”The Dutch in old Amsterdam do it
Not to mention the Finns
Folks in Siam do it
Think of Siamese twins”

Ties vaikka kenen levyttämä Cole Porterin legendaarinen luettelobiisi on varmaan tehty sormi karttapallossa Baltian maiden kohdalla, koska suomalaisten lisäksi myös liettualaiset ja latvialaiset harrastavat biisissä jotain vaakamambon tapaista. Suomi on säkeistössään kuitenkin kovassa seurassa Pervodamin ja Thaimaan kanssa. Alkuperäinen sensuroimaton sanoitus sisältää vielä aikanaan sallittua rasismia: ”Chinks do it, Japs do it, up in Lapland little Laps do it”. Kaukoitäläisten puolesta on kyllä pahastuttu, mutta kuka puolustaisi lyhytkasvuisiksi väitettyjä lappalaisia? (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

Sir Douglas Quintet – Meet Me in Stockholm (1983)

”Meet me in Stockholm, baby, we’ll mess around
Take a real slow boat to Helsinki town
When it’s over, now you wanna stay
Live your life with me the Scandinavian way”

Älkää kysykö miksi, mutta 1980-luvulla Teksasin anglofiilein lauluntekijä Doug Sahm päätyi levyttämään ruotsalaiselle Sonet-levymerkille.

Ensimmäinen Sahmin vanhan yhtyeen Sir Douglas Quintetin nimellä julkaistu levy Midnight Sun sisälsi Sahmin ylistyksen skandinaaviselle elämänmuodolle. Ihastus oli kokonaisvaltaista: Tukholman ja Helsingin lisäksi kappale mainitsee myös Oslon ja Kööpenhaminan. (Mahtoi reykjavikilaisia kismittää!)

Hyväntuulinen yleisönkosiskelu tuotti tulosta. Levy myi platinaa ja single oli hitti koko Skandinaviassa. Sittemmin kappaletta on pitänyt esillä Kari Peitsamo, joka soittaa sitä usein soolokeikoillaan. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

Tricky – Christiansands (1996)

“I’ve met a christian in Christiansands
a devil in Helsinki
I’ve met a christian in Christiansands
a devil in Helsinki”

Yhden teorian mukaan Helsingissä lymyillyt paholainen oli tamperelainen toimittaja Jussi Niemi, joka onnistui käräyttämään jokusen virtapiirin Trickyn aivoissa haastatellessaan triphop-pioneeria Soundiin. Toisen teorian mukaan tarina kertoo Trickyn ja mitä ilmeisimmin norjalaisen (Tricky esiintyi Kristiansandissa järjestetyllä Quart-festivaalilla vuosi ennen kappaleen julkaisemista) naisen suhteesta ja suhteen hajoamisesta. Kolmannen teorian mukaan Trickyn laulajakaveri Martina Topley-Bird olisi jossain Suomen musiikkilehdessä paljastanut kyseessä olleen nimeltä mainitsemattoman täkäläisen naistoimittajan. Neljännen teorian mukaan kaikki mainitut teoriat pitävät paikkaansa ja viidennen teorian mukaan ei yksikään. Trickyllä olisi vuonna 1996 ollut varmasti muitakin hyviä teorioita, niin vainoharhaisin silmin artisti tuolloin maailmanmenoa katseli. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Warren Zevon – Hit Somebody! (The Hockey Song) (2002)

”The goalie committed; Buddy picked his spot
Twenty years of waiting went into that shot
The fans jumped up
The Finn jumped too
And cold-cocked Buddy on his follow-through

The big man crumbled
But he felt alright
‘Cause the last thing he saw was the flashing red light
He saw that heavenly light”

Lopuksi lätkä jää pystyyn. Warren Zevon ei vielä toiseksi viimeisen albuminsa My Ride’s Heren aikana tiennyt sairastavansa vatsasyöpää, mutta kuolema oli jo muotoutunut miehen biisien keskeiseksi teemaksi. Kiekkotaituriksi halunneen, mutta lätkähenkivartijan rooliin joutuneen kanadalaisen Buddyn tarina hykerryttää (”Take care of your teeth, that might work for you”) ja loppuu ambivalentisti, kun vastaan luistelee Jarkko Ruutu (suomalaisen henkivartijan eli goonin nimeä ei biisissä oikeasti mainita). Henkivartijoiden taistelu Buddyn viimeisessä pelissä menee draaman lakien mukaan viimeiselle minuutille, kun Ruutu vetäisee Buddylta tajun kankaalle. Syttyykö lopun taivaallinen valo Buddyn maalin, kuoleman vai molempien merkiksi? Sitä voi kysyä Zevonilta itseltään, jos pääsee hänen kanssaan joskus samaan taivaalliseen voileipäpöytään. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

Rannalle ruikuttamaan (eli jutun aihepiiriin kuuluvat, mutta tällä kertaa sivuutetut) jäivät muun muassa Chris Shiflett, The Divine Comedy, Fiery Furnaces, Dizzy Gillespie, Gogol Bordello, Handsome Furs, Malajube, The Pogues, The Sisterhood, Sun Kil Moon, Xzibit ja myös suomalaiseen kulttuuriin ansiokkaasti paneutunut Nits. Ehkä palaamme heidän pariinsa vielä joskus!

74Brimful of Asha -jättihitin varjoon jäänyt When I Was Born for the 7th Time (1997) oli yksi 1990-lukuisen kollaasipopin mestariteoksista, leikkisä, imelältä tuoksahtava ja jokaisella kuuntelulla jotain uutta itsestään kertova albumi, jolla on iso, hymyilevä sydän. Sitä seuranneen puolentoista vuosikymmenen aikana Cornershop ei saanut aikaan juuri mitään mainitsemisen arvoista.

Double ’O’ Groove palauttaa muistot Cornershopin kulta-aikaan. Hajamielisen ja huolettoman oloiselta albumilta puuttuu kaikki se ryppyotsaisuus ja rypistys, joka teki esimerkiksi Handcream for a Generationista (2002) yhden hengettömimmistä tällä vuosituhannella julkaistuista levyistä. Heleä-äänisen punjabilaislaulajan Bubbley Kaurin maailmalle esittelevää albumia työstettiin peräti seitsemän vuotta. Levyn kymmenestä kappaleesta elastisesti helisevä Topknot ja minimalistisesti groovaava Natch julkaistiinkin singlellä jo vuonna 2004! Niiden lisäksi levyn parhaimmistoon nousevat Aphrodite’s Childia muistuttava Double Decker Eyelashes ja Don’t Shake It, jolla Tjinder Singh väläyttää osaamistaan barokkisen sunshine-popin saralla. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Lupe Fiasco – Lasers
Atlantic

61 Vaikka perinteinen ”pyhä artisti vs. levy-yhtiön sieluttomat pukumiehet” -asetelma onkin aikamoinen klisee, tämä albumi on hyvä esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun levyjä tehdään focus group -ajattelun nostattamat taalankuvat silmissä. Lupe Fiasco itse on tehnyt selväksi, että erinäisistä levy-yhtiösotkuista johtuen platta tehtiin pitkälti bisnespuolen ehdoilla.

Ja kyllähän se kuuluu. Aiemmin omaperäisellä, lämpimän futuristisella soundillaan erottuneen Lupen albumin jokaiselle raidalle on nyt puskuahdettu stadionkokoisia Rihanna-kertosäkeitä. Tämä on räikeässä ristiriidassa Fiascon terävän riimittelyn kanssa. Onkin likipitäen rikos, että tämän hetken lahjakkaimpiin räppäreihin lukeutuvan miehen flow murskataan korskeassa ylituotannossaan totalitaaristen kertsien alle.

Brittien fantastinen grime-mc Sway vierailee biisillä Break the Chain, joka kiteyttää albumin ongelman: Lupen ja Swayn hallitsemat säkeistöt kuulostavat kekseliäiltä ja energisiltä, kun taas kertosäe tuo mieleen lähinnä Modern Talkingin imelän krauttipopin David Guetta -sukupolvelle päivittynä. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Found – Factorycraft
Chemikal Underground

67Found on edinburghilainen, monenkirjavissa avantgarde-projekteissa marinoitunut trio, jonka kolmas albumi yllättää popmaisuudellaan. Factorycraft pursuaa ideoita ja ajatuksia, mutta on liian kliininen tuottaakseen kuulijalle kovinkaan syviä tunne-elämyksiä. Tasavahvan ja lopulta myös -paksun albumin ylivoimaisesti paras kappale on singlenäkin julkaistu Machine Age Dancing, joka rakentaa sillan Everly Brothersin harmoniapopin ja kolean indietronican välille. Hyviä kappaleita löytyy muitakin, kuten riemastuttavasti nimetty drone-jurnutus You’re No Vincent Gallo, mutta Factorycraftissa on liikaa laboratoriota ja liian vähän sydäntä, jotta se voisi nousta samanhenkisten Pinbackin, Grizzly Bearin tai The Notwistin parhaiden töiden rinnalle. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Frankie & the Heartstrings – Hunger
Pop Sex

62 Sunderlandilainen Frankie & the Heartstrings huokuu nuorille popyhtyeille tyypillistä yli-innokkuutta. Yhtyeen esikoisalbumilla sen voi kuulla kaikenkattavana hätäilynä ja huojuvuutena, mutta myös parina Täydellisenä Pophetkenä, joiden edessä ei voi kuin kumartaa. Frankie & the Heartstringsin vahvin lenkki on laulaja Frankie Francis, jonka paatoksellisessa ja kiljahtelevassa tulkinnassa on paljon Erasuren Andy Belliä ja ABC:n Martin Fryta. Francis on muuhun bändiin verrattuna aivan omalla tasollaan; hieman kuin Martin Rossiter oli kimalteleva helmi Genen soittaja-sioille. Frankie & the Heartstrings hakee vaikutteensa ei-niin-yllättäen 1980-luvulta: ihastuttavasti kuplivalla Ungrateful-singlellä bändi tekee parhaansa kuulostaakseen Orange Juicelta, rempseä Possibilities tuo puolestaan mieleen The Clashin popeimmillaan. Hutejakin levyltä löytyy: esimerkiksi It’s Obvious on umpisurkea, viisi vuotta myöhästynyt yritys tavoittaa Franz Ferdinandin esikoisalbumin maaninen iskevyys. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Katy B: On a Mission
Columbia

85 Dubstep-piireistä ponnistaneen Katy B:n debyytti solahtaa sulavasti tyylikkään ja fiksun brittiläisen rytmimusiikin jatkumoon – jopa siinä määrin, ettei levyä olisi voitu missään muualla edes tehdä. Henkisiä edeltäjiä voisi luetella elektronisen kauden Everything But the Girlistä lähtien, mutta lähimpänä Katyn soundi taitaa kuitenkin olla kahta levylläkin mukana olevaa artistia.

Jos siis halutaan yksinkertaistaa (ja haluammehan me), voidaan sanoa, että On a Mission yhdistää Ms. Dynamiten haikean garage-r&b:n Magnetic Manin enigmaattiseen bassorytmittelyyn. Levyllä on myös sekvensseripätkien sijaan ihan oikeita, hyviä biisejä. Kuin vain paras tanssimusiikki voi, ne saavat tanssihalut ja tunteet heräämään samanaikaisesti. Ja siinä on temppu, johon aika harva lopulta pystyy. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Peaking Lights: 936
Not Not Fun

85 Aviopari Indra Dunis ja Aaron Coyes ovat saaneet aikaan jo toisen albumillisen hämyistä, mutta helposti lähestyttävää dubia. Kaiken kaikkiaan duon rumpu- ynnä muihin luuppeihin ja kaikuihin nojaava rytmitaide ei ole kuitenkaan – luojan kiitos – uskollinen jamaikalaiselle innoittajalleen: se punoo luupeista, synista, psykedeliakitaroista ja lantioon menevistä bassolinjoista kudelman, jonka päällä Numbers-yhtyeessä rummuttaneen Indran uneliaat vokaalit leijuvat juuri sopivasti. Vaikka tietynlainen monotonisuus kuuluu asiaan, oikeassa paikassa oikeaan aikaan tämä albumi on parasta ikinä. (Juho Kaitajärvi)

Video ei ole enää saatavilla

Wye Oak – Civilian
Merge Records

85 Jenn Wasnerin ja Andy Stackin muodostama Wye Oak äityy kolmannella levyllään uransa monipuolisimpaan ja kiehtovimpaan esitykseen. Omaehtoinen duo hoitaa kerralla kaikki bändisoittimet, mutta löytää karsitusta arsenaalistaan dynamiikkaa ja runsautta. Civilian on täynnä huolellista etsimistä ja riemuisaa löytämistä. Wye Oak maistelee teemojaan mieluummin hetken liian kauan kuin liian vähän. Se ei kuitenkaan sorru pitkäveteisyyteen. Kappaleet etenevät Wasnerin vetoavan laulun kannattelemina luontevasti ja vievät usein jonnekin aivan muualle kuin mistä on lähdetty liikkeelle. Vaikka Wye Oak on parhaimmillaan kauniissa ja pienimuotoisissa kierroissaan, se myös hyökkää ärhäkästi. Holy Holyn ja nimikkokappaleen kaltaisissa täysosumissa ääripäät limittyvät luontevasti. Civilianilla Wye Oak tuntuu tutkivan hartaasti ja monesta eri näkökulmasta sitä, miltä Low tai Beach House kuulostaisivat nurkkaan ahdistettuina. Tutkimustuloksensa yhtye kertoo omalla äänellään. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Puressence - suosittu Kreikassa.

Yleisen käsityksen mukaan 90-luvulla ei ollut mahdollista heittää ilmaan tyhjää siideripulloa ilman, että se olisi laskeutuessaan kolahtanut brittipopyhtyeen jäsenen kalloon.

On mahdollista, että tämä päti vain Lontoon Camdenissa ja Helsingin Punavuoressa, mutta vähintääkin on totta, ettei kukaan länsimaisessa kulutusyhteiskunnassa toissa vuosikymmenellä elänyt joutunut kärsimään brittiläisen ja brittivaikutteisen popin alitarjonnasta.

Vanha viisaus myös kertoo, että jokaista Oasiksen ja Radioheadin kaltaista miljoonia myynyttä yhtyettä kohden oli tusina kakkosdivisioonan kitarapartioita kuten Elastica ja The Bluetones – joista ensimmäisen esikoislevy toki oli aikoinaan kaikkien aikojen nopeimmin myynyt brittidebyytti, ja joista jälkimmäinen sai omalla esikoisalbumillaan tönäistyä Oasiksen pois brittilistan kärjestä.

Usein jää kuitenkin kertomatta se hirvittävä tosiseikka, että jokaista Elasticaa ja Bluetonesia seurasi joukkueellinen Menswearin ja Echobellyn kaltaisia c-luokan yhtyeitä, joiden tennarien kannoissa roikkui vielä pubin täydeltä porukkaa, jotka musisoivat bändeissä kuten Cud, Thurman, World of Twist, The Bridewells ja My Life Story. Todennäköisesti myös näiden ihmisten serkuilla oli lukuisia yhtyeitä.

Hillitön ylitarjonta koitui monen kohtaloksi, mutta mukaan mahtui myös yrittäjiä, jotka olivat yksinkertaisesti väärässä paikassa väärään aikaan. Nyt esittelemme viisi brittipopyhtyettä, jotka mielestämme olisivat menestyneet paremmin 2010- kuin 90-luvulla.

1. Puressence

Jos White Liesin kakkoslevy Ritualin kaltainen väljähtänyt stadiongoottivitsi yltää brittilistalla kolmannelle sijalle, tällä vuosikymmenellä olisivat taatusti menestyneet myös manchesterilaisen Puressencen nimetön esikoislevy (1996) ja sitä seurannut Only Forever (1998). Olihan yhtyeen dramaattisessa paatoksessa tuhannesti enemmän ideaa ja tunnetta kuin White Liesin kliseemössössä.

Ei sillä, Puressence on edelleen olemassa ja nauttii jostain syystä huippusuosiota Kreikassa. Kotimaassaan heillä tuskin on enää listoille asiaa, ellei yhtye onnistu taas tekemään 90-luvun huippuvuosiensa kaltaisia pimeyden ja valon välillä tasapainottelevia pophelmiä.

Video ei ole enää saatavilla

Puressence – All I Want (1998)

2. Ultrasound

Kun 80-luvun lopulta asti keikkaillut ja omakustanteita julkaissut Ultrasound viimein nappasi levytyssopimuksen Nude Recordsin kanssa vuonna 1997, hypeä päätettiin rakentaa julkaisemalla neljä singleä ennen varsinaista esikoislevyä. 90-luvun tyyliin osa niistä julkaistiin kahdessa eri cd-formaatissa, ja bändillä riitti tekemistä jo pakollisten b-puoliraitojen tehtailemisessa.

Siinä vaiheessa, kun kunnianhimoinen debyyttialbumi Everything Picture saatiin pihalle pari vuotta myöhemmin, Ultrasound olikin valmista kauraa hajoamaan.

Sen lisäksi, että Ultrasoundin progressiivisen ja mielikuvitusrikkaan kitarapopin olisi pitänyt olla suositumpaa ihan millä tahansa vuosikymmenellä, nykypäivänä yhtyeellä olisi ollut puolellaan internet lukemattomine musiikkiblogeineen. Ehkä niiden myötä yhteyttä potentiaaliseen fanikuntaan ei olisi tarvinnut etsiä kymmentä vuotta.

Video ei ole enää saatavilla

Ultrasound – Floodlit World (1998)

3. The Field Mice

Vuonna 2011 voi olla vaikea käsittää, että sielunsukulaisuus 80-luvun hempeään indiepoppiin ja vaikutteet saman vuosikymmenen syntetisaattorimusiikista ovat voineet toimia todistusaineistona yhtyettä vastaan. The Drumsin elämä olisi ollut paljon vaikeampaa 90-luvun alussa, eikä helppoa ollut Field Micellakaan.

Kaksi mini-lp:tä, yhden albumin ja lukuisia singlejä julkaisseiden hiirulaisten urasta kertoo paljon, että vuonna 1999 ilmestynyt tuplakokoelma Where’d You Learn to Kiss that Way myi enemmän kuin yksikään bändin varsinaisista levyistä.

Vuonna 1991 hajonneen Field Micen myyntiluvut olisivat varmasti olleet kohdillaan nyt, kun C86-henkisen indien, New Order -elektropopin ja shoegazing-kitaroiden yhdisteleminen on suoranainen menestysresepti.

Video ei ole enää saatavilla

The Field Mice – It Isn’t Forever (1990)

4. Gene

Lontoolaisen Genen voi väittää aikanaan olleen jopa kohtalaisen suosittu yhtye, saihan kvartetti kaksi albumiaan brittien kymmenen kärkeen. Tämä tapahtui siitä huolimatta, että bändi joutui kohtaamaan jatkuvia syytöksiä liialliselta The Smithsiltä ja Morrisseylta kuulostamisesta.

Muun muassa Wild Nothing ja Cats on Fire kiittänevät onneaan, ettei vastaava logiikka päde enää tänä päivänä. Loistavasta Vauxhall & I -albumista (1994) huolimatta Morrissey muistettiin brittipopin kultakaudella lähinnä puolidementoituneena rasistina ja nyrkkeilyn ystävänä. 2000-luvulla Mozista on taas tullut rakastettu indien kummisetä, jonka jälkiä on lupa seurata.

Kun Gene kirjaimellisesti yritti samaa vuosituhannen taitteessa, seurauksena oli yhtyeen hajoaminen. Los Angeles oli Morrisseylle ponnahduslauta uran uuteen vaiheeseen. Enkelten kaupungissa nauhoitettu konserttilevy Rising for Sunset puolestaan tiesi Genelle lopun alkua.

Video ei ole enää saatavilla

Gene – We Could Be Kings (1997)

5. The Beta Band

Psykedeelistä ilottelua modernilla kulmalla, elektronista folkia, räikeitä äänikollaaseja ja kaiken ytimessä tarttuvia popmelodioita – kuulostaako tutulta, Animal Collective?

The Beta Band lasketaan ehdottomasti 90-luvun yhtyeeksi, vaikka kaksi orkesterin kolmesta albumista julkaistiinkin 2000-luvun puolella. Yhtyeen maine perustuu nimittäin pitkälti alku-uran kolmeen kokeelliseen ep-julkaisuun ja niistä tehtyyn kokoelmaan, nimeltään osuvasti The Three E.P.’s – kyseinen kokoelma mainitaan Nick Hornby -filmatisoinnissa Uskollinen äänentoisto!

Kolme top 20 -albumia ja Radioheadin kanssa tehty kiertue ovat toki hienoja suorituksia miltä tahansa yhtyeeltä, mutta tämän vuosikymmenen avomielisessä musiikki-ilmastossa Beta Bandin ura olisi voinut hyvinkin jatkua paljon, paljon pidempään. Onni onnettomuudessa on laulaja Steve Masonin viime vuonna julkaistu upea sooloalbumi Boys Outside, jolle voi pedata pikkuklassikon asemaa.

Video ei ole enää saatavilla

The Beta Band – Dry the Rain (1997)

Jos jäit tämän luettuasi hinkumaan lisää 90-luvun brittipoppia, sitä on tarjolla artikkeliin liittyvällä soittolistallamme.