Suomeen…? Hjmm hjmm, Q-Tip tuumaa.

Syksyllä 2011 laitoimme Nuorgamissa järjestykseen olennaisinta 100 artistia ja yhtyettä, jotka eivät olleet käyneet Suomessa. Mikä on tilanne kuusi ja puoli vuotta myöhemmin?

#80 The Mountain Goats (uusi)

Mikä: John Darniellen tuottelias ja kulttiseurattu vaihtoehtofolk-yhtye, jonka teemaskaala on vaihdellut vapaapainista Raamatun kautta teinigoottiuteen.

Kauan odotettu: Darnielle itse pitää vuoden 2002 All Hail West Texas -levyä ”lo-fi-tuotantonsa kulmakivenä”. Samana vuonna ilmestynyt Tallahassee vei bändin 4AD:lle. Kolmanneksi kaanonlevyksi voinee lukea vuoden 2005 The Sunset Treen. Jokainen odottaja on kuitenkin yksilö: Darnielle on julkaissut tällä vuosituhannella 12 levyä, ja ”kyytiin” on voinut hypätä minkä kohdalla tahansa.

Tuleeko: Toivotaan, toivotaan. Bändin kiertueet ovat harvinaisehkoja, Euroopan-kiertueet vielä harvinaisempia. Syksyn 2017 keikat Tukholmassa olivat osa ensimmäistä Skandinavian-kierrosta 14 vuoteen – ensiyrityksellä Ruotsia raavittiin sentään linköpingejä myöten.

Video ei ole enää saatavilla

#79 Gary Numan (–43)

Kuka: Känisevä syntikkapopin legenda ja robotti-wannabe, joka on luonut kolhoudesta ja tunnekylmyydestä linjakkaan joskin yksiulotteisen uran.

Kauan odotettu: Vuodesta 1979, jolloin Numan alkoi ympätä silloisen bändinsä Tubeway Armyn geneeriseen punkiin vaikutteita Bowielta, Ultravoxilta ja Philip K. Dickiltä.

Tuleeko: Flow-lauantain alkuillasta Numanille löytyisi telttapaikka, jos Suomessa vain olisi intohimoisia numanoideja. Heitä tarvittaisiin keikan järjestämiseen, sillä Numania on jo jonkin aikaa kiinnostanut saarnata vain käännytetyille.

Video ei ole enää saatavilla

#78 The Avalanches (–30)

Mikä: Sampleista kasattua tanssimusiikkia tekevä australialaisyhtye, joka julkaisi vuonna 2000 Since I Left You -indieklassikon ja palasi kaikkien yllätykseksi levytyskantaan 16 vuotta myöhemmin.

Kauan odotettu: Alusta asti, ja nyt taas hieman intensiivisemmin, kun yhtye onnistui sittenkin olemaan olemassa ja tekemään levyn.

Tuleeko: Nähtäväksi jää, menikö Avalanchesin ”juna” jälleen. Viime kesänä bändi kiersi pitkin Eurooppaa ja oli varmasti myös suomalaisfestivaalien toivelistoilla. Seuraavasta kiertueesta ei ole tietoa – ja kuten on käynyt ilmi – bändillä on taipumusta vuosien vaikeiluun.

Video ei ole enää saatavilla

#77 Melody’s Echo Chamber (uusi)

Mikä: Ranskalaisen Melody Prochet’n ranskapoppia, shoegazea ja progea yhdistelevä projekti.

Kauan odotettu: Prochet’n silloisen poikaystävän Tame Impalan Kevin Parkerin taikapölytuotannolla kuorrutetusta esikoisesta (2012) lähtien. Kesäkuun alussa ilmestyvä kakkoslevy nostaa odotukset vielä toiseen potenssiin.

Tuleeko: Kesällä 2017 Prochet joutui vakavaan onnettomuuteen, eikä ole sen jälkeen ollut julkisuudessa tai keikkaillut. Toivoa sopii, että hän palaa vielä joskus lavoille. Ja että suomalaispromoottorit ovat silloin valppaina.

Video ei ole enää saatavilla

#76 Frankie Rose (uusi)

Mikä: Frankie Rose, oikealta nimeltään Frankie Rose, on Dum Dum Girlsistä, Vivian Girlsistä ja Crystal Stiltsistä soolouralle lähtenyt indiemuusikko.

Kauan odotettu: Vuoden 2012 Interstellar-levyn syntikkatykittelevästä avauskappaleesta ja Know Me -indiepophitistä lähtien.

Tuleeko: Toivottavasti. Rosen neljäs soololevy Cage Tropical ilmestyi viime vuonna ja osoitti, että Rosen magiasta on yhä hyvin paljon jäljellä, vaikka hänen päivänsä indiemedioiden otsikoissa alkavat olla luetut.

Video ei ole enää saatavilla

#75 (Sandy) Alex G (uusi)

Mikä: Alexander Giannoscoli eli Elliott Smithiin ja Built to Spilliin verrattu philadelphialainen laulaja-lauluntekijä ja Frank Oceanin yhteistyökumppani.

Kauan odotettu: Vuonna 1993 syntynyt Giannoscoli on jälleen yksi Bandcamp-tähti, mutta laajemmin noteeratuksi indienimeksi hän nosti itsensä julkaistessaan vuonna 2014 ensimmäisen ei-omakustanteensa DSU:n, jonka muun muassa Noisey, Vogue ja Washington Post listasivat vuoden parhaiden joukkoon. Lopullinen läpimurto oli Dominon vuonna 2017 julkaisema seitsemäs (!!!) levy Rocket.

Tuleeko: Giannoscolin asema sukupolvensa keskeisenä indienimenä alkaa olla sen verran sementoitu, että eiköhän.

Video ei ole enää saatavilla

#74 Best Coast (uusi)

Mikä: Kalifornialaisten Bethany Cosentinon ja Bobb Brunon duo, joka laulaa yksinkertaisia ja kesäisiä lauluja ”laiskottelusta, pilvenpoltosta ja kissoista”, kuten Cosentino on yhtyettä kuvannut.

Kauan odotettu: Kesästä 2010, jolloin Best Coastista tuli yksi viimeisistä buzzbandeista. Cosentino ja hänen Snacks-kissansa hurmasivat Twitterissä, ja yhtye julkaisi oivallisen Crazy for You -debyyttinsä, joka yllätti kaikki nousemalla Yhdysvaltain albumilistalla sijalle 36.

Tuleeko: Tuskinpa, ellei pääse yli hypebändin kohtalostaan. Vuonna 2013 ilmestyneen kakkoslevyn tuotti Jon Brion, ja se pärjäsi listalla debyyttiäkin paremmin, mutta huuma oli ohi. Vuoden 2015 kolmoslevyä muistaa tuskin kukaan. Crazy for Youn kymmenvuotisjuhla odottaa kahden vuoden päässä, mutta saavatko yhden kesän ihmeet soittaa klassikkolevykeikkoja?

Video ei ole enää saatavilla

#73 Camera Obscura (–22)

Mikä: Skotlantilainen hissutteluindien mestariryhmä.

Kauan odotettu: Vuoden 2006 ylistetty Let’s Get Out of This Country -albumi oli läpimurto, vuoden 2009 French Navy -single indiediskokelpoinen moderni twee-standardi.

Tuleeko: Ensisijainen toive on, että yhtye virkoaisi. Nyt Camera Obscura on ollut hiljaa ja keikkailematta vuodesta 2015, jolloin sen kosketinsoittaja Carey Lander kuoli sairastamaansa osteosarkoomaan.

Video ei ole enää saatavilla

#72 Tegan and Sara (uusi)

Mikä: Kanadalaiset identtiset kaksoset Tegan ja Sara Quin, jotka aloittivat vuosituhannen vaihteessa kitaravetoisena indie-duona, mutta vaivihkaa muuttuivat suoraviivaiseksi popkaksikoksi.

Kauan odotettu: Riippuu siitä miten ajoissa Teganin ja Saran musiikkiin on tutustunut, mutta vähintään läpimurtoalbumista So Jealous (2004) lähtien.

Tuleeko: Jos Tegan and Saralla olisi kiinnostusta vierailla Suomessa, he olisivat todennäköisesti käyneet esimerkiksi Flow-festivaalilla jo vuosia sitten. Nyt tiedossa ei ole keikkoja ylipäätään missään.

Video ei ole enää saatavilla

#71 Beirut (–30)

Mikä: Newmexicolaisen multi-instrumentalistin Zach Condonin parikymppisenä luoma indiefolkyhtye, joka leikkaa ja liimaa maailman musiikkikulttuurit sopivan hippimäisiksi kollaaseiksi.

Kauan odotettu: Vuoden 2007 4AD-debyytin Flying Cup Clubin indiehitistä Nantesista lähtien.

Tuleeko: Tuskin mikään olisi ollut flowfestivaalimpi artisti vuonna 2008 kuin Beirut, mutta kiinnostus bändiä kohtaan on ollut siitä lähtien tasaisessa laskusuhdanteessa. Spekuloida voi korkeintaan sillä, ottaisiko Pori Jazz, Ilosaarirock tai Juhlaviikot Beirutin keikalle, jos saisi tarpeeksi halvalla.

Video ei ole enää saatavilla

#70 Fiona Apple (uusi)

Kuka: 1990-luvulla hädin tuskin parikymppisenä läpilyönyt pianoa soittava vaihtoehtotähti, jonka laulut ovat henkilökohtaisia poliittiseen ja vereslihalle asti.

Kauan odotettu: Vuoden 1996 Tidal-levystä ja sen Grammyn voittaneesta Criminal-kappaleesta asti. Tällä vuosituhannella Applelta on lähinnä odotettu levyjä, joita hän on julkaissut vuosina 2005 ja 2012. Mahdolliset keikat ovat siihen päälle kivaa bonusta.

Tuleeko: Pahanlaisesti esiintymispelkoinen Apple on tehnyt uransa aikana neljä kiertuetta, joiden Euroopan-keikat voi laskea yhden käden sormilla. Eli ihme jos.

Video ei ole enää saatavilla

#69 Selena Gomez (uusi)

Kuka: Disneyn Wizards of a Waverly Place -sarjasta laulajan uralle ponkaissut supertähti, jolla on 137 miljoonaa Instagram-seuraajaa ja on-off-rakkaussuhde Justin Bieberiin.

Kauan odotettu: Kymmenen vuotta, Gomez perusti Selena Gomez and The Scene -yhtyeen vain 16-vuotiaana. Sooloura alkoi varsinaisesti vuonna 2013, jolloin ilmestyi Stars Dance -albumi, joka sisälsi muun muassa Yhdysvaltojen Hot 100 -listan top ten -hitin Come & Get It.

Tuleeko: Vuoden 2016 Revival-kiertueella Gomez oli buukattu keikalle Hartwall Arenalle, mutta hän joutui jättämään kiertueen koko Euroopan-osan väliin terveysongelmien takia. Toivo elää!

Video ei ole enää saatavilla

#68 Soccer Mommy (uusi)

Mikä: Bandcampista indieyleisön tietoisuuteen noussut nashvilleläinen college rock -artisti Sophie Allison, joka on nimennyt vaikutteikseen Mitskin ja Avril Lavignen.

Kauan odotettu: Siitä sekunnista, kun on kuullut Allisonin laulavan keväällä julkaistun Clean-debyyttinsä Your Dog -singlen ensimmäisen rivin.

Tuleeko: Levyn erinomaisuus oli yllätys, ja auttamattomasti myöhässä tätä festivaalikesää ajatellen. Syksyn Euroopan-kiertue ei tule Tukholmaa lähemmäs, mutta toivoa sopii, että Soccer Mommy on relevantti vielä kesän 2019 festivaalibuukkaajien silmissä.

Video ei ole enää saatavilla

#67 Kehlani (uusi)

Mikä: America’s Got Talentissa Poplyfe-coverbändin osana vuonna 2011 menestynyt r&b-laulaja, josta tuli sittemmin Grammy-ehdokas ja Eminemille ja Cardi B:lle kelpaava fiittaaja.

Kauan odotettu: Grammy-ehdokkuuden Kehlani sai vuoden 2015 You Should Be Here -mixtapellaan. Varsinaisena läpimurtona voi pitää tammikuun 2017 CrazySexySavage-debyyttilevyä, joka nousi jättihittien puutteesta huolimatta Billboardin kolmoseksi.

Tuleeko: Ottajia varmasti olisi Pori Jazzista Flow’hun ja Circusin pistokeikkaan, mutta onko Kehlanin suosio liian Amerikka-keskeistä. Viime vuoden Euroopan-kiertue jäi kesken tyräleikkauksen vuoksi. Konsertit nähtiin keskimäärin tuhannen katsojan klubeilla, mikä ei välttämättä ole paras diili Kehlanin kaltaiselle tähdelle.

Video ei ole enää saatavilla

#66 Annie Lennox (uusi)

Mikä: Skotlantilainen laulaja-lauluntekijä, josta tuli tähti Eurythmicsin toisena jäsenenä. Soolouralle hän lähti vuonna 1992 ja heti ensimmäinen levy Diva oli klassikko ja massiivinen hitti.

Kauan odotettu: Siitä lähtien kun Whyn laulukoukku kaikui ekaa kertaa jollain aikuiseen makuun sopivalla radiokanavalla, mutta se aikuisen maun omaava joukko ei ehkä kovin valtavaa salia täyttäisi.

Tuleeko: Epätodennäköistä, ellei Pori Jazz räväytä. Annie Lennox täyttää suuria konserttisaleja tarpeeksi monessa markkinassa, ettei hänelle tarvitse buukata tuotannollisista syistä myöhemmin peruttavaa keikkaa.

Video ei ole enää saatavilla

#65 Conor Oberst (+16)

Mikä: Entinen lapsinero, laulaja-lauluntekijä joka tunnetaan parhaiten vuoteen 2011 jatkuneesta Bright Eyes -yhtyeestään. Lisäksi hän oli mukana Monsters of Folk -superbändissä vuonna 2009 ja on julkaissut tällä vuosikymmenellä neljä soololevyä. Viimeisin niistä, nimeltään Salutations, ilmestyi viime vuonna.

Kauan odotettu: Bright Eyesin 2000-luvun alun läpimurrosta asti.

Tuleeko: Oberstin toivominen tarkoittaa käytännössä Bright Eyesin toivomista, ja vaikka comeback-nostalgiakiertueita ei vielä ole luvassa, laulaja soittaa valikoituja nuoruuskappaleita yhä keikoillaan. Flow-festivaalin iltapäivän hattuslotissa (mm. Ryan Adams vuonna 2017) olisi Oberstille erinomainen paikka, joka toivottavasti vielä täytetään.

Video ei ole enää saatavilla

#64 Kacey Musgraves (uusi)

Mikä: Kolmekymppinen Grammy-voittaja, kantritähti ja parhaassa tapauksessa crossover-tähti Nashvillestä.

Kauan odotettu: Keväästä 2018, kun rundi-inkkarit löysivät Musgravesin kolmannen levyn Golden Hourin turvamusiikikseen.

Tuleeko: Tuskin saapuu edes Eurooppaan ennen kuin kantritähteyden pölyt on lopullisesti karistettu. Jos niin ylipäänsä tapahtuu joskus.

Video ei ole enää saatavilla

#63 Sebadoh (uusi)

Mikä: Indie rockin indierockmaisuuden maailmanennätys, joka muuttui Lou Barlow’n puuhasteluprojektista oikeaksi bändiksi 1980-luvun lopulla tämän saatua potkut Dinosaur Jr.:sta.

Kauan odotettu: Noin neljännesvuosisadan ajan. Sebadoh oli ja on tärkeä bändi maltillisen kokoiselle joukolle sinnikkäitä indierockveteraaneja kauhtuneissa t-paidoissaan, joissa lukee usein esimerkiksi ”Yo La Tengo”, ”Guided by Voices” tai ”Posies”.

Tuleeko: Jos virtaa vain vielä riittää, niin mahdollista. 2000-luvun ensimmäinen Sebadoh-albumi Defend Yourself (2013) toi bändin Ruotsiin, Norjaan ja Tanskaan – muttei Suomeen. Barlow nähtiin Helsingissä joulukuussa, kun Dinosaur Jr. esiintyi Tavastialla alkuperäiskokoonpanossaan.

Video ei ole enää saatavilla

#62 Q-Tip (uusi)

Mikä: Yksi räpin eläviä jumalkuvia, jonka paikka pantheonissa voisi olla hiukan samanlainen kuin Willie Nelsonilla countryssa. Teki suurtyönsä viime vuosina uudelleen aktivoituneen ja lopettaneen A Tribe Called Questin jäsenenä.

Kauan odotettu: Vuodesta 1990 – muodossa tai toisessa.

Tuleeko: Konsertoi vielä viime syksyyn asti sekä soolona että osana A Tribe Called Questiä, mutta jälkimäisen pantua pillit pussiin mahdollisuudet ovat tilastotiedettä perversseihin solmuihin mankeloiden puolittuneet.

Video ei ole enää saatavilla

#61 Gas (uusi)

Mikä: Saksalainen elektronisen musiikin moniottelija ja Kompakt-levy-yhtiön perustaja Wolfgang Voigt. Gas-nimellään Voigt on julkaissut kuusi albumia syvälle ikimetsiin tunkeutuvaa ambientin ja teknon rajaseuduilla kummittelevaa LSD-hakuista äänimassaa. Itse hän kuvailee musiikkinsa olevan ”metsän tuomista diskoon tai toisin päin”.

Kauan odotettu: Realistisesti vasta viime vuodesta lähtien. Vuosituhannen vaihteessa julkaistujen levyjen aikaan Gasin tuskin odotettiin ilmestyvän Suomeen esittämään musiikkiaan, mutta viime vuoden Narkopopin jälkeen Voigt herätti myös projektin livekeikat henkiin.

Tuleeko: Ei mitenkään mahdotonta. The Other Sound on kuitenkin käytännössä ainoa vaihtoehto, vaikka Gasin kuuleminen Turussa Uittamon lavan metsissä Ilmiössä olisikin valtavan upeaa.

Video ei ole enää saatavilla

Ektro

80 Jos psykiatri-runoilija-ex-ministeri Claes Andersson olisi kolmekymppinen vuonna 2013 ja hokisi kaoottisen avaruusäänikylvyn päälle akateemisen helsinkiläisellä aksentillaan ”homosexuella… zigenare… alkoholister…” vaikkapa Kiasmassa, voisin jo kuvitella mielessäni ne Ulla Appelsinin tuohtuneet kolumnit. Mutta mitä ihmettä, noista Anderssonin sanoistahan on jo liki 50 vuotta. Miksi kukaan enää ärsyyntyisi 1960-luvun avantgardesta, jota nykyään muistellaan lähinnä nuorison viehättävänä ajanvieteprojektina (”olihan se hienoa kun Vanhaa vallattiin”) tai taistolaisten kiusallisena älämölönä? No, aikana jona jälkeenmainitun kaltainen yhden aatteen autuuteen uskova nuorisoliike valtaa otsikoita ja yhteiskunnan hyljeksittyjä halutaan kauniista puheista huolimatta hutkia ojiin, varmasti aika moni. Siksi Sähkö-shokki-illan näennäinen keskeneräisyys ja abstrakti törmäily kuulostaa äärimmäisen anarkistiselta ja modernilta. Alun perin teos oli osana taiteilija Eino Ruutsalon Valo ja liike -näyttelyä Amos Andersonin taidemuseossa Helsingissä vuonna 1968. Interaktiivisuutta ja kokemuksellisuutta painottaneen kokonaisuuden oheisnumerona nähtiin syntetisaattoreiden ihmemiehen Erkki Kurenniemen vempeleistä ja runoilijaduo Anderssonin sekä Kalevi Seilosen sanantaiteesta koostunut pläjäys, jonka kapellimestarina toimi jazz-visiiri Otto Donner. Yleisömenestykseksi nousseesta Sähkö-shokki-illasta ei tietenkään ole tallella yhtään äänitettä, pelkkiä kuvia. Mutta, kuin levyn julkaisseen Jussi Lehtisalon keskeneräisyyden filosofiaa palvellen, sen harjoitukset tarttuivat kyllä nauhalle. Mikään valmis teos Sähkö-shokki-ilta ei siis ole, mutta muistiinpanojen, luonnosten ja kokeilujen dokumentaationa mitä hienoin ajan kuva. (Mikael Mattila)

AlunaGeorge – Body Music

Island

79 Lontoolainen AlunaGeorge nimettiin viime vuonna Brit-ehdokkaaksi, jonka lisäksi yhtye sijoittui BBC:n Sound of 2013 -äänestyksessä toiseksi. Tätä debyyttilevyä edeltävät julkaisut olivat viileää ja jännittävää – jopa sensuellia – mutta helposti omaksuttavaa popstepiä. Yhtye kuulosti nykypäivältä ilman oman muka-eksentrisyyden ja tavattoman taiteellisuuden uuvuttavaa itsekorostusta. Levyä edeltäneet kappaleet ovat edelleen kertakaikkisen hienoja – Massive Attack ja Sugababes ja Aaliyah sädetettynä nykypäivään ja dipattuna jäätelötiskin karkkirakeisiin. Albumin rungon muodostavat juuri nämä kappaleet. Onko tämä sitten hyvä vai arveluttava asia riippuu täysin siitä, oletko kuullut yhtyettä aiemmin. Levy käynnistyy huolestuttavasti uudella, läpeensä verettömällä kappaleella, joka on yhtyeen uran huonoin. Vanhat kappaleet kuitenkin ihastuttavat edelleen, ja loput uusista kappaleista toimivat huomattavasti paremmin. R&b:n takkia lainaan halajavia poppaavia post-modernisteja on pohjoinen pallonpuolisko täynnä, mutta harvalla heistä on tällaista luontevuutta, tyylitajua ja melodiakorvaa. AlunaGeorge tarjoaa värikkäämmän, tuhdisti popimman ja seksikkäämmän vaihtoehdon harmaan sävyillä maalaaville, ilottomille uuden r&b:n airuille. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Bardo Pond – Peace On Venus

Fire Records

68 1960-luku on myytti, jota rakkaampi rockmuusikoille on ainoastaan tuon myytin purkaminen. Idealismin ja eksoottishakuisen metafilosofian jälkeisestä romahduksesta, uudesta pimeästä ajasta, hippikolikon b-puolesta ja kollektiivisista ”pahoista viboista” on tehty toisintoja stoner-bändin jos toisenkin toimesta. Jos Bardo Pond keksiikin tällä levyllä uudelleen pyörän, on se heksagrammin muotoinen, tehty ihmisluista, eikä sillä voi ajaa. Eli tuloksena on tavallista eksentrisempi, spiritistisen tumma psykedelialevy, joka toimii kuuntelukokemuksena melko harvassa tilanteessa. Kuten sanottu, on vastaavia viritelmiä kuultu ennenkin, mutta retrovaikutteilla pelaavista nimistä poiketen Bardo Pondin vahvuus on ennenkin ollut se, että bändi tuntuu tietävän paremmin kuin moni muu yhtye, miltä paha trippi tuntuu ja onnistuu myös kuulostamaan siltä. Melko erilaisella spektrillä operoivan Spacemen 3:n tavoin Peace On Venusilla tavoitetaan ilman turhia tehokeinoja jotain yhtä aikaa hyvin raskasta, melankolista ja kaunista. Mittaa levyllä riittää sekavasta illasta armahtavaan aamuun. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Jeremy Jay – Abandoned Apartments

Grand Palais / Modulor

67 Nuotin vieressä olevan nuotin vierestä hoilotteleva Jeremy Jay yhdisteli uransa alussa kirjastontäti-indiepoppia ja villaneule-rock’n’rollia tavalla, joka saa jokaisen Jonathan Richman -fanin sydämen väräjämään. Edellisellä albumillaan Dream Diarylla (2011) Ranskassa majaileva amerikkalaisartisti alkoi kuorrutella yksinkertaisia popsävellyksiään Pulp-henkisillä halpissyntikoilla. Abandoned Apartmentsilla Jay vie synteettisen äänimaisemoinnin vielä askelen pitemmälle; levyn nokturnaalinen tunnelma tuo ilmavuudessaan ja askeettisuudessaan mieleen Chromaticsin viimevuotisen Kill for Loven. Vuoden parhaimmistoon kuuluvalla Covered in Ivy -kappaleella kaikki on kohdallaan, mutta jo ennen levyn puoliväliä Jay alkaa menettää otteen kuulijasta. Liian moni kappaleista jää haparoivaksi yritelmäksi, ja sävellysten melankolinen flegmaattisuus alkaa ennen pitkää kääntyä itseään vastaan. Parhaimmillaan Abandoned Apartments toimii kuitenkin niin hyvin, että mielellään Jaylta kuulisi vielä toisenkin tällä reseptillä tehdyn levyn. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Los Campesinos! – No Blues

Wichita

29 Los Campesinosin uusimman albumin energiapotentiaali muistuttaa ns. sombreromallia. Sen musiikillinen pohja kattaa valtavan määrän alaa ja tyylikeinoja, sen keskiöstä nousee lopulta vain yksi kapea huippu, ja koko rakennelma kantaa nollavarausta (sisällä oleva tyhjä tila mukaan lukien). No Bluesin onttouden topologian päihittää ainoastaan Tom Campesinos! ja tämän lyriikkakynä, joka musteen sijaan on luultavasti täytetty Wite Outilla (muistatteko, se valkoinen tahma joka soveltui virheiden korostamiseen konekirjoitusliuskoissa niiden peittämisen sijaan sekä imppaamiseen?) Bikini Killin ja Sleater-Kinneyn levyistä muistettavaa John Goodmansonia käy sääliksi. Hän on joutunut hikoilemaan No Bluesin parissa kohtuuttoman paljon käyttääkseen jokaisen mahdollisen harhautuskeinon levyn keskinkertaisuuden peittämiseksi. On Walesin nummilla marssivan rojalistiarmeijan tunnelmaa, Pulttibois-henkisesti maanisen hysteeristä laulua kuvaamassa päähenkilön epästabiilia mielentilaa, ”massiivisten” shoegaze-kappaleiden breakdowneja akustisiksi, jopa cheerleader-kuoro todistamassa, että Britanniassa rugbyn ja prostituution voi yhdistää kunnialliseksi ammatiksi. Kaiken tämän takia itseriittoinen eksklamaatio ikuisesti päämäärätöntä indietä-indien-vuoksi-indietä tekevän Los Campesinosin nimen perässä tuntuu niin osuvalta. Kehnoinkin musiikki paranee vanhan teorian mukaan volyymiä lisäämällä ja No Bluesin kannessa pitäisi näin ollen lukea: ”To be played at maximum volume!” (Joni Kling!)

Video ei ole enää saatavilla

Moonface – Julia With Blue Jeans On

Jagjaguwar

78 Sehän tiedetään, että Moonfacella alias Spencer Krugilla (Wolf Parade, Sunset Rubdown ja noin sata muuta) on yksi 2000-luvun indierockin vaikuttavimmista lauluäänistä. Kolmannella sooloalbumillaan Julia With Blue Jeans Onilla kanadalainen antaakin baritonilleen kunnolla tilaa; levyllä ei kuulla muita instrumentteja kuin Krugin itsensä soittamaa pianoa. Kymmenen rakkauslaulua tällä reseptillä voi käydä väärässä mielentilassa kunnon päälle, mutta taitavasti säännösteltynä levystä saa paljon irti. Krug ei ole pianistina mikään virtuoosi, mutta varsin ilmaisuvoimainen. Jopa levyn pisimpien kappaleiden (kuten yli 8-minuuttisen Dreamy Summerin, jolla Krug tuntuu hyvällä tavalla kadottavan kappaleen punaisen langan) kesto on perusteltavissa. Yksittäisistä kappaleista nousee muiden yläpuolelle mahtipontinen Everyone Is Noah, Everyone Is the Ark, joka muistuttaa väkevästi ja koskettavasti, ettei se ihmisenä eksistoiminen ole mitenkään erityisen helppoa hommaa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Gary Numan – Splinter

Machine Music

65 Kraftwerkin ja Bowien jalanjäljissä new wave -hittejä tehneen simulanttikeikarin olisi kaiken järjen mukaan pitänyt jämähtää 1980-luvun myötä kepeästi diskoilevaksi uusromantikoksi, mistä hienot albumit Dance ja I, Assassin antoivatkin jotain viitteitä. Numan kuitenkin hoksasi verrattain varhain, että gootti- ja industrial-piireissä on gothoisampaa. Jälkiviisaasti päätös näyttää fiksulta ratkaisulta. Spartalaisen ankara äänenkuva sopii popveteraanille, joka on aina pyrkinyt maksimoimaan koukkunsa niiden mahdollisimman riisutulla esittämisellä. Numanin sävellykset eivät ehkä ole yhtä komeita kuin hänen polveileva lauluäänensä, joka kuitenkin tuli 1970-80-lukujen aikana hieman maneerimaisesti loppuunkäytetyksi. Kun pääsee yli siitä, että Splinterin raskaat, jossain Nine Inch Nailsin ja Marilyn Mansonin jäljissä ryskyvät industrialrock-taustat ovat auttamattoman vanhentuneita (vaiko jo lähes tuoreelta kuulostavia?) huomaa tajuavansa, että niihin yhdistettynä Numanin metallinen ääni saa aivan uutta dramatiikkaa alleen. Yllättävimmän tunnelatauksen asperger-artistilta tarjoaa kappale Lost. Kyllähän maailmassa riittää hieman pihalla olevaa kuusikymppistä mustahuulipönöttäjää, mutta luojan kiitos Numan tuntuu olevan paljon skarpimpi kuin monet aikalaisensa. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Polica – Shulamith

Memphis Industries

53 Polica vaikutti ensimmäisten singlejensä perusteella harvinaisen omaperäiseltä elektronisen indiepopin tulokkaalta. Esikoislevy Give You the Ghost (2012) kuitenkin vihjasi, ettei minnesotalaisyhtyeellä taida olla ideoita tuhlattavaksi asti, ja kakkosalbumi Shulamith vain vahvistaa käsitystä. Polican kolhoa syntikkapoppia, rytmikästä R&B:tä ja Serge Gainsbourgin eurooppalaista svengiä yhdistelevä musiikki on yhä kiinnostavaa lähtökohdiltaan, mutta se on myös auttamattoman yksipuolista, jotta sitä jaksaisi sietää paria kappaletta suurempina kerta-annoksina. Channy Leaneagh tarkoituksettomasti kieppuvat laulumelodiat ja bändin rytmiryhmän ryskyvä ja polveileva soitto käyvät pidemmän päälle ärsyttämään, kun venyvistä ja vanuvista sävellyksistä ei saa kiinni. Siinä ei paljon Justin Vernonin taustalaulut auta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Vaadimme Suomeen muun muassa Portisheadin ja Beth Gibbonsin.

Olkaa hyvä, yhtä vaille sata yhtyettä ja artistia, joiden ensimmäisestä Suomen-keikasta Nuorgamin torilla on tähän päivään asti saatu vain haaveilla.

Kymmenosaiseen artikkeliimme perustuvalta soittolistalta puuttuu ainoastaan Bill Callahan, jonka musiikkia ei Spotifystä löydy.

Tartu siis lähipromoottoriasi kraivelista ja vaadi häntä hankkimaan paikalliseen kuppilaasi joku alla olevista artisteista, niin Nuorgam kiittää!

Heitä me odotamme Top 100 (okei, 99):

1. Portishead – Machine Gun
2. Pixies – Where Is My Mind?
3. My Bloody Valentine – Only Shallow
4. OutKast – Ms. Jackson
5. Sufjan Stevens – For the Widows in Paradise, for the Fatherless in Ypsilanti
6. The Knife – We Share Our Mother’s Health
7. Beck – Gamma Ray
8. Bon Iver – Skinny Love
9. Daft Punk – One More Time
10. PJ Harvey – Let England Shake
11. Kate Bush – Flower of the Mountain
12. Justin Timberlake – LoveStoned/I Think She Knows
13. Arctic Monkeys – Piledriver Waltz
14. Feist – 1234
15. Guided by Voices – Everywhere With Helicopter
16. Yo La Tengo – You Can Have It All
17. The Divine Comedy – Absent Friends
18. Gorillaz – On Melancholy Hill
19. The Magnetic Fields – The Book of Love
20. Mission of Burma – Academy Fight Song
21. Neu! – Neuschnee
22. Coldplay – Clocks
23. Beyoncé – Best Thing I Never Had
24. The Strokes – You Only Live Once
25. Stereolab – Cybele’s Reverie
26. The Fall – Totally Wired
27. Mariah Carey – Fantasy
28. My Morning Jacket – Victory Dance
29. Kasabian – Fire
30. The Blue Nile – Tinseltown in the Rain
31. Yeah Yeah Yeahs – Heads Will Roll
32. Hot Chip – One Life Stand
33. Magazine – Definitive Gaze
34. Aretha Franklin – (You Make Me Feel Like) A Natural Woman
35. Gary Numan – Are ’Friends’ Electric?
36. Basement Jaxx – Raindrops
37. Death Cab for Cutie – I Will Follow You into the Dark
38. Wire – Adapt
39. Beirut – Santa Fe
40. Wild Beasts – We Still Got the Taste Dancin’ on Our Tongues
41. Doves – Winter Hill
42. Devendra Banhart – Baby
43. Built to Spill – Liar
44. Spoon – You Got Yr. Cherry Bomb
45. Gang Gang Dance – MindKilla
46. Dolly Parton – Jolene
47. The Avalanches – Frontier Psychiatrist
48. The Decemberists – O Valencia!
49. Joni Mitchell – Coyote
50. Camera Obscura – Lloyd, I’m Ready to Be Heartbroken
51. The Hold Steady – Your Little Hoodrat Friend
52. The Shins – Phantom Limb
53. Ennio Morricone – L’Estasi Dell’oro
54. St. Vincent – Cruel
55. Happy Mondays – Kinky Afro
56. Stars Of The Lid – Dungtitled (In A Major)
57. Orchestral Manoeuvres in the Dark – Messages
58. Bat for Lashes – Daniel
59. Grizzly Bear – Two Weeks
60. British Sea Power – Waving Flags
61. Mount Eerie – Between Two Mysteries
62. Okkervil River – The Valley
63. Noel Gallagher’s High Flying Birds – If I Had a Gun…
64. Sunset Rubdown – You Go On Ahead
65. Guillemots – Walk the River
66. Rob Zombie – Dragula
67. Sun Kil Moon – Carry Me Ohio
68. Eminem – Lose Yourself
69. The Walkmen – The Rat
70. Archie Bronson Outfit – Dart for My Sweetheart
71. The Rapture – How Deep Is Your Love?
72. Cat Power – The Greatest
73. The Black Keys – Tighten Up
74. Marc Almond – Tears Run Rings
75. Tyler, the Creator – Yonkers
76. The The – Uncertain Smile
77. Boards of Canada – Music Is Math
78. Beady Eye – The Roller
79. A Sunny Day in Glasgow – Close Chorus
80. Conor Oberst – Cape Cañaveral
81. Charlotte Gainsbourg – IRM
82. Drive-By Truckers – Used to Be a Cop
83. Explosions in the Sky – Your Hand in Mine
84. Luke Haines – Love Letter to London
85. Christina Aguilera – Beautiful
86. Metronomy – The Look
87. Richard Hawley – Tonight the Streets Are Ours
88. Steve Mason – Boys Outside
89. White Denim – Let’s Talk About It
90. Adele – Rolling in the Deep
91. The Get Up Kids – Holiday
92. Nelly Furtado – I’m Like a Bird
93. Clinic – Walking With Thee
94. Dead Can Dance – The Host of Seraphim
95. Death In Vegas – Your Loft My Acid
96. Aimee Mann – Save Me
97. Daniel Johnston – Life in Vain
98. The Besnard Lakes – Albatross
99. Silversun Pickups – Lazy Eye

Pääset soittolistaan tästä.

#40 Beirut

Mikä? Zach Condonin soolohankkeena alkanut, Balkanin tunnelmista ammentava folk-retkue.

Odotettu? Euroopan-keikkoja jo vuoden 2006 debyytistä lähtien.

Tuleeko? Loppuvuoden bändi kiertää etupäässä Yhdysvalloissa. Miten olisi ensi keväänä – julkaisihan bändi elokuussa uuden levynkin?

Video ei ole enää saatavilla

#39 Wire

Mikä? Brittipunkin melskeistä noussut innoittava edelläkävijäyhtye on myös jotain aivan muuta.

Odotettu? Oletettavasti 1970-luvun lopusta lähtien, kun uusi aalto Suomeen saapui ja jengi alkoi pogoon.

Tuleeko? Mahdollista se on, koska edelleen aktiivisesti esiintyvältä yhtyeeltä ilmestyi alkuvuodesta uusi albumi Red Barked Tree, jonka tiimoilta se on soittanut Euroopassa tänä vuonna jo 43 keikkaa, joista kolme Norjassa, kaksi Ruotsissa ja yksi Tanskassa.

Video ei ole enää saatavilla

#38 Death Cab for Cutie

Mikä? Muotovalion indierockin muotovalioin ilmentymä, jonka musiikissa indie ja rock ovat läsnä ennen kaikkea esteettisenä tulkintakehyksenä.

Odotettu? Siitä lähtien, kun Transatlanticism-albumin (2003) kappaleet ylittivät valtameren tv-aaltojen kannattelemina, tai kun Anna Puun tulkinta I Will Follow You Into the Dark -kaunokista toi yhtyeen Idols-kansan tietoisuuteen.

Tuleeko? Mikäpä jottei. Yhtye on ollut säännöllinen vieras manner-Euroopan festivaaleilla ja tuntuisi luontevalta kiinnitykseltä esimerkiksi Ruisrockin telttalavalle.

Video ei ole enää saatavilla

#37 Basement Jaxx

Mikä? Yksi 1900-luvun puolella aloittaneista suurista elektromusiikkiduoista.

Odotettu? Vuodesta 1999, kun debyyttialbumi Remedy ilmestyi.

Tuleeko? No jos Chemical Brotherskin saatiin lopulta Suomeen, niin miksei tätäkin kaksikkoa? Häh?

Video ei ole enää saatavilla

#36 Gary Numan

Kuka? Känisevä syntikkapopin legenda ja robotti-wannabe, joka on luonut kolhoudesta ja tunnekylmyydestä linjakkaan joskin yksiulotteisen uran.

Odotettu? Vuodesta 1979, jolloin Numan alkoi ympätä silloisen bändinsä Tubeway Armyn geneeriseen punkiin vaikutteita Bowielta, Ultravoxilta ja Philip K. Dickiltä.

Tuleeko? Jos Suomessa on intohimoisia numanoideja, he ovat pysyneet tiiviisti omissa oloissaan. Heitä kuitenkin tarvittaisiin keikan järjestämiseen, sillä Numanilla on nykyään tapana saarnata vain käännytetyille.

Video ei ole enää saatavilla

#35 Aretha Franklin

Kuka? Lady Soul. Yksi kaikkien aikojen arvostetuimmista laulajista.

Milloin? Vuonna 1968 Aretha poikkesi Tukholmassa, mutta unohti Suomen kiertueohjelmastaan. Siitä saakka on monia sapettanut.

Tuleeko? Iän ja sairastelun vuoksi mitään Euroopan-kiertueita tuskin nähdään. Tänä vuonna on tosin julkaissut ensimmäisen studioalbumin kahdeksaan vuoteen sekä tehnyt muutamia konsertteja rapakon takana. Tässäpä iso kala napattavaksi vaikkapa Pori Jazziin.

Video ei ole enää saatavilla

#34 Magazine

Mikä? Buzzcocksin alkuperäisen laulajan Howard Devoton vuonna 1977 perustaman yhtyeen musiikkia voisi kuvata kokeelliseksi punkiksi.

Odotettu? Siitä asti, kun Kollaa kestää coveroi Magazinen Shot by Both Sides -singlen nimellä Syksy vuonna 1979. Bändi hajosi 1980-luvun alussa, mutta kokosi rivinsä vuonna 2009.

Tuleeko? Yhtyeeltä on tulossa tässä kuussa uusi levy ja ensi kuussa se kiertää Iso-Britanniaa. Eiköhän tämän jälkeen ole Euroopan ja Suomen vuoro.

Video ei ole enää saatavilla

#33 Hot Chip

Mikä? Rillipäisiä indienörttejä ja myös massoja liikuttava rytmiryhmä, joka on julkaissut neljä vähintään hyvää albumia.

Odotettu? Valmiina tanssilattialle since 2005.

Tuleeko? Todennäköisesti, elleivät lopeta sitä ennen. Alexis Taylor on jo käynyt Helsingissä dj-keikalla ja Flow’ssa About Groupin kanssa. Lämpenee, lämpenee.

Video ei ole enää saatavilla

#32 Yeah Yeah Yeahs

Mikä? Yksi kiinnostavimmista newyorkilaisyhtyeistä tekee tanssittavaa ja erittäin 2000-lukulaista punkrockia. Laulaja Karen O:ssa on asennetta vaikka kokonaisen festivaalin tarpeisiin.

Odotettu? Ensilevy Fever to Tellistä (2003) alkaen.

Tuleeko? Kiireinen yhtye on keikkaillut viime aikoina Pekingin kaltaisissa pikkukaupungeissa. Suomeen bändi ehtinee joskus 2030-luvulla.

Video ei ole enää saatavilla

#31 The Blue Nile

Mikä? Skotlantilainen kulttipopbändi, joka on 30-vuotisen uransa aikana saanut aikaiseksi huimat neljä albumia.

Odotettu? Ei kovin tosissaan koskaan; yhtyeen vähäiset konsertit on kaikki soitettu Ison-Britannian rajojen sisällä.

Tuleeko: Ainoastaan dramaattisen aikuispopin ystävien päiväunissa.

Video ei ole enää saatavilla

Gary Numanin mukaan hänen silmänsä olivat "kaksi kusireikää lumessa".

”Here in my car / I feel safest of all /
I can lock all my doors / It’s the only way to live /
In cars”

Vain kaikista sokein fani voi kiistää, että Gary Numan vaikuttaa aikamoiselta hyypiöltä. Kaupallisena kultakautenaan 1970- ja 1980-lukujen taitteessa hän ainoana poptähtenä kannatti julkisesti Margaret Thatcheria, keräili lentokoneita ja lauloi kitisten kuin vielä pikkuautojen kanssa leikkivän Billy Corganin kummisetä.

Numanin imago oli tietoisen kylmä, tunteeton ja sulkautunut, ja hänen faninsa, ”numanoidit”, musiikkimaailman pilkatuimpia hylkiöitä. Kummankaan imagolle ei tehnyt hyvää se, että Numan meni myöhemmin naimisiin oman faniklubinsa jäsenen kanssa.

Sittemmin on selvinnyt, että Numanilla oli pätevät syynsä esiintyä myrtyneenä avaruusolentona. Vuosituhannen lopulla hänen todettiin potevan lievää Aspergerin syndroomaa, mikä selittää paitsi Numanin teinivuosien hillittömät raivokohtaukset, myös hänen aikuisvuosien systemaattisen epäsosiaalisen käytöksensä.

Meikkiä hän ei käyttänyt koreillakseen vaan peittääkseen aknearvet ja silmänsä, joita hän on kutsunut ”pelkiksi kusirei’iksi lumessa”.

Listaykköseksi noussut Cars on Gary Anthony James Webbin hyypiöyden ehein ja koskettavin ilmentymä. Läpimurtohitti Are ”Friends” Electric? kertoi roboteista Replicas-albumin scifi-henkisessä viitekehyksessä, mutta Cars on osoittautunut Numanin kahdesta suuresta hitistä ikivihreämmäksi juuri siksi, koska se tuo tulevaisuuden nykypäivän arkeen.

Cars on lohdullinen laulu siitä, kuinka neljälle pyörälle nostettu peltikoppi tarjoaa omistajalleen turvapaikan ja suo tälle haavoittumattomuuden tunteen. Kun ovet lukitsee, kukaan ei pääse sisään.

Ollessamme autoissa me kaikki podemme Aspergerin syndroomaa: katsokaa vain, kuinka hintelä Mersun omistaja pui nyrkkiä hänet täpärästi Saabillaan ohittaneelle lihaskimpulle; huomatkaa kuinka parkkipaikalla huoliteltu valkokuvamalli tonkii hammastikulla lihapalaa hampaidensa välistä aivan kuin kukaan ei näkisi häntä.

Autoissamme me tunnemme olevamme voittamattomia, näkymättömiä, turvassa.

JG Ballard ei pitänyt sattumana sitä, että auton tuulilasi oli muodoltaan identtinen elokuvateatterin valkokankaan kanssa, sillä molemmat opettivat meitä suhtautumaan elämään katsojina. Ballardin henki leijuu vahvana Numanin koko varhaistuotannossa, mutta ehkä kaikista voimakkaimmin se on informoinut Carsin lakonista ja antisentimentaalista yleissävyä.

Numanille ominaiseen tapaan Cars ei sisällä kertosäettä, se ei tarjoa kuulijalle emotionaalista kliimaksia, sen haikumainen teksti ei viittaa mihinkään itsensä ulkopuolella.

Aivan kuten auto käärii lihallisen ja tuntevan matkustajansa kromiin ja teräkseen, Cars kietoo vieraantuneisuuden hopeanhohtoisiin syntikkasoundeihin. Se on Kraftwerkin Autobahnin sosiopaattinen pikkuserkku ja kappale, jota ei kannata laittaa nettideittipalstan lempikappaleiden Spotify-linkkiin.

Vuosien varrella Carsin avulla on mainostettu muun muassa luottokortteja, useita automerkkejä, vakuutusyhtiöitä, amerikkalaista jalkapalloa ja ympäristönsuojelua. Jälleen kerran mainostajat ovat joko ihan pihalla tai monta askelta meitä edellä.

Video ei ole enää saatavilla