”Samuel T. Herring hakkasi rintaansa niin, että töminä kuului laulumikrofonista, murisi kuin death metal -laulaja, riuhtoi mikkiä, kauhoi teatraalisesti ilmaa edessään.”

Seasons (Waiting on You) -kappaleella Future Islands paljastaa avoimesti tunteensa ja opettaa, että myös sinä voit tehdä niin.

”You know, when people change
They gain a peace
But they lose one too”

Yksi popmusiikin perustavanlaatuisista myyteistä on ainutkertainen salamavalon välähdyksen kaltainen hetki, joka nostaa artistin tuntemattomuudesta tähteyteen. Yksi radiosoitto, yksi keikka tai yksi televisioesiintyminen muuttaa kaiken: luuserista tulee voittaja, mitättömyydestä tähti.

Usein menestys on hitaan rakentamisen tulosta, mutta toisinaan yksi hetki voi tosiaan olla ratkaiseva. Tällainen oli Future Islandsille Seasons (Waiting on You) –kappaleen esittäminen The Late Show With David Letterman -ohjelmassa 3.3.2014.

Esityksen keskiössä oli yhtyeen arkipäiväisesti pukeutunut (paita visusti housuissa!) ja selvästi päälaelta kaljuuntunut laulaja Samuel T. Herring. Herring hakkasi rintaansa niin, että töminä kuului laulumikrofonista, murisi kuin death metal -laulaja, riuhtoi mikkiä, kauhoi teatraalisesti ilmaa edessään ja tanssi tavalla, joka muistutti jonkinlaista sivuttaista versiota Chuck Berryn kuuluisasta duckwalkista.

Eleettömän ja ilmeettömän bändin edessä tapahtunut performanssi oli samalla sekä vaikuttava että hämmentävä kokemus.

Letterman-esiintymisestä tuli ohjelman YouTube-kanavan katsotuin video. Kuuluisuudet, kuten Bono, Debbie Harry ja Haruki Murakami, ylistivät yhtyettä. Herring poseerasi selfiessä Gwyneth Paltrow’n kanssa. Kotimaassaan Future Islands siirtyi pikkuklubeilta suurten festivaalien päälavavoille. Myös Suomessa yhtye huomattiin. Se esiintyi 2014 Ruisrockissa, 2015 Flow’ssa ja 2017 loppuunmyydyssä Circuksessa.

Mikä teki Season (Waiting on Youn) esityksestä niin vangitsevan? Osansa oli varmasti sillä, että Herringin tanssiminen näytti hassulta ja hänen tunteilunsa oudolta. Esityksestä tuli pienimuotoinen nettimeemi. Samalla tavalla kuin television laulukilpailun persoonallinen osallistuja tai vanhalla häävideolla hassusti soittava rumpali, Herringin esitys vetosi netin loputtomaan haluun nauraa erilaisuudelle.

Tärkeämpää kuitenkin oli, että Future Islands vangitsi yleisön avoimella tunteellisuudellaan. Sen esiintymisessä ei ollut mitään ironista tai coolia. Herring heittäytyi kappaleeseensa täysillä ja oli valmis tekemään itsestään pellen. Hänen tanssinsa ei ollut itsetietoista performanssia, vaan antautumista tunteiden tyrskyjen vietäväksi. Se kiehtoi ja vetosi, koska se antoi jotain aitoa, johon tarttua netin loputtoman kuva- ja äänivirran joukossa.

Future Islandsin suosio tuntuu liittyvän kulttuuriseen liikehdintään, jota on kutsuttu uusvilpittömyydeksi tai metamodernismiksi. Tässä ajattelussa postmodernin ironian ja kyynisyyden on korvannut tai ainakin niiden rinnalla elää vilpittömyys ja avoin tunteellisuus.

Kun nyt katson Seasonsin Letterman-esitystä, huomaan, kuinka kovasti Herring haluaa kommunikoida sisimpäänsä. Hän ravistelee meitä, tolkuttaa meille: ”Tämä on todellista, näin minä tunnen.” Samalla hän antaa myös katsojalleen luvan tuntea ja olla oma itsensä.

Nykyään ”ole oma itsesi” on tsemppimottojen ja inspiraatiotaulujen valjua sanahelinää. Rehellisyys tuntuu tarkoittavan sitä, että setämies laukoo mielipiteitään poterostaan ja uhriutuu, kun joku on eri mieltä. Future Islands ja Samuel Herring kuitenkin näyttävät, että ne voivat olla myös hyveitä.

”Keikkojemme perimmäinen tarkoitus on tuoda ihmiset yhteen. Saada heidät tuntemaan, että he voivat olla tunteellisia ja avoimia itsensä ja toistensa kanssa. Haluamme luoda tilan, jossa ihminen voi olla vapaasti oma itsensä”, Herring kommentoi vuonna 2017 GQ-lehden haastattelussa.

Seasons on kappale muutoksesta, ajan kulumisesta ja rakkaudenkaipuusta. Herring yrittää muuttua rakkaansa takia, olla jotain muuta kuin on.

”Seasons change, and I’ve tried hard just to soften you
Seasons change, but I’ve grown tired of trying to change for you
Cause I’ve been waiting on you”

Samuel T. Herring, älä koskaan muutu. Rakastamme sinua juuri tuollaisena.

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 113 Peaking Lights – All the Sun Shines

Kolmenkymmenen asteen helteet ja väkivaltainen auringonpaiste olivat viime kesänä lähinnä uuvuttavia, mutta onneksi nestehukkaa saattoi paeta isojen huivien, aurinkolasien ja Peaking Lightsin suojaan. Wisconsinilaisyhtyeen anesteettinen dubpsykedelia muuttuu helposti kieppuvaksi taustatapetiksi, mutta siihen on helppo upota myös hyytävän talven kolottaessa luita. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 112 Wire – Red Barked Trees

Taidepunkin suurmestarit yllättivät viime vuoden alussa julkaisemalla yhden uransa parhaista albumeista. Tapojensa mukaisesti Wire teki levyn päättäneellä melkein-nimikappaleella hypyn tuntemattomaan. Kolmijakoinen, akustisten kitaroiden dominoima laulu on elegia tuhoutuvalle luonnolle, eikä sen viattomalle herkkyydelle löydy verrokkia konkariyhtyeen tuotannosta. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 111 Beastie Boys – Too Many Rappers

Beastie Boys palasi tänä vuonna hurjan kovalla uutuuslevyllä. Sen ehdoton kohokohta on jo parisen vuotta sitten nettiin vuotanut Too Many Rappers. Levyllä vieraileva Nas ei heitä kaikkein ikimuistoisinta läppää mutta se ei haittaa, kun riimejä putoilee neljän räppärin toimesta puolelta ja toiselta. On and on ’til the crack of dawn, until the year 3000 and beyond! (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 110 Noel Gallagher’s High Flying Birds – AKA… What a Life!

”I’m gonna take that tiger outside for a ride.” Hieno lause vanhemman Gallagherin kryptisessä lyyrisessä virrassa. Siinä tiivistyy kaikki se keski-ikäisen haikailu villin Hacienda-nuoruuden perään, uhmaileva aikomus palata siihen vielä yhdeksi illaksi, mistä tässä samaan aikaan ylevässä ja tanssittavassa instant-klassikossa on kyse. On eletty, ja millainen elämä! (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 109 Gil Scott-Heron vs. Jamie XX – NY Is Killing Me

Hyvä kuolema on vaikea kuvitella. Meillä kaikilla on liioiteltu kuva omasta sankarillisesta potentiaalistamme Kuoleman edessä. Tai jos ei muuta, niin toiveita. Hyvä kuolema voisi kuulostaa tältä. Tai edes ne rauhan hetket, jotka sitä edeltävät. Ehkä se eksistentialistinen kauhu saisi raivattua itselleen tilaa viimeisellä ikuisuuden kestävällä nanosekunnilla. Ehkä. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 108 Lassi Valtonen – Kerran ollaan nuoria

Lassi Valtonen on erikoishahmo. Hänen käytöksensä vaikuttaa töykeältä ja lavalla Lassi ei osaa olla luontevasti sitten millään. Mutta kun tämä puustapudonnut nuori mies laulaa, voi perkele miten komeasti hän sen tekee! Ja kun Poutahaukoista tunnettu Marko Haavisto lahjoitti Lassin levylle juuri hänen suuhunsa sopivan huippukappaleen, ei mikään voi mennä pieleen. (Tomi Palsa)

Lassi Valtonen – puusta pudonnut.

Kuuntele Kerran ollaan nuoria Spotifyn kautta tästä.

# 107 Maria Minerva – 10 Little Rock Chix Listening to Neu!

Villein ja viilein noise/electrosonicyouth/anti-disco chic(k) tulee juuri nyt Virosta. Maria Minerva on kuin syväjäähauteestaan sulatettu Malaria! Mustahuulisen, totisen ja paskanharmaan DDR:n sijaan Minervan musiikissa kaikuu pankkiirien raiskaama, kiiltävä ja ränsistynyt, aamuviideltä korkkareissa nilkat mutkalla hoipertava Tallinna. Pian kaikki kuulostaa tältä. (Tapio Reinekoski)

Maria Mineva julkaisi viime vuoden aikana peräti kaksi albumi ja kaksi ep-levyä.

Kuuntele 10 Little Rock Chix Listening to Neu! Spotifyn kautta tästä.

# 106 Bright Eyes – Jejune Stars

The People’s Keyn jokaisessa kappaleessa piilee viisautta. Ei yksittäisiä nokkelia ajatuksia vaan täysivaltaista viisautta. Jejune Stars on selviytymistarina pienoiskoossa olematta tuomitseva, lässyttävä tai kiusallinen. Ennen kaikkea laulu on lohdullinen ja voimakas. Vaikuttaa kieltämättä lässyltä, mutta kuuntele biisi itse, jos epäilyttää. Kuuntele ja viisastu. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

# 105 Veronica Falls – Bad Feeling

Veronica Fallsin debyytti on vuoden indiepop-levy niille, jotka haluavat nauttia elämänsä ja musiikkinsa ylidramaattisena syöksykierteestä toiseen johtavien kohtausten sarjana. Kitarat helisevät C86-filterin läpi suodatettuja mollisointuja, joiden tahtiin voi silti tanssia pallomekko liehuen. Niin autenttista ja söpöä angstia, ettei siitä voi olla hullaantumatta! (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

# 104 Burial – Street Halo

Samannimisen ep:n avaava Street Halo kummittelee kuin viimeinen muistikuva eilisyön klubista. Krapulaverhon takainen tasainen jyske sekoittuu päänsärkyyn. Epäinhimilliseksi efektoitu dubstepbotin ääni ei tyynnytä, pelottelee vain. Kun musiikki vähitellen kaikuu pois, huomaa seisovansakin sateessa, pimeässä ja tuntemattomalla kadulla. Kello on puoli kuusi aamulla. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 103 Future Islands – Close to None

Toissa vuonna Twin Shadow’n Forget-levyyn ihastuneet saattoivat vuonna 2011 lääkitä musiikillisia vieroitusoireitaan baltimorelaisen Future Islandsin On the Water -albumilla. Sen kirkkaimpana tähtenä kimaltelee Close to None, oivallisen jakomielinen popkappale, jonka alkupuolen vellovasta ambient-merestä nousee lopulta määrätietoisesti tamppaava indiediskohirviö. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 102 EMA – California

Vuoden erolevyistä itsensä pahimmalle vereslihalle raapi EMAn Past Life Martyred Saints. Sen houreinen kliimaksi California lievittää paniikkikohtausta kodeiiniövereillä, leikkaa kallon halki ja tökkii aivojen puhekeskusta haarukalla. Tiedottomuudessa välitetyt ärsykkeet pulppuavat vuoden intensiivisintä tajunnanvirtaa ja maanisimpia fraaseja kitaradronepedillä. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Universal

70 Paljon on vettä Vantaanjoessa virrannut sitten Eminemin kultavuosien. Royce da 5’9″:n kanssa muodostetun Bad Meets Evilin kesällä julkaistu äänitys valaa kuitenkin toivoa siitä, että oikeassa seurassa Marshall Mathers on yhä kova luu purtavaksi. Hell: The Sequel käy päälle valtavalla voimalla ja on helposti vuoden parhaita mainstream-levyjä genressään. Tai olisi, ellei siinä olisi jotain kovin häiritsevää. Alkuvuodesta Tyler, the Creator uhosi puukottavansa Bruno Marsia ruokatorveen. Eminem ja Royce taas päättivät tehdä tämän kanssa biisin. Lighters soi parhaillaan radioissa. Saako tätä diggailla? (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

Big Troubles – Romantic Comedy

Slumberland

82 Big Troubles levyttää samalle levy-yhtiölle kuin twee-revivalin lippulaiva The Pains of Being Pure at Heart, mikä kertookin varsin paljon yhtyeen estetiikasta. Lähimpänä henkistä isoveljeään newjerseyläiskvartetti on vaivattomalla Minor Keys -pophelmellä, joka kuuluukin Romantic Comedy -esikoisalbumin ehdottomaan parhaimmistoon. Big Troublesin sokerisesti ja raukeasti naukuvassa indiepopissa on runsaasti varhaista Smashing Pumpkinsia ja ropsaus Olivia Tremor Controlin ja Gorky’s Zygotic Myncin 1990-lukuista pehmeää folkpsykedeliaa. Ilmeinen vaikute on myös softrock-kauden Fleetwood Mac, jonka Gypsy-hitti (1983) kummitteleekin enemmän kuin vahvasti You’ll Be Laughingin kitaramelodioissa. Tosi kivalta levyltä ei löydy yhtään likimainkaan heikkoa hetkeä, mutta pieni tujaus rohkeutta ja omaa ääntä ei tekisi Big Troublesille hallaa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Big Wave Riders – EP

Soliti

68 Nick Trianin luotsaaman Solitin julkaisupolitiikka hahmottuu levy levyltä. Samalla käy selväksi, kuinka tervetullut tällainen indierockille omistautunut, väljäksi genreotsikoksikin kelpaava levy-yhtiö on. Soliti tarjoaa turvapaikan muun muassa helsinkiläiselle Big Wave Ridersille, joka nakuttelee uuden aallon palikoista terhakkaa ja sympaattista kitarapopia. Narskuvien kitaroiden, kulmikkaiden rumpujen ja asianmukaisen elektrosilauksen alkulähteitä on helppo hakea 1980-luvun Manchesterista, mutta orkesteri tuo mieleen myös Suburban Kids With Biblical Namesin ja Kameran kaltaiset ruotsalaisartistit, jotka valloittivat yliopistoradioita 2000-luvun puolivälissä. Länsinaapurien tavoin Big Wave Ridersin ansiokasta pillifarkkupoljentoa latistaa kappalemateriaalin hienoinen yksioikoisuus. Vaikka orkesteri rikastaa musiikillista taustaansa riemukkaalla läsnäolollaan, se tuo tyylilajiinsa vain vähän uutta. Hetkessä eläviä trendejä Big Wave Riders rytmittää loistavasti, mutta pysyvämpiä jälkiä kovertaakseen yhtye kaipaisi vielä hieman syvyyttä, arvaamattomuutta tai ainakin yhden ylittämättömän sävellyksen. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Class Actress – Rapprocher

Carpark

69 Class Actressin ensimmäinen albumi antaa vaikutelman varsin pätevästä elektropoptriosta, joka haluaa kovasti kuulostaa Italians Do It Better -lafkan etäisen viileältä diskoposeeraamiselta, mutta sekoittaa mukaan pieniä annoksia päiväkirjamaista hempeilyä. Yhtälö ei ole mahdoton, mutta biisinkirjoitus tuntuu useimmiten jämähtäneen puolitiehen. Elizabeth Harperin ääni miellyttää, samoin laskelmoidun coolit syntikkataustat, mutta kappaleet junnaavat varsin mielikuvituksettomasti ja vailla tarvittavaa mysteerin tuntua. Kohokohdaksi nousee napakka, viikonlopun lähestymisen tunnelmia tehokkaasti summaava Weekend. Singlenä kuultu Keep You tarjoaa puolestaan levyn ainoan merkityksellisen koukun. Kokonaisuudessaan Rapprocher sisältää liikaa kimallusta ja liian vähän kitkaa. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Cykles – Cykles

OreMansion Records

86 Cyklesin toukokuinen debyytti ohitti ilmestyessään korvani, mutta onneksi hyvä musiikki ei ole kuukausista kiinni – varsinkaan kun sen sukupuu ulottaa juurensa vuosikymmenien taakse. Helsinkiläisviisikon väljänä viitekehyksenä on Editorsin kaikuja toistava laajakuvaindie, johon haetaan väriä ja syvyyttä 1970-luvun glam-rockista, takaa-ajon tunnelmaa huokuvasta rautalangasta sekä tietenkin uuden aallon kolkosta kauneudesta. Välillä orkesteri yläotsikoi kappaleitaan tietyllä tyylilajilla, mutta useammin aikakaudet ja musiikilliset teemat sekoitetaan vallattomasti rönsyileviksi kokonaisuuksiksi. Cykles voikin onnitella itseään vaikutepaketin ensiluokkaisesta hyödyntämisestä. Yhtyeen kiihkeässä dramatiikassa ja perimänsä tiedostavassa luovuudessa on samaa henkeä kuin vaikkapa Rubikin debyyttilevyssä tai harmillisen vähälle huomiolle jääneen Palman soinnissa, mutta verrokeistaan Cykles erottuu pinnistelemättömällä otteellaan. Suureellisuudessaankaan orkesteri ei tyrkytä melodisuuttaan tai nerokkuuttaan, vaan hiipii ovelasti ihon alle valmistelemaan yhtä vuoden hurmaavimmista yllätyksistä. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Future Islands – On the Water

Thrill Jockey



87 Viime vuonna baltimorelainen Future Islands yllätti ja vakuutti loistavalla In the Evening Airilla – kauniilla levyllä täynnä New Orderin ja The Curen sukuista dramaattista ja leijailevaa synapoppia. Toisin kuin monet elektronisempia soundeja viljelevät virkaveljensä, Future Islands ei ollut etäinen, kylmä tai virtaviivainen, vaan etenkin nokkamiehensä Samuel Herringin elämän iskuissa parkkiintuneen äänen ansiosta enemmänkin surumielinen ja nukkavieru – kuin polvilleen lyöty piruparka, joka jaksaa kammeta itsensä pystyyn vielä yhtä epätoivoista taistelua varten. Jos voit kuvitella Tom Waitsin esiintymässä jossain Twin Peaksin seutuvilla taustallaan uuden aallon elektropopyhtye, alat olla aika lähellä Future Islandsin soundia. On the Waterilla on siirrytty elementistä toiseen, mutta muuten yhtye on ennallaan – tällä kertaa varustettuna vieläkin hienommilla kappaleilla. On the Water, The Great Fire ja Where I Found You ovat upean kuulaita slovareita, jotka tuovat mieleen loputtomat valtatiet syksyn kirkkaassa, mutta vähitellen himmenevässä auringonvalossa. Nopeammilla kappaleilla, kuten Before the Bridge, Balance ja Close to None Herring yhtyeineen johdattaa tanssimaan kyyneleet silmäkulmassa diskoon öisen kaupungin salatussa sydämessä. On the Water tarjoaa lyödyille, hylätyille, surusilmäisille haaveilijoille ja särkyneitä sydämiään hoivaaville lämpimän olkapään, jota vasten on hyvä nojata.

 (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Joakim – Nothing Gold

Tigersushi

84 Joakim Bouaziz on julkaissut omaa musiikkiaan Tigersushi-levymerkin pyörittämisen ja remix-töiden (Annie, Goldfrapp) lomassa jo lähes kymmenen vuotta – ilman mainittavaa menestystä. Miehen neljäs albumi parantaa monta pykälää sympaattisista, mutta kovin raakilemaisista Monsters & Silly Songsista (2007) ja Milky Waysista (2009). Nothing Goldilla Bouaziz pyörittää melko rajallista soundipalettiaan erinomaisen näkemyksekkäästi ja onnistuu luomaan yli tunnin mittaisesta albumista yhtenäisen kokonaisuuden. Kalkattavat perkussiot, upottavat syntetisaattorimatot, syvät bassot ja hiukan kolhot laulumelodiat toistuvat biisistä toiseen hyvin samanhenkisinä, mutta kuitenkin riittävästi varioituina. Levyn huippuhetkiksi kohoavat hypnoottisen rytmikäs In the Cave valtameren ylittävine pianosoundeineen, ruotsalaisen Studion baleaarisesta raukeudesta muistuttava Nothing Gold sekä Kraftwerkia ja Chicago-housen hektisiä pimputuksia yhdistelevä New How Love Life. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

William Shatner – Seeking Major Tom

Cleopatra



46 Musiikillisen uransa puolesta lähinnä The Transformed Man -levyn (1968) camp-klassikoista (Mr. Tambourine Man, Lucy in the Sky With Diamonds) tunnettu William ”kapteeni Kirk” Shatner julkaisi vuonna 2004 puun takaa samalla sekä hauskan, koskettavan, kypsän että syvällisen Has Been -albumin. Seeking Major Tomilla tv-legenda kuitenkin ampaisee suoraan takaisin camp-avaruuteen. Tyyli on tuttu: Shatner ei laula, vaan lausuu kappaleiden sanat dramaattisesti ylinäytellen. Tällä kertaa materiaali koostuu avaruusaiheisista popklassikoista, Space Odditystä Silver Machineen ja Space Cowboysta Rocket Maniin. Vierailijoita piisaa heavy-legendoista proge-sankareihin ja… Sheryl Crow’hun. Parhaimmillaan Shatner on hilpeä ja yllättävät vierailijat huvittavat (vaikka harvoin erottuvat selvästi), mutta lopulta tämä tupla-cd on pitkä kuin matka avaruuden kylmässä tyhjiössä ja yrittää liikaa tiedostavassa hassuttelussaan. Kun Seeking Major Tom päättyy yli 90 minuutin jälkeen Steve Howen jammaillessa Shatnerin kanssa Duran Duranin Planet Earthia, pöllämystynyt kuuntelija ei oikein tiedä mikä häneen osui. Eikä todellakaan ole varma haluaako kokea saman uudelleen. Soveltuu vain kaikkein pelottomimmille avaruusmatkaajille.

 (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Zola Jesus – Conatus

Sacred Bones

71 22-vuotias Nika Roza Danilova on ehtinyt suoltaa reilussa kahdessa vuodessa kunnioitettavan määrän musiikkia. Kolmea singleä, kolmea ep-levyä ja kahta splittiä seuraa nyt jo kolmas albumi, Conatus, joka ei ennakkotiedoista poiketen poikkea paljoakaan artistin aikaisemmasta tuotannosta. Danilova hoilottaa yhä kolhoon ja etäiseen tyyliin ja jatkaa musiikillisesti tyylipuhtaan 4AD-avantpopin linjoilla, joka on silkkaa mannaa Kate Bushin, This Mortal Coilin ja Dead Can Dancen aikakaudelle haikaileville. Yksittäisinä annoksina Zola Jesusin keskiaikainen goottidisko saa höristämään korviaan, mutta albumimitassa artistin yksipuolisuus paljastuu armottomasti. Esimerkiksi Ruotsin Lykke Li synnyttää samankaltaisista aineksista huomattavasti monipuolisempaa ja notkeampaa musiikkia. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla