Fugazi, periaatteen miehiä.

Fugazin tarinassa on eittämätön päähenkilö – bändin solisti, kitaristi ja laulunkirjoittaja Ian MacKaye.

McKaye on mies Minor Threatin ja Fugazin takana, eräs päihteitä karttavan straight edge -liikkeen perustajista ja tärkeimmistä punk-hahmoista koskaan, post-hardcoren kätilö, vaikutusvaltaisen Dischord-levymerkin perustaja ja muun muassa Bikini Killin ja Rollins Bandin tuottaja.

McKaye on myös Yhdysvaltain vaihtoehtoisen ruohonjuuriskenen voimahahmo ja häpeilemätön periaatteen mies. Kuinka moni muu on levymogulien kilpakosiskelusta huolimatta pitänyt oman linjansa, johon kuuluvat muun muassa alhaiset lippujen hinnat ja esiintyminen paikoissa, joihin pääsevät myös alaikäiset?

Ian MacKaye onkin Kurt Cobainin ja muiden huumeiden ja maineen mustaan tuplakierteeseen tempautuneiden rocktähtien antiteesi: mies, joka ei vain puhunut levyteollisuuden kiroista ja itsenäisyydestä vaan piti järkähtämättä (selvän) päänsä, ei myynyt itseään ja – mikä tärkeämpää – fanejaan vaan hyödynsi kaiken potentiaalinsa omilla ehdoillaan.

Nykyisessä kulttuuri-ilmastossa markkinavoimien seireeninlaulua vastustavia pidetään helposti toivottomina idioot… siis idealisteina, joille sopii naureskella ohi puksuttavan bandwagonin kyydistä.

Tilanteessa, jossa uudet poptähdet valitaan tekniseen briljeeraukseen tähtäävillä cover-kisoilla ja lippujen hinnat lähentelevät usein srilankalaisen vuosiansiota, MacKayen pitäisi olla sankari kaikille, jotka välittävät musiikista.

Mutta puhutaanpa pari sanaa itse kappaleesta, ennen kuin Nalle Wahlroos painaa painiketta, joka räjäyttää minut taivaan tuuliin.

Merchandise on Fugazin ensilevyn paras kappale; se enteilee kaikkia hardcoren jälkeisiä bändejä Quicksandista kotoiseen Disco Ensembleen. Siinä on enemmän melodiaa kuin perinteisessä hardcoressa, monipuolisempia staccato-rytmejä ja myös hienoviritteisempi kirjo tunteita. Omalaatuiset, harmaan sävyissä yli huuhtoutuvat melodiat pysyvät juuri ja juuri atonaalisuuden oikealla puolella. Laulu on lähes-melodista karheaa ulvontaa.

Kun kappale puhkeaa kertosäkeessä tiivistetyn, lihaksikkaan melun hyökyaaltoon, kuulija voi vain alkaa sätkiä musiikin tahtiin pakonomaisesti (kuten juuri itse tein tuolissani keskellä Esplanadin kahvilaa).

On kyse McKaeyn straight edge -filosofiaa mukaillen siitä, kuinka me pysymme ruodussa keskittyessämme huolehtimaan tavaroista (”Merchandise”) ja siitä kuinka tämä alisteinen asema on olemassa vain niin kauan kuin jatkamme käytöstämme:

”But when we have nothing left to lose
You will have nothing left to use
We owe you nothing, you have no control”

Jos lakkaamme himoitsemasta iPhoneja, kivoja vaatteita ja hybridiautoja, meitä onkin yhtäkkiä vaikeampi ohjailla. Ehkä meillä silloin olisi aikaa keskittyä vaikka oman naapurustomme tai kaupunkimme asioihin.

Se olisi toki kaunista ja se oli – ja on edelleen – McKaeyn haave. Merchandise-kappale on sen haaveen soundtrack.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Samasta Washington D.C.:n hc-skenestä sikisi myös rikollisen unohdettu Jawbox, joka on mielestäni jopa Fugazia parempi yhtye.

Video ei ole enää saatavilla

Suhteeni raskasta vaihtoehtorockia veivaavaan Fugaziin on lyhyt ja yksipuolinen, mutta sangen intensiivinen. Se lähtee ensimmäisestä bassoriffistä, joka aloittaa yhtyeen ensimmäisen, eponyymin debyytti-EP:n (1988) sekä sitä seuranneen 13 Songs -kokoelman (1989) ja päättyy 40 minuuttia myöhemmin Promises-kappaleen huutolyriikkaan.

Sen pidemmälle en ole oikein koskaan päässyt. Olen kyllä kursorisesti käynyt läpi yhtyeen varsinaiset pitkäsoitot Repeaterista viimeiseksi jääneeseen The Argumentiin, mutta 13 Songsilla yhtyeen hienous kiteytyy kaikista komeimmin. Se naittaa yhteen kaksi bändin aiemmin julkaisemaa EP:tä, Fugazin ja Margin Walkerin (1989).

13 Songs on raakile – tietenkin se on raakile. Fugazi ei vuonna 1989 ollut vielä millään tavoin valmis yhtye. Mutta ahkera ja intohimoinen se oli; kokoelmasta välittyy se vastaansanomaton into ja ihailtava omaehtoisuus, jolla Ian MacKayen vetämä ryhmä työtään teki.

Ja tekee ehkä vielä joskus: bändia on sen kymmenen vuoden takaisen hajoamisensa jälkeen kosiskeltu Coachellan kaltaisille festivaaleille huimilla rahasummilla. Muusikot ovat todenneet ykskantaan, että jos Fugazi joskus palaa, se ei tule tekemään sitä rahan vuoksi. On bändi ennenkin sivuuttanut miljoonasopimuksia.

Washington D.C.:ssä syntynyt yhtye oli vielä 1980-luvun lopussa käytännössä keulahahmo Ian MacKayen projekti. Hän teki biisit, jotka sitten purkitettiin studiossa. Tätä ajatellen alkuvuosien kappaleet kuulostavat huolettomilta, ilmavilta ja jopa improvisoiduilta. MacKayea lienee kiittäminen siitä, että jammailufiilis välittyy, vaikka kaikki olisikin etukäteen suunniteltua.

MacKayen edellisestä yhtyeestä, vuosikymmenen alussa operoineesta Minor Threatista, tuli Fugazin musiikkiin hc-punkin vaikutteita, mutta kokonaissoundi oli alusta asti pehmeämpi ja juurevampi. Dub- ja reggae-vaikutteet kuuluvat erityisesti myöhemmillä levyillä, mutta niiden estetiikkaa edustivat alusta alkaen musiikin bassovetoisuus ja usein varsin lungisti löntystävä tempo.

Fugazi oli myös poliittinen ja tiedostava bändi. Sen nimi liittyy Vietnamin sotaan, jonka veteraanit käyttivät termiä niistä sotilaista, jotka eivät taistelusta palanneet. He olivat fucked up, zipped into a body bag.

Waiting Room on suoraviivainen päänavaus, jonka voi lukea poliittisena tai yleismaailmallisena. Kertoja on jämähtänyt muiden tavoin odotushuoneen penkkiin, mutta vierustovereistaan poiketen hän valmistelee yllätystä, eikä siis aio jäädä aloilleen.

”But I don’t sit by idly
I’m planning a big surprise
I’m gonna fight for what I want to be”

Ja taistelua Fugazin alkuvuodet olivatkin. Yhtye keikkaili hurjaa tahtia ja halusi tehdä mahdollisimman paljon itse. Toiminnan piti olla helppoa ja rehellistä: lipputulot pidettiin alhaisina ja turhat välikädet siivottiin. Fanikrääsää ei kaupattu, koska se olisi tarkoittanut ylimäääristä työtä. Isot levydiilit sivuutettiin samasta syystä.

DIY-henki kantoi yhtyeen lopulta yhdeksi vuosikymmenen vaihteen tärkeimmistä, ja omissa kirjoissani arvostetuimmista vaihtoehtobändeistä. Sen perässä tulivat Nirvana, Pearl Jam ja kaikki ne muut sielunsa ennen pitkää taivaskanaville ja suurlafkoille myyneet popparit.

En usko, että Fugazi koskaan palaa. Ja tavallaan toivonkin, ettei niin käy.

Video ei ole enää saatavilla