Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 125 Friendly Fires – Hawaiian Air

Friendly Firesin kakkoslevy oli aurinkoista elektropoppia, joka unohtui hetkessä, mutta tulevien kesien soittolistoille voi sisällyttää ainakin trooppisesti jossain Karibianmeren yllä liihottavan Hawaiian Airin. Tyhmässä videossa ollaan lentokoneessa, vaikka pitäisi ratsastaa monivärisillä jättipapukaijoilla Galapagos-saarten rannikolla. Tai jotain vielä kivempaa. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 124 Suvi Isotalo – Vastarakastuneet

Suvi Isotalon oivaltaminen vaati kaksi soolokeikkaa. Molemmilla kerroilla se ratkaiseva kappale oli P.S. Maj’lle -albumin päätösraita, pianoballadi Vastarakastuneet, jossa tiivistyy Isotalon merkittävin avu: kaiken vakavuuden ja mahtipontisuudenkin takaa pilkistävä huumori. Laulu, joka kuulostaa joka kerta siltä kuin se syntyisi siltä istumalta, ei voi olla huono. (Antti Lähde)

Syyskuussa julkaistu PS. Maj

Voit kuunnella Vastarakastuneet Spotifyn kautta tästä.

# 123 Moonface – Return to the Violence of the Ocean Floor

Ajattelin aluksi, että kappale käsittelee taiteen ja yleisönkosiskelun välistä tasapainoa. Luulin keksineeni hyvän selityksen – laulussa mainittu henki valuu joskus hiekkana rannalle, jossa meri kohtaa maan ja ”yleisön”. Joskus tekee taas mieli palata meren väkivaltaiselle pohjalle, hankalan taiteen pariin. Väärin. Laulu kertoo Spencer Krugin mukaan itsemurhasta. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 122 Ladytron – White Elephant

White Elephantin tunnistaa parissa sekunnissa ehdaksi Ladytroniksi. Palkeiden välistä tihkuu kuitenkin joukko uusia sävyjä – auringon säteitä, herääviä tunteita. Vaikka yleistunnelma on odotetun kolho, kappaleen huokoinen majesteettisuus vihjaa Ladytronin löytäneen musiikkiinsa sellaista inhimillistä lämpöä, jota yhtye on sekä etsinyt että väistellyt läpi uransa. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 121 Ruudolf & Karri Koira – Mammat riivaa

Danza Kuduro oli jo sellaisenaan täysin kelvollinen osanottaja tällä listalla, mutta Ruudolfin ja Karri Koiran huikea lokalisointi nostaa hommat ihan uusille tasoille! Vaikka biisiä ei edes julkaistu Youtube-videota virallisemmin, se lukeutuu silti helposti vuoden 2011 kesähittien joukkoon. Täysin ansaitusti. Etenkin virallisen tanssin esitelleen videon ansiosta. (Tommi Forsström)

Video ei ole enää saatavilla

# 120 Wilco – Art of Almost

Wilcon paras kappale vuosiin on nimetty oudosti. Art of Almostilla kun mikään ei ole melkein vaan kaikki on justiinsa justiinsa. Seitsemässä ja puolessa minuutissa opus kasvaa rumpuloopista puoliorgaaniseksi poplauluksi huipentuen Nels Clinen pitkään sooloon. Samalla se todistaa Wilcon olevan vuonna 2011 parempi Radiohead kuin nykyinen Radiohead itse. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 119 The Lonely Island – Jack Sparrow

Huumorimusiikki on vaikea laji. Monet sen klassikoista panostavat lähinnä lyyriseen antiin, musiikin toimiessa lähinnä tarjottimena, jolla pihvi tarjoillaan. Lonely Islandin nerouden ydin piilee siinä, että ellei kuuntelisi sanoja, sen voisi helposti uskoa olevan tosissaan tehtyä modernia rytmimusiikkia. Michael Bolton pistää itsensä upeasti peliin vierailullaan. (Tommi Forsström)

Video ei ole enää saatavilla

# 118 Coldplay – Princess of China (feat. Rihanna)

Chris Martinin johtaman supertähtinelikon viides albumi kuulosti aiempia helpommalta popilta. Miellyttävään virtaan mahtui onneksi pari yhtyeen parhaiden kappaleiden seuraksi kelpaavaa hetkeä, joita bändi voi tykittää stadioneilla. Rihannan kanssa esitetty Princess of China hymyilyttää syntetisaattorien ja eeppisen kertosäkeen voimin. Nautittavaa. Ja säväyttävää. (Aleksi Kinnunen)

Video ei ole enää saatavilla

# 117 Anna Abreu – Stereo

Kultasormi-lokeroon tipahtavan Jukka Immosen yhdessä brittituen kanssa kirjoittama Stereo jatkoi Hysterian aloittamaa Abreun rynnistystä. Kappale kipusi pophittien sarjassa joka suhteessa vuoden valioiden kastiin. Kertosäe paisuu suorastaan taivaallisen nostattavaksi ja Raaseporin linnassa kuvattu videokin on ilmiselvistä gagaismeistä huolimatta kunnianhimoinen. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

# 116 Rival Sons – Pressure & Time

Basisti Robin Everhart on tässä se sankari. Svengaa kuin Lee Sklar Billy Cobhamin Stratuksella. Tämän ensi kertaa kuullessa tuli aivan sama olo kuin ensi kertaa Rancidille altistuessa. Myös Rancidin kantava voima oli basisti. Rival Sonsissa on kaikki muukin kohdillaan, laulajan kukkoilua, rumpalin nännikomppia ja kitaristin kliseevapaata sooloilua myöten. Rockia. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 115 Zombi – Escape Velocity

Pittsburghilais-duo Zombi löytää Escape Velocityssä sisäisen Kraftwerkinsä. Rumpuihin ja syntetisaattoreihin kutistettu soitinarsenaali ei kuitenkaan ohenna elävän kuolleen soundia, vaan kasarivaikutteinen, mutta silti moderni elektroninen rock muodostuu hyvinkin monitahoiseksi. Lääkärin määräyksestä levyllinen päivässä akuuttiin savolaisen Aavikon puutostilaan. (Sami Sankilampi)

Toukokuussa ilmestynyt Escape Velocity on Zombin neljäs albumi.

Kuuntele Escape Velocity Spotifyn kautta tästä.

# 114 Shabazz Palaces – Swerve… the Reeping of All That is Worthwhile (Noir Not Withstanding)

Shabazz Palaces -nokkamies Ishmael Butler todistaa, että koskaan ei ole liian myöhäistä uusiutua. Digable Planetsin kanssa briljanttia jazzilla sävytettyä rappia tehnyt Butler on noussut viime vuosina uudelleen otsikoihin raikkaan abstraktilla hiphopilla taituroivan Palacesin kanssa. Swerve… on hyönteisrobottiarmeijan kanssa tehty päivitys kultakauden rapista. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

79 Peter Silbermanin sooloprojektista trioksi kasvaneen The Antlersin edellinen albumi Hospice nosti newyorkilaisyhtyeen ansaitusti laajemman yleisön tietoisuuteen. Burst Apart jatkaa edeltäjänsä jäljissä tunnelmallisen, synavetoisen indierockin parissa, vieläpä melko samoilla askelmerkeillä. Pahimmillaan dreampopin unettavimmat ja eteerisimmät elementit yhdistyvät The Antlersin musiikissa hattaramaiseksi hötöksi, johon oivallisetkin sävellykset ovat vaarassa hukkua. Parhaimmillaan yhtye on sen sijaan No Widowsin ja Every Night My Teeth Are Falling Outin kaltaisissa, tummasävyisissä ja kiihkeissä kappaleissa. Esimerkiksi Parentheses on lopun kitaroineen osoitus yhtyeen kyvystä kehittää ilmaisuaan. Merkittävä osa The Antlersin soundia on luonnollisesti Silbermanin korkeassa rekisterissä kulkeva lauluääni, josta löytyy nyt aiempaa enemmän sävyjä. Albumin kansikuvan ja musiikin suhde on poikkeuksellisen onnistunut. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

Friendly Fires – Pala
XL Recordings

64 Elektronisen indierockin häpeilemättömän kaupallista laitaa edustava Friendly Fires kuulostaa kakkosalbumillaan melko tarkkaan Cut Copyn ja Pendulumin risteytymältä. Brittibändi veistää biisinsä yhdestä ja samasta, oksattomasta ja varsin suorarunkoisesta puusta, josta se pyrkii heruttamaan mahlatippoja rytmisten koukkujen, luksusluokan soundien ja reippaan meiningin avulla. Resepti toimii moitteettomasti ja tanssittavasti noin levyn puoliväliin asti, mutta sen jälkeen Friendly Fires alkaa toistaa itseään niin pahasti, että – suokaa anteeksi – Pala nousee väkisinkin kuulijan kurkkuun. Notkeasti kuplivat Hawaiian Air ja Pull Me Back to Earth ovat tämän pinnallisen kulutusviihdykkeen parhaat hetket, mutta eivät nekään aivan esikoisalbumin Paris-klassikon veroisia. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Hauschka – Salon des Amateurs
FatCat

89 Volker Bertelmann tulee Düsseldorfista, tuosta Saksan Porista, joka on antanut eurooppalaiselle taiderockille muun muassa Kraftwerkin, Neu!n, Mouse on Marsin ja Propagandan. Viimeistään nyt, seitsemännen albuminsa jälkeen, Bertelmann ansaitsee tulla nostetuksi edellä mainittujen klassikkoartistien rinnalle. Bertelmann tekee musiikkinsa pääosin pianolla – ja instrumentin kanssa varsin epäortodoksisesti vehdaten, sen kieliä sorkkien, muokaten ja jos jonkinlaisia objekteja niiden väliin sulloen. Tieto saksalaisen käyttämistä metodeista musiikkinsa tekemisessä käy kuitenkin Salon des Amateursin myötä herttaisen yhdentekeväksi; levy sisältää yksiselitteisen erinomaista musiikkia, oli se tehty millä metodilla hyvänsä. Salon des Amateurs on rytmikäs, elegantti ja Bertelmannin artistinimen mukaisesti varsin ”hauschka” albumi, josta aistii sukulaisuutta niin Steve Reichin jankuttavaan ambientiin, Penguin Café Orchestran leikkisiin kamariharjoituksiin, Gotan Projectin tangohaaveiluihin kuin Arthur Russellin abstakteihin selloseikkailuihin. Levy kuulostaa siltä kuin soittimet soisivat itsekseen, omaksi ilokseen. Hauschka on varmasti mielenkiintoisin artisti, jonka missaat elokuun Flow-festivaaleilla. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Miss Li – Beats & Bruises
National

47 Ruotsalaisen Linda Carlssonin ura alkoi ryminällä. Neitokaisen debyytti ilmestyi marraskuussa 2006, ja runsas vuosi myöhemmin diskografia oli jo kolmen studioalbumin ja tuplakokoelman mittainen. Tekotapa tuki esitysmuotoa. Levyt olivat spontaaneja ja valloittavia sikermiä, joilla artisti porhalteli kömpelön ragtimen, hattaraisen soulin ja pikkutyperän popin välillä. Idealaari ei ollut kuitenkaan pohjaton. Miss Lin edellinen levy, Dancing the Whole Way Home (2009), oli hiotumpi ja tyylitellympi tuotos, jolla oli vain murto-osa edeltäjiensä karismasta. Beats & Bruises jatkaa samalla linjalla, mutta syventää syöksykulmaa. Kappaleiden lähennellessä muodollista pätevyyttä käy ilmeiseksi, että varsinaista sanottavaa Miss Lillä on vain vähän. Beats & Bruises on ontoilla sanoituksilla kuorrutettu pinnallinen pastissiryöppy kevytsoulia ja muovimotownia. Väkinäisesti keikistelevine vokalisointeineen Miss Li uhkaa suorastaan ärsyttää. Ja minä kun olin vähällä rakastua tähän naiseen. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

The Most Serene Republic ‒ Pre Serene: Thee Oneironauts
Home of the Rebels

63 Viime vuosikymmenen puolivälissä Kanadasta ponnisti monta kiinnostavaa yhtyettä. Yksi näistä oli The Most Serene Republic, joka on kolmen pitkäsoiton jälkeen päättänyt julkaista arkistojen aarteita. Pre Serene esittelee orkesterin esiasteen, Thee Oneironautsin, äänityksiä vuodelta 2003. Vaikka töin tuskin täysi-ikäisten soittajien esityksessä on paljon luonnosmaisuutta, Zoltar Speaksin kaltaiset himmeät helmet osoittavat, että albumilla on anekdoottiarvon lisäksi muutakin tarjottavaa. Ilahduttavan persoonallisesti soiva äänite on kodikas ja nukkavieru, parhaimmillaan jopa haikean kaunis. Seesteisen pinnan alla kytevä kaaoksen uhka osoittaa, että Thee Oneironautsin musiikki on ruumiillinen osa The Most Serene Republicin kasvutarinaa. Vaikka yhtyenuorukainen ei uskalla nostaa kappaleitaan kovin korkeaan liitoon, se ei suostu myöskään ujostelemaan. Siellä täällä kasvavat nerokkuuden versot auttavat kuulijaa kestämään satunnaiset kasvukivut. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Pinback – Information Retrieved, Pt A
Temporary Residence Limited

70 Törmäsin Pinbackiin joskus vuosituhannen vaihteen tienoilla ja ihastuin kovasti sen This Is a Pinback -debyyttiin. Armistead Burwell Smith IV:n sekä Rob Crow’n kokeelliseksikin mainitussa indierockissa oli yhtä aikaa jotain oudosti ajatonta ja silti niin tunnistettavasti aikaansa kiinnittyvää. Debyytin jälkeen yhtye katosi tutkastani, enkä ole sen koommin kaksikon tekemisiä seurannut. Siksi Pinbackin uusi kahden kappaleen Information Retrieved Pt A -EP on mieluisa yllätys. Yhtye luottaa osittain samaan reseptiin kuin uransa alussa: nakuttavat rummut ja kitarat muodostavat yhdessä basson ja risteilevien lauluraitojen kanssa sulavan kokonaisuuden, josta puuttuvat kaikki turhat paisuttelut ja kliimaksit. Kiehtovinta Pinbackissa onkin sen kyky tehdä musiikkia, jossa sen vähäeleisyydestä huolimatta sorrutaan vain harvoin tasapaksuuteen. Vaikka lähimmät verrokit löytyvät vuosikymmenen takaa Built to Spillin, Elliott Smithin ja varhaisen Death Cab for Cutien kaltaisista nimistä, on Pinback säilyttänyt soundissaan sen tietyn ajattomuuden. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla