”Not marrying kind” silloin, ”marrying kind” nyt.

Frida Hyvösen pianonovelli lapsuusnostalgiasta onkin novelli ruotsalaisesta luokkayhteiskunnasta ja sen ylipääsemättömistä muureista.

”I guess you do the dirty now and I do the dancing
And once we were Baby and Johnny
In a small boring town where the winters were long
And our real names were Frida and Jimmy”

Kaunis vaalea nainen istuu omakotitalonsa portailla pohjoisruotsalaisessa pikkukaupungissa. Hänen vieressä istuu nokikolari mustissaan.

Frida ja Jimmy.

Nainen ojentaa siroa kättään ja hipaisee nokikolarin käsivartta. Nokikolari säpsähtää.

”He said: Watch Frida, your hands will get dirty
And I felt like I had a fever”

Yksikään 2000-luvun musiikkikappale tuskin sisältää yhtä jännitteistä kohtausta kuin kuvailemani hetki Frida Hyvösen Dirty Dancing.

Dirty Dancing on Hyvösen (s. 1977) uran hienoin kappale. Kerta toisensa jälkeen ei voi olla liikuttumatta sen lyyrisen taituruuden edessä, jolla Hyvönen muuttaa lapsuusnostalgian tarkkanäköiseksi pienoisnovelliksi ruotsalaisesta luokkayhteiskunnasta. Ja hän tekee sen tavalla, johon en keksi yhdenkään suomalaisen pystyneen edes äidinkielellään.

Dirty Dancing -kappaleen lika on samalla tavoin pohjimmiltaan viatonta, mutta silti ympäristön odotusten kannalta ylitsepääsemätöntä kuin mambo Patrick Swayzen ja Jennifer Greyn tähdittämässä elokuvassa.

Hyvösen tapa käsitellä ruotsalaisen yhteiskunnan säröjä kaikenkertovien yksityiskohtien kautta tuo mieleen Jens Lekmanin.

Niin intensiivistä kuin Dirty Dancingissa kuvattu varhaisteinirakkaus oli 1990-luvun alussa, jotain perustavanlaatuista luokkaeroista kertoo se, kuinka isätön Jimmy vie Fridan tanssimaan juuri työväentalon, folkets husin kellariin. Orastavia kuiluja osoittaa myös se, kuinka hän ampuu lapsena lintuja altaaseen tehdäkseen vaikutuksen Fridaan – jota koskettivat enemmän heidän vaihtamansa kirjeet. Kellaritansseista puhumattakaan.

”The love of my life when I was a kid
Used to write me the sweetest letters
And one night he shot a couple of birds in a pool
Thought it was to impress me”

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin luokkaerot ovat repeytyneet entisestään. Molemmat lapsuuden rakastavaiset ovat liian kaukana omilla teillään. Heidän välillään on muuri, jota korkeampaa ruotsalainen luokkayhteiskunta onnistuu tuskin nostattamaan.

Jimmy on nuohooja, metsästäjä, kahden lapsen isä ja selvästi myös toisen naisen puoliso. Jimmy on myös jäänyt samaan kaupunkiin, Flarkeniin, josta Frida muutti nuorena pois vain palatakseen sinne takaisin kolmekymppisenä.

Samaan aikaan Hyvösestä on kasvanut flyygeliä soittava ja litterääri taiteilija, joka laulaa ”I’m not the marrying kind.”

Siksi Jimmyn kädet ovat likaiset muustakin kuin noesta: hän kokee olevansa alhaisempaa luokkaa kuin Frida.

Miksi älykkötaiteilijaa edes kiinnostaisi duunari, joka yritti tehdä 20 vuotta sitten vaikutuksen häneen ampumalla lintuja. Tai vastavuoroisesti: miksi duunaria kiinnostaisi älykkötaiteilija?

Hyvönen asettaa itsensä kuitenkin perustellusti duunari vs. intellektuelli -asettelun vahvemmaksi osapuoleksi. Ja juuri siitä syystä lopullisesti pakit ja särkee lapsuudenunelmansa lopullisesti. Toisaalta emme voi edes tietää, elättelikö tarinan Frida Jimmystä enää mitään todellisia toiveita vai tiedostiko hänkin lasiseinien korkeuden.

Koska Hyvönen on poikkeuksellinen kirjoittaja, novellisti muusikon vaatteissa, hän jättää tärkeimmän auki. Päätöskohtauksessa Frida uskottelee itselleen, että hänen ja Jimmyn rakkaustarina jääkööt omaan aikaansa. Hän tekee sen niin viileästi, että kurkkuun korahtelevaa pettymystä ei voi olla huomaamatta.

Istuessaan asuntonsa portailla Frida pohtii sitä samaa, mitä varmasti jokainen meistä joskus. Entä jos meillä olisi sittenkin ollut vielä uusi mahdollisuus. Entä jos.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Frida Hyvöseltä ei äänestetty muita kappaleita, mutta ruotsalaisista sooloartisteista kupongeille ylsivät myös muun muassa José González (Deadweight on Velveteen) ja Jens Lekman (Maple Leaves).

Frida Hyvönen ja Tomas Ledin ovat eri mieltä Ruotsin kesästä.

Frida Hyvönen vastasi iloisena puhelimeen muuttokaaoksen keskeltä. Juuri Pariisista Ruotsiin paluumuuttanut Hyvönen intoutui vertailemaan entistä ja nykyistä asuinmaataan sekä paljastamaan kielletyn musiikkinautintonsa. Hyvönen jättää muuttolaatikoiden purkamisen hetkeksi, kun hän saapuu perjantaina 18. toukokuuta esiintymään Helsingin Korjaamolle.

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Onpa vaikea! En ehkä osaa sanoa kappaletta, mutta Nina Simonea olen kuunnellut kenties eniten.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä klassista popkappaletta et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

”Tomas Ledinin Sommaren är kort -kappale on Ruotsissa hyvin suosittu. En ymmärrä sitä ollenkaan. Kesähän on täällä pitkä ja kaunis!”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen muusikon haluaisit laulavan tai soittavan levylläsi?

”Minua ei olisi haitannut ollenkaan tehdä yhteistyötä Nina Simonen kanssa, mutta se on mahdotonta nyt. ”

Video ei ole enää saatavilla

Jos et olisi muusikko, mikä olisit?

”Haluaisin hoitaa hevosia. Minulla ei voi olla omaa hevosta, koska matkustan niin paljon. Ratsastan aina, kun vain ehdin. Viimeksi tosin marraskuussa, koska minulla ei valitettavasti ole ollut sen jälkeen aikaa.”

Minkä levyn ostit viimeksi?

”Yleensä saan levyjä, joten viime ostoksesta on aikaa. Itse asiassa viimeksi taisin osaa erään suomalaisen artistin levyn, Jaakko Eino Kalevin. Näin hänet esiintymässä eräällä klubilla ja hän oli todella hyvä. Keikan jälkeen ostin levyn.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Ainakin kevät ylipäätään. Minua kiehtoo vuodenaikojen vaihtuminen – tälläkin hetkellä ulkona on vielä lunta, mutta silti kukat yrittävät kasvaa. Tällainen kiertokulku on todella inspiroivaa.”

Mitä mieltä olet ”kielletyn nautinnon” käsitteestä popmusiikissa?

”Minulla on yksi kielletty nautinto, mutten häpeä kertoa siitä, nimittäin new age -musiikki. Kun olin nuori, työskentelin eräässä ravintolassa. Siellä soi new age -tyyppinen mantramusiikki. Inhosin työtäni, mutta pidin siitä, kun kaunisääninen nainen hoki ’shanti, shanti’ uudelleen ja uudelleen. Juuri toissapäivänä kuuntelin jälleen sellaista musiikkia ja tulin todella onnelliseksi. Muusikkona en itse ikinä tekisi sellaista, mutta jotenkin kyseinen genre rauhoittaa minua.”

Video ei ole enää saatavilla

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi viileämmältä kuin oletkaan?

”En! Olen sellaisen ihmisen vastakohta. En kerää levyjä, joilla kehuskelisin. Identiteettini ei rakennu musiikkimakuni varaan.”

Mitä instrumenttia haluaisit oppia soittamaan?

”Klarinettia. Olen soittanut sitä joskus, mutten ollut kovin hyvä. Selloa olisi myös hienoa oppia soittamaan.”

Millä tavalla tuhlaat mieluiten aikaasi?

”Vietän aikaa ystävien kanssa ja katselen elokuvia.”

Kuunteletko paljon ruotsalaista musiikkia?

”En valitettavasti. Se johtuu siitä, että minulla ei ole aikaa. Olisin mielelläni se, joka antaa bändivinkkejä toisille, mutta en koskaan tiedä uusista yhtyeistä mitään. Tuntuu, että olen aina kaksi askelta muita jäljessä uuden musiikin suhteen. Jos minulla on aikaa, kuuntelen radiosta klassista musiikkia.”

Muutit kaksi viikkoa sitten Pariisista takaisin Ruotsiin. Miksi lähdit?

”Oli aika lähteä. Aluksi meidän piti olla siellä vain neljä kuukautta, mutta olimmekin melkein kaksi vuotta.  Eilen olin käymässä Pariisissa, joten en ole ehtinyt vielä kaivata sinne.”

Miksi päätit muuttaa aikoinaan Pariisiin?

”Olin käynyt siellä keikoilla ja pidin paikasta. Sitten rakastuin ja päätimme yhdessä muuttaa johonkin kaupunkiin. Vaihtoehdoiksi jäivät New York ja Pariisi. Nauhoitin juuri levyäni, joten ajattelimme, että Pariisi olisi parempi valinta, koska se on lähempänä Ruotsia.”

Mikä on Pariisissa parasta?

”Sen monipuolisuus. Siellä on niin paljon eritaustaisia ihmisiä, että se luo vapauttavan ympäristön. Ruokakulttuuri on myös mahtava. Rakastan sitä, että elintarvikkeita ei osteta yhdestä kaupasta, vaan kala ostetaan kalakaupasta, leipä leipomosta ja vihannekset torilta. Siinä on jotain romanttista. Jään kaipaamaan sitä, että kaiken ruoan saa tuoreena. ”

 Muutit takaisin Pohjois-Ruotsiin. Aikamoinen muutos Pariisista, eikö?

”Muutin takaisin 3000–4000 asukkaan Flarkenin-kylään, koska minulla on täällä oma, iso talo, jonka ostin vuonna 2007. Olen pitänyt taloni, koska tänne mahtuu kolme pianoani ja kahdet urkuni. Tämä on oma piilopaikkani. Kesällä Flarken on aivan ihana.  Katsotaan syksyllä, haluammeko muuttaa vielä jonnekin muualle.”

Mikä on Ruotsin ja Ranskan suurin ero?

”Se, miten tasavertaisia miehet ja naiset ovat. Ranskassa kaduilla näkyy vahva sukupuolijako. Miehet vislaavat naisten perään ja niin edelleen. Se on sellaista heteroseksuaalista peliä, jota Ruotsissa ei ole. Olen blondi, skandinaavisen näköinen nainen. Välillä Ranskassa olisin halunnut piiloutua vislauksilta ja katseilta.”

Uusi levysi on nimeltään To The Soul – mikä iskee sinun sieluusi?

”Ihmiset. Ihmissuhteet tuovat elämääni eniten mielenkiintoa ja onnen, jonka voi tuntea vain toisen kanssa. Kaikki se kauneus koskettaa minua. Haluisin koskea sitä, ottaa siitä tunteesta kiinni.”

Frida Hyvönen esiintyy Helsingin Korjaamolla 18.5.

Video ei ole enää saatavilla

Frida Hyvönen, äly vastaan tunteet.

Ruotsalaislaulaja-laulunkirjoittaja laulaa kolmannella levyllä suuresta valtamerestä ja räjähtävästä taivaasta, mutta lopulta voiton vie jokin samalla sekä paljon suurempi että pienempi. Sormuksella vasemmassa nimettömässä on osuutta asiaan.

Frida Hyvösen To the Soulin ensisingle Terribly Dark ihastutti ilmestyessään. Sen yhdistelmä kasarisoundeja, Fleetwood Macin aikuispoppia, diskorytmiä ja surumielistä melodiaa oli yllättävä, mutta toimiva veto naiselta, jonka tunnetuin kappale oli ollut fiftarisointukulkuun ja herkkiin nuoruusmuistoihin perustunut Dirty Dancing.

Terribly Darkin sanoitukset kertovat kaipuusta valoon pohjolan pitkän talven keskellä ja luovuuden heräämisestä pitkän horroksen jälkeen. Sen julkaisun ajoittaminen kevään korville olikin täydellinen ratkaisu, ainakin pohjoisen pallonpuoliskon asukkien näkökulmasta:

“I’ve been indoors for a century now
I’m dying, I’m dying to see sunlight
And when it shows to dissolve in it
Like I used to do as a child
It gets terribly dark here
I’ll put myself on fire if I find a spark”

Terribly Dark ei kuitenkaan ole kovin hyvä esimerkki siitä, minkälaista musiikkia Hyvösen kolmas albumi (jos ei lasketa tanssiesityksen ja valokuvakirjan taustamusiikiksi sävellettyjä levyjä) To the Soul sisältää. Se on Hyvösen sekä kunnianhimoisin että vakavamielisin levy, joka tuntuu syntyneen juuri tuon pitkän pimeän kauden aikana. Albumilla vallitsee melankolian ilmapiiri, vaikka sen musiikki kulkee tropiikista Amerikan pölyisiin autiomaihin ja Broadwaylta kulttuurikaupunkien konserttisaleihin. To the Soulin sanotusten skaala ulottuu pienimuotoisista huomioista elämän peruskysymysten pohdintaan ja triviaaleista tunteista suureen rakkauteen.

Menneisyys, erityisesti Hyvösen oman perheen historia, on To the Soulilla vahvasti esillä. Farmorin, Picking Applesin ja Handsin putki levyn puolivälissä käsittelee Hyvösen lapsuutta ja hänen suhdettaan sekä äitiinsä että isoäitiinsä. Näistä ensiksi mainittu on levyn kunnianhimoisin teos, joka yhdistelee americanaa, klassista musiikkia ja lähes oopperamaista draamaa novellimaisiin lyriikoihin, jotka kertovat Hyvösen isoäidin elämästä ja kuolemasta.

Farmorissa on paljon hyvää ja parhaimmillaan se on koskettava, mutta samalla sen yhdistelmä henkilökohtaista raastavuutta ja älyllistä taiteellisuutta jättää jotenkin kylmäksi. Sama ongelma vaivaa paikoittain koko levyä. Läpi albumin Hyvönen kurkottaa uusiin suuntiin ja antaa vallan kunnianhimolleen. Tämä tarkoittaa paisuilevia crescendoja, kimurantteja sointukulkuja, sanoituksia, jotka kamppailevat poplaulukaavaa vastaan ja levotonta hyppimistä musiikkityylistä toiseen.

Kun Hyvönen osuu maaliinsa, lopputuloksena on vaikuttavaa ja kaunista musiikkia. The Wild Bali Nights lipuu ylväästi ja dramaattisesti yllättävien rummuniskujen ja helisevän harpun ohjastamana, vuosikertajazzin tahtiin askeltava Enchanted on nimensä mukaisesti lumoava ja lempeä rakkauslaulu ja In Every Crowd onnistuu yhdistelemään jäätävää draamaa oikeassa suhteessa hienoon sointukulkuun ja melkein beatlesmaiseen melodiaan.

Pehmeän, kauniin ja mahtipontisen välillä heittelehtivän Saying Goodbyen sanoituksen olisi hyvin voinut painaa To the Soulin etukanteen kuvaamaan sen suureellisuuden ja surumielisyyden yhdistelmää:

”Big Oocean
Exploding sky
Those are things I understand
I’m fairly good at getting people inspired
But I never get used to saying goodbye”

Toisissa kappaleissa älyllisyys ja kokeilevuus estävät todellisen tunnesiteen muodostumista. Levyn aloittava Gas Station kehittyy pelkistetystä kaiutetun rumpubeatin ja surullisten pianosointujen yhdistelmästä mahtipontiseen kertosäkeeseen. Sanoituksiltaan se on mystinen yhdistelmä, joka alkaa rockhistoriasta, siirtyy nuoruudenmuistoihin ja lopulta nykypäivään ripotellen väliin tuokiokuvia kappaleelle nimen antaneelta huoltoasemalta. Gas Station on omalla tavallaan vaikuttava kappale, mutta sen kulmikkuudessa on myös jotain raivostuttavaa. Kerta toisensa jälkeen se lipeää käsistä juuri, kun siitä on saamassa otetta.

Levyn hituripainotteisuus ja vakavuus alkavat välillä puuduttaa, esimerkiksi laahaava Hands on synkkä ja iloton kuin syksyisen järven mustana lepäävä vesi. Toisaalta pirteämmät kappaleet eivät nekään aina toimi – Californian “social media/ California” -riimit särähtävät pahasti korvaan ja karibialaissävyinen Postcard on miellyttävä, mutta mitätön. Toisinaan Hyvösen kailottava lauluääni tekee herkemmille kappaleille karhunpalveluksen.

To the Soul koskettaakin sielua parhaiten silloin, kun Hyvönen ei yritä liikaa. Näin tekee levyn viimeiseksi kappaleeksi jätetty Gold, joka saattaa hyvinkin olla sen hienoin hetki. Se on kaunis balladi, joka osuu suoraan sydämeen ilmeisestä Without Youta mukailevasta sointukulustaan, keskitien aikuispopsävyistään ja sokerisista orkesterisovituksistaan huolimatta. Hitaasti rakentuva balladi ansaitsee lopulta melkein power-etuliitteen, eivätkä kimurantit sointukulut tai kolkon älylliset sovitukset tällä kertaa astu Hyvösen kauniin sävellyksen ja kuulijan väliin.

Viimeisenä To the Soulista jää mieleen kauniisti kujertava taustakuoro toistelemassa lausetta ”I love you”. Nainen, joka kertoi Silence Is Wild -levyn My Cousin -kappaleella, ettei ole naimisiin menevää tyyppiä, laulaa konstailematta ja liikuttavasti naimisiinmenosta. Rakkaus saattaa olla popmusiikin kulunein aihe, mutta kuinka se toimiikaan oikein toteutettuna – aina niin paljon paremmin kuin väkinäinen taiteellisuus tai älyllisyys.

64 Hankala tapaus tämä Frida Hyvönen – hän on selvästi lahjakas ja taitava laulaja-laulunkirjoittaja, jolta ei kunnianhimoa puutu. Joskus kuitenkin vähemmän on enemmän ja parhaat tulokset syntyvät, kun aivojen sijaan antaa sydämen puhua.

Video ei ole enää saatavilla