”Do I train in vain”, kysyy Joe Strummer itseltään, kun läpimurtoa The 101’ersin keulakuvana ei näy eikä kuulu.

The 101’ers –> The Clash

Joe Strummer oli oikealta nimeltään John Mellor, ja kun hän vuonna 1974 päätti perustaa bändin, jonka nimeksi vakiintui lopulta The 101’ers, tunnettiin hänet nimellä ”Woody”. Woody ei ollut vielä punkrockista kuullutkaan vaan rakensi musiikillisen pohjansa rakkaudesta Beach Boysiin, Captain Beefheartiin ja – tietenkin – Woody Guthrieen. Energiseen ja alkuvoimaiseen pub rock -liikkeeseen yhdistetty The 101’ers soitti alkuaikoinaan enimmäkseen lainabiisejä, enimmäkseen amerikkalaista rhythm’n’bluesia, mutta hiljalleen myös omia biisejä. Niistä yksi, Strummerin silloisen tyttöystävän eli Slits-rumpali Paloma ”Palmolive” Romeron inspiroima Keys to Your Heart, jäi yhtyeen ainoaksi singleksi – ja sekin julkaistiin vasta sen jälkeen, kun Strummer oli Sex Pistols -lämmittelykeikan seurauksena havahtunut The 101’ersinkeskinkertaisuuteen ja päättänyt aloittaa puhtaalta pöydältä uuden bändin kanssa. Päätös oli oikea, koska The Clash.

Video ei ole enää saatavilla

The Golliwogs –> Creedence Clearwater Revival

John Fogerty oli vain 14, kun hän perusti ystäviensä Dough Cliffordin ja Stu Cookin kanssa instrumentaaliyhtyeen Blue Velvets. Hieman myöhemmin Johnia neljä vuotta vanhempi veli Tom liittyi yhtyeen laulajaksi. Levyttämään Blue Velvets pääsi pienelle Orchestra-levymerkille jo 1961, silloin nimellä Tommy Fogerty & The Blue Velvets. Vuonna 1964 yhtye kiinnitettiin Fantasylle, joka vaihtoi yhtyeen nimen ensin The Visioniksi ja sittemmin The Golliwogiksi. Nimivalintaa voi pitää outona vitivalkoisten poikasten yhtyeelle, sillä se viittaa mustaa miestä esittävään GolliWogg-nukkeen. The Golliwogs julkaisi vuosina 1964—1967 seitsemän singleä ilman mainittavaa menestystä. Vuonna 1966 John Fogerty värvättiin ja hän palveli vuoden verran reserviläistukikohdissa. Seuraavana vuonna hän palasi yhtyeeseensä muuttuneena miehenä, otti sen tiukasti komentoonsa, ja 1960-luvun paras yhdysvaltalainen rockyhtye käynnisti varsinaisen uransa. Vain yksi ei muuttunut: olutmainoksesta ja Tom Fogertyn ystävästä inspiraation saanut Creedence Clearwater Revival oli yhtä käsittämättömän tyhmä nimi kuin The Golliwogskin.

Video ei ole enää saatavilla

The Karelia –> Franz Ferdinand

Franz Ferdinandin nykymenoon pettyneet indierockfanit voisivat ryhtyä kieli poskessa vaatimaan ”Karjalaa takaisin”. Puoli vuosikymmentä vuotta ennen Franz Ferdinandin perustamista Alex Kapranos (tuolloin sukunimeltään Huntley) nimittäin soitti jazzahtavaa lofi-rockia The Karelia -yhtyeessä, joka ei juuri hetkauttanut Glasgow’n ulkopuolista maailmaa, vaikka yhden albumin (Divorce at High Noon, 1997) julkaisikin. The Karelian hajottua muutama sata myytyä levyä rikkaampana vuonna 1998 Kapranos loikkasi The Fall -vaikutteiseen Peel-suosikkiin The Yummy Furiin, mutta sitäkään riemua ei vuotta kauempaa kestänyt. Vuonna 2004 vihdoin tärppäsi: Take Me Out -jättihitti siivitti Franz Ferdinandin nimettömän esikoisalbumin lähes platinamyyntiin niin Britanniassa, Yhdysvalloissa kuin Australiassakin.

Video ei ole enää saatavilla

Bobby Durst

Parva –> Kaiser Chiefs

Kaiser Chiefsin juuret ulottuvat kauas vuoden 2004 ja läpimurtosinglejen Oh My Godin ja I Predict a Riotin taakse. Laulaja Ricky Wilson, kitaristi Andrew White ja leedsiläisyhtyeen viime vuoden joulukuussa jättänyt rumpali Nick Hodgson löivät hynttyyt yhteen jo vuonna 1996, jolloin trio perusti Runston Parva -nimisen yhtyeen. Basisti Simon Rixin ja kosketinsoittaja Nick Bainesin palattua kotiseuduilleen yliopistoympyröistä bändi lyhensi nimensä Parvaksi ja sai lopulta solmittua levytyssopimuksen Mantra Recordsin kanssa. Parva ehti julkaista vain yhden albumin, maailman olankohautuksella vastaanottaman 22:n (2003) ennen kuin levy-yhtiö lopetti toimintansa ja jätti yhtyeen oman onnensa nojaan. Se oli onni onnettomuudessa: Parvan raunioille perustetun Kaiser Chiefsin esikoisalbumia Employmentia (2005) myytiin pelkästään Britanniassa yli 2 miljoonaa kappaletta.

Video ei ole enää saatavilla

The Nazz –> Todd Rundgren

Vuonna 1967 Todd Rundgen, 19, jätti ensimmäisen yhtyeensä Woodys Truck Stopin yhdessä basisti Carl Van Ostenin kanssa ja perusti Thom Mooneyn ja Robert Antonin kanssa uuden yhtyeen, jonka nimen he nappasivat The Yardbirdsin kappaleesta The Nazz Are Blue. Yhtyemuodosta huolimatta The Nazz oli pitkälti Rungrenin projekti – laulaja-kitaristilla on kirjoittajakrediitti yhtyeen kolmen levyn kaikissa originaaleissa kolmea kappaletta lukuun ottamatta ja useimmat niistä hän teki itse. Valta-asemastaan huolimatta Rundgren kyllästyi nopeasti yhtyeen managereihin, jotka yrittivät markkinoida The Nazzia teinipoppareina ja typistivät yhtyeen kakkoslevyn tuplalevystä tavalliseksi. Niinpä Rundgren lähti yhtyeestä jo vuonna 1969. Muut jatkoivat vielä hetken, mutta yhtye pani pillit pussiin vuonna 1971. Suurimman suosionsa The Nazz sai vasta lopettamisensa jälkeen vuonna 1972, kun kappale Open My Eyes valittiin suositulle Nuggets –kokoelmalle. Samana vuonna Rundgren sai uransa suurimman hitin uudelleenlevytyksellä The Nazzin kappaleesta Hello It’s Me.

Video ei ole enää saatavilla

Buckingham/Nicks –> Fleetwood Mac

Alastonkuva kannessa eli tyypillistä köyhien muusikoiden huorausta? Ei sentään. Lindsey Buckinghamin ja Stevie Nicksin ainoa duolevy on ansainnut maineensa albumina, joka on heti saatettava digimuotoon. Vaan sitä ei tapahtunut tänäkään vuonna, jolloin julkaisusta tuli täyteen 40 vuotta. Levyltä löytyvät jo monet Fleetwood Macin menestyksekkään Kalifornia-popin piirteet: eri iskutaajuuksille hiotut kielisoittimet, värisyttävät lauluharmoniat ja mahtibiisit, joista Don’t Let Me Down Again ja Crystal kelpasivat Macinkin äänitettäviksi. Buckingham kierrätti myös tuhmasti paria albuminriffiä uudestaan. Esimerkiksi Stephanie-instrumentaali toimi Mirage-albumin Eyes of the Worldin pohjana. Buckingham Nicksillä oli kuitenkin Sixto Rodriguezin tapaista rajattua suosiota Alabaman osavaltiossa, jossa duo sai vielä soittaa loppuunmyydyn ison keikan vähän Fleetwood Maciin liittymisensä jälkeen.

Video ei ole enää saatavilla

Kranky

61 Disappearsin chicagolaisuus rinnastuu toistuvasti kaupungin monokromaattiseen musiikkiperinteeseen. Steve Shelleyn lyhyt vierailu (rumpujen takana nykyään Noah Leger) herätti toiveen Sonic Youth -laastarista. Yhtyeen keski-ikä puolestaan voi aiheuttaa vertailuja 1990-luvulla kukoistaneisiin kuka-muistaa-alternative-bändeihin. Vuoden 2012 hienon Pre Language -levyn saamasta huomiosta huolimatta Disappearsia on pitkälti määritelty toisaalle viittaamalla. Bändin vertailu muihin, tunnetumpiin tekijöihin ei loppune tämänkään albumin myötä. Heidän treenikämppänsä hikinen ilma on varmasti vaihtoehtorockin klassikkolevyjen huolella kyllästämää, paksua ja hankalaa hengittää. Se yksistään ei riitä. Era ei vakuuta omalla soundillaan, vaan tuntuu yhä kokoelmalta muualta napattuja elementtejä, vanhojen fanipoikien bändisoitolta: kitarat murisevat angstia, maailma on synkkä kuin Raymond Chandler -dekkarissa. Disappears jatkaa karismaattista, ajoittain rujosti kaunistakin, mutta edelleen hahmotonta seikkailuaan kolkossa teräskaupungissa. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Dunckergatan – Hidastu

Creative Commons

68 Helsinkiläinen Dunckergatan tarjoaa debyyttijulkaisullaan alakuloista ja minimalistista elektronista musiikkia. Niin hyvässä kuin pahassakin Dunckergatanin voisi uskoa muun muassa Ceebrolisticsia, Julma-Henriä ja Eevil Stöötä tuottaneen RoopeK:n uudeksi projektiksi, vaikka se ei sitä ole. Esimerkiksi Sademies on kuin kymmeneksi vuodeksi pöytälaatikkoon jäänyt Murmurecordings-raita. Levyn instrumentaalikappaleilla musiikin minimalistisuus uhkaa kuitenkin kääntyä itseään vastaan. Heikoimmillaan kappaleet jäävät vain aihioiksi, joissa yhtä ja samaa teemaa varioidaan nelisen minuuttia. Vaikuttavimmin Dunckergatanin riisuttu tuotanto toimii vierailevien artistien kanssa. Siksi Tiiu Helinän kanssa tehty päätösraita 01.11.011 nousee levyn selkeäksi kohokohdaksi. (Tuomas Kokko)

Franz Ferdinand – Right Thoughts, Right Words, Right Action

Domino

74 Franz Ferdinandin kolmas albumi Tonight (2009) oli sen luokan pannukakku, että melkein minkälaista muotopuolta viritystä tahansa olisi sen jälkeen voinut hehkuttaa skottibändin paluuna ruotuun. Aivan bändin nimettömän esikoisalbumin (2004) tai edes You Could Have It So Much Betterin (2005) hehkua Right Thoughts Right Words Right Action -albumissa ei – tietenkään – ole, mutta Franz Ferdinandin kolmanneksi parhaan albumin tittelin se vie aivan mahdottoman selvällä marginaalilla. Levystä huomaa, että tällä kertaa kertaa yhtye ei ole halunnut jättää mitään sattuman varaan. Kappaleet on sävelletty ja sovitettu erittäin huolellisesti – jopa niin huolellisesti, ettei bändin esikoisalbumilla hurmanneesta hienostuneisuuden ja välinpitämättömyyden yhdistelmästä ole enää tietoakaan. Napakasta kymmenen kappaleen kokonaisuudesta nousevat esiin dynaaminen new wave -sahaus Treason! Animals sekä hersyvään ”I am the cruelest man you have ever known” -rallatukseen huipentuva Stand on the Horizon. Osaa kappaleista, kuten melkein-nimibiisiä Right Actionia, vaivaa tietynlainen pakotettu riehakkuus, hetkittäin toisaalta kuulostaa siltä, ettei Alex Kapranosia hirveästi nappaa. Kokonaisuutena levystä jää kuitenkin positiivinen kuva, vaikkei se läheskään nimensä veroinen absoluuttisten onnistumisten ilotulitus olekaan. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Arto Järvelä & Kaivama – s/t

OArt

67 Järvelöiden viulukööristä eniten ”ai onks se soittanut tässäkin” -reaktioita herättävän Arton ja amerikansuomalaisen Kaivama-duon yhteislevyä kuunnellessa huomaa ajattelevansa kahta asiaa: amerikansuomalaisuuden sijaan tämä on lähempänä skandinaavista sävelkieltä, ja ihan kuin tämä olisi kuultu joskus aikaisemminkin. Sitten hakeutuu etsimään syytä omasta itsestään: reaktioni kielii vain pop-kuuntelijan harjaantumattomuudesta, onhan pelimannimusiikkia opittava kuuntelemaan oivaltaakseen nyanssit. Vaan kuulostaapa tämä silti vähän yllätyksettömältä. Järvelä sekä viulisti Sara Pajunen ja kitaristi-harmonisti Jonathan Rundman soittavat letkeän jamittelevasti ja tunnelma on lämmin kuin puutalon nurkassa rätisevä takka, mutta mitään suuria musiikillisia oivalluksia tämä kohtaaminen ei synnytä. Suuri osa materiaalista on trion omaa, joten ehkä amerikansuomalaisuutta kaipaava mieli haluaisi enemmän traditionaalisia tulkintoja minnesotalaisista metsistä tai michiganilaisten järvien rannoilta? Pari sovitusta virginialais-alavieskalaisen Frank Hietalan repertuaarista löytyy, mutta ne kaipaisivat riuskempaa otetta, jota onneksi löytyy jälkimmäisen loppupuoliskolta. On mukana muutama oikein hienokin esitys, kuten Pajusen progesävellys Blooming Prairie ja Järvelän Aamuyön valssi. Nekin soivat melko lauhkeasti, mutta kasvavat sävellyksinä kauniin lyyriksiksi. (Mikael Mattila)

Esko Järvelä Epic Male Band – s/t

Sibelius Academy Folk Music Recordings

74 Paperilla Järvelän klaanin uudemman polven viuluikonin sooloprojekti huolestutti: päälle kolmekymppisenä hän oivalsi, ettei ollut soittanut koskaan rockbändissä ja kokosi siksi ympärilleen bändin, joka soittaisi lujaa ja rosoisesti ”thrash folkia”. Ideahan ei sinällään ollut huono, mutta jo yltiömacho nimi sekä pari ennakkobiisiä kielivät pikemminkin sellaisesta eturauhasmusiikista, jota Snekka oli jo vaihtelevin tuloksin väsännyt ja joka ei ole ”thrashin” suuntaan sylkäissytkään. Ja sellaistahan tämä vähän on, mutta ei alkuunkaan hassumpaa. Vaikka soundin rujous onkin samaa luokkaa kuin tyynyn hutkiminen syömäpuikolla, on levyllä oikeastaan aika monta hyvää biisiä. Samoin yleistunnelma on pöhöttyneen sijaan innostunut ja sopivasti itselleen naurava: esimerkiksi soolotiluttelu Limburger on kuin vastine Van Halenin Eruptionille, ja voisi itse asiassa olla vieläkin röyhkeämpi. Wunderbaumgartner mutkittelee huilun ja viulun kannattelemana silmänkantamattomiin avautuvilla viheröillä, joiden avaruutta vielä korostavat raikkaat jousisovitukset. Samanlaista kirkkautta löytyy Blue Mountains Polskasta, vaikka se kuulostaakin vähän Tsuumi Sound Systemin ylijäämämateriaalilta. Kieltämättä Järvelä on aina maalannut melko suppealla sävelpaletilla, mikä kuuluu myös tällä soolodebyytillä. Samalla muutama sävellys venähtää ylipitkäksi. Itseoikeutettu päätösraita Epic Theme rakentelee itseään sentään boleromaisen juhlavasti. Positiivinen yllätys. (Mikael Mattila)

King Krule – 6 Feet Beneath the Moon

XL Recordings

90 Archie Marshall hörisytti korvia jo syksyllä 2010, jolloin hän julkaisi kuudentoista vuoden kypsässä iässä esikoissinglensä Out Getting Ribsin. Tuolloinen taiteilijanimi Zoo Kid on sittemmin vaihtunut King Kruleksi, jona Marshall ehti julkaista yhden ep:n ja kaksi singleä ennen elokuussa, 19-vuotissyntymäpäivänä, ilmestynyttä esikoisalbumia. Vaikka alusta asti on ollut selvää, että Marshall on poikkeuksellinen lahjakkuus, on 6 Feet Beneath the Moon sittenkin suorastaan mykistävä saavutus; ani harvoin kuulee kokonaista albumillista uutta musiikkia, joka erottuu näin selvästi kaikesta muusta tarjonnasta. King Krulen konsepti – hylätyssä teollisuushallissa hypähteleviä garage-rytmejä puksuttava rumpukone kohtaa pehmeästi jazzkitaraa sormeilevan ja omituisesti mölisevän brittiteinin – ei ole ilmeisin, eikä välttämättä edes erityisen houkutteleva, mutta se viettelee puolelleen välittömästi. Miksei kukaan ole aikaisemmin keksinyt yhdistää Django Reinhardtia ja Burialia? 6 Feet Beneath the Moonin neljästätoista kappaleesta viisi on julkaistu Zoo Kidin pienipainoksisella U.F.O.W.A.V.E.-kokoelmalla (2011), mutta lupauksia herättäen vain yksi niistä (freejazzin ja agenttisoundtrackien hengessä friikkaava A Lizard State) kuuluu levyn ehdottomaan parhaimmistoon. Jopa tanssittavan Border Linen ja raukean Neptune Estate -balladin kaltaiset herkut todistavat Marshallin vain kehittyneen entisestään ja saavat odottamaan King Krulen kakkosalbumia vesi kielellä. Mutta antaa kaverin nyt viettää ensin 20-vuotissyntymäpäiviään. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Anne-Mari Kivimäki – Aikapyörä

Kihtinäjärvi Records

85 Tämän hetkein kuranteimpiin perinnesoittimiin jouhikon rinnalle on hiljalleen noussut kaksirivinen haitari. Antti Paalanen on jalostanut eteläpohjalaista kaksirivisambientia jo parin levyn ajan, ja nyt Puhti-duosta tuttu Anne-Mari Kivimäki tekee samaa itärajalla, välineenään paikallinen nuotka-haitari. Visiot ovat suuria, mikä on yksinomaan hyvä: Suistamo-nimellä kulkeva tohtorintutkinto tulee kattamaan viisi konserttia, jotka sotkevat vanhoja ja uusia melodioita kaikenlaiseen kokeelliseen hanurivoimisteluun Kivimäen ”perinnelaboratoriossa”. Aikapyörä ja pirunpeli oli niistä ensimmäinen, joka keskittyi suistamolaisen pelimannin Ilja Kotikallion elämään ja äänitteisiin. Levyltä kuulee, että Kivimäki tosiaankin on sanojensa mittainen: Aikapyörän äänimaailmasta tulee nimittäin välillä mieleen Burialin introvertti nakutus. Ja siinä on melko vähän mitään väärää. Elektropulputukset on loihtinut Eero Grundström, joka saa tummat biitit kuulostamaan siltä kuin ne olisivat kautta aikain olleet haitarin tahdinantajina. Suvannoissa karjalaisen kurtun parkuna ulottuu yksinäisestä nyyhkytyksestä raivoisaan mesoamiseen ja välillä Kotikallio tarinoi rahisevasti haudan takaa. Ja kun levylle on saatu vielä niinkin hillitön hittibiisi kuin Kankkuspäivästä Karjala, saattaa vuoden kansanmusiikkijulkaisun arvonimi olla lähellä. Parasta etnoteknoa sitten Ruumenin. (Mikael Mattila)

Minks – Tides End

Captured Tracks

83 Minks tekee asiat helpoimman kautta. Newyorkilaisyhtye todistaa, että tehdäkseen erinomaista musiikkia, ei tarvitse välttämättä keksiä uudelleen sen paremmin pyörää kuin jotain monimutkaisempaakaan hilavitkutinta. Tides End -albumin yhteydessä ei tarvitse käyttää sellaisia adjektiiveja kuin uhkarohkea, vivahteikas tai kunnianhimoinen: Shaun Kilfoyle ja Amalie Bruun ovat tyytyneet säveltämään nättejä, yksinkertaisen toimivia popmelodioita, jotka he ovat kuorruttaneet New Orderilta pöllityillä kitara- ja bassomelodioilla ja miljoonaan kertaan kuulluilla syntetisaattorisoundeilla. Lopputulos on samankaltainen kuin oman Burning Heartsimme taannoinen Extinctions: tavallisen ihana popalbumi, jota on mahdottoman mukava kuunnella. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Franz Ferdinand, tähdiksi kypsässä iässä.

”So if you’re lonely
You know I’m here waiting for you
I’m just a cross-hair
I’m just a shot away from you
And if you leave here
You leave me broken, shattered, I lie
I’m just a crosshair
I’m just a shot, then we can die”

Franz Ferdinandin läpimurtohitissä Take Me Outissa soi lähestyvän illan odotukset, toiveikkuus ja jännite. Mitä tahansa voi (taas) tapahtua. Sateen kastelema asfaltti, kaupungin valot ja nousuhumala muodostavat euforian, jota on yritetty kilvan pullottaa koko nuorisokulttuurin lyhyen historian ajan.

Hyvä popkappale kertookin aina joko rakkaudesta tai yöelämästä. Molemmat ovat käden ulottuvilla, mutta vielä sopivan mystisiä, jos satut olemaan 16-vuotias.

Glasgow’sta ponnahtaneen Franz Ferdinandin jäsenet eivät olleet kuitenkaan enää teinejä bändin breikatessa 2004. Esimerkiksi keulahahmo Alex Kapranos oli ”jo” 32 vuoden kypsässä iässä ja soitellut vuosia erilaisissa kokoonpanoissa.

Franz Ferdinandilla oli omasta takaa kappaleet, tyyli ja nokkela nimi, mutta indie-yhtiö Domino hoiti vielä loppusilauksen lennättämällä heidät levyttämään debyyttialbumiaan Malmöön, The Cardigans -tuottaja Tore Johanssonin valvovan silmän alle.

Bändin toinen single Take Me Out ei ole brittityyliin ironinen, näsäviisas tai etäinen. Viileä se tietenkin on, mutta Kapranosin tulkinnassa on samaa frakkipukuista kiihkeyttä, jonka varaan esimerkiksi ABC-yhtye ja Martin Fry rakensi koko uransa.

Paras popmusiikki ei virnuile tai vinkkaa silmää, vaan on pikemminkin naurettavan tosissaan. Jos Kim Wilde olisi pyöritellyt silmiään laulaessaan ”we’re kids in America, whoa”, ei kukaan olisi intoutunut hoilaamaan mukana. Onneksi myös Franz Ferdinand tajusi jättää liiallisen älyllisyyden videoille ja levynkansiin.

Itse kappale on riffiä riffin päällä, kulmikkaan kitaravetoinen ralli, jonka rhythm & blues -vivahteinen biitti on kuitenkin hämmentävän… disco? Rolling Stones kastutti varvasta disco-jacuzzissa 1970-luvun lopulla parin kappaleen verran, Take Me Out jatkaa jostain siitä, lisäten soppaan pari desiä Gang Of Fouria ja enemmän kuin hyppysellisen Duran Durania.

Take Me Out oli ensimmäinen aalto 2000-luvun ylitsevuotavasta indierock-virrasta. Kappale avasi menestyksellään ovia, mutta bändille se muodostui samanlaiseksi fantastiseksi ongelmaksi kuin vaikkapa You Spin Me Round (Like a Record) -hitti aikoinaan Dead Or Alivelle. Jotkut kappaleet ovat vain niin kovia, että sen esittäjän muu loistava tuotanto jää väkisinkin varjoon.

Take Me Out nousi brittilistan sijalle kolme ja Yhdysvaltain rocklistan kärkeen. Franz Ferdinandin debyyttialbumi myi Take Me Outin vanavedessä melkein neljä miljoonaa kappaletta ja lanseerasi bändin hetkeksi stadionluokan menestykseen. Voitettuaan Brit Awardsit, Ivor Novellon ja Mercury Music Prizen bändi palasi studioon levyttämään sitä legendaarista vaikeaa kakkosalbumiaan.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Franz Ferdinandilta äänestettiin myös kappaletta The Dark of the Matinée.