Beady Eye / Sony

48 Ei tarvitse kuin kuunnella Supersonic, Some Might Say, Rockin’ Chair tai joku muu Oasiksen kultakauden klassikoista palauttaakseen mieleen, kuinka pistämätön rocklaulaja Liam Gallagher parhaimmillaan oli. Beady Eyen kakkosalbumin heikoimpia kappaleita (Don’t Brother Me, Iz Rite) kuunnellessa on vaikea uskoa, että tuo nuhainen ja alavireinen määkinä on peräisin samasta kultakurkusta. Be on heikko esitys ihan kelvolliselta rockyhtyeeltä. Sen yhdestätoista kappaleesta vain kaksi nousee positiivisella tavalla esiin: maltillisesti jännitettään kasvattava Soul Love on onnistunein bändin The Soundtrack of Our Lives -pastisseista, jylhästi jyräävän Flick of the Fingerin Stax-tunnelmat puolestaan riittävät perustelemaan Dave Sitekin (TV on the Radio) pestaamisen albumin tuottajaksi. Kokonaisuutena levy jättää tympeän jälkimaun: ilmeisesti rocklevyjä on tehtävä, koska rocklevyjä on tehtävä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Eri esittäjiä – Italians Do It Better: After Dark 2

Italians Do It Better

82 Enemmän tuottaja Johnny Jewellin pseudonyymeiltä kuin oikeilta artisteilta vaikuttavat Italians Do It Better -nimet kokoontuvat levymerkin toisella portfoliolla. Olisi aliarvioivaa sanoa, että sarjan ensimmäinen osa olisi vuonna 2007 vanginnut ajan hengen, kun se sen sijaan ennusti parin vuoden jälkeen kaikkialla kuuluvan muotokielen, joka syntetisaattoripopin oli omaksuttava säilyäkseen relevanttina genrenä. Sen jälkeen vähän on muuttunut. After Dark 2 kuulostaa yhä nimensä mukaisesti läpeensä yölliseltä, enemmän korvakuulokkeista pimeässä kuin klubilla kuunneltavalta nostalgiselta diskomusiikilta. Se helisee kristallikruununa tyhjissä huoneissa. Se on täydellinen, koskemattomana eltaantuva sarja kallista kosmetiikkaa pukeutumispöydälle aseteltuna. Jos vertailut Kraftwerkin postuumisti tuottamiin Nicon eurodiskosinkkuihin, Kate Bushin holviin jääneisiin extended mixeihin ja Jaggerin Lennonin sijaan pokanneeseen Yoko Onoon (Miss Youn taustoja tulkitsemassa, anyone?) tuntuvat kyllästyttäviltä, todettakoon vain, että After Darkin kakkososan avainsana ei ole uutuudenviehätys, vaan päinvastoin laatu ja sen täydellinen korruptio. Se on musiikkia, joka voi tuhoutua vain paremmaksi. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Frankie & the Heartstrings – The Days Run Away

Wichita

39 Esikoislevyllään varsin sympaattisen kuvan itsestään antaneen Frankie & the Heartstringsin voi kakkosalbuminsa myötä arkistoida menetettyjen brittipoplupausten liitoksistaan tursuavaan kansioon. Se, mikä Hungerilla (2011) kuulosti oppipoikatason Orange Juicelta ja The Clashilta, on The Days Run Awaylla taantunut kolmosdivarin Razorlightiksi. Frankie & the Heartstringsin tapa veivata new waveaan on piinallisen ponteva, mutta vielä syvempiä otsaryppyjä sunderlandilaisyhtye aiheuttaa yrittäessään olla herkkä (Light That Breaks), eeppinen (Scratches) tai – Luoja paratkoon – The Velvet Underground (Losing a Friend). Terävä-ääninen laulaja Frankie Francis ähkii edelleen kuin ABC:n Martin Fry – mutta kuulostaa kyllä huomattavasti enemmän Ronnie Starrin ja The Expectedin Janne Äyräväiseltä! (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Isimasa – Pitäs, pitäs

V.R. Label

73 Turkulaisräppäri Isimasaa kuunnellessa huomio kiinnittyy ensimmäiseksi kahteen seikkaan. Ensiksikin on pakko kelailla, miksi ihmeessä hän on valinnut artistinimen, joka eroaa vain kahdella kirjaimella Asan käyttämästä Asamasa-pseudonyymistä? Toiseksi joutuu kummastelemaan, kuinka paljon Isimasan ääni muistuttaa kotikaupungissaan vaikuttavan Ritarikunnan Lempi-Joen ulosantia. Kun näistä sinänsä merkityksettömistä seikoista pääsee yli, huomaa stereoissa pyörivän miellyttävän kotikutoista hiphopia, joka tunnelmaltaan ja soundimaailmaltaan vie aikamatkalle vuosituhannen vaihteeseen. Isimasan debyytiltä huokuu samankaltaista maanläheistä asennetta kuin viime syksynä ilmestyneeltä, valitettavan vähälle huomiolle jääneeltä Haamun Aikaa kalliimpi -levyltä. Isimasan vahvuus on hänen kykynsä kertoa tarinoita. Kappaleet eivät ole vain kokoelmia nasevia rivejä, vaan ajatuksella kirjoitettuja kokonaisuuksia. Keskel tauluu -päätösraidan vastenmielinen väkivaltafantasia jättää kuitenkin mahdollisesta ironisesta otteestaan huolimatta ikävän jälkimaun. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

Suomen tulli – Kolme kevättä

Rocket Records

68 Viime vuonna ilmestyneellä debyyttialbumillaan Suomen tulli astui, jos ei nyt valokeilaan, niin ainakin pois kellarin pimeydestä. Yhtyeen kevyehkö ja melodiaideoita pursuava progressiivinen rock antoi kuuntelijalle mahdollisuuden kiinnostua ja yllättyä. Debyyttinsä myötä Suomen tulli vaikutti virkistävältä lisältä kotimaisen rockin kirjoon, vaikka albumi menikin suurelta yleisöltä varmasti täysin ohi. Kakkosalbumin kohdalla ei siis voida puhua täydellisestä yllättäjästä, vaikka sitä Suomen tulli monille vielä on. Debyyttiin verrattuna Kolme kevättä vaikuttaa hieman varmemmalta kokonaisuudelta, mikä ei toisaalta tee siitä debyyttiä parempaa. Ensimmäisen levyn hienoinen hajanaisuus ja poukkoilu tunnelmasta toiseen antoi albumin tähtihetkille selvemmän mahdollisuuden loistaa ja erottua, koukuttaa kuuntelijaa. Kolme kevättä poukkoilee nyt ikään kuin raskaammalla jalalla, suunnitelmallisemmin ja omaan korvaani aavistuksen yllätyksettömämmin. Silti kappaleet Kevät, Lisa ja Yhden täydenkuun aikaan pitävät huolen siitä, että Suomen tullia on syytä seurata jatkossakin. Littipeukku myös tuotantopuolelle, sillä albumi soi miellyttävästi. (Tuomo Yrttiaho)

Surfer Blood – Pythons

Sire

61 En haluaisi kuulostaa kliseeltä, mutta sanottava se silti on: Pythons on albumi, jollaisia indieyhtyeillä on tapana tehdä, kun ne onnistuneen esikoislevyn jälkeen kiinnitetään isolle levy-yhtiölle. Pythons on kuin virtaviivainen, tehokas ja siistitty versio floridalaisyhtyeen Astro Coast -debyytistä (2010). Samalla se on sitä huomattavasti tylsempi ja verettömämpi. Gil Norton (Pixies, Throwing Muses – mutta myös Sum41, Feeder, You Me At Six, etc.) on loihtinut levylle tuhdin power pop / alternative rock -soundin, josta ihminen jaksaa nauttia juuri niin monen kappaleen verran kuin ihminen syö kakistelematta lihaisia Kabanossi-makkaroita yhteen pötköön. Kyllä, avausbiisi Demon Dance on letkeä ja aika ihana, kyllä, kertosäkeet irtoavat Surfer Bloodilta kuin tappi veneen pohjasta ja kyllä, Brian Wilsoninsa opiskellut John Paul Pitts erottaa duurin molliseiskasta. Mutta lähinnä Pythons saa ikävöimään kahden ensimmäisen levyn aikaista Weezeriä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

74Brimful of Asha -jättihitin varjoon jäänyt When I Was Born for the 7th Time (1997) oli yksi 1990-lukuisen kollaasipopin mestariteoksista, leikkisä, imelältä tuoksahtava ja jokaisella kuuntelulla jotain uutta itsestään kertova albumi, jolla on iso, hymyilevä sydän. Sitä seuranneen puolentoista vuosikymmenen aikana Cornershop ei saanut aikaan juuri mitään mainitsemisen arvoista.

Double ’O’ Groove palauttaa muistot Cornershopin kulta-aikaan. Hajamielisen ja huolettoman oloiselta albumilta puuttuu kaikki se ryppyotsaisuus ja rypistys, joka teki esimerkiksi Handcream for a Generationista (2002) yhden hengettömimmistä tällä vuosituhannella julkaistuista levyistä. Heleä-äänisen punjabilaislaulajan Bubbley Kaurin maailmalle esittelevää albumia työstettiin peräti seitsemän vuotta. Levyn kymmenestä kappaleesta elastisesti helisevä Topknot ja minimalistisesti groovaava Natch julkaistiinkin singlellä jo vuonna 2004! Niiden lisäksi levyn parhaimmistoon nousevat Aphrodite’s Childia muistuttava Double Decker Eyelashes ja Don’t Shake It, jolla Tjinder Singh väläyttää osaamistaan barokkisen sunshine-popin saralla. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Lupe Fiasco – Lasers
Atlantic

61 Vaikka perinteinen ”pyhä artisti vs. levy-yhtiön sieluttomat pukumiehet” -asetelma onkin aikamoinen klisee, tämä albumi on hyvä esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun levyjä tehdään focus group -ajattelun nostattamat taalankuvat silmissä. Lupe Fiasco itse on tehnyt selväksi, että erinäisistä levy-yhtiösotkuista johtuen platta tehtiin pitkälti bisnespuolen ehdoilla.

Ja kyllähän se kuuluu. Aiemmin omaperäisellä, lämpimän futuristisella soundillaan erottuneen Lupen albumin jokaiselle raidalle on nyt puskuahdettu stadionkokoisia Rihanna-kertosäkeitä. Tämä on räikeässä ristiriidassa Fiascon terävän riimittelyn kanssa. Onkin likipitäen rikos, että tämän hetken lahjakkaimpiin räppäreihin lukeutuvan miehen flow murskataan korskeassa ylituotannossaan totalitaaristen kertsien alle.

Brittien fantastinen grime-mc Sway vierailee biisillä Break the Chain, joka kiteyttää albumin ongelman: Lupen ja Swayn hallitsemat säkeistöt kuulostavat kekseliäiltä ja energisiltä, kun taas kertosäe tuo mieleen lähinnä Modern Talkingin imelän krauttipopin David Guetta -sukupolvelle päivittynä. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Found – Factorycraft
Chemikal Underground

67Found on edinburghilainen, monenkirjavissa avantgarde-projekteissa marinoitunut trio, jonka kolmas albumi yllättää popmaisuudellaan. Factorycraft pursuaa ideoita ja ajatuksia, mutta on liian kliininen tuottaakseen kuulijalle kovinkaan syviä tunne-elämyksiä. Tasavahvan ja lopulta myös -paksun albumin ylivoimaisesti paras kappale on singlenäkin julkaistu Machine Age Dancing, joka rakentaa sillan Everly Brothersin harmoniapopin ja kolean indietronican välille. Hyviä kappaleita löytyy muitakin, kuten riemastuttavasti nimetty drone-jurnutus You’re No Vincent Gallo, mutta Factorycraftissa on liikaa laboratoriota ja liian vähän sydäntä, jotta se voisi nousta samanhenkisten Pinbackin, Grizzly Bearin tai The Notwistin parhaiden töiden rinnalle. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Frankie & the Heartstrings – Hunger
Pop Sex

62 Sunderlandilainen Frankie & the Heartstrings huokuu nuorille popyhtyeille tyypillistä yli-innokkuutta. Yhtyeen esikoisalbumilla sen voi kuulla kaikenkattavana hätäilynä ja huojuvuutena, mutta myös parina Täydellisenä Pophetkenä, joiden edessä ei voi kuin kumartaa. Frankie & the Heartstringsin vahvin lenkki on laulaja Frankie Francis, jonka paatoksellisessa ja kiljahtelevassa tulkinnassa on paljon Erasuren Andy Belliä ja ABC:n Martin Fryta. Francis on muuhun bändiin verrattuna aivan omalla tasollaan; hieman kuin Martin Rossiter oli kimalteleva helmi Genen soittaja-sioille. Frankie & the Heartstrings hakee vaikutteensa ei-niin-yllättäen 1980-luvulta: ihastuttavasti kuplivalla Ungrateful-singlellä bändi tekee parhaansa kuulostaakseen Orange Juicelta, rempseä Possibilities tuo puolestaan mieleen The Clashin popeimmillaan. Hutejakin levyltä löytyy: esimerkiksi It’s Obvious on umpisurkea, viisi vuotta myöhästynyt yritys tavoittaa Franz Ferdinandin esikoisalbumin maaninen iskevyys. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Katy B: On a Mission
Columbia

85 Dubstep-piireistä ponnistaneen Katy B:n debyytti solahtaa sulavasti tyylikkään ja fiksun brittiläisen rytmimusiikin jatkumoon – jopa siinä määrin, ettei levyä olisi voitu missään muualla edes tehdä. Henkisiä edeltäjiä voisi luetella elektronisen kauden Everything But the Girlistä lähtien, mutta lähimpänä Katyn soundi taitaa kuitenkin olla kahta levylläkin mukana olevaa artistia.

Jos siis halutaan yksinkertaistaa (ja haluammehan me), voidaan sanoa, että On a Mission yhdistää Ms. Dynamiten haikean garage-r&b:n Magnetic Manin enigmaattiseen bassorytmittelyyn. Levyllä on myös sekvensseripätkien sijaan ihan oikeita, hyviä biisejä. Kuin vain paras tanssimusiikki voi, ne saavat tanssihalut ja tunteet heräämään samanaikaisesti. Ja siinä on temppu, johon aika harva lopulta pystyy. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Peaking Lights: 936
Not Not Fun

85 Aviopari Indra Dunis ja Aaron Coyes ovat saaneet aikaan jo toisen albumillisen hämyistä, mutta helposti lähestyttävää dubia. Kaiken kaikkiaan duon rumpu- ynnä muihin luuppeihin ja kaikuihin nojaava rytmitaide ei ole kuitenkaan – luojan kiitos – uskollinen jamaikalaiselle innoittajalleen: se punoo luupeista, synista, psykedeliakitaroista ja lantioon menevistä bassolinjoista kudelman, jonka päällä Numbers-yhtyeessä rummuttaneen Indran uneliaat vokaalit leijuvat juuri sopivasti. Vaikka tietynlainen monotonisuus kuuluu asiaan, oikeassa paikassa oikeaan aikaan tämä albumi on parasta ikinä. (Juho Kaitajärvi)

Video ei ole enää saatavilla

Wye Oak – Civilian
Merge Records

85 Jenn Wasnerin ja Andy Stackin muodostama Wye Oak äityy kolmannella levyllään uransa monipuolisimpaan ja kiehtovimpaan esitykseen. Omaehtoinen duo hoitaa kerralla kaikki bändisoittimet, mutta löytää karsitusta arsenaalistaan dynamiikkaa ja runsautta. Civilian on täynnä huolellista etsimistä ja riemuisaa löytämistä. Wye Oak maistelee teemojaan mieluummin hetken liian kauan kuin liian vähän. Se ei kuitenkaan sorru pitkäveteisyyteen. Kappaleet etenevät Wasnerin vetoavan laulun kannattelemina luontevasti ja vievät usein jonnekin aivan muualle kuin mistä on lähdetty liikkeelle. Vaikka Wye Oak on parhaimmillaan kauniissa ja pienimuotoisissa kierroissaan, se myös hyökkää ärhäkästi. Holy Holyn ja nimikkokappaleen kaltaisissa täysosumissa ääripäät limittyvät luontevasti. Civilianilla Wye Oak tuntuu tutkivan hartaasti ja monesta eri näkökulmasta sitä, miltä Low tai Beach House kuulostaisivat nurkkaan ahdistettuina. Tutkimustuloksensa yhtye kertoo omalla äänellään. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla