Motörhead Giants of Rockissa. Kuva: Ville Ketonen.

Ulkomaiset keikkavieraat ovat rokanneet Suomea jo kuusikymmentä vuotta. Vaan mitä jäi kotimaiselle konserttikävijälle käteen, kun vuosikymmenet ovat haalistaneet muistot ja Suosikitkin on viety kierrätykseen? Parhaimmillaan mustaa vinyylikultaa ja hopeakiekkoja!

Seuraavassa tutustumme käänteisessä aikajärjestyksessä olennaisimpiin Suomessa äänitettyihin ulkomaisten artistien tai yhtyeiden livelevyihin. Keskitymme 1900-luvun pop- ja rock-keikoista tehtyihin virallisiin, kokonaisia konsertteja edustaviin äänilevyjulkaisuihin. Olennaisimpia nämä ovat vähintään sikäli, ettei muita mainitut kriteerit täyttäviä livelevyjä liene olemassa.

#1 Motörhead – Nö Sleep at All (GWR Records, 1988)

2.7.1988, Giants of Rock, Ahveniston moottoristadion, Hämeenlinna

”It’s too fucking hot in this… freezing country!”
– Lemmy Kilmister Hämeenlinnassa

”Why Finland? Why not”, perustelee Lemmy kansiteksteissä, kun häneltä on kysytty, miksi Motörhead äänitti toisen virallisen livelevynsä ”Helsingissä”. No, Helsinki tai Hämeenlinna, Suomi mainittu. Kitaristi Würzel jatkaa: ”Kaikki tekevät livelevynsä Hammersmith Odeonilla, Fillmore Eastissa, Budokanilla ja muissa hienoissa paikoissa. Joten me päätimme äänittää levyn Suomessa.”

Omaelämäkerrassaan Lemmy antaa kuitenkin ymmärtää, että äänittäminen Suomessa oli virhe, joka kostautui surkeina myyntilukuina, vaikka levy on ”ihan hyvä”. Äänitys on raakaa Motörhead-laatua, mutta bändi itse oli jotenkin pettynyt soundiin. Lemmyn mukaan siksi, että miksaaja otti bändin mielipiteet liikaa huomioon levyä työstäessään.

Helsingin Sanomat 22.6.1988.

Bändi olisi halunnut julkaista tuolloin toista kertaa järjestetyssä Giants of Rock -festareilla äänitetyn Traitor-biisin sinkkuna, kun taas levy-yhtiö oli Ace of Spadesin kannalla. Sinkku jäi julkaisematta ja Nö Sleep at All jäi Motörheadin viimeiseksi levyksi GWR Recordsilla.

Video ei ole enää saatavilla

Suomessa on hevattu livelevyillä myöhemminkin. Iron Maidenin A Real Live/Dead One -levyillä (1993) julkaistiin viisi Helsingin Jäähallissa vuonna 1992 äänitettyä biisiä. Scream for me Finland!

#2 Frank Zappa – You Can’t Do That on Stage Anymore, Vol. 2 (Rykodisc, 1988)

22.–23.9.1974, Kulttuuritalo, Helsinki

”We have now a special request. No you better leave the lights on on stage ‘cause we have to read this music. We have never played it before.”
– Frank Zappa ennen Satumaa-tangoa

YCDTOSA 2 lienee arvostetuin Suomessa äänitetty livelevy, ainakin muusikkopiireissä. Frank Zappalla oli tapana äänittää konserttejaan aina tilaisuuden tullen ja näin tehtiin myös Kulttuuritalolla vuonna 1974, kun hän saapui toista kertaa Suomeen.

Kaikki kolme kahden illan aikana soitettua, loppuunmyytyä konserttia äänitettiin Kultsan kellarissa sijainneessa studiossa ja niistä tehty koostelevy julkaistiin 14 vuotta myöhemmin. Inca Roads -kappaleen Kultsalla äänitetty, ikoniseksikin kutsuttu kitarasoolo tosin kuultiin jo One Size Fits All -studiolevyllä vuonna 1975. Keikat äänitti sittemmin Takomo-studiota johtanut Jukka Teittinen, ja Finnlevyn studiovuokra hoidettiin Zappan roudarin toimittamalla muovikassillisella seteleitä.

Frank Zappa Kulttuuritalolla. Kuva: Anders Gästgifvars.

Levy on silkkaa Zappaa. Musiikillista kujeilua, yllätyksellisiä sävelkulkuja ja tolkuttomasti tahtilajivaihdoksia. Kansiteksteissä muistellaan, että Kultsan-konsertit olivat kivoja, vaikka laulaja Napoleon Murphy Brockilla oli keuhkokuume ja Hotellin Hesperian portsari oli kyynelkaasuttanut bändin valomiestä edellisenä iltana.

Suomessa levy muistetaan erityisesti Zappan versioimasta Satumaa-tangosta, jonka hän otti ohjelmistoon vierailua isännöineen Matti Laipion ehdotuksesta. Zappa oli aiemmin käynyt Vanhassa Maestrossa tutustumassa suomalaiseen humppakulttuuriin ja innostui oitis ideasta Satumaahan siis hankittiin nuotit ja bändi harjoitteli kappaletta Kultsalla etukäteen rumpali Matti Koskialan opastuksella. Lopputulos on kaikkien kuultavissa.

Helsingin Sanomat 16.9.1974.

Kultsan keikkayleisössä istui myös eräs Roger Bennett. Tämä Suomeen tyttöystävänsä perässä päätynyt amerikkalainen harrastelijasaksofonisti oli kuunnellut ahkerasti Allman Brothersin At Fillmore East -livelevyä, jolla yleisön edustaja vaatii äänekkäästi saada kuulla suosikkikappaleensa. Tästä inspiroituneena Rogerkin korottaa äänensä biisien välisenä hiljaisena hetkenä, mistä seurasi Zappa-piireissä legendaksi noussut dialoginpätkä:

Roger: Whipping post!
FZ: Say that again, please?
Roger: Whipping post!
FZ: Whipping post? Ok, just a second. Oh sorry, we don’t know that one. Anything else? Hum me a few bars of it. Please. Just show me how it goes, please. Just sing me Whipping Post and then maybe we’ll play it with you.
Roger: Uu-uu-uuu!
FZ: Thank you very much. And now… Judging from the way you sang it, it must be a John Cage composition, right? Here we go, Montana. One, two, one, two, three, four.
FZ: [Montana alkaa, FZ keskeyttää] Hold it, hold it. We can’t possibly start off the song like that. Good god, that’s inexcusable. What happened to you last night? George has a tape of it? Okay, we use that in the second show. Ready, Montana. Wait a minute, Whipping Post. No, Montana.
FZ: [Montana alkaa, nopeasti, FZ keskeyttää] It’s too fast for you? One, two, one, two, three, four.
FZ: [Montana alkaa, hitaasti] I might be moving to Helsinki soon… Just to raise me up a crop of dental floss… Raising it up… Waxing it down… Tying it to the whipping post, in the middle of town…

Zappaa jäi ilmeisesti kaivelemaan, ettei tunnistanut Whipping Postia, joten hän otti sen myöhemmin vakionumeroksi keikkaohjelmistoonsa. Suomalaisyleisö pääsi kuulemaan kappaleen Jäähallissa vuonna 1988. Toivottavasti myös Roger.

Video ei ole enää saatavilla

Vuonna 2013 Zappan perikunta julkaisi Road Tapes, Venue #2 -albumin, joka on äänitetty Finlandia-talolla 23.–24.8.1973. Paikallaolijoiden mielestä tämä Zappan ensimmäinen Suomen-konsertti oli hänen parhaansa. Suomalaisia kosiskellaan All Skate/Dun-Dun-Dun (The Finnish Hit Single) -nimisellä sävelteoksella.

#3 Klan – Live Finland 1972 (GAD Records, 2016)

28.8.1972, Finlandia-talo, Helsinki

”Tyy-dyt-tyy, tyy-dyt-tyy, tyy-dyt-tyy-dyt-tyy-dyt-tyy”
– Marek Ałaszewski kappaleessa Good News

Puolalainen Klan oli lyhytikäinen, progressiivista rockia esittänyt kulttibändi, joka oli hajonnut vuotta aiemmin, kun se kutsuttiin konsertoimaan Helsingin Juhlaviikkojen Eastern Pop -konserttiin. Klanin alkuperäinen laulaja-kitaristi Marek Ałaszewski ei antanut yhtyeen olemassaolon puutteen vaikuttaa kansainväliseen läpimurtomahdollisuuteen, vaan keräsi ympärilleen satunnaisia jazz-muusikoita ja hyppäsi Moskovan-junaan. Finlandia-talollekin päästiin lopulta, vaikka neuvostokansalaiset olisivat halunneet ostaa puolalaishipeltä farkut jalasta, kertoo levyn kansilehti.

Klan Finlandia-talolla. Kuva: Reijo Porkka.

Levyllä on viisi biisiä, joista neljä sai tällä keikalla ensimmäisen ja viimeisen esityksensä. Viideskin oli esitetty aiemmin vain Puolan radiossa, puolaksi. Levyn saatesanojen mukaan bändi ei harjoitellut kappaleita yhdessä lainkaan, koska jazzarit kokivat, että on parempi antaa mennä vaan. Tavoitteena oli kuulemma soittaa Suomen ilmastoon sopivia kaleidoskooppimaisia värejä ja tunnelmia. Jossain primitiivisen avantgarde-rockin ja free jazzin välimaastossa tässä kai liikutaan. Marekin Teisco-kitara saa kyytiä kontrabasson jousella.

Helsingin Sanomat 1.5.1972.

Äänitteellä ei kuulla lainkaan välispiikkejä, ja pikantilla puolalaisaksentilla lauletut englanninkieliset lyriikat ovat hankalasti kuultavissa, saati ymmärrettävissä. Fraasi ”my independence seems to vanish in the haze” toistuu muutamassa kohdassa, eli The Beatlesin tuotanto lienee lammasmaiselle laulajalle tuttua.

Video ei ole enää saatavilla

Puolalainen GAD Records on ainoa ulkomainen levy-yhtiö, joka on viime vuosina julkaissut Ylen radioarkiston pop- ja rock-tallenteita virallisesti. GAD on julkaissut myös tšekkiläisen Jazz Q Prahan jazzrockausta Pori Jazzista, ja luvassa on vielä samanmaalaisen Blue Effectin progeilua Kulttuuritalolta, molemmat vuodelta 1972.

#4 The Pink Fairies – Finland Freakout 1971 (Major League Productions, 2008)

21.8.1971, Ruisrock, Saaronniemi, Ruissalo, Turku

”Moi! Hello! Everybody allright? Nice one. We’d like to start off with some rock and roll. We throw it out, you throw it back. We just have to fix the ground so the bass player does not become electrocuted… It’s nice to be in Finland. Beautiful trees. Beautiful rivers. Beautiful lakes. Beautiful people. Turn off your minds, relax and float down stream.”
– Paul Rudoph keikan alkuspiikissä

The Pink Fairiesin rumpali Russell Hunter muistelee CD:n kansilehdessä lämpimästi Ruisrockin raikasta vuoristoilmaa, lentokentän aseistettuja vartijoita, veitsitappelua tarjoilijan kanssa sekä tyypillisen itäeurooppalaista turkulaishotellia, jonka ikkunan läpi joku heitti television yhtyeen hengaillessa kadulla. Hunter kertoo myös joutuneensa lainaamaan keikalla Juicy Lucyn Ludwig-rumpusettiä, koska hänen omansa ei koskaan saapunut Suomeen. Ainakin viimeksi mainittu muisto pitää paikkansa.

The Pink Fairies Ruisrockissa. Kuva: (CC BY 4.0) Museoviraston kuvakokoelmat, Heikki Innanen.

Duncan Henderson puolestaan luulee osallistuneensa tuolloin Suomen ensimmäisille popfestivaaleille ja muistaa reissulta kalliin alkoholin, piilopössyttelyn lentokoneessa ja Canned Heatin roudareilta saadun kristallimetamfetamiinin, jonka voimalla hän valvoi kolmipäiväisten festarien läpi. Kuulostaa siltä, että basisti on intohimoisena ihmisenä hakeutunut uusien kokemusten pariin.

Helsingin Sanomat 19.8.1971.

Levy miellyttänee psykedeelisen noise-rockin ystäviä. Äänitteellä kuuluva hälytysajoneuvon sireeni säestää osuvasti Uncle Harry’s Last Freakout -kappaleen esittelyspiikkiä. Tuolloin toista kertaa järjestetyssä Ruisrockissa nimittäin syntyi kaikenlaista hässäkkää, kun paikalle saapui yli 100 000 katsojaa, vaikka kymmeniä tuhansia vähempään oli varauduttu.

Video ei ole enää saatavilla

Yle äänitti lähes kaikki Ruisrockin esiintyjät vuosina 1970–1971. Tämä on toistaiseksi ainoa arkistonauhoilta tehty virallinen julkaisu, mutta luvattomia Ruisrock-livelevyjä on julkaistu myös Colosseumilta, Canned Heatilta, Fairport Conventionilta ja Jeff Beck Groupilta.

#5 Renaissance – Past Orbits of Dust (Troubadour/Easy Action, 2012)

30.5.1969, Kulttuuritalo, Helsinki

”Please, do not forget the name Renaissance. Because we have only been together for two weeks and it’s all very new for us. It’s our fourth job playing to an audience and we think you are beautiful audience.”
– Keith Relf loppupuheenvuorossaan

Renaissance oli siitä erikoinen keikkavieras, ettei kukaan ostanut keikkalippua nähdäkseen heidät Kultsalla. Yhtye nimittäin esiintyi John Mayallin yllätyslämppärinä, eikä Renaissancea mainittu keikkailmoituksissa. Yhtyeen perustajat, Yardbirdsistä tutut Keith Relf ja Jim McCarty toimivat myös Mayallin säestäjinä tällä keikalla. Taustalaulajana toimi Keithin sisko, Jane Relf.

Renaissance Kulttuuritalolla. Kuva: Seija De Rybel.

Levy sisältää biisejä muualtakin, mutta Kultsan-konsertin ohjelmisto koostui kahdesta pitkästä, klassissävytteisestä proge-eepoksesta, joita on maustettu huuliharpulla, ehkäpä bluesyleisön mieliksi. Aikalaistodistusten mukaan Bullet-kappaleen lopussa kuultava säröbassosoolo sai kuulijat hypähtämään häiriintyneesti penkeiltään, mutta yksi yleisön jäsen kuuluu ulvovan innostuksesta.

Helsingin Sanomat 30.5.1969.

Vastaavanlaista pörinää Kultsalla kuultiin seuraavan kerran vasta kasarihevibändien esittämänä. Albert-nimellä sittemmin tunnetuksi tulleen Pekka Järvisen kerrotaan pöllineen kyseisen särkijäpedaalin keikan jälkeen.

Video ei ole enää saatavilla

Ruisrockien ja Pori Jazzien lisäksi Yle äänitti 1960- ja 1970-luvuilla usein Kulttuuritalon pop- ja rock-konsertteja. Vain osa näistä arvioitiin aikoinaan radiointi- tai edes arkistointikelpoisiksi, eikä esimerkiksi Jimi Hendrixin Kultsan-konsertti valitettavasti kuulunut tuohon joukkoon. Bootlegeja on löydettävissä netin uumenista ja joskus levykaupoistakin, mutta virallista Live in Finland -levyjulkaisua odottavat yhä muun muassa The Spencer Davis Group, American Folk Blues -festivaalit, John Mayall’s Bluesbreakers, Steppenwolf, Fleetwood Mac, Ten Years After, Rory Gallagher, MAN ja Camel.

BONUS! Lello “The King” Tartarino – Live at the Hesperia Nightclub (Finnlevy, 1977)

15.–17.7.1977, Hotelli Hesperian yökerho, Helsinki

”Okayyy. Kiitos! Thank you very much. Now I’m going to sing Volare, and we… I would like to sing all together when the… after the intro, after the introduction, where the… You see, you look at me, I give you sign, where I say voo-laa… We sing all together. Okay?”
– Lello ohjeistaa Hesperiassa, turhaan. Yleisö alkaa kailottaa väärässä kohdassa.

Italialainen showmies Lello operoi popin ja rockin tuolla puolen, mutta Münchenin Bayerischer Hofissa hän oli Kuningas. Mikäli lehti-ilmoituksia on uskominen, tytöt eivät voineet vastustaa Lelloa, eivätkä pojat tyttöjä. Kuningas Tartarino viihdytti Hotelli Hesperian yökerhovieraita vuosina 1975–1984, aina kuukauden verran kerrallaan. Lellon ohjelmisto koostui persoonallisesti svengaavista latinorytmeistä ja ihastuttavista amerikkalaisista ikivihreistä, sekä kaikesta siltä väliltä.

Helsingin Sanomat 14.8.1981.

Näin kovaa kamaa on turha etsiä Spotifystä. Livevinyylin ja -kasetin kansiteksteissä Lellon Helsingin-mainetta luonnehditaan lähes legendaariseksi, olihan hän Suomessa jo kolmatta kertaa. Tämä lienee totta, koska levytysvuonna 1977 orkesterinjohtaja Tartarinoa ei koettu tarpeelliseksi mainostaa omalla Hesari-ilmoituksella, vaan minikokoinen nimimaininta ravintolalistauksissa riitti.

Kuningas Tartarinon kerrotaan esiintyneen Hesperian lisäksi yökerhoissa Japanissa, Meksikossa, Euroopassa ja Kaukoidässä, toisin sanoen menestyksellisesti kaikkialla. Finnlevyn saatesanojen mukaan Lellon levy on tehty tavallaan yleisön pyynnöstä.

Video ei ole enää saatavilla

Keskustelu Suomen kansainvälisestä keikkahistoriasta jatkuu Facebookin Live in Finland 1955–1999 -ryhmässä.

Frank Zappa – vakava hassuttelija.

Frank Vincent Zappa (1940–1993) oli omalaatuinen vekkuli. Tuo viiksekäs musiikin kvanttiteoreetikko rakensi koko uransa ajan hassuttelua vakavuuteen ja päinvastoin sotkenutta kokonaistaideteosta, jonka manifestoitumana on kohtuuttomiin mittoihin rönsynnyt levykatalogi. Siinä sivussa syntyi muutama kokopitkä elokuva, teatraalisia kiertueita ja muuta oheistoimintaa, joka todisti sen, että Zappan taiteellinen lahjakkuus mahdollisti myös ylimääräisten tuntien tunkemisen vuorokauteen. Puuhailun sivussa syntyi lapsiakin, jotka luonnollisesti saivat sellaisia nimiä kuin Ahmet, Moon Unit ja Diva Muffin.

Jälkikasvusta toiseksi vanhin Dweezil on toiminut isänsä visioiden innokkaimpana soihdunkantajana. Hän on esittänyt Frankin sävellyksiä Zappa Plays Zappa -kokoonpanollaan, jossa toisinaan on vieraillut myös Frankin vanhoja soittokavereita. Suomalaisia zappafiilejä orkesteri saapuu riemastuttamaan Helsingin Kulttuuritalolle perjantaina 29.11. Saliin, joka ei ollut Frankillekaan vieras.

Luonnollisesti Zappa-diskografian sisälle on muodostunut oma kaanoninsa, johon voisi lonkalta heittää kuuluviksi vaikkapa sellaisia albumeita kuin Freak Out!, We’re Only In It for the Money, Hot Rats tai Apostrophe (’). Ne ovat tietenkin nerokkaita osoituksia Zappan nenäkkäästä satiiristä, ilmiömäisestä sävellyskynästä ja omalaatuisesta huumorista milloin tekstien, milloin naurettavan vaikeiden sävellysten muodossa.

Mutta ne eivät tällä kertaa ole tarkastelun kohteina. Zappan tuotannon toinen jalka seisoi aina visusti avantgarden virtaviivaisesti muotoillulla kynnyksellä, ja siksi on aiheellista syventyä niihin hetkiin, joina tuo suuruudenhullu käsitetaide meni muun ilmaisun edelle, tavalla tai toisella. Zappan elämäntyö oli yhtä provokaatiota ja hämmentämistä, ja siksi seuraavassa on listattuna seitsemän tapausta, jotka ilmentävät tuota provokaation ja kokeilunhalua kenties parhaiten. Miksikö seitsemän? No koska viisi tai kymmenen olisi liian ennalta-arvattavaa!

#1 Polkupyörä soolosoittimena

”How long have you’ve been playing bike, Frank?”
”About two weeks.”

Jos Pelle Peloton saapui Ankkalinnaan ensi kertaa hyppykepillä pomppien, teki Zappa televisiodebyyttinsä polkupyörällä. Maestron nonkorformistisen linjan tuntien tämä ei tietenkään tapahtunut pyörällä ajaen, vaan sitä soittaen. 22-vuotiaana geometristä tarkkuutta niin kampauksessaan kuin puvussaankin noudattanut Zappa saapui maaliskuussa 1963 sotkemaan koko kansan viihdyttäjän Steve Allenin pasmoja tämän talk show’hun.

Itsekin tuotteliaana säveltäjänä kunnostautunut Allen kykenee lähinnä huvituksensekaiseen äimistelyyn, samalla kun Zappa esittelee polkupyörän musiikillisia ominaisuuksia niin vakavasti kuin suinkin. Juuri Allenin totaalinen hämmennys Zappan määrätietoisuuden edessä tekee vartin mittaisesta visiitistä poikkeuksellisen herkullisen. Eivät tainneet Luigi Russolon tai John Cagen teokset olla illan isännälle tuttuja.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Lumpy Gravy

”The way I see it, Barry, this should be a very dynamite show.”

Vuoden 1968 Lumpy Gravy on Zappan kolmas levytys ja soolodebyytti. Se poiki heti oikeusjutun, jotka muotoutuivat Zappan uralla rutiiniksi. Yhdessätoista päivässä sävelletty orkesteriteos on jo musiikillisesti varsin käsittämätön kokonaisuus, minkä takia niin sanottujen ”neilyoungien” tekeminen (eli joutua raastupaan levy-yhtiölle kelpaamattoman musiikin tekemisestä) olisi ollut enemmän kuin mahdollista, mutta käräjöinnin oikea syy oli Capitolin, MGM:n ja Verven välisissä sopimuskiistoissa. Zappa oli 1960-luvun lopulla kahden jälkeenmainitun leivissä ja sopimus edellytti, ettei hänen tule esiintyä minkään muun lafkan levyillä.

Lumpy Gravyn tilasi Capitol, ja dilemma ratkaistiin siten, että Zappa toimi levyllä vain Abnuceals Emuukha Electric Symphony Orchestraksi ristityn sessio-orkesterin kapellimestarina. MGM katsoi kuitenkin Zappan rikkoneen sopimusta, ja Capitolin alla vuonna 1967 ilmestynyt 22-minuuttinen pläjäys vedettiin takaisin.

Vuoden päästä teos ilmestyi oikeaoppisesti Verven kautta, pidempänä versiona. Puolituntinen, konkreettisen musiikin ja pähkähullun nykyklassisen surrealistinen palapeli on levotonta askartelua Zappan siihen astisen bricolagen parissa. Hän teki samankaltaisia kokeiluja monesti myöhemminkin (kuten klassikoilla We’re Only In It for the Money tai Uncle Meat), mutta Lumpy Gravyn rinnakkaistodellisuuden radiokanavasurffailulta kuulostava sekamelska vie ääninauhavoimistelunsa äärimmilleen.

Zappa esitti, että levy kuulostaisi koherentilta vaikka sen osat heittäisi mihin järjestykseen vain – koska mitään koherenssia levyllä ei ole. Sitä vastoin siltä löytyy valtava määrä vinjettejä Zappan aiemmista ja tulevista projekteista, joiden listaaminen tässä haukotuttaisi innokkaimpiakin faneja. Pikkuoravakimityksen, absurdien dialogien ja muun hassun ääntelyn väleistä nousevat sävellykselliset pätkät todistavat kuitenkin Zappan ilmiömäisestä melodiantajusta; kuunnelkaapa vaikka albumin ensimmäiset puolitoista minuuttia.

Kuuntele Lumpy Gravy Spotifystä.

Video ei ole enää saatavilla

#3 200 Motels

”Touring can make you crazy, ladies and gentlemen. That is precisely, what 200 Motels is all about.”

Kiertue-elämän iloja ja etenkin suruja on rock-musiikissa tilitetty maailman sivu. Mutta kerta se on ensimmäinenkin, kun tarina kerrotaan värikkäiden erikoistehosteiden läpi Zappaa esittävän Ringo Starrin, harppua soittavaksi nunnaksi pukeutuneen Keith Moonin ja hammashygeniasta luennoivan Aku Ankan toimesta. Yläosattomia bändäreitä ja alapäähuumoria säästelemättä. 200 Motels on Zappan elokuvaprojekteista ylivoimaisesti pimein, mikä on paljon sanottu, sillä järkeä ei pahemmin ole suotu myöskään Uncle Meatin tai Baby Snakesin kaltaisille pervouksille.

200 Motelsin rytmiä ja täydellistä päämäärättömyyttä voinee verrata Lumpy Gravyn tahtiin syöttää informaatiota. Asioita vain tapahtuu alusta loppuun asti. Välillä älyttömyyksille nauraa kippurassa (ei voi väittää, etteikö Lontoon filharmoonikot kajauttamassa ”YOUR DICK, YOUR DORK, YOUR PRICK” olisi maailman kymmenen hauskimman asian listalla), mutta useimmin ne katoavat sisäpiirihuumorin metatasojen ulottumattomiin. Puolitoistatuntinen on välillä varsin raskasta katsottavaa, mutta älyttömyydessään se on viihdyttävä kokemus. Silloin kun sen jaksaa katsoa loppuun asti, mikä tapahtuu harvemmin selvin päin.

Ja kuinka ollakaan, ei tästäkään ruljanssista selvitty ilman kommelluksia: Zappa ei erityisemmin tullut toimeen ohjaaja Tony Palmerin kanssa, eikä sinfoniaorkesteri ollut kaikista taiteellisista ratkaisuista erityisen mielissään (miksiköhän?). Elokuvasta julkaistiin myös soundtrack, jota oli tarkoitus esittää livenä. Tämä yritys päätyi jälleen oikeuteen, kun Royal Albert Halliin suunniteltu konsertti peruuntui. Penis Dimension -kappaleen kaltaiset kappaleet olivat kuulemma liian törkeitä konserttisalissa esitettäviksi. Zappa hävisi oikeusjutun. Sattuuhan noita.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Satumaa

”You better leave the lights on on stage, because we have to read this music. We’ve never played it before.”

Suomen ja Zappan suhde on ollut pitkä ja lämmin. Legendaarisin väite kuuluu, että 1970-luvulla Zappa myi Suomessa väkilukuun suhteutettuna enemmän kuin missään muualla, Waka/Jawaka ja The Grand Wazoo -albumeiden keikkuessa levymyyntilistojen kärkikymmenikössä. Mikäli iltapäivälehdet olisivat tiedottaneet Suomi-maininnoista maailmalla yhtä mielipuolisesti kuin nykyään, voisin sieluni silmin nähdä ne aukeamien mittaiset Frank Zappa -spesiaalit vuodelta 1988. Silloin julkaistun You Can’t Do That On Stage Anymore -livelevyjen sarjan toinen osa oli koottu kolmesta Kulttuuritalon-keikasta vuodelta 1974.

Tuon visiitin yhteydessä kuultiin myös tulkinta Unto Monosen Satumaasta. Ehkä jossain elämäkerrassa on sivulauseeseen sisällytetty syy juuri tämän kappaleen valinnalle, mutta todennäköisesti Zappa sattui vain diggaamaan melodiasta. Jälkikäteen ajateltuna lähinnä naurattaa, että kaikista kotimaisista tangoista bändi valikoi coveriksi juuri sen kuluneimman ja sketsiarvoltaan korkeimman. Ensikuulemalta onkin vaikea sanoa, millä asenteella Zappan kuusikko kappaleen tulkitsee, mutta onhan versio ainakin, noh, omanlaisensa.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Thing-Fish

”I have my briefcase, HARRY! I’m going to fuck my briefcase!”

1980-luvun Zappa-tuotanto on mielipiteitä jakavaa sorttia, eikä sitä varsinaisesti nosteta ainakaan sen takan reunalle, jolla Hot Ratsit sun muut itsestäänselvyydet nököttävät. Yksi kasari-Zappan absurdeimmista tekeleistä on alun perin kolmelle levylle jaettu Thing-Fish-ooppera. Lähempänä kuunnelmaa kuin musiikkiesitystä oleva seikkailu sai ilmestymisvuonnaan nihkeitä arvioita, mutta sen äärimmäisen terävä ja monikerroksinen aikalaisssatiiri on saanut kiitosta jälkeenpäin.

Musiikillisesti levy ei ole kummoinen, vaikka sitältääkin monia käsittämättömyyksiä kliinisistä heviriffeistä syntetisaattorihulinaan sekä vanhojen kappaleiden restauraatioon. Keskeistä on aikansa konservatiiviselle hengelle joka tasolla vinoillut tarina, joka kommentoi ainakin aids-epidemiaa ja homoseksuaalisuutta, rasismia, poliittista ilmapiiriä sekä taidetta. Farssin päähenkilönä on sairauden myötä Tuulen viemää-Mammyn ja Elefanttimiehen risteytykseltä näyttäväksi ”Mammy Nuniksi” muuttunut ”Thing-Fish” sekä valkoinen juppipariskunta Harry ja Rhonda.

Thing-Fishin maailmassa hahmot ovat jopa Zappa-asteikoilla varsin äärimmäisiä ja perverssejä: kitaristi Ike Willisin esittämä Thing-Fish on karikatyyri monista mustiin pop-kulttuurissa kohdistetuista ennakkoluuloista, rumpali Terry Bozzion Harry tahtoo homoksi menetettyään kiinnostuksensa naisiin, ”koska he pukeutuvat nykyään kuin isäni” ja Bozzion vaimon Dalen esittämä Rhonda muuttuu tarinan loppua myöden konservatiivien rakentamaksi feministin olkiukoksi miehiä vihaavana raivottarena, joka mieluummin nai osakesalkkuaan kuin miestään.

Kuuntele Thing-Fish Spotifystä.

#6 Porn Wars

”It’s outrageous filth!”

Zappan krooninen – ja usein perusteltu – kauna auktoriteetteja vastaan syntyi jo 1960-luvulla, kun poliisi epäili, että hänen omistamassaan Studio Z:ssä tehtiin pornoa. Selkkaus aiheutti studion pyörittämiselle niin suurta vahinkoa, että se jouduttiin lopettamaan, ja siinä sivussa Zappa joutui hetkeksi vankilaankin. Zappasta kehkeytyi väsymätön taiteilijoiden oikeuksien puolestapuhuja, ja hän nousi tärkeäksi hahmoksi 1980-luvun puolivälissä. Niihin aikoihin Tipper Goren ja kumppaneiden ammattiloukkaantujajärjestö PMRC kauhistui rock-musiikin räävittömistä teksteistä ja lanseerasi kuuluisan ”parental advisory”-tarran.

Yksi Zappan vastaiskuista sisältyi albumille Frank Zappa Meets the Mothers of Prevention, vuonna 1985. Kokonaisuutena se on nerokkaasta nimestään huolimatta melko yhdentekevää synclavier-sekoilua (joista lisää myöhemmin) ja kitarasooloilua, mutta sen loppupuolelta löytyvä 12-minuuttinen Porn Wars pakottaa jälleen kerran kysymään, että mitähän hemmettiä nyt taas.

Kappale on sekamelska synclavier-tilutusta ja arkistoista kaivettuja milloin mitäkin soittopätkiä, mutta tärkeimpänä elementtinä tässä kollaasimökässä törmäilevät PMRC-oikeudenkäynneistä napatut puheenvuorot. ”Porno-rockin” turmeltuneisuutta taivastelevat sitaatit alkavat hillityn alun jälkeen elää omaa elämäänsä kölin ali ajettuina mutaatioina. Ironian virnistys on leveä, kun rockin sensurointia peräänkuuluttaneet konservatiivit päätyivätkin itse rock-levylle. Kuitenkin Porn Wars oli Zappan mukaan lähinnä taiteellinen kollaasi, eikä mikään kosto.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Jazz From Hell

”Explicit lyrics.”

Kaikista Zappan omalaatuisuuksista pohjat vetää vuoden 1986 Jazz From Hell. Se on lähes levyllinen pelkästään Synclavier DMS-syntetisaattorilla soitettua musiikkia, poislukien loppupäähän asetettu kitarasooloilu Saint Etienne. Se taas istuu tähän seuraan niin huonosti, että lähestulkoon pilaa kokonaisuuden. Joka tapauksessa, Zappan Synclavier-innostus oli monien aiempien sattumusten summa: hän oli harvemmin tyytyväinen isojen orkestereiden kanssa toteutettuihin projekteihin koska nämä eivät soittaneet ”oikein”, ja välillä hän sävelsi niin monimutkaisia kuvioita, että niiden toteuttaminen bändillä olisi vaatinut vieläkin lisää harjoittelua. Koneen avulla hulluimmatkin sävellysideat olivat mahdollisia.

Ja melko hullulta lopputulos kuulostaakin. Jos Jan Hammer olisi säveltänyt Miami Viceen levyllisen uutistunnareita, jotka olisivat synaan iskeneen toimintahäiriön seurauksena päätyneet soimaan tuplanopeudella, voisi tuloksena olla Jazz From Hell. Tällaisilla tunnareilla pohjustetut uutiset kertoisivat varmaankin siitä ulottuvuudesta, johon 200 Motels sijoittuu.

En ole varma, mikä tässä levyssä hämmentää eniten: olisiko se pöhkö nimi yhdistettynä yltiövakavaan kanteen? Tai se, että Jazz From Hell oli Zappan ensimmäinen Grammy-pokkaus? Vaiko se, että yllämainittu vanhempainjärjestö PMRC liimautti levyn kanteen ”parental advisory – explicit lyrics” -tarran siitäkin huolimatta, että levy on täysin instrumentaali? Oli miten hyvänsä, Jazz From Hell on yksi omituisimmista koskaan kuulemistani levyistä. Ja mikäli moista tykittelyä jostain syystä kaipaa lisää, kannattaa tsekata halvalta roolipelisoundtrackilta kuulostava Francesco Zappa tai postuumisti julkaistu tuplajärkäle Civilization Phaze III.

Kuuntele Jazz from Hell Spotifystä.

Bonus!

Koska Beatles.

Video ei ole enää saatavilla

Zappa Plays Zappa Kulttuuritalolla perjantaina 29.11.