”Frank Ocean ratsastaa ajan hengen hartioilla kuin God of War -pelin Kratos muinaisten jumalten selässä ollen kuitenkin paljon lempeämpi ja väkivallan sijasta äänensä ajattomuutta hyödyntävä puolijumala.”

Nuorgamin valinta 2010-luvun timanttisimmaksi ulkomaiseksi popklassikoksi on Frank Oceanin liki kymmenminuuttinen mestariteos vuoden 2012 Channel ORANGE -albumilta.

”Working at the pyramid
Working at the pyramid tonight”

Kuten kourallinen muitakin populaarimusiikin klassikoita, kuten Meat Loafin Bat Out of Hell (9:50) ja Stone Rosesin Fools Gold (9:53), Frank Oceanin Pyramids (9:54) jää vain parin tahdin päähän täydestä kympistä – mutta ainoastaan minuuteissa mitattuna.

Pyramids julkaistiin singlenä 7. kesäkuuta 2012 – tasan viisi viikkoa ennen Frank Oceanin ensimmäistä studioalbumia Channel ORANGEa, jonka Nuorgamkin nosti heti ilmestymisen yhteydessä klassikoiden joukkoon.

Anton Vanha-Majamaa antoi albumille 95 pistettä sadasta ja nimesi sen ”genrensä merkkipaaluksi” ja ”vuoden tärkeimmäksi R&B-julkaisuksi”.

Pyramids erottautuu albumin ilmeiseksi avainraidaksi paitsi kestonsa (se on ylivoimaisesti levyn pisin kappale), myös sijaintinsa puolesta: pyramidin ”kärki” sijaitsee täsmälleen 55-minuuttisen albumin puolivälissä.

Laulu, jossa ”kultakauden Egypti paljastuu seuraavana aamuna Las Vegasin porttolaksi ja muinaisen maan kuvankaunis kuningatar vain hotellin edustalla työskenteleväksi prostituoiduksi”, nousee esiin keskeisenä, albumin teemat yhteen kietovana teoksena myös Vanha-Majamaan arviossa: ”Kahteen osaan jakautuva kymmenminuuttinen kappale on kuin pienoiskuva albumin maalaamasta maisemasta. Se Orange County, josta tehdään hittisarjoja televisioon, on lopulta vain isolla rahalla fabrikoitua kulissia.”

Koska mm. #kisaväsymys, emme ryhdy purkamaan Pyramidsia sen tarkemmin osatekijöihinsä. Rakennelma levätköön rauhassa, ihailkaamme sen sijaan arkkitehtiä, Frank Oceania itseään.

Pyysimme Nuorgamin Uuteen Loppuun osallistuneita kirjoittajia täydentämään lyhyesti ja ytimekkäästi lauseen:

”Frank Ocean on tosi hyvä, koska…”

Vastaukset on koottu alle. Ennen niihin pureutumista haluamme kiittää teitä, lukijat, kiinnostuksesta paitsi Nuorgamin Uutta Loppua, myös 2010-luvun popklassikot -juttusarjaa kohtaan! Kiitos – ei nähdä taas!

Frank Ocean on tosi hyvä…

#1

…koska hän ratsastaa ajan hengen hartioilla kuin God of War -pelin Kratos muinaisten jumalten selässä ollen kuitenkin paljon lempeämpi ja väkivallan sijasta äänensä ajattomuutta hyödyntävä puolijumala. (Juuso Janhunen)

#2

…koska hän sai minut ensimmäisenä ajattelemaan sitä, miten kapeisiin raameihin afroamerikkalaisen miespuolisen artistin pitäisi mahtua. (Anton Vanha-Majamaa)

#3

…koska hän tuntuu futuristiselta kuulostamatta siltä. (Arttu Tolonen)

#4

…koska Pyramids-kappaletta on verrattu muun muassa Bob Dylanin The Hurricaneen. (Oskari Onninen)

#5

…koska hänelle ei ole vastinetta – ainoa referenssi Frank Oceanille on Frank Ocean itse. (Anna Brotkin)

”Frank Ocean tuntuu olevan se uuden mustan musiikin inhimillinen ääni, joka uskottavimmin osaa kuvata myös heikkouden ja eksyksissä olon hetkiä.”

#6

…koska hän on samanaikaisesti itseluottamusta kuin täydellistä haurautta; kaikki hänessä on kovaa, mutta helposti särkyvää. (Antti Lähde)

#7

…koska harva artisti on hämmentänyt minua säveltaiteellaan niin kuin hän. (Vilho Pirttijärvi)

#8

…koska hän ei halua pelata vanhojen sääntöjen mukaan eikä astua mihinkään valmiiseen rooliin – kun muut tekevät isoa ja näyttävää, Frank tekee pientä ja intiimiä ja saa sen kuulostamaan elämää suuremmalta. (Teemu Fiilin)

#9

…koska hän on ilmiömäinen fiittaaja; esimerkiksi Earl Sweatshirtin Sunday, Calvin Harrisin Slide ja Tyler, the Creatorin 911 / Mr. Lonely huokuvat magiaa, jota ei olisi ilman Frankin läsnäoloa. (Niko Vartiainen)

#10

…koska hän naamioi surun ja tuskan feromoneiksi ja dekadenssiksi, jota ei uskalla itse kokeilla mutta josta voi turhaan yrittää hieroa itseensä hitusia. (Tapio Reinekoski)

”Ihmiset hierovat itseään julkkiksiin ja toivovat, että osa kullasta tarttuisi heihinkin.”

#11

…koska hän on nero ilman Michael Jackson -syndroomaa. (Kari Koivistoinen)

#12

…koska hän on niin tavoittamaton; samassa paketissa mustaa ja valkoista, luksusta ja arkisuutta, toisaalla avaruudellista kuroittelua tähtiin ja toisaalla kaikille tuttua maanläheisyyttä. (Aki Ala-Kokko)

#13

…koska hän on onnistunut soittamaan yhden hämmentävimmistä ja loistavimmista festarikeikoista tilanteessa, jossa minkäänlaisia odotuksia ei ollut ja poistuminen festivaalilta oli varteenotettava vaihtoehto vielä viisi minuuttia ennen konsertin alkua. (Visa Högmander)

#14

…koska hän on parempi kuin Billy Ocean. (Markus Hilden)

#15

…koska hän saa maailman ilman Princeä tuntumaan vähemmän kamalalta. (Mikko Valo)

”Frankin Oceanin laulu poukkoilee ja vaeltelee falsettiin ja takaisin. Tämä on sivistyksen soundi – keinotekoinen, teeskentelevä, epäkonsistentti, ajoittain pikkusievä.”

#16

…koska hänen musisointinsa kaataa raja-aitoja genrejen välillä, mustan ja valkoisen musiikin, maskuliinisen ja feminiinisen ilmaisun, henkilökohtaisen ja kryptisen – kuten kaikki suurimmat persoonallisuudet, Frank osaa piiloutua näkyville. (Samuli Knuuti)

#17

…koska hänen näkemyksensä popista on alan kiinnostavin juuri nyt. (Aleksi Kinnunen)

#18

…koska hänenkaltaisiaan esikuvia on kaivattu uudistamaan genreä, joka perinteisesti on keskittynyt miehen kiimaan ja naisten esineellistämiseen – Ocean on enemmän emo kuin macho. (Arttu Seppänen)

#19

…koska kaverit puhuvat hänestä jatkuvasti, vaikkei hän ole edes voittanut euroviisuja. (Veikko Halmetoja)

#20

…koska kukaan muu ei saa löysyyttä kuulostamaan niin tiukalta. (Veikko Eranti)

”Frank Ocean on ravistellut R&B-piirejä paitsi kunnianhimoisuudellaan myös seksuaalisella suuntautumisellaan.”

#21

…koska vaikkei Ocean välitäkään musiikkiteollisuuden lainalaisuuksista, hän ottaa soulin ja R&B:n parhaat palat ja kasaa niistä jotain uutta, jatkuvasti trendikkäänä pysyvää musiikkia. (Mikko Pihkoluma)

#22

…koska hän on soinut elämässäni monen hienon hetken taustalla. (Teemu Kivikangas)

#23

…koska hänessä on iätöntä mystiikkaa ikään kuin muusikko olisi laskeutunut toisesta ulottuvuudesta vahingossa someaikaan. (Tuomas Kokko)

#24

…koska hänen ei ole tarvinnut vaihtaa etunimeään Frankiksi. (Joni Kling)

#25

…koska ei kai hän muuten olisi voittanut Nuorgamin popklassikkoäänestystä. (Juha Merimaa)

Post Malonen albumi Beerbongs & Bentleys on tämän jutun ilmestyessä kolmatta viikkoa Suomen albumilistan ykkösenä.

Samaan aikaan, kun rapista on tullut vuosikymmenen populaarimusiikkia, on räpin ja laulun raja hämärtynyt. Ja kuten vuoden 2018 keväällä olemme oppineet; tästäkin kehityksestä on omalta osaltaan syyttäminen Kanye Westiä.

2010-luvulla hiphop ja pop ovat tulleet lähemmäksi toisiaan. Räppärit ovat opetelleet laulamaan – autotunella tai ilman – ja popparit räppäämään. Kuluneen vuosikymmenen aikana rapista on tullut yhä enemmän populaarimusiikkia, samalla kun entistä avoimemmin tunteitaan käsittelevät artistit ovat nousseet genren valtavirtaan.

Räpin ja laulun rajan hämärtymisessä on kyse hiphopin valtavirtaistumisesta. Avain menestyksekkääseen hittibiisiin on siinä, että kappaleessa on jotain jo ennalta tuttua. Niinpä kun rapista on tullut kiinteä osa populaarimusiikin valtavirtaa, on myös sen historiasta tullut osa popin kaanonia. Samalla tavalla kuin alkuaikojen hiphop itsessään rakensi pohjansa disco- ja funk-biiseistä lainattujen samplejen varaan, on räpin flow’n hyödyntämisestä tullut yksi työkalu poplaulajien arsenaalissa. Tehokeino muiden joukossa.

#1 Frank Ocean – Thinkin’ About You (2012)

Vuonna 2012 kehutun ja kohutun Channel ORANGE -debyyttikokopitkänsä myötä Frank Ocean nousi lähes tulkoon Messiaan asemaan hiphopin ja modernin r&b:n saralla. Ocean kaatoi aitoja niin laulun ja räpin välisellä rajalla kuin myös hiphop-kulttuurissa piilleen/piilevän homofobian nostamisessa esiin. Jatkoa Orangelle saatiin odottaa aina vuoteen 2016, kun vaikean levy-yhtiötilanteen kanssa paininut Ocean pudotti kriitikoiden leuat rakastetulla Blond/Blonde-albumilla.

”A tornado flew around my room before you came
Excuse the mess it made, it usually doesn’t rain
In Southern California much, like Arizona
My eyes don’t shed tears, but boy, they pour when
I’m thinking ’bout you”

Video ei ole enää saatavilla

#2 Lorde – Royals (2013)

Uusiseelantilaispopparin debyyttisinkku saapui pop-yleisön tajuntaan odottamatta takavasemmalta. Alun perin jo vuonna 2012 julkaistulla The Love Club -EP:llä esitellyllä kappaleella Lorde yhdistää laulutyyliinsä räpin elementtejä painottaen, että popkulttuurissa esillä oleva glamour-elämäntyyli ei ole tavoittelun kohde. Prechoruksen flow alleviivaa lyriikoissa tapahtuvaa rap-kliseiden purkamista.

“But every song’s like gold teeth, Grey Goose, trippin’ in the bathroom
Bloodstains, ball gowns, trashin’ the hotel room
We don’t care; we’re driving Cadillacs in our dreams
But everybody’s like Cristal, Maybach, diamonds on your timepiece
Jet planes, islands, tigers on a gold leash
We don’t care; we aren’t caught up in your love affair”

Video ei ole enää saatavilla

#3 Ed Sheeran – Don’t (2014)

Ed Sheeran ei ole koskaan ujostellut näyttää rakkauttaan räppiä kohtaan. Sheeran esitteli Eminemistä inspiroitunutta flow’taan jo omakustanne-EP:illään (esim. You Need Me, I Don’t Need You), mutta kansainvälisen huomion kohteeksi Sheeran nousi vuoden 2014 Don’t-hitillään. Taidekuraattorin ja jalokivisuunnittelijan poika ei ole taustaltaan se katu-uskottavin valinta räppäriksi, mutta Don’t esitteli Sheeranin sukupolvensa määrittelevänä singer-songwriterina. Benny Blancon ja Rick Rubinin tuottamassa biisissä sekä laulu että tuotanto lainaavat keinoja hiphopin puolelta.

“But me and her, we make money the same way
Four cities, two planes, the same day
And those shows have never been what it’s about
But maybe we’ll go together and just figure it out
I’d rather put on a film with you and sit on a couch
But we should get on a plane or we’ll be missing it now”

Video ei ole enää saatavilla

Don’t lainaa kertosäkeensä koukun Lucy Pearlin vuoden 2000 Don’t Mess With My Manista.

Video ei ole enää saatavilla

#4 The Weeknd – The Hills (2015)

Toronton r&b-lupaus herätti uransa alkuvaiheessa laajaa kiinnostusta mystisellä EP-trilogiallaan sekä Kiss Land -debyyttialbumillaan, mutta The Hills oli viimeistään se kappale, joka räjäytti pankin ja aukaisi ovet muun muassa Daft Punk -yhteistyölle. Abel Tesfaye toimii kertojana toisen miehen näkökulmassa viitaten muun muassa omaan huumeiden käyttöönsä. The Weekndin ilmaisussa räpin ja laulun raja on sanallakin sanoen häilyvä: muotokieli on poppia, mutta sanavalinnat ovat kaukana kevyistä.

“Always tryna send me off to rehab
Drugs started feelin’ like it’s decaf
I’m just tryna live life for the moment
And all these motherfuckers want a relapse”

Video ei ole enää saatavilla

#5 Post Malone – White Iverson (2015)

Debyyttisingle White Iverson nosti 20-vuotiaan Austin Postin tuntemattomasta Soundcloud-artistista kuuluisuuteen raketin lailla (4 miljoonaa streamia kolmessa kuukaudessa). Rap-nimigeneraattorin ehdotuksen perusteella artistinimensä valinnut Post Malone sai osakseen syytöksiä kulttuurillisesta omimisesta.

Malonen kannalta White Iversonin saaman kritiikin torjumisen teki vaikeaksi se, että koripalloilija Allen Iversonin (jota hiuksensa letittänyt Post omasta mielestään muistutti) mukaan nimetty kappale oli artistin ensimmäinen kokeilu räpin saralla. Koripalloviittauksilla kuorrutettu kappale on kuitenkin malliesimerkki 2010-luvun popmusiikin tavasta sekoittaa räppiä ja laulua keskenään. Melodinen räppäys ei taatusti ole aitopäiden mieleen.

“White Iverson
When I started ballin’ I was young
You gon’ think about me when I’m gone
I need that money like the ring I never won, I won”

Video ei ole enää saatavilla

Guitar Hero -pelin innoittamana musiikista innostunut Austin Post on sittemmin esitellyt kahdella albumillaan (Stoney, 2016, ja Beerbongs & Bentleys, 2018) musiikillista monipuolisuuttaan ja pyrkinyt ottamaan etäisyyttä räppäriyteen. Malone on tietoisesti halunnut esiintyä rockin edustajana hiphopin kentällä vaihtaen koripallotermit Bon Scottin ja Jim Morrisonin kaltaisten nimien droppailuun sekä korostanut musiikkinsa genrerajattomuutta.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Drake – Hotline Bling (2015)

Drake oli kokeillut siipiään laulajana jo vuoden 2013 Hold On, We’re Going Homella, mutta kaksi vuotta myöhemmin seuranneella Hotline Blingillä Champagne Papi pisti räpin ja laulun blenderiin.

Dancehallia ja trapia sekoitelleen biisin video ruokki Draken suosiota entisestään, kun Audrey Grahamin vähintäänkin omalaatuiset ja rehellisesti sanoen hämmentävät tanssiliikkeet tekivät jo valmiiksi laajalti tunnetusta artistista meemiainesta. Tarkoituksellista tai ei, Draken tanssiliikkeet jättivät varjoonsa Hotline Blingin naiskuvan, jota voi syystäkin pitää ongelmallisena ja kaksinaismoralistisena.

Hotline Blingin tarina kertoo Draken entisestä tyttöystävästä, jolla oli aiemmin tapana soittaa Drakelle”silloin, kun hän kaipaa tämän rakkautta”. Drake esittää entisen heilansa negatiivisessa valossa ja paheksuu tämän elämäntyyliä ja kaveripiiriä suhteen päätyttyä, vaikka Drake esittääkin musiikissaan juhlimisen ja irtosuhteet normaalina osana”miesten elämäntyyliä”.

“Cause ever since I left the city, you
Started wearing less and goin’ out more
Glasses of champagne out on the dance floor
Hangin’ with some girls I’ve never seen before”

Video ei ole enää saatavilla

Chris Dart tiivistää Draken musiikin dilemman Huffington Postissa ja The Establishment -verkkomediassa julkaistussa kirjoituksessaan:

”’Hotline Bling’ is the the most recent example of this, and also the clearest. In it, the subject of Drake’s affections used to stay at home and wait for an appropriate time to call Drake. (Usually late at night, when she ‘needed his love.’) Now she’s out, going to clubs, dressing up all sexy, ‘touching road’ and collecting stamps in her passport, all the while hanging out with a bunch of girls who aren’t Drake-approved. – –Essentially, Drake doesn’t want the women in his life acting like Drake. It’s a huge double standard.”

#7 Rihanna – Work feat. Drake (2016)

Rihannan parin vuoden takainen klubihitti herättää epäilyksiä ovatko popparin mielessä työt vai jokin muu. Biisin hittifaktoria lisää myös kertosäe, jonka lähes sössöttämiseksi muuttuva hokema on tarpeeksi yksinkertainen jopa lapsen suuhun. Liimamaisen tarttuvalla biisillä vierailee myös Ririn tuonaikainen siippa Drake, joka hoitaa sen”perinteisemmän lauluosaston”, vahvalla autotunella tietenkin.

“Join me I deserved it
No time to have you lurking
If I got right then you might like it
You know I dealt with you the nicest
Nobody touch me, in the righteous
Nobody text me in a crisis”

Video ei ole enää saatavilla

#8 Taylor Swift – Look what you made me do (2017)

Country popilla itsensä tunnetuksi tehneen Taylor Swiftin Reputation-albumia (2017) edelsivät oikeaksi osoittautuneet epäilykset popparin valmistelemasta rap-albumista. Swift oli osoittanut ymmärrystään hiphopin saralla 1989-albuminsa Bad Blood -remixillä, johon tämä rekrytoi mukaan kenet muunkaan kuin nykyhiphopin terävimpänä kynänä tunnetun Kendrick Lamarin. Reputationilla Swift iski suuremman vaihteen silmään ampuen kovilla niin ystävästä viholliseksi muuttunutta pop-kollegaa Katy Perryä kuin kohuja metsästäviä median edustajia kohtaan.

”I’m sorry, the old Taylor can’t come to the phone right now.
Why? Oh, ‘cause she’s dead!”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus! Esihistoriaa ja mainittavia esimerkkejä

T-Pain – Buy U a Drank (2007)

Autotuneräpin ja melodisen räpin juuret johtavat vahvasti T-Painin autotunen nimeen vannovan r&b:n suuntaan. Vaikka T-Pain kutsui itseään jo debyyttilevynsä (Rappa Ternt Senga, 2005) otsikossa laulajaksi muuttuneeksi räppäriksi, on mahdotonta väittää etteikö lähes raivostuttavalta kuulostavan artistin viehtymys teknologian mahdollisuuksiin olisi inspiroinut hiphopin tulevaisuutta.

Video ei ole enää saatavilla

Kanye West – Heartless (2008)

Muiden muassa Kanye West, Lil’ Wayne ja jopa gangsta rapin kummisetä Snoop Dogg seurasivat T-Painin aloittamaa autotunerap-trendiä. Autotune ja Roland 808 -rumpukone yhdistettynä äidin traagiseen kuolemaan ja pitkäaikaisen parisuhteen päättymiseen synnyttivät Westin käsissä 808s & Heartbreak -albumin, joka toimi omalta osaltaan vedenjakajana ”vanhan” ja uuden Kanyen välillä. Värikkäistä lausunnoistaan tunnettu itsediagnosoitu nero kommentoi levyä: ”Jos välittäisin paskaakaan, en käyttäisi Auto-Tune. Käytän Auto-Tunea, koska en välitä paskaakaan. Pidän siitä miltä se soundaa.”

Video ei ole enää saatavilla

Kasmir – Vadelmavene (2014)

Osataan sitä Suomessakin. Kasmirin läpimurtokesähitin säkeistöt ovat kuin levy-yhtiön A&R:n suunnittelema kaava siitä, kuinka urbaani uusi popartisti saadaan herättämään kiinnostusta räpin hallinnoimalla popkentällä. Säkeistöt ovatkin syntyneet kenenkäs muunkaan kuin Johanna-A&R Mikko ”Pyhimys” Kuoppalan kynästä.

Video ei ole enää saatavilla

”Frankin Oceanin laulu poukkoilee ja vaeltelee falsettiin ja takaisin. Tämä on sivistyksen soundi – keinotekoinen, teeskentelevä, epäkonsistentti, ajoittain pikkusievä.”

Ihmisen rajapinta toisen luo on kuin integraatioprojekti helvetistä. Purkkakoodia syntyy ajatuksen nopeudella.

”No, I don’t like you
I just thought you were cool enough to kick it”

Ihmisen elämä on sotkuista ja sotkuisimmillaan se on silloin, kun koetamme luoda yhteyttä toiseen ihmiseen. Se tuo esiin kaikki epävarmuutemme, ja pään sisäinen monologi muuttuu torikokoukseksi, jossa kaikki eri impulssimme – hyvät ja huonot, rehelliset ja valheelliset – yrittävät huutaa toisiaan suohon.

Olemme itsevarmoja ja samalla sielumme huutaa hyväksyntää, validaatiota. Uskottelemme itsellemme olevamme epätoivoisesti rakastuneita ja koetamme kertoa itsellemme, ettemme oikeasti välitä. Emme oikeasti edes tykkää toisesta, mutta ajattelemme häntä koko ajan. Emme oikeasti edes halua olla toisen kanssa, mutta haluamme hänen ajattelevan meitä jatkuvasti.

Frank Oceanin Thinkin Bout You kertoo tästä sotkusta ja siitä hetkestä, kun kiihkeimmin selitämme asioita parhain päin, itsellemme ja sille toiselle, joka sai sotkun aikaan tai pakotti meidät sotkemaan paikat. Syy ei ole koskaan meidän.

Kappale on samanlainen paradoksi kuin tuo tilanne: minimalistinen rumpukonetausta pitää homman huomattavan tiukasti kasassa, mutta Frankin laulu poukkoilee ja vaeltelee falsettiin ja takaisin. Jousissyna tuo äänikuvaan imelän itsepetoksen tuoksua. Tämä on sivistyksen soundi – keinotekoinen, teeskentelevä, epäkonsistentti, ajoittain pikkusievä. On vaikea sanoa mikä on aitoa.

Sanoitus on hyvin puheenomainen, täytesanoineen päivineen, ja kaikki ajattelun ristiriitaisuudet on kirjoitettu ja laulettu auki. Kertoja haluaa niin paljon, on himossaan niin alaston, eikä näe tätä hetkeä pidemmälle.

Ja kukapa meistä ei olisi heikkona hetkenään suhtautunut toisiin ihmisiin utilitäärisesti, keinona hiljentää se huuto edes hetkeksi.

Mutta harva meistä osaa tehdä ristiriitaisimmista impulsseistaan näin kaunista musiikkia.

Video ei ole enää saatavilla

”Frank Ocean tuntuu olevan se uuden mustan musiikin inhimillinen ääni, joka uskottavimmin osaa kuvata myös heikkouden ja eksyksissä olon hetkiä.”

Channel Orange -albumin tehokkain raita paljastaa pop-potentiaalinsa hetkessä. Siksi Lost on sekä täydellinen albumiraita että single.

”Got on my butter cream silk shirt
and it’s Versace”

Modernin r&b:n klassikoksi osoittautunut Channel Orange tarvitsi yhden täsmäsivalluksen, joka ei anna kuulijalle mitään mahdollisuuksia. Lost on tuo iskevyyden ja vastustamattoman tehokkuuden majakka rikkaan ja monisäkeisenä vellovan modernin soul-aallokon keskellä.

Kahdeksan sekunnin intro kallistaa jo vaakakupin Oceanin hyväksi. Eikä hän ole tässä vaiheessa vielä edes avannut suutaan laulaakseen. Biitti. Säälimättömän koukuttava synakuvio. Wham. Sain huomionne.

Lost on eräänlainen mustan popin klassisten hyveiden ja 2010-luvun henkisen sekaannuksen saumaton fuusio. Soulin henkis-tyylillisessä sukupuussa kappale sijoittuu mielessäni Motown-perinnön jatkajaksi. Se ei yritä vakuuttaa raakuudella, raivolla tai suureellisuudella. Se on häpeämättömän pop ja lähes sotilaallisen napakka arkkitehtuuriltaan. Se ei haaskaa aikaa hortoiluun, epämääräiseen hehkutukseen tai päämäärättömään tunnelmointiin, jollaista kunnianhimoiset r&b-artistit säännönmukaisesti ovat harrastaneet Kanye Westin herkistymisen jälkeisessä maailmassa.

Nautittavan rennosti puksuttavan musiikkikehikon osalta hommat etenevät yhtä vääjäämättömällä charmilla kuin Smokey Robinsonilla tai Michael Jacksonilla konsanaan. Malayn tuotanto on kuitenkin ainoastaan alusta itse asialle. Näennäisen harmittoman ja ristiriidattoman taustan ylle Frank Ocean rakentaa maiseman, jonka pinnan alla mitä ilmeisimmin kuohuu. Kertoja ja nainen, matkalla halki maailman, jossa menestyksen merkit ovat kaikkialla.

”Double D
Big full breasts on my baby
(Yo we goin’ to Florida) ”

Katsokaa. Olen härski ja suora. Katsokaa. Olen voittaja.

Välähdyksiä sieltä täältä. Amsterdam. Miami. Espanja. Matkalla keskellä unelmaa. Ainoa ongelma unelmaskenaariossa on kertojan äänensävy ja koko laulun perusmoodi. Lost ei ole voittajan tai itsevarman valloittajan puheenvuoro vaan pohjattoman melankolinen ja rikkinäinen tunnelmakuva.

Tällaisesta intiimisti tilittävästä tavasta kirjoittaa lauluja on toki tullut monen tämän vuosikymmenen r&b-meganimien tavaramerkki. Kanyen ja Draken musiikillisia vuodatuksia kuunnellessa on kuitenkin vaikea olla hämääntymättä heidän kannoillaan leijuvasta spektaakkelista. Onko avautuminen osa sirkusta?

Frank Ocean tuntuu tässä seurassa olevan se uuden mustan musiikin inhimillinen ääni, joka uskottavimmin osaa kuvata myös heikkouden ja eksyksissä olon hetkiä. Lost-kappaleen otsikon monimerkityksisyys toimii täydellisesti haikean mollimelodian parina. Lost. Eksynyt. Kadonnut. Hävinnyt.

”Now you’re lost
Lost in the heat of it all
Girl you know you’re lost
Lost in the thrill of it all”

Vastakkaisten voimien yhteisvaikutus on tehokas: surua parrasvaloissa, vaivoin pidäteltyjä kyyneleitä tanssilattialla. Tears of a Clown.

Lost Frank Ocean from Juliana Ardila on Vimeo.

”Nikes kertoo Hollywoodista ja sen valheellisuudesta, jolle Frank Ocean on läpimurtonsa jälkeen altistunut ihan uudella tavalla. Ihmisistä, jotka hierovat itseään julkkiksiin ja toivovat, että osa kullasta tarttuisi heihinkin.”

Frank Ocean laulaa hännystelijöistä ja kengistä, joiden vuoksi ihmiset ovat valmiita tappamaan.

”All you want is Nikes
But the real ones
Just like you
Just like me”

Niken lenkkarit ovat maailman väärennetyimpiä kulutustuotteita. Syy on selvä: Niken väkkärä logo merkitsee länsimaista kulttuurista statusta ja pääomaa, josta useimmat meistä janoavat osaansa. Kuka ei haluaisi leimata itseään ihmiseksi, jolla on varaa uusiin Air Jordaneihin?

Pop-esseisti Hanif Abdurraqib kirjoittaa esseekokoelmassaan They Can’t Kill Us Until They Kill Us (2017) esineistä ja niiden merkityksistä. Hän viittaa Toni Morrisonin romaaniin Sinisimmät silmät (1970), jossa Breedloven perhe ostaa osamaksulla sohvan, johon heillä ei varsinaisesti olisi varaa. Sohvan kangas halkeaa, mutta liike ei suostu vaihtamaan sitä. Perhe päätyy maksamaan kuukausieriä sohvasta, joka on pilalla.

Abdurraqibin nuoruudessa, 1990-luvun Yhdysvalloissa, kenkien vuoksi tapettiin. Uuden Nike-mallin lanseeraus oli tapahtuma, johon tuppautui aina moninkertaisesti halukkaita ostajia suhteessa kenkien määrään. Kengät maksoivat myös maltaita, ja siksi Nike-pareja metsästettiin kuin liitonarkkia.

Lapsena Abdurraqib osti aina mustat lenkkarit, koska ne sopivat Ohion vaihtelevaan säähän parhaiten. High schoolin viimeisenä vuonna Abdurraqib törsäsi kuitenkin valkoisiin Nike Air Force 1 -kenkiin, joita hän varjeli laatikossaan viikkoja aurinkoista säätä odotellen. Kun pilvipeitto repesi, Abdurraqib veti Niket jalkaansa ja lähti kouluun. Autosta ulos astuessaan hän pyyhkäisi lenkkaria vahingossa autonsa eturenkaaseen, joka jätti siihen pitkän mustan rannun.

Kengät olivat välittömästi pilalla. Ihan kuin Breedloven perheen sohva.

Frank Ocean julkaisi toisen studioalbuminsa Blonde 20. elokuuta 2016. Julkaisua mehusteltiin pitkään – niin pitkään, että kun se lopulta tapahtui, ei se tuntunut tapaukselta lainkaan.

Minä kuuntelin Blonden ajatuksella vasta useampi viikko sen julkaisun jälkeen, koska olin niin väsynyt odotteluun. Onneksi kuuntelin, koska se on hieno ja rikas levy, josta löydän yhä uusia asioita.

Nikes on Blonden ensimmäinen kappale ja yksi monista huippukohdista. Se käyttää metaforanaan merkkilenkkareita, jotka edustavat Oceanille pinnallista kulutuskulttuuria ja elämäntyyliä.

Nikes kertoo Hollywoodista ja sen valheellisuudesta, jolle Ocean on läpimurtolevynsä Channel Orangen (2012) jälkeen altistunut ihan uudella tavalla. Ihmisistä, jotka hierovat itseään julkkiksiin ja toivovat, että osa kullasta tarttuisi heihinkin.

Kappale kertoo myös oikean rakkauden etsimisestä. Sen henkilökohtainen taso on paljas ja rehellinen. Kun Ocean lauloi Flow Festivalin kesäillassa 2017 ”I’m not him but I’ll mean something to you”, sydämeni oli pakahtua. Se oli aidointa, mitä olin päälavan artistilta Flow’ssa kuullut.

https://vimeo.com/179791907

Frank Ocean, raikas tuulahdus tunkkaiseen genreen nimeltä r’n’b.

Modernin r’n’b:n mestariteos, jolla ei ole hitustakaan itsekorostusta, uhoa tai oman tähtikultin pyörittelyä.

”A tornado flew around my room before you came / Excuse the mess it made, it usually doesn’t rain / In Southern California much, like Arizona / My eyes don’t shed tears, but boy, they pour when / I’m thinking ’bout you”

Näillä sanoilla alkaa Odd Future -kollektiivista tutun, upean Nostalgia, Ultra -mixtapen vuosi sitten julkaisseen Frank Oceanin ensimmäinen virallinen pitkäsoitto. Avausraita Thinkin ’Bout You on rehellinen kertomus Oceanin myrskyisästä ensirakastumisesta, joka jäi lopulta yksipuoliseksi. Koska seuraamme Oceanin tumblria, tai sitä seuraavia pop-medioita, tiedämme nyt, että tuo rakkaus kohdistui kenties mieheen.

Seikka ei olisi niin merkittävä, ellei kyseessä olisi nimenomaan amerikkalainen r’n’b-artisti. Koko genre nojaa kuitenkin vahvasti juuri heteronormatiivisiin miehen ja naisen malleihin – niihin, joille R. Kellyn kaltaiset artistit ovat perustaneet koko uransa. Joten kuinka käy, kun laulun ”toinen” onkin mahdollisesti mies?

Channel Orangea kuunnellessa on selvää ainakin se, ettei Oceania kiinnosta Frank Ocean hahmona. Levyn urbaani uussoul on muodollisesti velkaa genren viimeaikaisille mestariteoksille, kuten Kanye Westin 808’s and Heartbreakille ja Draken Take Carelle, mutta sisältö toimii antiteesinä. Levynkansikin muistuttaa enemmän Pet Shop Boysia kuin mustaa rytmimusiikkia.

Channel Orangella ei ole hitustakaan itsekorostusta, uhoa tai oman tähtikultin pyörittelyä. Itsetietoiseksi voitaisiin korkeintaan nimetä se, kuinka poikkeukselliselta albumi tuntuu niin aiheiltaan, kielikuviltaan kuin lähestymistavaltaankin. Se on jotain, mitä tunkkainen r’n’b kipeästi kaipasi.

”This unrequited love
To me it’s nothing but
A one-man cult
And cyanide in my styrofoam cup
I can never make him love me”

Ennen kaikkea Channel Orange on albumi, jolla Frank Ocean itse pysyttelee suurelta osin varjoissa. Hän kertoo tarinoita, henkilökohtaisiakin, mutta ne on häivytetty runollisen symboliikan ja impressionististen lauserakenteiden taakse. Kaiken yllä leijuu rikkaasti kasettianalogisuutta huippumoderneihin studiojekkuihin yhdistelevä tuotanto, joka sitoo kokonaisuuden yhteen kuin aamuyön humalainen usva, joka laskeutuu amerikkalaisen Beverly Hills -idyllin ylle vääntäen sen kirkkaat värisävyt saman puklatun aamupuuron väriseksi. Miljoonan arvoinen Maserati onkin kälyinen Nissan ja jumalainen Kleopatra pelkkä korkkareissaan horjuva escort.

Channel Orange paljastuu lopulta teemalevyksi. Keskiössä on ainakin rakkaus ja sen petollisuus. Oli kyseessä sitten Thinkin ’Bout Youn yksipuolinen lempi, Bad Religionin paranoia ja epävarmuus tai Sierra Leone, jossa Ocean keskustelee (mahdollisesti) nuoremman itsensä kanssa ja reflektoi tekemiään virheitä, kappaleita leimaa tietynlainen pelko avautua ja antaa itsestään jotain. Ja tieto siitä, että kaikilla on salaisuuksia. Pimeämpi puoli.

Tämä kuuluu hyvin Pyramidsissa, jossa kultakauden Egypti paljastuu seuraavana aamuna Las Vegasin porttolaksi, ja muinaisen maan kuvankaunis kuningatar vain hotellin edustalla työskenteleväksi prostituoiduksi.

Kahteen osaan jakautuva kymmenminuuttinen kappale on samalla kuin pienoiskuva albumin maalaamasta maisemasta. Se Orange County, josta tehdään hittisarjoja televisioon, on lopulta vain isolla rahalla fabrikoitua kulissia. Ehkä olennaisin kysymys esitetään Sweet Lifen kertosäkeessä, kun Ocean kysyy, onko parempi kurkistaa fasadin taakse ja riskeerata kaikki, vai elää onnellisena valheessa?

”Don’t know why see the world
When you got the beach
The sweet life”

95 Odd Futuren mielenkiintoisin jäsen laulaa pettymyksistä, virheistä ja rakkaudesta kypsällä ja älykkäällä äänellä. Frank Oceanin ensimmäinen varsinainen pitkäsoitto riisuu amerikkalaisen Beverly Hills -idyllin ilkosilleen ja haastaa katsomaan, mitä Gucci-kerraston alta paljastuu. Samalla se on genrensä ehdoton merkkipaalu ja vuoden tärkein r’n’b-julkaisu.

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 257 Big Wave Riders – Behind These Walls

Tätä energian määrää! Jos yksi biisi kertoo meille mitään, niin Big Wave Riders on viime vuosien lukuisista kitaraa vatkaavista, enimmäkseen 1980- ja 1990-luvuille katsovista indie-bändeistä se lupaavin. Tämä on soundina ja räjähdyksenä täysosuma. Se ampuu yli kaikissa oikeissa paikoissa. Se on röyhkeä silloin kun pitää. Se ei koskaan pyytele anteeksi nuoruuttaan. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 256 Still Corners – Cuckoo

Alkusyksyisiltä päiväuniltaan hunajaan hukutetun kamomillateen ja selittämättömän ikävän tuoksuun heränneeltä Portisheadilta kuulostavassa Cuckoossa ei ole oikeastaan juuri mitään omaperäistä. Monotoniset ja nynnyt komppi ja basso, kosketintäkki, johon kääriytyä sekä huokaileva, taas uneen vaivuttava ääni sattuvat nyt vain olemaan täydellisen vapaapäivän takeet. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 255 Wöyh! – Lokki

Lokkia voi pitää nykykalevalaisena kansanperinteenä. Laulu eli vuosia suusta suuhun Hyyrysen veljesten riemukkailla matkoilla. Itse muistan kuulleeni laulun lukuisia kertoja kesällä 2004. Oheinen video sai ensi-iltansa vanhemman wöyhöttäjän eli Jussin 40-vuotisjuhlilla. Nyt kansa janoaa lisää Wöyh!-lauluja. Julkaisujen esteenä saattavat olla arveluttavat tekstit. (Tomi Palsa)

Video ei ole enää saatavilla

# 254 Gatto Fritto – Lucifer Morning Star

Britti Ben Williams pläjäyttää oikeilla synilla ja vocoderillaan elektronista huojuntaa, joka omaksuu myötämielisen kuulijan osaksi organismiaan. Mieleen nousee italoihme Kanon ja miespuolisen Cocteau Twinsin yhteistyö, kakerandelismin ja shoegazingin ristisiitos, jossa jokainen soittaa luontevasti toisten soittimia. Kehtolauluhyminää digitaaliajan lapsukaisille. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

# 253 Frank Ocean – Swim Good

Odd Future -mies Frank Ocean on eräs vuonna 2011 esiin nousseen uuden, dekonstruktionistisen r’n’b:n tärkeimmistä tekijöistä. Ilmaiselta Nostalgia, Ultra -mixtapelta löytyvä Swim Good oli kappale, joka sai ihmiset höristämään korviaan. Biisi on kuin R. Kellyn musiikista olisi herutettu viimeinenkin hunajatippa, jolloin jäljelle jää vain askeettista robottisoulia. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 252 Gauntlet Hair – Top Bunk

Journalisti Simon Reynolds lanseerasi aikoinaan termin oseaaninen rock. Hän viittasi sillä Cocteau Twinsin ja A.R. Kanen kaltaisiin bändeihin, joiden musiikki karkaa ahtaista raameista esteettömiin luonnonmaisemiin. Gauntlet Hairin voisi väittää tekevän luolarockia. Kaksikon soitanta junnaa, velloo ja kimpoilee isosti pienessä tilassa. Ja kaikuu niin penteleesti. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 251 Nero – Guilt

Olin tietoinen dubstepistä jo sen ollessa cool ja uusi juttu. En vain juurikaan pitänyt siitä. Mielestäni se oli nuivaa ja vieraannuttavaa musiikkia, jossa oli pari hyvää uutta tuotantoideaa. Onnekseni 2010-luku on tuonut nämä hyvät ideat populistisemman musiikin pariin, jotta kaltaiseni niheilijätkin voivat nauttia siitä. Neron Guilt tekee tämän upealla tavalla! (Tommi Forsström)

Video ei ole enää saatavilla

# 250 Miracle Fortress – Raw Spectacle

Graham Van Pelt ei toisella albumillaan yltänyt loistavan Five Roses -debyytin tasolle, mutta eivät kaikki levyn elektroniset yritelmät huteja olleet. Ei etenkään Raw Spectacle, joka klassisen elektropopkappaleen lailla saa uskomaan, että koneessa on sielu. Sen henkäyksiä lienevät äänikuvan laidoilla lipuvat syntetisaattoriarpeggiot ja pehmeät konerumpusykäykset. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 249 Ulver – Providence

Ulver onnistuu maalaamaan niin maagisen tainnuttavia mielikuvia, että tekisi mieli ottaa kokonaan loparit tästä oravanpyörästä, mitä länsimaiseksi elämäksikin kutsutaan, ja karata kaukaisuuteen. Öinen metsä Norjan tuntureilla, yksinäiset tähdet mustalla taivaalla ja viehättävän kaunis yksinäisyys soivat hienovaraisen tyylikkäästi tässä upeassa Ulver-maalauksessa. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

# 248 Beth Ditto – I Wrote the Book

Ditto on Gossipin tuhti nainen. Gossipilla on noin kaksi hyvää kappaletta. Diton soolouran aloittaneen ep:n tuotti modernin elektropopin superkaksikko, Simian Mobile Disco. Ep:llä on neljä kappaletta, joista I Wrote the Book ei ole paras, mutta ainoa, josta on tehty video. Videosta näkee, mihin Ditto tähtää; suureksi diivaksi, lihavaksi Madonnaksi. Se voi onnistua. (Matti Markkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 247 Black Milk & Danny Brown – Zap

Detroitilaiset biittinero Black Milk ja räppäri Danny Brown ovat niittäneet kunniaa omilla tahoillaan. Spin-lehti muun muassa valitsi Brownin XXX:n vuoden rap-albumiksi. Ei siis ihme, että yhteistyössä syntynyt Black & Brown -ep oli niin onnistunut. Zap on optimaalinen sekoitus retrofuturistista biittiä ja Brownin sanat huolella pureksivaa ja sylkevää ulosantia. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 246 Jai Paul – BTSTU

Joskus yksikin kappale voi riittää. BTSTU on liian nuoren britin ainoa single, harsomaisen falsetin, raukean rytmin ja jälkijunassa pörisevän basson liitto, Draken ja Beyoncén samplaamaksi päätynyt avaruuspopin klassikko, joka villitsi musiikkiblogeja jo toissa vuonna, mutta sai virallisen julkaisunsa vasta huhtikuussa. XL Recordingsilla on käsissään kultakimpale. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.